Paholainen kohtaa vihdoin isäongelmansa- Ja isänsä

Netflixin Lucifer-sarjan viides tuotantokausi sai viimein toinen puoliskonsa. Se nousikin heti videopalvelun katsotuimmaksi, hyvästä syystä. Lisää tässä arvostelussa.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia Lucifer-sarjasta sen monine tuotantokausineen. Yritän kuitenkin pitää nyt arvostelemani viidennen kauden toisen puoliskon paljastukset suhteellisen vähäisenä.

Lucifer (Ton Ellis) oli ottamassa yhteensä manipuloivan kaksoisveljensä Mikaelin (myöskin Tom Ellis) kanssa, kunnes kaksikon isä, Jumala (Dennis Haysbert), keskeytti heidät. Kaikkivaltiaan paluu lopettaakin Mikaelin pyrkimykset Luciferin elämän tuhoamiseksi heti alkuunsa, mutta se myös tuo heti Luciferin vanhat isäongelmat pintaan. Varsinkin kuin syy miehen Maahan tuloon on mysteeri.

Luciferin kumppaneillakin on omat huolensa. Chloe Decker (Lauren German) haluaa tietää, miksi Lucifer ei enää ole hänen seurassaan haavoittuvainen, Maze (Lesley-Ann Brandt) toivoo iselleen sielua, Amenadiel (D.B.Woodside) ja Linda (Rachael Harris) yrittävät olla hyvät vanhemmat puoliksi enkeli pojalleen olla hyvä isä ja Dan (Kevin Alejandro) tajusi vasta maanneensa Jumalan vaimon kanssa.

Lucifer kuuluu niihin hyvin harvinaisiin sarjoihin, jotka on lopetettu jo kertaalleen, mutta joille kuitenkin annettiin fanien ahkeran kampanjoinnin ansiosta jatkoa. Sarjan saamat kaksi ylimääräistä kautta ovatkin osoittaneet, että sarjan takaisin vaatiminen kannatti. Myös Netflixiä. Sarja kuuluu vieläkin  Netflixin katsotuimpiin sarjoihin.

Sarjan suosiolla on syynsä, että sarja herättää tunteita on selvät syynsä, joista tärkeimpiä ovat sarjan harvinaislaatuinen hauskuus, hahmojen kaikenpuolinen hyvyys, niin kiinnostavuudessaan kuin samaistuttavuudessaankin, ja erittäin onnistuneet näyttelijävalinnat, erityisesti Tom Ellis on kuin tehty Luciferin osaa varten.

Erittäin tyytyväisenä voin sanoa, että Luciferin viinen kauden toinen osa ei jäänyt yhtään aikaisempia kausia huonommaksi. Musikaalijakso "Bloody Celestial Karaoke Jam" ja vähemmälle huomille jääneeseen Daniin keskittynyt "Daniel Espinoza: Naked and Afraid" olivat jopa tasaisen hyvän Luciferin jaksoiksi harvinaisen loistavia.

Kaudella Jumalan Maan päälle tulemiseen ongelmiin, sekä henkisiin, että käytännönläheisiin ja ne olivatkin kauden kiinnostavinta antia. Toiseksi kiinnostavinta oli Mazen yritykset saada sielu, mutta syy sihen taitaa enemmänkin olla siinä, että rakastan Mazen hahmoa.  ja Linda Amenadiel vanhemmuus haasteetkin menettelivät sivujuonena enemmän kuin hyvin. 

Sen sijaan Luciferin ja Chloen ikuiselta tuntua suotaaminen ja huopaaminen olisi voitu jättää vähemmälle, niin paljon kuin parista pidänkin. Kaksikko on mennyt yhteen ja eronnut niin monta kertaa, että sen seuraamisesta alkaa mennä maku. Päättäkää jo haluatteko olla yhdessä vai ette, aikuiset ihmiset! 

Kaudella nähtiin tietenkin myös Luciferin ja kumppaneiden selvittämät rikostapauksia. Heistä jäi mieleen vain kaksi. Toinen siksi, että se osui musiikkijaksoon ja toinen sen päätöksen ansiosta. Tämä ei kuitenkan ole sarjalle mitään uutta. Se on edennyt jo viidenteen kauteen ja vähänkin mielenkiintoiset "viikon jutut" voi laskea yhden käden sormin.

