Dracula on kuollut, mutta Trevor Belmontin ja kumppaneiden sota ei ota loppuakseen

Arvostelen nyt Netflixin syystäkin huippusuositun Castlevania-sarjan neljännen, ja valitettavasti samalla myös viimeisen, kauden. Juonipaljastusten kera tietenkin.

Hirviönmetsästäjä Trevor Belmontilla (äänenä Richard Armitage) ja puhuja taikuri Sypha Belnadesilla (äänenä Alejandra Reynoso) pitää kiirettä yrittäessä estää milloin kenenkin yrityksiä herättää henkiin vampyyri Dracula (äänenä Graham McTavish). Tehtävä vie heidät kaupunkiin, josta kaikki sai alkunsa, Târgovișteen, josa heitä odotaa tälle uskollinen vampyyri Varney (äänenä Malcolm McDowell). 

Alucard puolestaan yrittää auttaa pikkukylää puolustautumaan hirviöiden jatkuvia ja heille epätyyppilisen hyvin suunniteltuja iskuja vastaan. Maailmaa uhkaa samalla myös maailmanvaltausta suunnitteleva Camilla (äänenä Jaime Murray) kumppaneineen sekä takojamestari Isaacin (äänenä Adetokumoh McCormack) hirviöarmeija.

En väitä, että Castlevania olisi täydellinen sarja, mutta kuitenkin sen suurin vika on se, että se on niin lyhyt. Tämä neljäs kausikin käsitti vain kymmenen puolen tunnin mittaista jaksoa. En ole tätä mieltä suinkaan siksi, etä tarina tai jokin sen osa kaipaisi lisää aikaa kehittyä, vaan siksi, että sarja on vain kertakaikkiaan niin hyvä.

Ne, jotka ovat katsonut Castlevania , ja jos luet tätä arvostelua, niin luultavasti kuulut kyseiseen ryhmään, tietävät sarjan olevan huippulaadulla tehty. Erityisesti sen animaation ja ääninättelyn osalta.  Sinua voikin ilahduttaa, jokin tuskin yllättää, kuulla, että sarja piti samaa hyvää laatuaan yllä myös tällä neljännellä kaudellaan.

En tiedä, kuka oli suosikkini sarjan pääkolmikosta eli Trevorista, Syphasta ja Alucardista, vaan pidin kaikista. Hahmot toimivat kuitenkin vielä paremmin yhdessä kuin erikseen. Kukin heistä nimittäin toi ryhmään oman osansa. Siksi olikin harmi, että Alucard pysyi muusta kaksikosta erosta sekä koko kolmannen kauden, että suurimman osan tätä neljättä kautta.

Niin sanotuista pahiksista kiinnostavampia olivat jälleen kerran vampyyri Camilla ja hänen "siskonsa", mutta myös Isaacia katsoi mielellään, varsinkin kuin hahmo meni erittäin hyvään suuntaan. Sen sijaan kaudella uutena tullut Varney ei ollut oikein mistään kotoisin niin pahiksena kuin hahmona ylitäpään tai ainakaan ei ollut ennen häneen liittyvää yllätystä. 

Tällä neljännelle kaudelle tuli uusia hahmoja suhteellisen vähän ja hyvä niin. Olihan kyseessä viimeinen kausi, joten heitä ei ehdittäisi kehittää muutenkaan. Uusista hahmoista paras oli Alucardin puolustaman kylän päällikkö Greta (äänenä Marsha Thomason). Sen sijaan Varneyn apurina toimiva Ratko (äänenä Titus Wellive) ei hahmona juuri säväyttänyt-

Koska kyseessä oli Castlevanian neljäs kausi, niin tarina sai selvän päätöksen. En tietenkään sano lopusta turhan paljon, siollä se paljastaisi liikaa, mutta sen verran voin sanoa, että olen tyytyväinen siihen, miten tarina päättyi. Kaikki hahmot saivat tyydyttävän päätöksen, niin yllättävä kuin tuo päätös joissakin tapauksessa oli.

Tiivistetysti Castlevanian neljäs kausi antoi tavallista loistavammalle animaatiosarjalla tavallista loistavamman päätöksen. Täydet viisi tähteä! 

