Poikien supersankarijahti jatkuu

 Viime vuoden puolella ehdin vaikuttua supersankarisarja The Boystä. Sen nyt arvostelemani toinen kausi ei jäänyt yhtään havinaisen loistavaa ensimmäistä kautta huonommaksi.

Varoitus: Juonipaljastuksia luvassa! Erityisesti The Boyssin ensimmäisestä kaudesta.

Supersankareita jahtaavat ”Boyssit” ovat katkuteillä, sillä supersankarit, käytännössä omistava Vought-yhtiö lavasti heidät supersankareiden hallinnasta vastaavan pomonsa (Elisabeth Shue) murhasta. Tilannetta vaikeuttaa se, että ryhmää johtava Billy Butcher (Karl Urban) on kadonnut. Heidän mielensä onkin niin maassa, että vain väliaikaisesti pomon aseman saanut Hughie (Jack Quaid) ja Sevenissä nyt kaksoisagenttina oleva Starlight (Erin Moriarty) jaksavat enää yrittää.

Uudet tuulet puhaltavat myös supersankariryhmä Seveniin, sillä se saa uuden jäsenen, karismaattisen Stormfrontin (Aya Cash). Hän varastaakin heti valokeilan, sosiopaattisen ryhmän johtaja Homelandin (harvinaisen loistava Antony Starr) suureksi harmiksi. ”Superit” pitää kiireisenä myös kiireisenä muun muassa tekeillä oleva Sevenin synnystä kertova elokuva ja terrorismin vastaisen sodan markkinointi.

The Boys:in ensimmäinen kausi nosti sarjan nopeasti suursuosioon ja hyvästä syystä. En ole toistaiseksi nimittäin nähnyt toista sarjaa, joka paitsi amerikkalaisesta yhteiskunnasta ja sekä isoa, että pientä ruutua nykyään jopa liikakansoittaneista supersankareistä. tarjoaa harvinaisen osuvaa satiiria, niin vieläpä tekee sen harvinaisen viihdyttävässä muodossa.

Eikä tämä suinkaan johdu siitä, että yrittäjistä on ollut pulaa. Ja vieläpä erittäin hyvistä. Pidän kyllä Doom Patrolista, The Umbrella Academy ja muista hieman poikkeavan kuvan supersankareista antavista sarjoista. Ja paljon, minkä voi lukea minun kyseisistä sarjoista tehdyissä arvosteluissa. Silti nekään eivät ole ihan niin poikkeuksellisen hyviä kuin The Boys, vaikka lähelle kyllä pääsevätkin.

Ensimmäisen kauden menestys kuitenkin myös tarkoitti sitä, että toista kautta varten oli kasattu paljon odotuksia. Ilokseni voin sanoa, että kausi lunastikin nuo odotukset täysin. Se oli yhtä hyvä kuin ensimmäinenkin, joltain osa-alueiltaan jopa hieman parempi. Pidin erityisesti siitä, että ensimmäiselle kaudella sivuun melkein kokonaan jäänyt Queen Maeve (Dominique McElligott) sai enemmän ruutuaikaa.

Toisella kaudella käsittelyn sai, edellisiltä kausilta tutun media, -yritys, - ja armeijakritiikin lisäksi, taas moni tärkeä ja jos ottaa huomioon, että kauden tekemisen meni jonkin verran aikaa, niin myös yllättävänkin ajankohtainen asia, kuten sosiaalinen media ja sen manipulointi, supersankarielokuvat, Hollywoodin taipumus kaupallistaa sekä feminismi, että seksuaaliset vähemmistöt, neo-natsit sekä skientologia.

Vaikka tämä olikin hyvä asia, niin yhtenäisyyden oikean elämän kanssa menevät paikka paikoin turhankin silmiinpistäväksi. Hienovaraisuus kun ei ole tällä toisellakaan kaudella kuulu sarjan repertuaariin. Tästä hyvänä esimerkkinä toimii melko suora AOC-klooni (poliitikko Alexandria Ocasio-Cortez) Victoria "Vic" Neuman (Timelessin Claudia Doumit).

Jos jokin on pysynyt ennallaan se, että sarja on edelleen äärimmäisen brutaali ja paikka paikoin jopa groteski. Verta ja suolenpätkiä lentää ja päät räjähtävät, eikä muitakaan ruumiinosia juuri säästetä. Sarjan huippuluokkaa oleva erikoistehostetiimi pääsikin taas oikeuksiinsa. Kaikella väkivallalla oli kuitenkin taas tarkoitus, edes jonkinlainen, joten ei kausi pelkkää verikekkeriä ollut.

Seveniin liittyvät kohtaukset olivat edelleen sarjan mielenkiintoisempaa antia. Toki ”pojatkin” pääsivät joskus toiminnan ytimeen. Pidin erityisesti mielisairaalaan liittyvästä kohtauksesta, mutta hyvä oli myös Black Noiriin liittyvä kohtaus. Lempikohtaukseni koko kaudessa, ja mahdollisesti koko sarjassa, oli kuitenkin ns. tyttötaistelu-kohtaus. Se oli vain niin hyvä.

Hahmoista lemppareitani oli edelleen Queen Maeve. Kuitenkin vaikka Queen Maeve saikin tällä kaudella paljon enemmän tekemistä ja osa jopa ”poikia” jollakin tavalla auttavaa, niin sivuun hän jäi kuitenkin. Hyvä hahmo oli myös Starlight, varsinkin kuin hänkin alkaa saamaan hieman harmaimpia puolia. Ensimmäisellä kaudella kuin hän oli varsin yksiulotteisesti hyvis.

”Pojista” samaistuttavin oli Hugh. Heistä paras oli kuitenkin teknisesti ottaen ”tyttö”, Kimiko (Karen Fukuhara), jonka storyline olikin hänelle edukseen, jopa paremmin kuin viime kauden vastaava. ”Pojista” parhaan storylinen sai kuitenkin Butcher, eikä vähiten siksi, että se tarjosi hahmolle hänen syvästi tarvitsemaa hahmokehitystä. Kovin pidettävä tai edes kuin hän ei hahmona ole.

Myös Mother’s Milk, tai lyhyemmin, sai jonkin verran kehitystä, mutta kovin mieleenpainuva hahmo hän ei ole vieläkään. Myös Frenchien (Tomer Capon) saama kehitys nosti hänet sarjan parhaiden hahmojen joukkoon. Sen sijaan kaudella myöskin uutena tullut Lamplighter (muun muassa X-meneistä tuttu Shawn Ashmore) olisi ansainnut enemmän ruutuaikaa. Hänessä olisi ollut potentiaalia hyväksikin hahmoksi.