Kaudella ei juuri uusina hahmoja löytynyt ja niistä harvoistakin mieleen painui vain ja ainoastaan Jumala. hän vain oli hahmona niin inhimillinen, niin hyvässä kuin pahassa. Pääsääntöisestä hän kuitenki  oli enemmän hyvä kuin paha. Hän haluaa selvästi ihmiskunnan ja lapsiensa parasta, mutta se ei poista hänen vikojaan isänä.

Tämän viidennen kauden piti jäädä Luciferin viimeiseksi ja joissain ratkaisuissa se näkyi. Kuitenkin fanit puhuivat taas ja sarja sai armonaikaa vielä yhden kauden verran. Toistaiseksi tiedän kuitenkin siitä vain kaksi asiaa: Sen ilmestymistä saa odottaa ja minä en mistään hinnasta jätä sitä väliin kun se vihdoin tapahtuu kun se tapahtuu.

Tiivistetysti Epäilen, että Luciferin tekijät ovat tehneet sopimuksen Paholaisen kanssa, sen verran laatusarja on kyseessä ja sen verran monta kertaa se on pelastettu. Täydet viisi tähteä!

Paholainen jälleen rikollisia jahtaamista-l liian pitkän tauon jälkeen

Luciferin viidennen kauden ensimmäinen osa näytti, kuinka hyvä sarja on parhaimmillaan ja samalla osoitti, miksi sen jatkumisen puolesta kannatti taistella.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia!

On kulunut kaksi kuukauttaa siitä kuin Lucifer (Tom Ellis) joutui jättämään Maan pinnan ja kaiken tuntemansa taakseen ottakseen Helvetin valtiuuden takaisin itselleen. Chloe Decker (Lauren German) yrittää täyttää miehen täyttämän aukon toisella yliluonnollisella rikostenratkomisparilla, Mazella (Lesley-Ann Brandt). 

Helppoa ei ole Mazellakaan, sillä Luciferin ja Even (Inbar Lavi) lähdöt saivat hänet tuntemaan itsensä hylätyksi. Tohtori Linda (Rachael Harris ) ja Amenadiel puolestaan yrittävät sopeutua uuteen rooliinsa puolienkeli-Charlien vanhempina, kumpikin omalla tavallaan. Heidän kaikkien elämänsä on kuitenkin uhattuna kun pakkaa tulee sekoittamaan Luciferin kaksoisveli Mikael (myöskin Tom Ellis) pakottaen myöskin Luciferin palaamaan takaisin Maan pinnalle. 

Lucifer is back, baby! Ja millainen paluu se onkaan. Sarjan viidennen kauden ensimmäinen osa tarjosi Luciferia parhaimmillaan. En voikaan kuin olla kiitollinen Netflixiltä siitä, että se osti sarjan sen lopettamista aikovalta Foxilta. Ja niille faneille, jotka saivat kampanjoitua sarjalle sekä tämän viidenen, sekä vielä kuudennenkin kauden.

Netflix päätti jakaa kauden kahteen, kahdeksan jaksoa sisältävään, osaan. Päätös, joka kummastutti minua, mutta harmitti vielä enemmän. Kauden ensmmäinen osa nimittäin onnistui koukuttamaan minut niin tehokkaasti, että olisin halunnut katsoa heti perään ne loputkin kahdeksan jaksoa. Mutta no, kaikkea ei voi saada. 

Ensimmäisessä osassa olikin vain yksi vähänkin suurempi vika, taipumus toistella aikaisimmista kausista tuttuja kuvioita muutamatta niitä juurikaan. Suurin kärsijä tästä, ja sarjassa muutenkin, oli Maze, joka joutui jälleen kerran vihollisen puolelle, koska muut eivät ota häntä tai hänen ongelmiaan riittävän vakavasti. 

Kauden ensimmäisestä osasta löytyi kyllä jotain uutta ja erillaista. Ensimmäisessä jaksossa Lucifer ja Decker selvittivät kumpikin samaa tapausta, toinen Helvetissä ja toinen Maan pinnalla. Lisäksi kauden omaperäisin, ja samalla paras jakso, mukaili film noir-tyyliä, oli mustavalkoinen ja siinä suurin osa sarjan vakiokasvoista esitti toista roolia.

Murhamysteerit eivät tälläkään kaudella ole mitenkään erikoisia, mutta onneksi niiden sijaan kausi keskittyi lähinnä hahmojen henkilökohtaisiin asioihin, murhien toimiessa taustalla. Eivät ne varsinaiseti huonoja kuitenkin olleet. Pidin erityisesti eräänlaisesta meta-jaksossa, jossa selvitetään Luciferin elämästä tehdyn sarjan tuottajan murhaa.