Aikuisten animaation kruunamaton kuningas (vai pitäisikö sanoa kreivi) näyttää taas syöksyhampaansa

Castlevania sai vähän aikaa sitten kolmannen kautensa, eikä lajityyppinsä parhaimpiin, ehkä jopa paras, sarja ole huonontunut tippaakaan sitten viimenäkemän. Se on vieläkin täyttä rautaa.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia, erityisesti Castlevanian kahdesta aikaisemmasta jaksosta.

Huomautus: Olen viime aikoina arvostellut joitakin sarjoja kaksi kautta kerrallaan, mutta Castlevanian kohdalla arvostelen vain tämän kolmannen kauden. Niin on paljon selkeämpää.

Onnistuttuaan tappamaan ihmisten tuhoa suunnitelleen Kreivi Draculan Trevor Belmont (äänenä Richard Armitage ja Sypha Belnades (äänenä Alejandra Reynoso) ovat kiertäneet maailmaa hirviöitä metsästäen. Alucard puolestaan tuntee syyllisyyttä isänsä murhasta, niin välttämätön kuin se olikin ja niinpä hän asuu Draculan linnassa syrjässä muusta maailmasta.

Kolmikko ei kuitenkaan ehdi kauan levätä, sillä uudet uhkat nostavat päätään. Draculan kuolemasta johtuvalle valtatyhjiölle on käyttäjiä, muun muassa juonikas Carmilla (äänenä Jaime Murray) ja hänen ”siskonsa” (äänenä Jessica Brown Findlay, Yasmine Al Massr ja Ivana Miličević) sekä pahan valtaan joutunut luostari ja sen johtaja Sala (äänenä Navid Negahban). Castlevania perustuu suosittuun videopelisarjaan.

Aikuisten animaatiot ovat minulle lajityyppinä suhteellisen vieraita. Minulla ei ole mitään lajityyppiä 

vastaan, tai animaatioita yleensä, sarjapaljouden keskellä niihin ei vain juuri jää aikaa. Niinpä aloitin Castlevanian vain sen saamaan hypen takia ja siksi, että sarjaa suositeltiin minulle. Olenkin iloinen, että katsoin. Castlevania kuuluu parhaimpiin koskaan näkemiin aikuisten animaatioihin.

 Pelkäsin kuitenkin, ettei tasoa pystytä pitämään kolmannella kaudella. Niinkin kiehtovan pääpahiksen tappaminen kuin ei tuntunut ollenkaan hyvältä idealta, olihan hän parin ensikauden parasta antia ja muutenkin sarjassa aikamoinen myyntivaltti. Onnekseni huomasin olevani väärässä. Sarjan taso on pysynyt tasaisen hyvänä, jopa loistavana.

Sarjasta löytyy vielä hyviä pahiksia, kuten Camilla ja hänen suosikkilisäyksekseni osoittautuneet ”siskonsa” sekä kuolleista hirviöitä tekevä Takojamestari Isaac (äänenä Adetokumboh M'Cormack), jolla oli kaudella myös oma sisäinen konfliktinsa, joka osottautuikin varsin mielenkiintoiseksi. Salakin toimi noin yhden kauden pahiksena, mutta enempään hänestä ei olisi, onneksi ei tarvitsekaan.

Kolmas kausi ehkä keskittyi enemmän pöydän asetteluun tulevaan neljänteen kauteen, ja mahdollisesti myös sitä kauemmas, varsinkin Alucardin kohdalta. Alucard päätyi opettamaan kahta vampyyreiden metsästämisestä omista syistään kiinnostunutta sisarusta Taka (äänenä Toru Uchikado) ja Sumi (äänenä Rila Fukushima), mutta storyline ei mennyt juuri mihinkään suuntaan.

Päähuomion sai luonnollisesti nyt pariutuneet Trevor ja Sypha ja heidän seikkailuissaan pienessä Lindenfeldin kylässä, ovathan sarjan päähahmoja. Jonkun mielestä jopa enemmän kuin Alucard, tavattiinhan heidät paljon ennen puolivampyyriä. Toistensa kanssa sopivan erilaisella kaksikolla olikin jälleen kerran erittäin hyvä kemia, ehkä jopa parempi kuin aikaisemmilla kausilla.

