Poikien supersankarijahti jatkuu

 Viime vuoden puolella ehdin vaikuttua supersankarisarja The Boystä. Sen nyt arvostelemani toinen kausi ei jäänyt yhtään havinaisen loistavaa ensimmäistä kautta huonommaksi.

Varoitus: Juonipaljastuksia luvassa! Erityisesti The Boyssin ensimmäisestä kaudesta.

Supersankareita jahtaavat ”Boyssit” ovat katkuteillä, sillä supersankarit, käytännössä omistava Vought-yhtiö lavasti heidät supersankareiden hallinnasta vastaavan pomonsa (Elisabeth Shue) murhasta. Tilannetta vaikeuttaa se, että ryhmää johtava Billy Butcher (Karl Urban) on kadonnut. Heidän mielensä onkin niin maassa, että vain väliaikaisesti pomon aseman saanut Hughie (Jack Quaid) ja Sevenissä nyt kaksoisagenttina oleva Starlight (Erin Moriarty) jaksavat enää yrittää.

Uudet tuulet puhaltavat myös supersankariryhmä Seveniin, sillä se saa uuden jäsenen, karismaattisen Stormfrontin (Aya Cash). Hän varastaakin heti valokeilan, sosiopaattisen ryhmän johtaja Homelandin (harvinaisen loistava Antony Starr) suureksi harmiksi. ”Superit” pitää kiireisenä myös kiireisenä muun muassa tekeillä oleva Sevenin synnystä kertova elokuva ja terrorismin vastaisen sodan markkinointi.

The Boys:in ensimmäinen kausi nosti sarjan nopeasti suursuosioon ja hyvästä syystä. En ole toistaiseksi nimittäin nähnyt toista sarjaa, joka paitsi amerikkalaisesta yhteiskunnasta ja sekä isoa, että pientä ruutua nykyään jopa liikakansoittaneista supersankareistä. tarjoaa harvinaisen osuvaa satiiria, niin vieläpä tekee sen harvinaisen viihdyttävässä muodossa.

Eikä tämä suinkaan johdu siitä, että yrittäjistä on ollut pulaa. Ja vieläpä erittäin hyvistä. Pidän kyllä Doom Patrolista, The Umbrella Academy ja muista hieman poikkeavan kuvan supersankareista antavista sarjoista. Ja paljon, minkä voi lukea minun kyseisistä sarjoista tehdyissä arvosteluissa. Silti nekään eivät ole ihan niin poikkeuksellisen hyviä kuin The Boys, vaikka lähelle kyllä pääsevätkin.

Ensimmäisen kauden menestys kuitenkin myös tarkoitti sitä, että toista kautta varten oli kasattu paljon odotuksia. Ilokseni voin sanoa, että kausi lunastikin nuo odotukset täysin. Se oli yhtä hyvä kuin ensimmäinenkin, joltain osa-alueiltaan jopa hieman parempi. Pidin erityisesti siitä, että ensimmäiselle kaudella sivuun melkein kokonaan jäänyt Queen Maeve (Dominique McElligott) sai enemmän ruutuaikaa.

Toisella kaudella käsittelyn sai, edellisiltä kausilta tutun media, -yritys, - ja armeijakritiikin lisäksi, taas moni tärkeä ja jos ottaa huomioon, että kauden tekemisen meni jonkin verran aikaa, niin myös yllättävänkin ajankohtainen asia, kuten sosiaalinen media ja sen manipulointi, supersankarielokuvat, Hollywoodin taipumus kaupallistaa sekä feminismi, että seksuaaliset vähemmistöt, neo-natsit sekä skientologia.

Vaikka tämä olikin hyvä asia, niin yhtenäisyyden oikean elämän kanssa menevät paikka paikoin turhankin silmiinpistäväksi. Hienovaraisuus kun ei ole tällä toisellakaan kaudella kuulu sarjan repertuaariin. Tästä hyvänä esimerkkinä toimii melko suora AOC-klooni (poliitikko Alexandria Ocasio-Cortez) Victoria "Vic" Neuman (Timelessin Claudia Doumit).

Jos jokin on pysynyt ennallaan se, että sarja on edelleen äärimmäisen brutaali ja paikka paikoin jopa groteski. Verta ja suolenpätkiä lentää ja päät räjähtävät, eikä muitakaan ruumiinosia juuri säästetä. Sarjan huippuluokkaa oleva erikoistehostetiimi pääsikin taas oikeuksiinsa. Kaikella väkivallalla oli kuitenkin taas tarkoitus, edes jonkinlainen, joten ei kausi pelkkää verikekkeriä ollut.