Kausi loistikin siinä, missä sarja on aina loistanut, hahmoissa ja heidän välisessä draamassa. Jokainen sarjan hahmoista sai jotain mielekästä tekemistä ja ennen kaikkea hahmokehitystä, vaikka sen keskiössä olikin Luciferin ja Deckerin, shipping-nimeltään Deckerstarin, välinen. Parin fanit saavatkin osan aikana makeaa mahan täydeltä. 

Lähemmäksi keskiötä pääsivät myös sarjan rakastettava rikospaikkatutkija Ella (Aimee Garcia), josta saimmekin selville uusia puolia. Danille (Kevin Alejandro) pääsi myös loistamaan auttaessaan Amenadiel hänelle uudessa isän roolissaan. Siitäkin huolimatta, että hänelle jäi tälläkin kaudella lähinnä kevennyksen rooli.

Keskushahmoista vähälle huomiolle jäi vain yksi, Deckerin ja Danin Trixie-tytär (Scarlett Estevez). Hahmo on lapsehahmoksi harvinaisen viihdyttävä, joten se oli pienoinen pettymys. Varsinkin yhdistettynä Mazeen. Sille on kuitenkin hyvä syy. Estevez on saanut rooliin Disneyn tv-sarjassa. Kuitenkin hänkin vilahti sarjassa.

Mikael oli hyvä lisä sarjaan ja erinomainen pääpahis, paljon edellisen kauden Father Kinleytä (Graham McTavish) parempi. Eikä vähiten siksi, että hahmo antoi Tom Elllisille mahdollisuuden kehittää näyttelylihaksiaan. Hahmo kuin muistutti Luciferia vain ja ainoastaan ulkonäöltään, muuten kaksoset olivat toistensa vastakohtia.

Tiivistetysti Luciferin viidenen kauden ensimmäinen osa osoittautui odotusten arvoiseksi, ja enemmänkin. Toivottavasti toinen osa jatkaa samalla mallilla. Neljä ja puoli tähteä!

Satuhahmot Storybrookea ja taikuutta pelastamassa

Olipa Kerran-sarja lopetti juuri viidennen kautensa. Katsoin sen jo kauan aikaa sitten, mutta arvoastelu on vain viivästynyt, monestakin syystä. Nyt arvostelen kauden loppuhuipentuman.

En kerro läheskään niin tarkkaan viimeisten jaksojen tapahtumista, kuin aikaisemmissa arvosteluissani. Keskityn lähinnä arvosteluosuuteen. Otan tietenkin taas tapani mukaan yksittäisiä tapahtumia esiin, joten luvassa on rutkasti juonipaljastuksia. Niin kauden viimeisistä jaksoista kuin koko kaudestakin.

Vaikka annan luonnollisesti lopuksi jonkun loppukaneetin koko kaudesta, tämä arvostelu keskittyy enimmäkseen kauden kolmeen viimeiseen jaksoon nimeltään: "Last Rites", "Only You" ja "An Untold Story". Jaksoista ensimmäinen lopetti Alamaailma-storylinen. Kaksi viimeistä jaksoa sisälsi puolestaan kauden kaksiosaisen finaalin eli ne sulkivat aukinaisia langanpäitä ja esittelivät uuden uhka. 

Ennen viidennen kauden päättymistä sankarimme olivat kovan haasteen edessä: Heidän piti voittaa Jumala Haades. He onnistuivatkin tehtävässään. Jopa niin hyvin, että Zeus päästi palkinnoksi Koukun takaisin elävien kirjoihin. Haadeksen onnistui kuitenkin sitä ennen tappaa Robin Hoodin, mikä tuottaa mahdollisesti ongelmia. Tuleeko Reginasta taas Paha Kuningatar?

Haadeksen voittamisen jälkeenkään lepäämiseen ei ole aikaa. Rumplel yritti käyttää olymposlaista kristallia omien voimiensa kasvattamiseen. Hän tarvitsisi voimia pelastaakseen Bellen unikirouksesta. Sankarimme saivat estettyä yrityksen, mutta ongelmat eivät loppuneet siihen. Henry vei kristallin Rumplelta ja lähti Violetin kanssa retkelle, jonka ainoa tarkoitus taukuuden poistaminen maailmasta. 