Se olikin storylineista mielenkiintoisin. Siitäkin huolimatta, että se ei hirveästi yllätyksiä sisältänyt, edes liittyen karismaattisen Saint Germainiin (äänenä Billy Nighy). Sivuhahmoista oman juonensa sai myös Takojamestarit kostoa himoitseva Isaac ja vampyyrisiskosten vangitsema Hector äänenä Theo James). Isaacin vastaava oli kyllä jännempi ja petasi paremmin tulevia kausia varten.

Mutta jos kausi loistikin tarinoissa ja se loisti, niin se pisti parastaan myös taistelukohtauksissa. Ei, sillä, että muuta olisin epäillytkään. Varsinkin lopputaistelu, luonnollisesti, oli erittäin näyttävä. Myös uusien hahmojen hahmosuunnittelu oli erittäin onnistettuna. He tuntuivat omanlaiselta, mutta myös sarjan animointityyliin sopivalta.

Ääninäyttelijät tekivät myös loistavaa työtä, mikä ei ollut mikään ihme ottaen huomioon, että heihin kuuluu monia alan ammattilaisia, joista muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta kaikki ovat tulleet tutuksi myös live-actionelokuvien, - ja tv-sarjojen näyttelijöinä. Kaartin jäsenet voi nähdä ihan livenä muun muassa Battlestar Galacticassa, Warehouse 13:ssa, Hannibalissa ja The 100:ssa.

Vaikka pääroolit kuuluvat edelleen valkoisille, niin pienenpiin rooleihin oli valittu harvinaisen monimuotoinen joukko ihmisiä, niin hahmojen kuin heille äänensä antaneidenkin näkökulmasta, mistä sarja ansaitseekin jonkin verran kiitosta, vaikka viihdemaailma onkin muuttunut pikkuhiljaa monimuotoisempaan suuntaan muutenkin. Myös animaatiosarjat.

Kolmas kausi lupaa hyvää tuleville kausille. Uudemmat roistot ovat vihdoin valmiita aloittamaan suunnitelmansa ja jos he eivät riitä täyttämään pahiksen viittaa, niin Dracula voi aina tulla takaisin. Päähahmotkin ovat oppineet paljon, niin hirviönmetsästyksen suhteen kuin ihmisinäkin, varsinkin Syphan vahvistunut taikuus vakuuttaa. Pystyykö sarja kuitenkaan pitämään tasonsa? Sen vain aika näyttää.

Tiivistetysti Castlevania näytti jälleen kerran, mihin aikuisten animaatiot, tai videopeleihin perustuvat sarjat, voivat yltää, kun niitä on tekemässä osaava joukko ihmisiä. Se ansatsee täydet viisi tähteä!

Maailman kuuluisin vampyyri ei kauan arkussaan pysy, mutta pureeko hän edelleen katsojiin.

Netflixin ja muun muassa Uudesta Sherlock tutun Steven Moffatin Dracula-minisarja on tyylikäs ja paikoittain kekseliäskin, mutta se ei sano juuri mitään uutta legendaarisesta kohteestaan.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää paljastuksia Dracula-sarjan juonesta ja Dracula mytologiasta ylipäätään! 

Vastakihlautuneella asuntokauppiaalla Jonathan Harkerilla (John Heffernan) on ollut rankkaa. Epätavallinen matka tapaamaan Lontooseen haluavaa omalaatuista kreivi Draculaa (Claes Bang) on johtanut miehen nunnaluostariin näyttäen enemmän kuin puoliksi kuolleelta ja silmin nähden traumatisoidulta. Se, mitä välissä on tapahtunut kiinnostaa luostarin nunnia, erityisesti yhtä (Dolly Wells).

Vastaus kysymykseen osoittautuu pian enemmän kuin vain kiinnostavaksi mysteeriksi, sillä Dracula on vasta suunnitelmansa alussa, eikä se tiedä hyvää Jonathanille, luostarille tai Englannille, jonne mies niin kovasti kaipaa. Kaikkien onneksi myöskään häntä kuulustellut nunna ei ole läheskään niin avuton kuin mitä voisi luulla. Dracula on kolmiosainen minisarja.

Dracula on varmasti yksi kaikkien aikojen uudelleen filmatuista tarinoista, eikä suinkaan suotta. Tarina sopii vähän joka vuosituhannelle. Netflixin Dracula kertookin sen tarinan tyylillä ja laadulla, jota sen tekijöihin on totuttu yhdistämään. Valitettavasti se ei, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta, kerro siitä juuri mitään uutta tai ennenäkemätöntä. Vaan tyytyy kertomaan vanhan tarinan vähän vain suuremmalla budjetilla.