Homelander pysyi edelleen yhtenä sarjan viihdyttävimmistä hahmoista, vaikka pidettäväksi häntä ei voi edelleenkään sanoa. Itse asiassa hahmo oli vielä viime kauttakin selvemmin pahis. Siitäkin huolimatta, että sarja yritti antaa hänelle inhimillisyyttä antamalla hänen yrittää olla isä myöskin supervoimaiselle Ryanille (Cameron Crovetti).

Viihdyttävä, tosin loppukaudella lähinnä kamaluudessaan, oli myös Sevenin uusi tulokas Stormfront, eikä vähiten Aya Cashin lavakarisman ansiosta. Hän olikin varsin hyvä kauden pääpahis, sekä persoonansa, että voimiensa puolesta. Kausi parittikin Homelanderin ja Stromfostin varsin mielenkiintoisin tuloksin tai ainakin heitä seurasi paljon mieluummin kuin Hugtin ja Starligting soutamista ja huopaamista.

Deepin (Chace Crawford) ja hänen skientologimaisen the Church of the Collectiveen liittyvät osuudet olivat melkeinpä turhia. Olenkin sitä mieltä, että hahmoa ei välttämättä tarvitsisi nähdä enää kolmannella kaudella. Samaa voisin sanoa myös koko kirkosta. Melkein yhtä tylsä oli myös A-Trainin (Jessie.T.Usher) storyline, mutta se sentään jopa johti johonkin.

The Boys on saamassa myös kolmannen tuotantokauden, mikä sarjan suosiota ajatellen ei ole mikään ihme. Tiedän siitä vain sen, että Supernaturalin Jensen Ackles esittää siinä Captain Amerikan pahaa, tai ainakin moraalisesti jollakin asteella korruptoitunutta, versiota, Soldier Boyta. Ja sen katson kauden varmasti. Ja luultavasti teen siitä jonkinlaisen arvostelunkin. Kumpaankin on kuitenkin vielä paljon aikaa.

Tiivistetysti The Boys erottuu edukseen jopa näin television, ja erityisesti supersankaritelevision, kulta-aikana. Siksi se ansaitseekin täydet viisi tähteä!

 

Villin lännen Buffyn seikkailut jatkuvat

 Huomasin, etten ole arvostelut enemmän kuin erinomaista yliluonnollista sarjaa, Wynonna Earppia sitten sen ensimmäisen kauden arvostelua. Nyt korjaan tilanteen. Arvostelu vuoron saa kaudet 2 ja 3.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää hieman juonipaljastuksia!

Kun viimeksi näimme Wynonnan (Melanie Scrofano), Waverlyn (Dominique Provost-Chalkley) ja muut Purgatoryn sankarit he voittivat Bobon (Michael Eklund), Willan (Natalie Krill) ja heidän reverant-armeijansa. Kaupunkiin tulee kuitenkin uusi uhka: miehensä, 1800-luvulla toimineen korruptoituneen ja kanssaihmisiä terrorisoivan miehensä Bulshar Clootien (Jean Marchand), henkiinherättämistä yrittävät Lesket. Wynonnalle huolia aiheuttaa myös se, että hän huomaa olevansa raskaana.

Valitettavasti kolmannelle kaudelle mentäessä Lesket onnistuvat tavoitteessaan ja henkiin herätetystä Bulsharista tulee uhka Purgatorylle ja ehkä koko maailmalle. Muunkinlaiset pahikset pitävät Wynonnan ja kumppanit kiireisenä. Henkilökohtaisia panoksia kaudelle tarjoaa Waverlyn isän henkilöllisyys. Siskolli apua tarjoavat vanhat tutut eli Nicole (Kat Barrell), Doc (Tom Rozon) ja agentti Dolls (Shamier Anderson).

Wynonna Earp kuuluu niihin harvoihin sarjoihin, jotka pystyvät edes jotenkin täyttämään Buffy Vampyyrintappajan jättämän aukon. Eikä sarja vieläpä jää esikuvastaan jälkeen, ainakaan paljon. Niinpä ei olekaan ihme, että sarja on saanut itselleen faneja, että he ovat valmiita taistelemaan sarjan säilymisen puolesta. Niin vannoutuneita, että he onnistuivat jo kerran pelastamaan sarjan lopetusuhalta.

En edes tiedä, mistä pidän eniten. Sarjan huumorista, pääryhmästä ja heidän kemiastaan, oikeasti pelottavista pahiksista, jännittävistä taistelukohtauksista vai niin kameran takaa kuin edestäkin löytyvä ammattitaito, erityisestikiitosta ansaitsee pääroolissa loistava Melanie Scrofano, ei yhtään häntä huonommaksi jäävä Dominique Provost-Chalkley, sekä sarjan käsikirjoitustiimi.

Sarjassa ei myöskään puuttunut yllätyksiä, joista en tietenkään paljasta mitään yksityiskohtia. Niihin kuului muun muassa yhden päähahmon kuolema, ratkaisu mysteeriin Waverlynin biologisen isän henkilöllisyydestä, sekä yllätysraskaus. Niistä mikään ei kuitenkaan ollut niin yllättävä kuin se, että tällä kertaa en vihannut raskaus-storylinea.

Kaikkein paras sarja oli kuitenkin hahmojen, erityisesti hyviksien, välisissä suhteissa. Ryhmädynamiikka oli rautaa kummallakin kaudella, jopa uutena tullut Black Badge-osaston (BBD) tiedemiehenä toimiva rakastettava nörtti Jeremy (Varun Saranga) pelasi hyvin yhteen muun tiimin kanssa. Ryhmädynamiikasta kuitenkin parhaiten kuvattu oli se tärkein, Wynonnan ja Waverlyn välinen.

Itse olisin kaivannut vähemmän Wynonnan, Dollsin ja Docin välistä kolmiodraamaa tai pärjännyt jopa kokonaan ilman. Minulla ei ole mitään kumpaakaan miestä, tai heidän suhdetta Wynonnaa, vastaan, mutta kolmiodraamat eivät vain ole se minun juttuni. Waverlyn ja Nicolen suhde puolestaan ansaitsee kiitosta, sillä olen nähnyt harvoin yhtä tervettä realistista naisparia.

Kaudet esittivät tietenkin myös uusia hahmoa. Heihin kuului jo mainitsemani Jeremyn lisäksi Wynonnan ja Waverlyn vankilassa oleva Michelle -äiti (Reignin Megan Follows) sekä Wynonnan ystävä, yksi niistä harvoista, iloluontoinen Mercedes (Dani Kind). Kaikki luetelluista, ja osa niistä luetteloimattomastakin, olivat hyvä lisä sarjaan. Oli heidän roolinsa, kuinka iso tai pieni tahansa.