Onhan se tuottanut hänen perheelleen paljon pahaa. Henryn toimet pakottavat niin Emman, Reginan kuin Rumplenkin lähtemään poikansa. Vain kahdella edellä mainituissa oli hyvät mielessään. Muillakin sankareilla oli kädet täynnä työtä. He joutuivat itselleen vieraaseen maailmaan, autettuaan Camelotin asukkaat omaan maailmaansa. Heidän pitää keksiä, miten pääsisi takaisin kotiin.

Aloitan arvostelun jaksosta, joka näytettiin järjestyksessään ensimmäisenä eli Last Ritesistä. Luonnollisesti. Ensimmäiseksi hyviin puoliin. Pidin siitä, että Arthur kuoli jaksossa, tehden silti vielä oman osansa Hadeksen tuhoamisessa. Pidin myös siitä, että Zelena oli se, joka tappoi Hadeksen. Ei-perinteiset sankarit ovat toki pelastaneet päivän ennenkin. En muista edes, milloin viimeksi se kunnia kuului Charmingeille.

Sitten huonompiin. En varsinaisesti kuulunut Robini faneihin, mutta en minä häntä tappaakaan halua. Eikö Regina saa koskaan onnellista loppua? Asia oli päinvastoin Koukun kohdalla. Minulla ei ole mitään häntä vastaan, mutta miksi hänet piti saada välttämättä takaisin. Varsinkin niin epäuskottavalla tavalla. odotin, että se olisi tapahtunut vasta kauden finaalin lopussa, muuten asia ei yllättänyt minua millään lailla.

Nyt finaalijaksoihin. Arvostelen ne yhdessä, sillä ne keskittyvät omaan, muusta kaudesta erillisen tarinaansa. Tietenkään sarjan tekijät eivät ole unohtaneet aikaisemmin tapahtuneita asioita, vaikka katsojasta joskus niin tuntuukin. Ainakin jo vähän turhankin kriittisten sellaisten. Tekijöiden puolesta on sanottava, että sarja on pyörinyt lian pitkään, jotta kukaan voisi muistaa kaikkea siinä tapahtunutta.

Toinen sarjaan liittyvä valituksen aihe sen taipumus kierrättää samoja tarinoita yhä uudestaan ja uudestaan. Käytännössä samalle juonelle laitetaan joskus vain uudet vaatteet, kuten keisarille konsanaan. En puolustele tätä mitenkään. Itseasiassa päinvastoin. Se on ehdottomasti sarjan huonoimpia puolia. Siitä voisi tulla vaikka miten hyvä, jos sarjan tekijät vaivaantuisivat keksiä jotain ennen näkemätöntä.

Merkittävintä kauden finaalijakoissa oli uppo-outo Kertomattomien Tarinoiden Maan, (englanniksi The Land of Untold Stories. Sieltä tulee muun muassa kuudennen kauden uhka: Steam punk-versio Jekyllistä ja Hydestä. Pidän ideasta. Jekyll ja Hyde on syystäkin klassikko. Pelkään vain, että sarja ei onnistu tuomaan sille oikeutta. Sarjan historian tuntien se ei olisi mikään ihme.

Maailmassa on kyllä paljon potentiaalia, sillä sen avulla voitaisiin käsitellä melkein mitä klassikkotarinaa vaan. Toivon vaan, että käsittely on oikea sana, ei suinkaan teurastus. Niin kuin kävi kauden suurimmaksi pettymykseksi osoittautuneen Kuningas-Arthurin-tarinan kohdalla. Minua ei haitannut, vaikka Arthur olisikin paha. Se haittaa, ettei hän ollut sellaisena mitenkään kiinnostava. 

Mitä tulee Herculeksen tarinaan? Sitä käsiteltiin vain yhdessä jaksossa, mikä oli liian vähän. Varsinkin, kun Hercules-elokuva on syy, minkä vuoksi olymposlaiset jumalat otettiin joukkoon tummaan. Tai oikeammin vaaleaan. Sarjaa on kritisoitu siitä, että reilusti suurin osa sen hahmosta ovat valkoihoisia ja poikkeuksetkin tuppaavat jäämään pahasti syrjään tarinasta. Pidän kritiikkiä oikeutettuna.

Itse päätarina, ei uuteen maailmaan liittyvä, tarjosi taikuutta, harvinaisen huonoa päätöksen tekoa, Emman ja Reginan yhteisen automatkan, lisää taikuutta, yllättäviä ja vähemmän yllättäviä juonenkäänteitä sekä imelääkin imelämpi loppuratkaisu. Eli ei siis mitään uutta auringon alla. Se ei ole välttämättä paha asia. Juuri kyseisiä asioita sarja osaa tehdä parhaiten.