Miksi sarja sitten on tehty? Se on hyvä kysymys. Kuulemma se on jo toisen legendaarisen hahmon, Sherlock Holmesin, uuteen eloon tuoneiden Steven Moffatin ja Mark Gatissin intohimoprojekti. Onko se kuitenkaan hyvä syys tehdä sarjaa? Tekijöiden näkökulmasta kyllä, mutta entäs katsojien. Siihen minulla ei ole tyhjentävää vastausta.

Uskon kuitenkin, että Draculan mytologian tai muuten vampyyrifanien kannattaa katsoa edes ensimmäinen jakso. Sillä vaikka siitä löytyikin vikansa, joita käsittelen kyllä tässä arvostelussa riittämiin, kokonaisuudessaan mielipiteeni sarjasta jääkin reilusti positiivisen puolelle. Olisiko sarja voinut olla parempi? Tai kekseliäämpi? Kyllä. Mutta se olisi myös voinut olla paljon huonompikin.

Pidin siitä, että se ei pelännyt ottaa mennä verisyydessään hyvinkin pitkälle, vaan näytti paljon kuvottavaa ja kauhufanien mieleen varmasti olevaa. Ihmisiä kuoli, Dracula muuttui sudesta taas ihmiseksi ja kärpäset majailivat silmäluomella ydin tai vastaavan katastrofista selvinneeltä näyttävän Jonathanin silmämunilla ja tämä oli vasta ensimmäinen jakso.

Dracula ei kuitenkaan ottanut itseään turhan vakavasti, joka on tullut tutuksi jo Uudessa Sherlockissa.  Suurimmaksi osaksi pidinkin asiasta, olen huumorin suuri ystävä ja Draculassa se on suuremmaksi osaksi makuuni sopivaa, mutta välillä se myös pilasi alun perin jännittävän kohtauksen tunnelman. Eikä asiaa parantanut se, että osa heitoista oli varsin kliseisiä.

Pääosan esittäjä oli valittu erittäin hyvin, mikä onkin ensiarvoisen tärkeää tämänkaltaisissa sarjoissa. Claes Bang on kuitenkin kuin syntynyt rooliin. Hänen Draculansa oli karismaattinen, pelottava ja moniulotteinen. Sarjan kuitenkin varastaa Dolly Wells, joka suorastaan loisti vampyyreistä kiinnostuneena kyynisenä sisar Agathana. Hän on todella tv:n paras nunna tai ainakin yksi parhaista.

Muutkin osat ovat täytetty ammattitaitoisilla näyttelijöillä, mutta valitettavasti he eivät juuri nouse esiin hahmoina. Eikä asiaa auta se, että sivuhahmot vaihtuivat joka osassa. Ei ole mahdotonta esitelle hahmoja puolessatoista tunnissa. Elokuvat tekevät niin jatkuvasti tai ainakin tekivät. Nykyään leffa ovat järjestään yli kaksituntisia, jopa pidempiä. Draculalta se ei jotain syystä kuitenkaan onnistu.

Nyt arvostelen sarjan vielä jaksokohtaisesti ja anna niille jopa numeroarvostelut.

Ensimmäinen jakso, "The Rules of the Beast" oli myös sen paras, joskin myös perinteisin. Se kertoo hyvin klassisen Dracula-tarinan, mutta tvistillä. Varsinkin se, mitä Jonathan Harkerille tapahtuu, on yllätys. Ainakin enemmän kuin nunna henkilöllisyys, jota ei ole vaikea arvata, vaikka tietäisi Dracula-mytologiasta vain hieman. Jakso oli kekseliäs, näytti hyvältä ja paikoittain pelottavakin. Täydet viisi tähteä!

Toinen, "Blood Vessel", jakso oli sitten tylsempi. Se oli murhamysteeri, jossa tiedämme jo, kuka murhaaja on. Emmekä välitä uhreista tai muista laivalla olevista. Jakson kuitenkin pelasti sen monet hyvät hetkensä, erityisesti sisar Agathan ja Draculan shakkimatsi sekä monella tavalla yllättävä loppu. Jakso tuntui kuitenkin lähinnä ajan haaskaukselta. Kolme ja puoli tähteä!