Toisen ja kolmannen kauden pääroistot eivät ihan voittaneet ensimmäisen kauden vastaavia noin persoonassaan. Tällaisten sarjojen roistoilta vähän karismaa ja siinä Bobo, ja jossain määrin Willakin, pääsivät voitolle. Bulshar ja hänen vaimonsa taisivat kuitenkin pelottamisen taidon. Jopa niin hyvin, että he saivat pelottavuudessaan jopa Bobonkin vaikuttamaan hieman nössöltä.

Wynonna Earpin neljäs kausi on jo menossa, joskin tällä hetkellä pienellä tauolla. Se ei ole yhtään ensimmäisiä kausia huonompi, melkeinpä päinvastoin, mihin menen enemmän kuitenkin vasta kauden aikanaan saamassa omassa arvostelussa. Valitettavasti se jää kuulemani mukaan myös sarjan viimeiseksi. Nyt yritän kuitenkin keskittyä nauttimaan sarjan jäljelle jääneistä jaksoista, vaikka menetys onkin kieltämättä iso.

Tiivistetysti Wynonna Earpin toinen ja kolmas kausi osoittivat ensimmäisen kauden tapaan, että sarja on suorastaan pakkokatsottava. näin keveyden yliluonnollisten sarjojen faneille. Täydet viisi tähteä!

Tervetuloa takaisin Harley Freaking Quinn!

Vahva ensimmäinen kausi nosti Harley Quinnin-animaation lajityyppinsä parhaimmistojen joukkoon. Erinomainen toinen kausi puolestaan piti sarjan siellä tiukasti.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia Harley Quinnin kummastakjin tulevasta kaudesta!



Jokerin (äänenä Alan Tudyk) pahojen suunnitelmien seurauksena Gotham tuhoutui melkein täysin. Tämä sai presidentin toteamaan kaupungin olevan lopullisesti pelastuksen ulkopuolella ja erottamaan kaupungin Yhdysvalloista. Kun  oikeuden puolustajat vielä pyyhkäistiin pelilaudalta, kaupunkia kansoittamille superrikollisille tuli elämänsä tilaisuus ottaa kaupungin hallinta itselleen.

Harley Quinnia (äänenä Kaley Cuoco) ei kuitenkaan kiinnosta valtaa nousu ja siihen liittyvät velvollisuudet, vaan hän keskittyy lähinnä kaaoksesta nauttimiseen. Kun kaupunki on sitten jaettu superrikollisten kesken ja Harleyn kummppaneineen huomaa voivansa menettää vasta saamansa vapauden uuden vapautensa, hän nousee vihdoin taistelemaan kaupungin kruunusta. Onko se kuitenkin jo liian myöshäistä?

Otin Harley Quinnin toisen kauden vastaan isojen odotusten saattelemana, olihan sen ensimmäinen kausi niin harvinaisen loistava. En joutunut joutunut pettymään. Pidin enemmän ensimmäisestä kaudesta, kaupunkianarkia kuin ei koskaan ole kuulunut lempisarjan aiheeksi, mutta toinen ei paljon huonommaksi jäänyt. Kaikki, mikä oli hyvää ensmmäisellä kaudella, oli sitä kyllä myös tällä toisella, eikä uusissa lisäyksissäkään ollut valittamista.

Pidin jokaisesta kaudella esitetystä jaksosta, jopa omasta mielestäni kauden huonoimmasta eli Batmanin toipumiseen keskittyvästä "Batman's Back Man"-jaksosta. Suosikkejani oli kuitenkin sekä Harleyn ja Jokerin, että Harleyn ja Ivyn ensitapaamista kertaava "All the Best Inmates Have Daddy Issues" sekä Ivyn polttarijakso "Bachelorette".



Harley Quinn oli edelleen erittäin hauska sarja. Ominaisuus, joka vei sen DC:n supersankari,- tai tässä tapauksessa roistosarjojen kärkikastiin tai jopa kärkeen. Enkä suinkaan sano tätä kevyesti. Kuuluuhan niihin muun muassa juuri itsekin toisen kauden aloittanut, huippuhauska ja huippu kaikkea muutakin hyvää, Doom Patrol.

Sarja tarjosi myös  jälleen kerran hyvinkin graafista toimintaa, joista verisemmistä vastaa hieman yllättäen lupsakka King Shark (Sharkista (äänenä Ron  Funches). Muutenkin kaudesta oli lapsiystävällisyys kaukana, mutta jos on siinä mennyt jo niin pitkälle, että lukee toisen kauden arvosteluja, niin siinä ei ole mitään uutta.


Kauden juoni jätti Harleyn ja Jokerin draaman taakseen, vaikka Jokeri ei olekaan sarjasta mihinkään hävinnyt. Häneen liittyi yksi kauden parhaista, joskin kieltämättä myös kliseisimmistä, tvisteistä. Pääosan vei kuitenkin Harleyn ja muiden roistojen keskenäinen valtakamppailu, joka sai myös eloonjäämiskamppailun piirteitä.

Sarjan versio hahmoista, erityisesti tällä kaudella Harley Quinnista itsestään, pysyi edelleen suosikkeinani. Ei sillä, että olisin niistä muista juuri nähnyt. Itselläni kun on Justice Legue sarjakuvat lukematta ja animaatiot katsomatta. Hahmojen hyvyyttä, ja enemmänkin, lisäsi vielä se, että ääninäyttelijät oli valittu nappiin. He kaiki osasivat asiansa.



Harley kasvoi kaudella hahmona paljon, eniten koko sarjan hahmoista. Se ei tietenkään ooe mikään yllätys, kantaahan sarja hänen nimeään. Suosikkihahmoni oli kuitenkin edelleen Poison Ivy (äänenä Lake Bell), vaikka hänen storylinensa ei kuulunutkaan kauden parhaimpiin. Lähinnä siksi, että se keskittyi lähinnä hänen rakkauskuvioihinsa.

Clayface (äänenä myöskin Alan Tudyk) ei saanut juuri tekemistä kaudella, mikä on harmi, sillä pidän hahmosta erittäin paljon. Aina hauskasta King puolestaan oli kiva tietää lisää. Kite Man (äänenä Matt Oberg) puolestaan pysyi edelleen myöskin tylsänä, mutta herätti kuitenkin myös sympatiaa. Ja lisäksi mies jopa oli kaudella hyödyksikin.



Sarja keksi myös vihdoin sen, miten tohtori Psykosta (äänenä Tony Hale) tehtiin meilenkiintoinen hahmo, tekemällä hänestä paljon suuremman kaliiperin pahis kuin hänet on vielä kertaakaan sarjan historiassa nähty. Hänen ja erään legendaarisemman ja ainakin tässä sarjassa hauskimman superroiston yhden yhteistyötä olikin ilo seurata.