Seveniin liittyvät kohtaukset olivat edelleen sarjan mielenkiintoisempaa antia. Toki ”pojatkin” pääsivät joskus toiminnan ytimeen. Pidin erityisesti mielisairaalaan liittyvästä kohtauksesta, mutta hyvä oli myös Black Noiriin liittyvä kohtaus. Lempikohtaukseni koko kaudessa, ja mahdollisesti koko sarjassa, oli kuitenkin ns. tyttötaistelu-kohtaus. Se oli vain niin hyvä.

Hahmoista lemppareitani oli edelleen Queen Maeve. Kuitenkin vaikka Queen Maeve saikin tällä kaudella paljon enemmän tekemistä ja osa jopa ”poikia” jollakin tavalla auttavaa, niin sivuun hän jäi kuitenkin. Hyvä hahmo oli myös Starlight, varsinkin kuin hänkin alkaa saamaan hieman harmaimpia puolia. Ensimmäisellä kaudella kuin hän oli varsin yksiulotteisesti hyvis.

”Pojista” samaistuttavin oli Hugh. Heistä paras oli kuitenkin teknisesti ottaen ”tyttö”, Kimiko (Karen Fukuhara), jonka storyline olikin hänelle edukseen, jopa paremmin kuin viime kauden vastaava. ”Pojista” parhaan storylinen sai kuitenkin Butcher, eikä vähiten siksi, että se tarjosi hahmolle hänen syvästi tarvitsemaa hahmokehitystä. Kovin pidettävä tai edes kuin hän ei hahmona ole.

Myös Mother’s Milk, tai lyhyemmin, sai jonkin verran kehitystä, mutta kovin mieleenpainuva hahmo hän ei ole vieläkään. Myös Frenchien (Tomer Capon) saama kehitys nosti hänet sarjan parhaiden hahmojen joukkoon. Sen sijaan kaudella myöskin uutena tullut Lamplighter (muun muassa X-meneistä tuttu Shawn Ashmore) olisi ansainnut enemmän ruutuaikaa. Hänessä olisi ollut potentiaalia hyväksikin hahmoksi.

Homelander pysyi edelleen yhtenä sarjan viihdyttävimmistä hahmoista, vaikka pidettäväksi häntä ei voi edelleenkään sanoa. Itse asiassa hahmo oli vielä viime kauttakin selvemmin pahis. Siitäkin huolimatta, että sarja yritti antaa hänelle inhimillisyyttä antamalla hänen yrittää olla isä myöskin supervoimaiselle Ryanille (Cameron Crovetti).

Viihdyttävä, tosin loppukaudella lähinnä kamaluudessaan, oli myös Sevenin uusi tulokas Stormfront, eikä vähiten Aya Cashin lavakarisman ansiosta. Hän olikin varsin hyvä kauden pääpahis, sekä persoonansa, että voimiensa puolesta. Kausi parittikin Homelanderin ja Stromfostin varsin mielenkiintoisin tuloksin tai ainakin heitä seurasi paljon mieluummin kuin Hugtin ja Starligting soutamista ja huopaamista.

Deepin (Chace Crawford) ja hänen skientologimaisen the Church of the Collectiveen liittyvät osuudet olivat melkeinpä turhia. Olenkin sitä mieltä, että hahmoa ei välttämättä tarvitsisi nähdä enää kolmannella kaudella. Samaa voisin sanoa myös koko kirkosta. Melkein yhtä tylsä oli myös A-Trainin (Jessie.T.Usher) storyline, mutta se sentään jopa johti johonkin.

The Boys on saamassa myös kolmannen tuotantokauden, mikä sarjan suosiota ajatellen ei ole mikään ihme. Tiedän siitä vain sen, että Supernaturalin Jensen Ackles esittää siinä Captain Amerikan pahaa, tai ainakin moraalisesti jollakin asteella korruptoitunutta, versiota, Soldier Boyta. Ja sen katson kauden varmasti. Ja luultavasti teen siitä jonkinlaisen arvostelunkin. Kumpaankin on kuitenkin vielä paljon aikaa.

Tiivistetysti The Boys erottuu edukseen jopa näin television, ja erityisesti supersankaritelevision, kulta-aikana. Siksi se ansaitseekin täydet viisi tähteä!