Kolmas jakso, "The Dark Compass" yllätti ja siirsi Draculan nykyaikaan. Idea oli hyvä, eikä vähiten siksi, että vaikka sitä onkin käytetty, mutta ei kuitenkaan vielä kyllästymiseen asti. Jakso ei kuitenkaan tehnyt asetelmalla mitään uutta. Ilokseni Dolly Wells sai kuitenkin roolin jaksossa. Sarjan loppuratkaisukin oli sopivan runollinen ja synkkäkin.

Jakso ei kuitenkaan ole ilman puutteita, joista suuremmat liittyivät juoneen, joka ei käynyt paikka paikoin käynyt juuri järkeen, varsinkin Draculan myyttien alkuperään liittyä paljastus. Myös tavassa kuvailla Lucy Westenran (Lydia West) löytyy paljon parantamisen varaa. Hänet kuvattiin hyvin yksiulotteiseksi pinnalliseksi pissikseksi, eikä juuri muuksi. Kolme tähteä!

Tiivistetysti Dracula ei ole huono tapa aloittaa uusi vuosi, päinvastoin. Sen taso kuitenkin laski jakso jaksolta, niinpä oli hyvä, että niitä oli vain kolme. Neljä tähteä!

Dracula vastaan muu (tekopyhä) maailma

Suosittuun pelisarjaan perustuvaa Castlevania-sarjaa suositeltiin minulle, joten päätinkin antaa sille mahdollisuuden. Sarja olikin erittäin hyvä ja enemmänkin, joskin myös harmittavan lyhyt. 

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonoin verran paljastuksia Castevanian, sekä sarjan, että mahdollisesti myös pelin, juonesta.

Huomautus: En ole pelannut Castlevania-pelejä, joten käsittelen sarjaa pelkästään omana teoksenaan. Tämä lukijan on hyvä tietää jo etukäteen.

Wallachia. Keskiaika. Kun uskonnolliset kiihkoilijat polttaa Draculan vaimon (äänenä Emily Swallow) roviolla vain, koska nainen harjoittaa tieteitä, raivostunut vampyyrikreivi (äänenä Graham McTavish) päättää, että koko ihmiskunta saavat maksaa teosta omalla verellään. Hän kutsuukin demonisen armeijansa maan päälle kylvämään tuhoa ja kaaosta kaikkialle, mihin he vain sattuvat osumaan.

Maailman voi pelastaa vain yksi ihminen, entinen hirviönmetsästäjä, mutta vain jättämistä rauhaan toivova Trevor Belmont (äänenä Hobitti-trilogian Richard Armitage), jonka sukua epäillään mustan magian käytöstä. Niin vastetahtoinen sankari kuin hän onkin, lopulta hänen pitää käydä syystäkin ihmiskuntaan suuttunutta vihollista vastaan. Castlevania perustuu samannimiseen videopeliin.

Minä en juuri katso animea. Minulla ei ole mitään sitä vastaankaan, en vain pidä sitä ihan minun juttunani. Lisäksi en ole pelannut Castlevania peliäkään, tai sen puoleen juuri muitakaan tietokonepelejä. Niinpä en luultavasti olisi katsonut Castlevaniaakaan, jos sitä ei olisi suositeltu minulle tai jos se ei olisi ollut niin suuren hypetyksen kohteena, muutenkin kuin anime, -tai pelin fanien keskuudessa.

Se olisikin ollut valtava menetys, sillä nautin sarjan ensimmäisestä kaudesta suuresti. En ihmettele yhtään, miksi se on niin suosittu kuin nyt on. Käsikirjoitus oli terävää, hahmot moniulotteisia ja siten kiinnostava, animointi oli harvinaisen tyylikästä ja aihe syvällinen. Kaudella oli vain yksi vika. Se oli liian lyhyt, vain neljän, vähän alle puolen tunnin mittaisen, jakson pituinen. 

Itse perusjuoni voi kuulostaa perinteiseltä hyvän ja pahan väliseltä taistelulta, mutta se oli paljon enemmän. Tuskin olen ainut, joka huomasi, varsinkin alussa, kannustavansa ihmiskunnan sijaan Draculaa. Se yllätti minut, mutta ehdottomasti hyvällä tavalla. Pidän siitä, että katsomassani tv-sarjasta ja erityisesti sen hahmoista löytyy myös harmaita sävyjä.