Batmania (äänenä Diedrich Bader) nähtiin huomattavasti vähemmän. Syistä, jotka selviävät kauden aikana. Hänen sijaan järjestystä pitikin komisario Gordon (äänenä Chris Meloni) sekä uutena tuttavuutena hänen tytärensä Barbara Gordon/Batgirl (äänenä Briana Cuoco). Joskin huonolla menestyksellä, erityisesti ensimmäiseksi mainittun kohdalla.



Bargirlin lisäksi uusista tuttavuudesta huomionarvoisia oli legendaarinen roisto Mr. Freeze (äänenä Alfred Molina), joka niin sanotun Injustice Leguesta ainoana sai sympatiaa osakseen. Myös muut tunnetut DC:n hahmot, kuten cooleista coolein Catwoman (äänenä Sanaa Lathan), tekivät cameot, mutta ne jäivät suhteellisen pieneksi.

Vielä ei ole varmaa, saako Harley Quinn kolmannen tuotantokauden. Olisi ihme, jos ei, osoittautuihan sarja hyvin suosituksi. Televisioihmisistä ei voi kuitenkaan koskaan tietää. Olisi suuri harmi, jos näin ei tapahtuisi. On sarja kuitenkin sen verran hyvä. Sentään kausi ei loppunut clifhangeriin. On sekin jo nykytelevision aikakaudella jotain.

Tiivistetysti Harley Quinnin toinen kausi oli melkein täydellisen supersankarisarjan melkein täydellinen kausi. Tämän paremmaksi on paha mennä. Täydet viisi tähteä!

Laulaen halki fantasiamaan

Pidän  fantasiasta, huumorista ja jossain määrin myös musikaaleistakin. Siksi ei ole mikään ihme, että äskettäin katsoman fantasiallinen musikaalikomedia Galavant on melkein kuin minulle tehty.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia Galavantin ensimmäisestä ja mahdollisesti myös toisesta tuotantokaudesta!!!

Uljaan ritari Galavantin (Joshua Sasse) satukirjamainen elämä mullistuu kuin paha kuningas Richard (Timothy Omundson) kaappaa hänen unelmiensanaisen, kauniin Madalenan (Mallory Jansen), vaimokseen. Vaaroja uhmaten mies ryntää pelastamaan rakkaansa, niin kuin kunnon sankarin kuuluukin. Turhaan, sillä tämä on päättänyt valita Richardilta saamansa vallan ja rikkaudet häntä rakastavan miehen sijaan.

Galavant lannistuu. Hän saa kuitenkin uutta puhtia kuin Richardin valloittaman Valencia prinsessa Isabella (Olipa Kerrasta tuttu Karen David) pyytää legendaarisen sankarin apua sekä hänelle itselleen, että valintaansa katuvalle Madalenalle. Tai siltä ainakin ensisilmäyksellä saattaa vaikuttaa. Näin saa alkunsa laulun-ja toiminnantäyteinen sekä ennen kaikkea hauska seikkailu kohti Valenciaa ja tosirakkautta.

Galavant oli minulle kohtuullisen uusi tuttavuus. Tiesin sarjan olemassaolosta vain, koska yksi sen näyttelijöistä, Madalenaa näyttelevä Mallory Jansen, näytteli myös Agents of S.H.I.E.L.D:issä. Päätin kuitenkin katsoa se, paremman sarjan puutteessa, ja olenkin hyvin iloinen siitä, että katsoin. Se ei ole ehkä paras lähiaikoina katsomistani sarjoista, mutta ainakin yksi hauskimmista.

Ja vaikka Galavant ei kuulukaan huippusarjojen joukkoon, se oli viihdyttävä kuin mikä. Siitä pitivät sarjan hauskuus, ammattitaitoiset tekijät, tarttuvat musiikkinumerot, karismaattiset näyttelijät ja piristävä itsetietoisuus. Valitettavasti nekään eivät riittäneet kolmannelle kaudelle, jota sarja olisi paitsi ansainnut, niin myös tarvinnut. Sen tarina nimittäin jäi osittain kesken.

Sarjan juoni oli aika perus, varsinkin ensimmäisissä jaksoissa. Toki joitakin yllätyksiäkin ja omia lisäyksiä löytyi, paljonkin, mutta ei mitään liian omaperäistä. Tarkoituksella, parodioihan se juuri fantasiaa ja kyseisen tyylilajin, ja tämän pitää genreä rakastavankin myöntää, monia kliseitä. En usko, että kukaan sarjaa pelkästään juonen takia katsookaan. Se loistaakin tavalla, jolla tarina kerrotaan.

Kuinka moni hahmo esimerkiksi käyttäisi yhtä hahmoja selostajanaan, nimeäisi toisen kauden aloitusjaksonsa "A New Season aka Suck It Cancellation Bear"-nimellä tai lisäisi fantasiamaailmaansa poikabändimäiseen tapaan laulavia munkkeja, pieniä jättiläisiä ja isoja kääpiöitä, rakkauteen vastaavia zombeja, sympaattisia merirosvoja ja metsän keskellä löytyvän homobaarin?

Asiaa ei pahenna se, että toteutuksesta ei juuri löydy vikaa, ainakin jos ottaa huomioon sarjan varsin pienen budjetin. Tai sitä, että siinä vilisi suhteellisen tuntemattomien pääosan esittäjien lisäksi myös kohtuullisen paljon tunnettujakin näyttelijöitä, esimerkiksi John Stamos, Buffy-tähti Anthony Head tai musiikin alan kuuluisuus Al Yankovic.

Galavantin hahmot eivät olleet yhtään hullumpi komediasarjan mittapuulla. Heitä kuitenkin vaivasi tietty stereotyyppisyys, varsinkin Madalenalla ja Jesterillä, mutta se ei ole niinkään erikoista lajityypin huomioon ottaen. Sitä paitsi kaikki, jopa äsken mainitsemani kaksikko, saivat kyllä myös osakseen hieman hahmokehitystäkään, eivätkä he siten olleet niin yksiulotteisia kuin etukäteen pelkäsin.

Itse päähenkilö Galavant oli sympaattinen, joskaan ei mitenkään erittäin omaperäinen hahmo. Samaa voisi sanoa myös suosikkihahmokseni, joskin juuri ja juuri nousseesta, Isabellasta. Karen Davis oli minulle ennestään tuttu Olipa Kerrasta ja häntä olikin kiva nähdä lisääkin. Huono hahmo, hieman yllättäen, ei ollut myöskään kuningas Richard, joka muuttui sarja aikana koomisesta roistosta epätodennäköiseksi sankariksi.

Missään nimessä en sanoisi sarjaa täydelliseksi, monestakin syystä. Osa vitseistä oli makuuni turhan lapsellisia. Tarinassa oli ihan liikaa tyhjäkäyntiä, jopa niinkin, että sarjan voisi leikata elokuva- tai minisarjamuotoon ilman, että mitään olennaista jää pois. Lisäksi joidenkin tilanteiden ratkaisut löytyivät vähän liiankin sopivasti, mikä olikin koko sarjan huonoin puoli. 