Henry ei ole koskaan ollut ärsyttävämpi. Tiedän, että on teini, mutta ei sekään kaikkea oikeuta. Myös Reginan sisäinen kamppailu alkaa käydä vanhaksi, vaikka se saikin lopulta erikoisen päätöksen. En ole varma, mitä mieltä olen käänteistä. Toisaalta saamme taas nähdä Pahan kuningattaren. Jee! Toisaalta käänne sotii kaikkea sitä vastaan, mitä sarja yrittää viestittää.

Käsitelläänpä asiaa hetkisen. Sarjan perusideana oli esittää satuhahmot inhimillisinä. Kukaan ei siis ole kokonaan hyvä tai kokonaan paha. Se, että hyvän ja pahan puolen voi erottaa, sotii tätä näkemystä vastaan. Sitä paitsi se lähettää väärän viestin. Ei ihminen voi paeta vastuuta, sanomalla että paha puoli sen teki. Toivottavasti Regina tajuaa jossain vaiheessa, että paha puolikin on erottamaton osa häntä.

Nyt teen vielä pienen yhteenvedon Olipa Kerran viidennestä kaudesta. Minusta se oli sarjan huonoin. Sillä oli myös hetkensä, mutta niitä olisi pitänyt olla enemmän. Varsinkin kuin kausi alkoi suurin lupauksin. Niin DarkSwan storyline kuin Alamaailma osoittautuivat pettymykseksi. Sen sijaan pahiksena Haades oli harvinaisen herkullinen. Pahiksista puheenollen. Coraakin oli kiva nähdä.

Pidin myös Rubyn ja Dorothyn tarinasta, vaikka siihen käytettiinkin turhan vähän aikaa. varsinkin kuin ottaa huomioon sen markkinointiin käytetty aika. Tietenkin oli hyvä myös nähdä sellaisia legendaarisia hahmoja, kuten Zeus tai Merlin. Samoin tietää vähän enemmän Pimeän olentojen taustasta. En myöskään inhonnut Meridaa ja kumppaneita, vaikka he saivatkin suhteellisen vähä tekemistä sarjasta.

Viidennen kauden kolme viimeistä jaksoa olivat aika perus Olipa Kertaa. Niin hyvässä kuin pahassa. Annan niille neljä tähteä. Kausi ansaitsee vain kolme ja puoli. Toivottavasti kuudes kausi osoittautuu paremmaksi.

Game of Thronesin uusin, entistä järkyttävämpi, luku

Game of Thrones kuuluu ehdottomasti tv-sarjojen parhaimmistoon. Tasoa pitää yllä myös nyt arvostelemani viiden tuotantokausi. JUONIPALJASTUKSIA TAAS LUVASSA!

Game of thronesin viides kausi spoilaa tulevia kirjoja. George Martin ei ole pysynyt sarjan perässä. Ymmärrettävästä syystä. Kirjoittaminen on toki hidasta. Niin siis tämä tekstikin. Sitä ei voi vättää.
Sarja jäi jännään kohtaan melkein kaikkien hahmojen kohdalta, mutta kerron vain tärkeämmät käänteet, sillä muuten en pääsisi arvosteluun olleenkaan.

Game of Thrones:in viides tuotantokausi jatkaa luonnollisesti siitä, mihin neljännen kauden finaali jäi. Joffrein (Jack Gleeson) kuoltua valtaistuin jäi hänen nuoremmalle veljelleen Tommenille (Dean-Charles Chapman), joka sai valtaistuimen lisäksi myös veljensä vaimon Margaery Tyrellin (Natalie Dormer). Kuningatar äiti Cerseyn (Lena Headey) suureksi harmiksi. Hän ei olekaan enää kukkulan kuningatar.

Tyrion (Peter Dinklage) tappoi oman isänsä. Daenerys “Dany” Targaryen (Emilia Clarke) yrittää hallita jo valtaamaasan aluetta Mereeniä, mikä ei ole niin helppoa, varsinkin kuin kunnianhimo vaatisi jo Westerosiin päin. Vaatimuksia esittää myös perinteisiinsä tykästyneet mereenin kansalaiset. Heidän hallitsemisensa ei ole helppoa.