Kovin monimutkaiseksi juoni ei kuitenkaan missään vaiheessa äitynyt. Siitä löytyi muutama yllätys ja mutka, mutta kyseellä oli ennen kaikkea sankarin matka pelastamaan maailmaa. Kovin pitkälle emme juonessa kyllä edes vielä päässeet. Tämä ei ole ihme, kestihän kausi vain vähän alle neljä tuntia. Ensimmäinen kausi toimikin lähinnä sarjan, sen maailman ja hahmojen esittelynä.

Castlevanian maailma oli synkkä ja väkivaltainen ja se näkyi joka jaksossa. Raakuutta ei oltu yritettykään peitellä, jo ensimmäisessä jaksossa nähtiin seipäissä roikkuvia luurankoja, ihmisen poltattamista elävältä ja muuta vastaavaa. Vaikka verellä mässäiltiin ahkerasti, väkivalta ei kuitenkaan ollut itsetarkoitus. Se vei aina juonta edes jollakin tapaa eteenpäin, oli tuo tapa sitten kuinka pieni tai suuri tahansa.

Hahmot toteuttivat maailmasta tuttua harmaiden sävyjen skaalaa, ainakin tärkeimmät. Pidin Trevorista, lähinnä hänen huumorintajunsa ja kyynisyytensä takia. Siitäkin huolimatta, että hän ehkä oli vähän turhankin perinteinen antisankari. Toinen päähahmo tai ainakin sellaiseksi luettava, Syphakin (Alejandra Reynoso) onnistui hahmona, vaikka häntä ei vielä ehditty juuri näkemäänkään.

Sankareiden lisäksi myös roistot onnistuivat. Dracula oli tietenkin se suurin roisto. Hän olikin minusta koko sarjan kiehtovin hahmo. Hänen demoniarmeijastaan en ehtinyt vielä mielipidettäni muodostamaan. Olen kuitenkin jo saanut viitteitä siitä, etteivät he olisi ihan niin yksiulotteisia kuin alun perin kuvittelin. Yksi äityi jopa filosofoimaankin ihan sarjan loppupuolella.

Toinen ensimmäisen kauden roistoista, se pienenpä, mutta sitäkin raivostuttavampi paha, oli tekopyhä, ihmisiä kovalla kädellä johtava Gresitin piispa (Orphan Blackin Matt Frewer). Hän oli tietynlainen uskonkiihkoilijan arkkityyppi. Sen enempää ulottuvuuksia hänelle ei annettu, eikä hänen vihaamiseensa niitä tarvittukaan. Niin kuin voi huomata, hahmotyyppi ei ole mieleeni.

Muista hahmoista ei ole oikein mitään sanomista, puolesta tai vastaakaan. Niitä oli. Huomasin pitäväni useampaa ihmistä varsin ärsyttävänä, paitsi taikuuden harjoittamiseen erikoistuneita ja sen takia vainottuja ”Puhujia”. En kyllä ihmettele, miksi piispa oli saanut niin paljon valtaa. Hänen johtamansa ihmiset ovat täysin yhtä tuomitsevia, jos ei jopa enemmänkin.

Toteutus oli ensiluokkaista, varsinkin terävä dialogi. Pidin erityisesti siitä, että mukaan oli laitettu myös hiukkanen huumoria, vaikka sarjan aihe kovin vakava olikin. Asiaa ei luonnollisesti haittaa sekään, että ääninäyttelijät olivat kaikki alansa huippuja. Jotain kertoo jo sekin, että tunsin nimistä enemmän kuin yhden. Esimerkiksi Emily Swallow oli minulle ennestään tuttu jo Supernaturalista.

Minimalistisella anime-tyylillä tehty animointikin ansaitsee kiitosta, ja paljon. Ei ihan niin paljon kuin käsikirjoitus, mutta kuitenkin. Castlevania, sen maailma, ihmiset ja erityisesti siitä löytyvät taistelukohtaukset tarjosivatkin katsojille runsain mitoin silmäkarkkia. Tämä olikin hyvä asia, sillä asia ei ollut Castlevanien tyyliselle sarjalle pelkästään tärkeää, vaan jopa välttämätöntä.