Galavantin huonot puolet eivät kuitenkaan koskaan ylittänyt sen hyviä, tai jopa suorastaan loistavia, piirteitä. Niinpä voin hyvällä omallatunnolla sanoa, että jos sarja kiinnostaa sinua edes vähän, siitä kannattaa katsoa edes pari ensimmäistä jaksoa. Varsinkin kuin ne kestävät vain noin 20 minuttia, joten siinä ei häviä juuri mitään. Edes aikaa.

Tiivistetysti Galavant on oiva esimerkki siitä, kuinka fantasiaa, komediaa ja musikaaleja oikein pitää yhdistää. Sitä ei voi katsoa nauramatta ja tuntematta edes jotain hahmoja ja heidän kummalista maailmaansa kohtaan. Täydet viisi tähteä. Sarjan ilmeisistä vioista huolimatta.

Kahdeksikon tarina jatkuu-Yhdessä ja erikseen

Wachowskin sisarusten Sense8:n ensimmäinen tuotantokausi oli syystäkin jättimenestys. Siitä tehtiin luonnollisesti myös toinenkin kausi, joka osoittautuikin enemmän kuin ensimmäisen veroiseksi. 

Varoitus: Juonipaljastuksia luvassa!

”Sensaatit” löysivät yhden heitä jahtaavien Biological Preservation Organization (BPO) piilopaikan ja päättivät saada etulyöntiaseman tutkimalla sitä. Valitettavasti traagisin seurauksin, sillä organisaatiossa työskentelevä, omia lajitovereitaan jahtaava ”sensaatti”, Wihispers (Terrence Mann) pääsi kirjaimellisesti poliisi Willin Willin (Brian J. Smith) pään sisään. 

Nyt Will joutuukin olemaan koko ajan huumeiden vaikutuksen alaisena. Tälläkin pilvellä on kuitenkin kultareunus. Yhteys toimii molempiin suuntiin ja niinpä Willillä on mahdollisuus selvittää heidän vihollisensa henkilöllisyys ja aikeet. Häntä auttaa tyttöystävä ja kanssaryhmäläinen, DJ, Riley (Tuppence Middleton) sekä etsintäkuulutettu hakkeri Nomi (Jamie Clayton).

He ja muut eli näyttelijä Lito (Miguel Ángel Silvestre), kickbox-ammattilainen Sun (Bae Doona), ammattirikollinen Wolfie (Max Riemelt), tiedenainen Kala (Tina Desai) sekä hyväsydäminen bussikuski Capheus (toiselle kaudelle Aml Ameenin tilalle tullut Toby Onwumere), auttavat tietenkin toisiaan parhaan kykynsä mukaan, niin yhteisen uhkan kuin henkilökohtaisten ongelmien suhteen.

Sense8:in fanien iloksi voin sanoa, että tulette saamaan juuri sen, mitä luultavasti oletattekin. Toinen kausi on hyvin samanlainen kuin ensimmäinen, jopa valitettavassa määrin. Kova taso ei nimittäin ole ainut asia, joka on pysynyt samana. Esimerkiksi hahmot taistelevat aika samojen ongelmien kanssa. Sen vuoksi toinen kausi voi tuntuakin vähemmän uudelta kaudelta, enemmän ensimmäisen kauden toiselta osalta.

Sense8 ei edellisen kauden tapaan vietä kovinkaan paljon itse pääjuonen parissa, itseasiassa se taitaa tehdä sitä jopa vähemmän. Koko kauden pääjuonen voisikin laittaa yhteen elokuvaan. Melkein, missä vain muussa sarjassa tämä olisi ehdoton heikkous, mutta ei suinkaan tässä. Onhan juuri pääjuoni ollut aina sarjan heikoin elementti, enkä siksi tosiaankaan usko, että kukaan katsoo sarjaa sen takia.

Minkä takia sarjaa sitten seurataan niin innokkaasti? Koska se loisti yhdessä juonen kannalta täysin epäoleellisesta, mutta katsomisnautinnon ehdottomassa edellytyksessä: katsojien tunteisiin vetoamisessa. Niin negatiivisissa kuin positiivisessakin. Sarja herättää ihmetystä, naurattaa, itkettää, vihastuttaa ja saa tuntemaan kaikkea siltä ja väliltä.

Tämä näkyy erityisesti ryhmäläisten toimiessa ryhmässä. Oli heidän aktiviteettinsa sitten pahiksia vastaan taistelu, milloin kenenkin henkilökohtaisen ongelman ratkaiseminen, laulaminen tai orgiat, sitä oli todella mukava seurrata. Oma osansa katsomisnautinnosta on myös siitä, että päähahmoja ollessa noinkin paljon jokaisen on, helppo löytyy suosikkinsa tai ainakin jonkun, johon voisi samaistua edes jossakin määrin.

Oma suosikkini”sensaattini” oli Nomi. Ehkä koska häneen minulla oli eniten samaistumispintaa tai koska pidin hänestä vain niin paljon hahmona. Heti toisena tulee kuitenkin Sun, Wolfie ja Lito. Muut olivat kyllä katsomisen arvoisia, mutta esimerkiksi Rileyllä ei tällä kaudella oikein ollut mitään muuta roolia kuin Willin tyttöystävänä oleminen. Siksi hänen osuuksistaan oli vaikea innostua.

Kaikki ”sensaatit” saivat myös oman yksilöllisen juonessa, joka ei liittynyt pääjuoneen millään lailla. Esimerkiksi Lito kamppaili Meksikon elokuvateollisuuden homofobiaa vastaan, Sun pakeni vankilasta ja suunnitteli kostoa hänet sinne laittanutta veljeään vastaan, Wolfie yritti päästä irti rikollisesta elämäntavasta, sekä Nomi pakoili lakia ja kärsi perheensä transfobiasta.

Toinen sarjan suurimmista vahvuuksista liittyy toteutukseen. Se näyttää kerrassaan upealta ja vieläpä omaperäiseltäkin, niin erilaisten kaupunkien kuin taistelukohtauksienkin osalta. Siitäkin huolimatta, että erilaisia sijainteja olisi voinut käyttää kekseliäämminkin. Muutenkin toteutus onnistui ilman sen suurempia ongelmia. tai ainakaan sellaisia, joihin itse kiinnittäisin huomiota.

Nämä pienet tarinat vielä yksi sarjan vahvuuksista. Siitäkin huolimatta, että kaikkien tarinat eivät toimikaan yhtä hyvin. Esimerkiksi Kalan joutuminen epäonnelliseen avioliittoon ja samalla kamppaileminen tunteistaan Wolfieta kohtaan eivät vain onnistunut pitämään mielenkiintoani yllä. Sama kävi Capheuksella ja hänen yrityksellään päästä politiikkaan parantaakseen maansa asioita. 