 

Kiekkomaailman asukkaiden aika on menossa vähiin

Aika on luonnonvara, jota voi siirtää paikasta toiseen ja muokata oman mielen mukaan. Sitä mieltä on ainakin nyt arvosteluvuorossa oleva taatulla Terry Pratchettin laadulla tehty Aikavaras.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää paljastuksia Aikavaras-kirjan juonesta.

Järjestystä ja sääntöjä fanaattisesti palvojat Tarkastajat haluavat ihmisistä eroon, sillä he häiritsevät heidän työtään eli maailman tarkastamista. Ihmisillä kuin on tapana tehdä asioita nopeampaan tahtiin kuin Tarkastajat ehtivät niitä tutkia. He eivät kuitenkaan voi maailmankaikkeuden sääntöjen vuoksi tappaa ihmisiä, mutta he ovat löytäneet porsaanreiän. Ajan pysäyttämistä ei nimittäin ole kielletty.

Kuolema saa heidän suunnitelmansa selville, mutta hän ei voi itse vaikuttaa maailman asioihin. Niinpä hän värvää tehtävään tyttärentyttärensä Susanin. Asiaan liittyy myös aikaa siirtävät historiamunkit, erityisesti sellaiseksi opiskeleva, melkein epäluonnollisen taitava Lobsang, täsmälleen oikeassa ajassa olevasta kellosta unelmoiva kelloseppä Jeremy, kummallinen synnytys sekä Ilmestyskirjan neljä ratsumiestä.

Aikavarkaan teema on siis aika, erityisesti nykyihmisten taipumus olla kellojen orjia ja ihmisten subjektiivinen aikakäsitys. Sitä käsitelläänkin näkökulmasta, jos toisesta, ei kuitenkaan koskaan liian vakavasti tai siten, että filosofiset pohdiskelut veisivät turhan paljon huomiota perusjuonelta. Teemat ovatkin kiinnostavia. niitä olisi voitu käsitellä enemmänkin, ja paremmin.

Susan

Aika ei ole kirjan ainut teemaa, vaan teemoja on toinenkin: kenellä on oikeus kutsua itseään ihmisiksi. Tarvitseeko sellaiseksi syntyä vai voiko sellaiseksi tulla? Susanin ja Jeremyn epätavallisuus eristää heidät muista ihmisistä. Kuolemalla muilla hänen kaltaisillaan olennoilla taas on päinvastainen ongelma. He löytävät itsestään hyvin ihmismäisiä piirteitä, halusivat he sitä tai eivät. 

Aikavaras myös vastaa tuohon kysymykseen. Kirjan kantava ajatuskin onkin, että jos näytät ihmiseltä, alat myös käyttäytyä kuin ihmisen tavoin. Sillä ei ole väliä, oletko yksi neljästä ratsumiehestä, itse Aika tai jokin aivan muu. Näin siis teet itsestäsi ihmisen tai ainakin jotakin hyvin ihmismäistä. Toisaalta toimii se toisen päinkin. Jos menetät ihmisen muodon, menetät osan ihmisyydestäsi.

Olen aina pitänyt tai jopa rakastanut Terry Pratchettin Kiekkomaailma-novelleista. Riippumatta siitä, mihin hahmoihin, teemoihin tai paikkoihin se milloinkin keskittyy. Aikavaras ei tee asiassa poikkeusta. Se on hauska, kekseliäs, pähkähullu ja ennen kaikkea viihdyttävä. Niin maailma kuin hahmotkin ovat kiinnostavia ja mitä tärkeintä, moniulotteisia. Kirjaa lukiessa sai nauraa, jännittää ja melkein jopa itseäkin. 

Lu-Tze

Parhaiden Kiekkomaailma-novellien joukkoon en kuitenkaan sitä laittaisi, lähinnä siksi, että se käsittelee minulle vieraampia hahmoja ja heidän tekemistään. Kiinnostavia aiheita ei käsitellä niin hyvin kuin olisi voinut. Kirjan roistotkin olivat harvinaisen tylsiä. Mutta se ei tee kirjasta vähemmän hyvää vai pitäisikö sanoa jopa loistavaa. Se on edelleen fantasiaa, ainakin sen parodiaa, parhaimmillaan.

Itse pääjuoni oli loppuen lopuksi yksinkertainen ja jokseenkin yllätyksetön, mutta sivujuonet ja tuhannet pienet yksityiskohdat toivatkin kirjaan tarvittavaa potkua. Yksinkertaisuus ei kuitenkaan tarkoita huonoa, ainakaan tässä tapauksessa. Juoni oli myös hyvin vauhdikas, jopa vauhdikkaampia kuin Kiekkomaailman kirjoissa keskimäärin. Tämä on hyvä asia, ehdottomasti, mutta ei suinkaan mikään vaatimus.