Castlevania loppui lyhyeen. Emme edes päässyt vielä siihen Draculan linnaan asti. Sentään piispa katsojien kannalta sai varsin tyydyttävän päätöksen, antaen samalla tilaa Drakulalle ja hänen joukoilleen. En odota seuraavaa kautta kuin kuuta nousevaa, mutta syy siihen löytyy minussa, ei niinkään sarjassa. Luultavasti asia olisi toinen, jos lähdeteos olisi minulle edes jokseenkin tuttu.

Tiivistetysti Castlevania on jotain hyvin harvinaista, onnistunut videopeli filmatisointi. Sarja vakuutti jopa minut, vähän animea katsonut ja Castlevaniaa pelaamattoman henkilön. Se ansaitseekin täydet viisi tähteä.

Kauhua 1890-luvun Lontoossa

Sub on näyttänyt uudesta kauhusarjasta Penny Dreadfullista vasta kolme jaksoa. Kirjoitan kuitenkin tähän väliin mielipiteeni sarjan alusta. 

Penny Dreadfull herättää henkiin monia kauhukirjallisuudesta tuttuja hahmoja, kuten Viktor Frankensteinin ja Dorian Greyn. Tekijät ovat sanoneet, että pyrkivät pitämään hahmot niin paljon esikuvansa kaltaisena kuin mahdollista. Sarjan nimi tulee brittiläisistä pennin maksaneista lehdistä, joka viihdytti kansaa sisältämillään kauhutarinoilla.

Maailmanamatkaaja sir Malcom Murrayn (Timothy Dalton) tyttär Mina on kadonnut. Hänen katoamiseensa liittyy jotakin yliluonnollista. Niinpä hän tarvitsee tyttärensä ystävän, selvännäkijä Vanessa Ivesin (Eva Green) apua. Pyssymieheksi hän palkaakovia kokeneen amerikkalaisen Ethan Chandlerin (Josh Hartnett). Tieteellistä puolta valoittaa puolestaan älykäs nuori tohtori, Victor Frankenstein.

Tulleet kolme jaksoa olivat sopivasti pelottavia, visuaalisesti kauniita ja muutekin mielenkiintoisia. Penny Dreadful tarjoaa vanhanaikaista kauhua ja hirviöitä. Sen vampyyrit eivät suinkaan loista auringinvalossa ja deittaile teinejä. Yksi sen tärkeimmistä ansioista on muuttaa vanhat hirviöiden arkkityypit tuntumaan uudelta ja raikkaalta.

Jopa hahmot jaksavat kiinnostaa jonkin verran. Parhaaksi hahmoksi nousi Eva Greenin salaperäinen Vanessa Ives. Muutkin onnistuivat rooleissaan, vaikka Josh Hartnettin Ethan Chandler jäikin sivuosaan, ainakin kolmen ensimmäisen jakson aikana. Hahmoista mainitsemisen ansaitsee Billie Piperin (Doctor Who) tuberkuloosia sairastava prostiotoitu ja nykyajan vampyyriä muistuttava Glorian Gray.

Kaiken kaikkian sarja voitti minut puolelleen. Jaksojen vähyydestä johtuen, en tee lopullista arviotani sarjasta, enkä siis myöskään anna sille tähtiä. Ainakin näytetyn perusteella hyvä arvosana olisi tulossa.

Goodbye my friends – äskettäin lopetetut tv-sarjat

Televisio on ajoittain raaka paikka. Nytkin on lopetettu useita sarjoja. Yleensä syy on huonojen katsoja lukujen. Televisio on bisnestä, eikä kukaan halua rahoittaa tappiollista sarjaa, ymmärrettävästi.

Jään itse kaipaamaan luultavasti eniten Revolution-sarjaa, joka kertoo maailmasta sähköjen katkeamisen jälkeen. Tosin sarjan luonteeseen onkin hyvä, jos sitä ei turhaan pitkitetä. Toivottavasti loppu on tarpeeksi mielenkiintoinen. Toinen huomionarvoinen sarja on Miehen puolikkaat. Sitä katselen mielelläni. Sarja on kyllä pyörinyt jo pitkään, joten lopetuspäätös ei ollut mikään ihme. Suomessa nähtävistä sarjoista loppuu myös Puumanainen, jota en ole itse juurikaan katsonut. Sen vähän katsomisen perusteella sarja on ihan hauska. Sinkkuelämää sarjan esiosa Carrien päiväkirjat lopetetaan myös. En ole itse katsonut sarjaa, sillä en kuulu Sinkkuelämän katsojiin. Samoin komediasarja Isän tyttö, joka on ihan hauska. Valehtelevien viettelijie