Lita ja hänen rykelmänsä

Meidän kahdeksikkomme ulkopuolella on myös paljon muita ”sensaatteja”. Niitä nähtiinkin tällä toisella kaudella entistä enemmän. Vaihtelevin tuloksin. Suurimmat osat heistä eivät olleet kovin mielenkiintoisena, poikkeuksena oli kuitenkin salaperäinen Lila (Valeria Bilello). Heistä sympaattisin oli kuitenkin vain vähän nähty, Hoytin vanha ukko (Doctor Wo:n 7. Tohtori Sylvester McCoy).

Toki sarjassa on muitakin hahmoja kuin ”sensaatit”. Niistä suosikkini melkeinpä voisin sanoa, että suosikkihahmoni oli Nomin tyttöystävä Amanita (Doctor Who:sta tuttu (Freema Agyeman). Seuraavaksi pidin myös Sunin kilpakum ppanista ja vanhasta heilasta, Etsivä Munista (Sukku Son). Muista hahmoista ei ole juuri muta sanottavaa kuin, että niitä oli paljon. Liikaa lueteltavaksi tässä arvostelussa.

Tiivistetysti Sense8:tin toinen kausi oli kaunis, tunteisiin vetoava ja harvinaisen omaperäinen. Se joka vie mukaansa vielä ensimmäistäkin kautta paremmin. Viisi tähteä.

Legendat saavat vastaansa tähän asti hurjimman vastustajansa-ryhmän muista Arrorversen sarjoista lainattuja rikollisia

DC:n parhaimpiin supersanankarisarjoihin kuuluva Legends of The Tomorrowin toinen kausi oli ensimmäistäkin parempi. Se loppui vähään aikaa sitten, joten nyt onkin taas arvostelun aika.

Varoitus. Tämä arvostelu sisältää paljastuksia Legends of the Tomorowin toisen kauden juonesta. Lue siis omalla vastuullasi.

Legendat ovat juuri voittaneet pahan Vandal Savagen, mutta heidän seikkailunsa ovat kaikkea muta kuin ohi. He nimittäin tuhosivat samalla historiaa vartioivien Time Mastereiden tukikohdan. Niinpä kyseinen toimi jää heidän kontolleen. kaiken lisäksi sankarillemme ongelmia aiheuttaa vasta perustettu Legue of Doom, johon kuuluu kolme niin sanotun arrowversen pahamaineisinta roistoa.

Legends of Tomorrowin toinen kausi on pitänyt kaiken, mistä pidin sen ensimmäisellä kaudella eli kiinnostavan teeman, huumoria sekä ryhmän mielenkiintoisen dynamiikan, josta sai ammennettua, vaikka jos mitä. Se myös toi mukaan peräti kaksi erinomaista, joskaan ei koko universumin parhaisiin kuuluvaa, hahmoa, historioitsija Naten (Nick Zano) ja 40-luvun Wixen Amayan (Maisie Richardson-Sellers).

Lisäksi kausi oli ottanut pois jotain sellaista, mikä ei vain toiminut eli Haukkatytön ja Haukkamiehen. Vandal Savagekin oli vaihdettu paljon mielenkiintoisempiin, joskin Arrowissa ja The Flashissä jo nähtyihin roistoihin, Eobard Thawneen, Damien Darhkiin ja Malcolm Merlyniin. Heihin olisi voinut käyttää enemmänkin aikaa kuin kaudella käytettiin.

Valitettavasti kaikki muutokset eivät ole olleet hyvästä. Kiinnostavampiin hahmoihin lukeutuva Rip Hunter oli jätetty pois hyvin suuresta osaa kautta. Siitäkin huolimatta, että ratkaisun ansiosta Sara pääsi kokeilemaan taitojaan Waderiderin kapteenina. Sarja myös käsitteli kauden juoneen olennaisia uskonnollisia elementtejä vähän turhankin varovasti.

Toisaalta, harva alus näyttää tuolta

Kaikista edellisen kauden virheistäkään ei oltu päästy eroon. Kuvioihin piti tunkea sitä pakollista romanssia, jopa Ripin ja Waderiverin välillä. Ymmärrän, että joitakin tarpeita voi matkan aikana tulla, mutta jättäkää edes koneet rauhaan. Lisäksi hahmoja oli edelleenkin liikaa, joten läheskään kaikki eivät saaneet taaskaan tarpeeksi tekemistä.

Sara on suosikkihahmoni, joten on hyvä, että hän sai enemmän ruutuaikaa. Ei sillä, että hahmo ei ole koskaan sivussa ollutkaan. Toiseksi suosikikseni nousi yllättäen Rory. Raykin näytti lähinnä sitä parempaa puoltaan. Hänelle ei enää tarvitse vakuuttaa koko ajan, että hän on sankari. Muut hahmot jatkoivat tasaisen varmoina, mikä on lähinnä hyvä asia. 

Uudet hahmotkin onnistuivat kohtuullisen hyvin, niin kuin jo arvostelun alussa sanoin. Pidin erityisesti Mmayasta. Olen iloinen, että nainen ei vielä lähde kotiaikaansa, vaan häntä nähdään myös mahdollisella kolmannella kaudella. Muuten hahmoista ei ole mitään sanottavaa, jota en ole sanonut joko ensimmäisen kauden arvostelussa tai sitten aikaisemmin tässä.

Legends Of the Tomorrowin toinen kausi nosti sarjan suosikkieni joukkoon, enkä suinkaan tarkoita vain arrowversen sarjoista tai supersankarigenrestä ylipäätään. Siksi annankin sille täydet pisteet, siitäkin huolimatta, että sarja on vieläkin kaikkea muuta kuin täydellinen.

Salem noitien ja ruton vallassa

Salem on yksi mielenkiintoisemmista Netflix-tuttavuuksistani. Sen uudella, toisella kaudella, Salemi: Witch War uhkaa noitien aiheuttama rutto. Kun vielä sisällissota uhkaa, saavat kaikista viattomammatkin kärsiä.

Juonipaljastuksia on taas luvassa, joten lue omalla vastuulla. Pyrin pitämään ne kuitenkin suhteellisen pieninä, joten uskoakseni tätä arvostelua voi lukea ennen Salemin toisen kauden katsomista.

Vaikka Salem ottaakin vaikutteita hyvin tunnetuista Salemin noitaoikeudenkäynneistä, sarjalla on hyvin vähän tekemistä todellisten tapahtumien kanssa. Jotkin nimet ovat samat kuin tapahtumaan liittyvillä henkilöillä, mutta siihen yhdyskohdat todellisuuteen loppuvatkin. Sarja kannattaakin ottaa pelkkänä viihteenä, ei toisena versiona historiallisista tapahtumista.