Terry Pratchett

Terry Pratchettin kirjoitustyylistä voi moni aloitteleva kirjailija ottaa mallia. Se on mukaansatempaavaa. Hän ei pelkää esitellä, mitä kummallisempia hahmoja ja tilanteita tai leikitellä sanoilla. Lisäksi itse ainakin rakastan kirjailijan huumoria. Se jaksaa naurattaa joka kerta, kirja kirjan perään. Mitä kaikkea olisimmekaan saaneet vielä lukea, jos Pratchett olisi vielä elossa.

Hahmot eivät olleet Kiekkomaailman parhaita, vaikka pidänkin Kuolemasta ja Susanista jonkin verran, olen aina pitänyt. Siis sen, mitä olen heistä lukenut. Kuolema-novelleja kuin ei ole turhan montaa tullut luettua. odotin kuitenkin kaikkein eniten Lobsang ja hänen ja hänen omituistakin omituisemman munkkiopettajansa Lu-Tzen osuuksia, sillä heidän opettaja-oppilassuhdetta oli harvinaisen nautittava lukea.

Ratsumiehet

Pidin myös Rottien Kuolemasta. Olisin halunnut nähdä myös Kissojen Kuoleman. Kissaihminen kuin olen. Valitettavasti sellaista hahmoja ei koko Kiekkomaailmassa kuitenkaan ole. Ilmestyskirjan neljä ratsumiestäkin oli odotetusti hauskoja, samoin kirjassa esiintyvä viides ratsumies. Pidin yllättävän paljon myös Myria LeJeanista, ihmisyytensä löytäneestä tarkastajasta.

Jeremy puolestaan oli enemmän, jos vähemmän rasittava. Onneksi Igor riitti pelastamaan hänen osuutensa enemmän kuin hyvin. tarkastajat eivät olleet mitenkään erityisen kiehtovia roistoja. He kuolivat liian helposti, eivät olleet tippaakaan pelottavia tai edes vaikuttavia ja olivat muutenkin liian tyhmiä. Muista hahmoista minulla ei ole mitään erityistä sanottavaa.

Tiivistetysti Aikavaras ei pettänyt kieltämättä suuria odotuksiani. Ihan täysiä pisteitä se ei kuitenkaan ansaitse, pikkuvikojensa takia. Neljä ja puoli tähteä.

Maalla on mukavaa-Paitsi, jos olet Komentaja Vimes

Terry Pratcher kirjoitti elinaikanaan harvinaisen hauskoja fantasiaparodioita. Lainasin kirjastosta niistä uusimman, järjestyksessään 29. Niistäjä-nimisen teoksen (englanniksi Snuff). 

Varoitus: Jos et ole lukenut aikaisempia Terry Pratchettin kirjoja, tähänkin voi olla vaikea päästä sisään. Lisäksi on hyvä tietää, että juonipaljastuksia on taas luvassa. Lue siis omalla vastuullasi.

Kaupunginvartioston komentaja sir Sam Vimes on yksi Kiekkomaailman vaikutusvaltaisempia ihmisiä. Ja pelottavampia, jos sattuu olemaan rikollinen. Hän ei kuitenkaan voi tehdä mitään kuin hänen vaimonsa, Lady Sybil, päättää miehenolevan loman tarpeessa. Niinpä he lähtevätkin pienen poikansa Sam Juniorin kanssa Sybillin sukukartanoon, viettämään idyllistä maalaiselämää.

Rikokset kuitenkin näyttävät seuraavan komentajaa hänen olinpaikastaan riippumatta, sillä hän huomaa nopeasti rikoksen merkkejä. Mistä tässä kaikessa on kyse? Ja miten halveksitut hiidet oikein liittyvät asiaan? Niistäjä oli ennen kaikkea hauska kirja, hyvin hauska. Se kuitenkin kävi läpi myös hyvin vakavia aiheita, kuten orjuutta, luokkaeroja ja rasismia. Parodian keinoin tietenkin.