n faneille, johon en itse kuulu, seuraa pettymys, sillä sarjan spin-off Ravenswood lopetetaan ensimmäiseen tuotantokauteen. Supernaturalin spin-off ei päässyt edes niin pitkälle, omaksi pettymykseksi. Sitä esittelevän Supernatural-jakson perusteella se olisi ollut kliseinen, mutta toimiva. Vihjeet hukassa-sarja päättyy myös. Sarja pääsi kahdeksanteen tuotantokauteen. Se on ihan hauska sarja koheltavasta Shawn Spenceristä, jolla kyky nähdä asioita tavallista pulliaista tarkemmin ja joka käyttää tätä kykyä rikosten selvittelyyn. Panttivangit-sarja ei myöskään jatku, mikä ei tullut yllätyksenä sarjan luonteen huomioiden. eniten minua yllätti NBC:N Dracula-sarjan lopetus. Pidin sarjasta, paljonkin.

Paholaisen poika - Dracula

Bram Stoker loi tämän maailman kuuluisimman vampyyrin vuonna 1897 samannimiseen romaaniinsa. Romanissa Jonathan Harker, englantilaisen asianajajan sihteeri saapuu Kreivi Draculan hyytävään linnaan ja huomaa joutuneensa isäntänsä vangiksi. Dracula ei kuitenkaan ole kirjallisuuden ensimmäinen vampyyri, vaan John Polidorin Vampire- novellin lordi Ruthven. Dracula kuvataan yleensä pitkäksi ja tummaksi mieheksi, jolla on päällään viitta ja silinteri. Hahmona Ulkonäkö kuitenkin pettää. Hän pystyy hypnotisoimaan ihmiset tahtoonsa, hänellä on kahdenkymmenen miehen voimat, hän pystyy kiipeilemään seinillä painovoimaa uhmaten, muuttua sudeksi tai lepakoksi ja liikkua ihmissilmää nopeammin. Draculan uskotaan ottaneen vaikutteita Valakian ruhtinas Vlad III:sta, joka hallitsi Valakiaa, nykyistä Romaniaa vuosina 1448, 1456–1462 ja 1476, mutta heidän välisensä yhteys on melko löyhä. Romanian kannalta tästä rinnastuksesta on hyötyä, sillä Draculaan liittyvä matkallisteollisuus kukoistaa. Kukapa ei haluaisi käydä kuuluisan Kreivin asuinpaikassa? Häntä kutsuttiin liikanimellä Dracula, joka tarkoittaa lohikäärmeen tai paholaisen poikaa. Toinen liikanimi hänelle oli Vlad Tepes eli Seivästäjä. Nimi juontui hänen käyttämästään kivuliaasta teloitusmenetelmästä: seivästyksestä. Draculan kerrotaan seivästyttäneen tuhansia, jopa kymmeniätuhansia ihmisiä, niin vieraita vihollisia kuin maanmiehiään. Dracula- turismin vastustajiakin on, sillä sen sanotaan esittämään Romanian historian väärässä valossa. Kaikki eivät halua maataan yhdistettävän kauhuun ja vampyyreihin. Vaikka yleisemmin Vlad tunnetaankin lähinnä julmista seivästämisistään, Romaniassa hänellä on paljon positiivisempi kuva. Siellä hänet on nähty hallitsijana, joka puolusti maansa ja kansansa itsenäisyyttä ulkopuolista vihollista vastaan ja puolusti kristinuskoa.

Draculasta on sittemmin tullut kulttihahmo ja hän esiintyy lukuisissa elokuvissa. Hän onkin ylivoimaisesti kaikkien aikojen kuvatuin kauhuelokuvahahmo jopa yli 200 elokuvalla. TV:n puollella Dracula on vierraillut mm. Buffy Vampyyrintappajasa ja viime vuonna hänestä tehtiin uusi sarja Dracula, jossa nimihenkilöä esittää Jonathan Rhys Meyers. Dracula on esiintynyt myös monissa peleissä. Näistä laajin ja tunnetuin on Castlevania-pelisarja.