Aikaisemmi tapahtunutta: Mary Sibley (Janet Montgomery) sai aikaan erittäin tuhoisan ruton, joka on vain ensimmäinen askel kohti lopullista päämäärää, Luciferin kutsumista maan päälle. Anne Hale (Tamzin Merchant sai tietää olevansa noita erittäin karmimalla tavalla, tappamalla vahingossa omat vanhempansa. Ongelmia tuotti myös Maryn entinen holhokki Mercy Lewis (Elise Eberle). 

Toiseen kauteen mentäessä Salemilla siis menee huonosti. Toivo ei ole kuitenkaan vielä menetetty. Cotton Mather (Seth Gabel) tietää nyt noidista ja heidän juonistaan. Kukaan vaan ei tunnu uskovan häntä. Kuoleman kieliin jäänyt John Alden (Shane West) jäi henkiin, mielessään vain yksi tavoite: tappaa kaikki löytämänsä noidat. Tämä ei kuitenkaan ole helppo tehtävä hänen uusista kyvyistään huolimatta.

Mukaan joukkoon tummaan tulee myös salaperäinen Kreivitär Marburg (Lucy Lawless), poikansa Sebastian von Marburgin (Joe Doyle kanssa). Hän ja Mary huomaavat pian joutuvansa napit vastakkain, samoista pyrkimyksistään huolimatta. Heidän pelinappuloinaan toimivat vanhojen hahmojen lisäksi puritaaneista puritaanein Wendell Hathorne (Jeremy Crutchley).

Salemin ensimmäinen kausi oli minulle erittäin positiivinen yllätys. Lähinnä sarjaa huonosti kuvastavan trailerin, mutta myös vaihtelevien arvosteluiden takia. odotin jotain romanttispainotteista, mutta sainkin viihdyttävän, synkähkön ja visuaalisesti kauniin sarjan, joka ei tosiaankaan sovi heikkohermoisille. Olinkin myyty. Sarjan ensimmäinen kausi saikin minulta hyvät arvostelut.

Toinen kausi oli vieläkin parempi, jos se vain on mahdollista. Se muisti edellisen kauden suurimmat vahvuudet ja poisti osia sen heikkouksista. Esimerkiksi vahvojen naisten rooli pysyi samana. Kreivitär Marburgin myötä niitä tuli jopa yksi lisää. Sarjan suurin heikkous oli huipputylsä John Aldin. Hänen rooliaan kuitenkin pienennettiin tällä kaudella. Olen erittäin iloinen muutoksesta.

Sarjaa on kritisoitu paljon, lähinnä sen historiallisesta epätarkkuudesta. Sen on jopa sanottu loukkaavan sekä noitia, että kaikkia Salemin noitaoikeudenkäynnin uhreja. En menisi niin pitkälle, sillä kyseessä on viihteellinen sarja, joka ei väitäkään kuvaavansa oikeita tapahtumia. Ymmärrän kyllä arvostelijoitakin, varsinkin kuin noidiksi luultuja syrjitään vieläkin jossain päin maailmaa.

Siitä, miten taide vaikuttaa todellisuuteen, voi olla montaa mieltä. Siitä voisikin kirjoittaa ihan oman artikkelin. Sitä en kuitenkaan nyt tee. Oma mielipiteeni on, että tottakai taide vaikuttaa ihmisten tapaan nähdä maailmaa, niin hyvässä kuin pahassakin. Loppuen lopuksi vastuu on kuitenkin katsojalla. Heidän pitää ymmärtää faktan ja fiktion ero.

Mikään iloinen tarina se ei siis ole. Eikä ihme, sen aihe, Salemin noitaoikeudenkäynnit, ei ole mikään naurun asia. Sitä ei myöskään vaivaa turha mustavalkoisuus. Juonesta voisi kuvitella sarjan olevan puritaanien puolella. Tämä ei ole totta. Itseasiassa jopa noidat saivat enemmän sympatiaa osakseen. Päähenkilöt tietenkin saivat siitäkin karhun osan, sillä heidän tarinaa seurattiin eniten. 

Toteutus oli tälläkin kaudella huippuluokkaa, kaikilla osa-alueilla. Pidin erityisesti sarjan synkähköstä tunnelmasta. Tuollainen goottiromantiikka uppoaa minuun. Sitä edusti myös sarjan tunnussävel, joka piti kuunnella joka kerta. Silmäkarkkiakin tarjottiin niin miesten, naisten, puvustuksen kuin maisemienkin näkökulmasta. Myös taikuuden käyttö tarjosi monenlaisia visuaalisia ihmeitä.

Mary kuului lempihahmoihini sarjassa. Jos jotain hahmoa kannattaa sarjassa kannustaa, niin juuri häntä. Tai ennen niin viatonta Annea, joka esiintyi kaudella edukseen. Hänen taistelunsa noituutensa kanssa kuin kauden parasta antia, ainakin ennen viimeisiä jaksoja. Lisäksi eläinystävä minussa piti hänen suojelijaeläimestään, hiiri Brown Jenkinssistä. Kolmanneksi parhain hahmo oli Cotton. Vihasin häntä ensimmäisen kauden alussa, mutta onneksi mielipiteeni hänestä muuttui nopeasti.

Mercy oli turha lisä kaudelle. Olisivat vaan antanut hänen kuolla. Samaa voisi sanoa Johninkin kohdalla. Hän sai mielenkiintoisia voimia, mutta niiden käyttö jäi vähäisesi. Sivussa oli myös Maryn orja/ystävä Tituba (Ashley Madekwe). Tämä oli valitettavaa, sillä hänen ja Maryn dynamiikka oli yksi ensimmäisen kauden parhaista anneista. Toiselta kaudelta se puuttui kuitenkin täysin, jostain käsittämättömästä syystä.

Entäs sitten kauden suurin uusi hahmo, kreivitär Marburg? Entinen Xena-tähti Lucy Lawless toi hahmoon oman karismansa. Naista rakasti vihata. Toisin oli Sebastianin laita. Hahmo jäi mitäänsanomattomaksi. Hänen ainoana motiivinaan näytti olevan rakkaus Maryyn. Naiseen, jota hän tuskin tunsi. Uusista hahmoista paras oli tieteeseen uskova lääkäri (Stuart Townsend).

Taikuus säilyi edelleen kuvottavana ja pelottavakin. Siihen kuului niin veri kuin muutkin ruumiin osat. Sarjassa nähtiin paljon verta, kuolleita eläimiä, ruumiita, tappamista yms. Uutta oli tieteen näkökulma asiaan. Ideaa ei kuitenkaan viety oikein mihinkään suuntaan. Harmi. ideassa olisi nimittäin voinut olla potentiaalia. Puritaanit kuin näyttävät vahaavan tiedettä melkein yhtä paljon kuin noitiakin.