Kirjan asetelma oli mielenkiintoinen, joskaan ei salapoliisijännäreille epätyypillinen. Poliisi törmää rikoksiin lomaillessaan. Se myös antoi tilaa vielä tuntemattomille hahmoille ja syvensi vanhoja. Esimerkiksi Vimesin vaimo Lady Sybil ja hänen Vimesin herrasmiespalvelijansa Willikins ovat jääneet minulle vähän etäiseksi. Saatika Sam Junior. Tämän kirjan myötä pääsin tutustumaan heihin paremmin.

Juoni puolestaan oli taattua Pratchettia ja onnistuikin antamaan kuluneelle asetelmalle uutta puhtia. Siinä oli vain yksi suuri vika, se nimittäin loppui aivan liian aikaisin. Tämä taas tarkoittaa sitä, että kirjan viimeiset sivut jäivät pelkäksi selittelyksi, mikä taas alkoi kyllästyttää minua nopeasti. Varsinkin kuin minua odottaa uusin The Witcher-kirja, joten olen odottanut jo jonkin aikaa.

Terry Pratchett

Minuun vetosi kirjassa juonen lisäksi jokin muukin, nimittäin Terry Pratchettin kirjoitustyyli. Olen pitänyt siitä myös muissa Kiekkomaailma-kirjoissa. Valitettavasti niitä tuskin tulee enää kirjailijan menehdyttyjä kovin paljon. Olen kuullut, että muutama hänen kirjojaan on vielä suomentamatta eli meillä Suomessa saadaan nauttia hänen uusista kirjoistaan vielä vähän aikaa.

Kirjailijan tyylissä on vain yksi valittamisen aihe, jonka tiedän olevan erittäin pieni jo ennen sen kirjoittamista mihinkään ylös: Kiekkomaailma-kirjoissa ei ole lukuja. En tosiaankaan laske kirjan saamia tähtiä sen vuoksi, mutta pidän asiaa silti mainitsemisen arvoisena. Asia vaivasi minua, koska, monen muun tapaan, lopetan lukemisen mieluimmin luvun loppuun. Se vaan on sellainen tapa.

Päähahmona Vimes oli loistava, vaikka hänet kuvattiinkin jo vähän turhankin kaikkivoipana. En kuitenkaan laske sitä hahmon viaksi. Hän oli silti kirjan paras hahmo, vaikkei mutkaan hahmot olleet hullumpia. Päinvastoin. Terry Pratchett, jos joku, osaa hahmokehittelyn mestarillisesti. Toinen suosikkihahmoni oli hänen hämärän ja erittäin vakivaltaisen menneisyyden omaava herrasmiespalvelija Willikins.

Hiisi

Uusien hahmojen lisäksi kirja esitteli myös uuden lajin, Hiidet. Heitä pidettiin enemmän tai vähemmän orjarotuna, ei ihmisinä. Jopa niinkin yleisesti, että hiisien tappaminen ei ole laitonta. Minusta hiidet eivät olleet Kiekkomaailman kiinnostavampia hahmoja, vaikka he toivatkin siihen hyvän lisän. Rasismi, tai tässä tapauksessa lajismi, on aina erittäin tärkeä, ja mielenkiintoinen, teema kirjaan kuin kirjaan.

Yksi Kiekkomaailma-kirjojen parhaista puolista, heti huumorin lisäksi, on se, että roistotkin ovat ihmisiä. Niistäjässä heitä kuitenkin näytettiin suhteellisen vähän, yhtä tiettyä lukuun ottamatta. Se olikin kirjan toinen vika, joskaan ei kovinkaan suuri. Niin sanotusti ”hyvät” hahmot riittivät hyvin. Varsinkaan kuin moniaan heistä ei ollut mitenkään hyviä. Ja varsinkin kuin ei roistoja sentään oltu unohdettu.

Olen aina pitänyt Terry Pratchettin kirjoista, erityisesti niiden mielikuvituksellisesta fantasiamaailmasta. Niistäjäkään tehnyt siinä poikkeusta. Siitäkin huolimatta, että hänen uralleen on mahtunut myös parempia kirjoja. Kirja tempaisi minut mukaansa ja piti minut mukanaan alusta loppuun asti. Ainakin melkein loppuun. Kirja myös jaksoi naurattaa, erityisesti alaviitteiden kohdalla.

Kokonaisuudessa Niistäjä oli siis erinomainen parodia, erinomaiselta kirjoittajalta. Niinpä jos olet siis lukenut kyseisen tekijän kirjoja, ja vielä pitänytkin niistä, suosittelen lukemaan myös Niistäjän. Kirja ansaitseekin täydet viisi tähteä. Sen muutamasta viasta viis.