Kaudessa oli vain 13 jaksoa. Vaikka nautinkin sarjasta ja haluaisin nähdä sitä niin paljon kuin mahdollista, pidän suuntauksesta. Yli 20 jakson kaudessa kuin yleensä riittää myös paljon höttöä, jotain joka laitettiin sarjaan vain ajan kuluksi. Sitä paitsi sarja ei ole vielä ohi. Siitä on tulossa vielä ainakin kolmas tuotantokausi. En tiedä, jääkö se viimeiseksi vai ei. Aika näyttää.

Kaiken kaikkiaan Salemin kausi antoi minulle juuri sitä, mitä odotinkin siltä, jopa enimmässä määrin kuin sen erinomainen ensimmäinen kausi. Viisi tähteä.

Valkoisen talon valtaus jatkuu entistä suuremmalla innolla

Arvostelin äskettäin House of Cardin ensimmäisen tuotantokauden. Nyt on vuorossa toinen, entistä korkeimmalla panoksilla pelaaja tuotantokausi. JUONIPALJASTUKSIA LUVASSA! 

House of Cardin toinen tuotantokausi jatkuu siitä, mihin edellinen jäi. Frank Underwood on päässyt oikein varapresidentiksi saakka, mutta hänen kunnianhimonsa ei lopu siihen. Valitettavasti häntä vastustaa presidentin uskottu, rikas liikemies Raymond Tusk (Gerald McRaney). Myös lehdistö tuottaa vaikeuksia tutkimalla Frankin viime kauden tekemisiä turhan tarkkaan.

Frankin vallanportaita kipuamisen olla House of Cardin toisella kaudella käsiteltiin myös sellaisia ajankohtaisia asioita kuin Yhdysvallan ulkopolitiikkaa, nyt Kiinan osalta. Myös samaisen maan armeijassa tapahtuvat raiskaukset saivat omat juonikuvionsa, joka antoi vieläpä Clairen loistaa vähän miehestään erillään. Ongelma on vieläpä todellinen, joten hyvä, että se sai huomiota.

Ajankohtaiset aiheet eivät olleet pääosassa. Niitä käsiteltiinkin vain Underwoodien ja miksei muidenkin keinoina joko pitää valtansa tai päästä valtaan. Idealistit löytyvät kaukana valkoisesta talosta. Hahmot ovatkin sarjan mielenkiintoisempi osa, niin antisankarin ja roiston välissä tasapainoileva päähenkilö kuin muutkin.

Frank on oma itsensä. Välillä hänen ylivoimaisuutensa käy ärsyttäväksi. Varteenotettavan vastustajan puute olikin yksi viime kauden heikkouksista. Tällä kaudella korjattiin, kiitos Raymond Tuskin. kuitenkin heti, kumpi tulee kamppailun voittamaan. Toisaalta sarjan ideana ei ole kysyä, voittaako Frank, vaan pikemminkin miten hän sen tekee.

Frank on nyt varapresidentti, joten luonnollisesti hän on tekemisisä entistä enemmän harvinaisen vähäkarismaattisen Yhdysvaltain presidentti Garrett Walkerin (Michael Gill) ja hänen vaimonsa Patrician (Joanna Going) kanssa. Samalla päästiin heidän aviollisten ongelmien äärelle. Juoni ei ollut turha isomman kuvion kannalta, mutta se ei tehnyt siitä yhtään kiinnostavampaa.

Myös prostituoitu-tarjoilija Rachelilkin saa kaudella tärkeämmän osa Frankin apulaisen, Doug Stamper, joskus hieman ylimitoitetunkin ihailun kohteena. Vaikka sivujuoni oli sinänsä kiinnostava ja Rachelkin on hahmona onnistunut, varsinkin tältä kaudella, siihen keskityttiin vähän turhan paljon. Siitäkin huolimatta, että se tarjosi yhden mielenkiintoisemmista käänteistä.

Toinen mielenkiintoinen käänne tapahtuu koko viime kauden ja suurimman osan tätäkin kautta sivussa oleva Freddie, Frankin lempiravintolan omistaja-kokki. Hänestä saadaan tietää uusia puolia, joskin se ei ole mikään ihme, sillä kukaan ei tiennyt ennen tämän kauden yhdeksännettä jaksoa juuri mitään. Siitäkin huolimatta, hänen käy sääliksi.

Kaudelle tuli myös uusia hahmoja. luonnollisesti. Yksi heistä on Frankin entisen työnsä saanut kovaotteinen entinen sotilas Jackie Sharp (Molly Parker), joka saa niin liittolaisen kuin vastustajankin roolin. Minusta hän on yksi kauden parhaista lisistä sarjaan, joskin hän sai kohtuullisen pienen roolin. Sekin liittyi vahvasti suhteeseen erään vanhan hahmon kanssa.

Mukaan sekoitetaan myös rahanpesuun osallistuvia kiinalaisia, Amerikan alkuperäisasukkaita kasinoineen, uteliaita lehdistön edustajia, Tuskin kätyreitä, edellisen kauden tapaista huomio saamattomia uusia lehdistön edustajia sekä omaa peliä pelaava menestyvä hakkeri ja ainut, joka kannattaa mainita nimellä, Gavin Orsay (Jimmi Simpson).

Ensimmäinen kausi oli parempi, jos nyt vertaamaan pitää. Sen juoni ole hiukan nerokkaampi. Tällä kaudella keskityttiin myös vähän turhan paljon sivujuoniin, niin kuin jo aikaisemmin mainitsin. Pitää kuitenkin muistaa, että kaudella on myös omat vahvuutensa. Se kun ei pelkää viemästä sarjaa entistä pidemmälle, menemättä kuitenkaan liian pitkälle ja pysymällä hyvän maun rajoissa.

Toiselta kaudelta ei yllättäviä käänteitä puuttunutkaan. Kukaan ei ole turvassa Frank Underwoodin saadessa enemmän panoksia valtaan pääsemiseen. Olit sitten vanha ystävä, uusi tuttavuus tai maailman mahtavin mies. Eikä heillä ole vaarassa pelkkä asema, maine tai vapaus, vaan myös henki. Frank kuin ei tunnetusti kaihda mitään keinoja tavoitteidensa saavuttamiseksi.

House of Card on pysynyt edelleen erinomaisena poliittisina draamana. Se pitää katsojat edelleen otteessaan ja iloitsemaan siitä, että sarjaa voi katsoa monta jaksoa kerrallaan, kiitos Netflixin. Annan kaudelle Neljä ja puoli tähteä.