Muurilla Valkoiset kulkijat ovat tulossa, mikä pakottaa Jonin (Kit Harington) johtamat Yövartijat ja heidän vanhat vihamiehensä vapaat ihmiset yhteistyöhön. Myös Kuningas Stannis (Stephen Dillane) vierailee Muurilla ennen pohjoisen valloitustaan. Luonnmollisesti tämä ei ilahduta yövartioita.

Arya (Maisie Williams) matkaa kauas palvelemaan Mustan ja Valkoisen temppeliä. Muuallekaan hän ei voi mennä. Kasvottomaksi mieheksi ei kuitenkaan tulla niin vain. Onko Aryasta siihen? Varsinkin kuin hänen pitää luopua jostain tärkeästä: Minuudestaan. Sen mukana myös tappolista saa mennä. Se on kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty.

Aryan sisko Sansa (Sophia Turner) saa apua äitinsä lapsuudenystävältä Pikkusormelta, joka opastaa häntä juonitteluiden saloihin. Miehellä on kuitenkin tapansa mukaan oma lehmä ojassa. Sansa ei tule pitämään miehen suunnitelmista häntä varten. Varsinkin kuin niihin liittyy talvivaaran nykyisen hallitsijan sadistinen poika Ramsay Bolton (Iwan Rheon).

Dormessa prinssi Oberynin kuolema laukaisee hänen rakastajattaressaan ja tyttärissään kostonhalua. Kuitenkin itse Dormen hallitsja ei halua sotaa, joten heidän täytyy toimia salassa. Uhasta tietoisena Cersei lähettää veljensä ja laapsiensa isän Jaimen (Nikolaj Coster-Waldau) pelastamaan tytärtään. Tämä saa avukseen palkkasotilaasta ritariksi kavunneen Bronnin (Jerome Flynn).

Kyseessä ei ole mikään lasten fantasia, vaikka tarinassa mm. lohikäärmeitä onkin. Siis edelleenkään. Sitä sarja ei ole koskaan ollutkaan. Sen sanoo jo sarjan synkkä ja osittain realistinen tyylikin. Siinä ei kuvata hyvän ja pahan välistä taisteluja, vaan se keskittyy lähinnä valtapeleihin, taisteluihin ja monipuolisiin hahmoihin. Juuri hahmot ovatkin sarjan selkeä vahvuus.

Sarjassa on hahmojen lisäksi muutakin loistavaa, nimittäin sen ennalta-arvaamattomuus. Koskaan ei tiedä, mitä tulee tapahtumaan tai kuka tulee kuolemaan. Siis jos kirjat ovat lukematta. Esimerkiksi hahmot, jotka olisivat perusfantasiassa voittanut koko valtaistuinpelin, kuolevat nyt nopeaan tahtiin. Viides kausi ei tee siinä poikkeusta.

Viides kausi menee kauemmaksi lähdemateriaalista, Tulen ja jään laulu-kirjoista. Kirjojen ystävänä vastustan asiaa, ainakin periaatteessa. Toisaalta televisio ja kirjat ovat hyvin erilaisia taiteenmuotoja, joten ei ihme, että vapauksia on otettu. Minusta sarja on hyvä noin, mutta ymmärrän myös toisin ajattelevia.

Storylinista en inhonnut mitään. Parhaimmat kohtaukset tulivat Muurilta ja Braavosilta. Eli Jonin ja Aryan näkökulmasta. Danyn storylinekaan ei jäänyt paljon jälkeen, varsinkin kuin Tyrion saapui hänen hoviinsa. Valitettavasti “kääpiö” on menettämässä särmäänsä. Dany puolestaan ei, vaikka hänen tarinansa on muuttunut. Ennen valloitettiin, nniitä valloitettuja alueita pitä hallita.

Kigs Landissäkin tapahtui opaljon kaikkea mielenkiintoista. Rakastin vihata Cersein lisäksi myös Harmaa varpusta. Inhoan uskonnollista kiihkoa. Oli uskonto mikä tahansa. Tommen on ehkä kuninkaasti epäpätevä, mutta ainakin veljeänsä mukavampi. Valitetavasti myös vietävissä. Niinpä on epäselvää, kuka maata käytännössä hallitsee.

Sen sijaan Sansan tarina ei jaksanut kiinnostaa, tälläkään kaudella. Dorne-kohtaukset olivat loppujaksija lukuunottamatta tylsimpiä. Potentialia olisi olut enempäänkin. Minua kiinnostaa erityisesti Hiekkakäärmeet. Myäs eräs puuttuva hahmo olisi tuonnut osioon eloa. Kaiken kaikkiaan osio kuitenkin sai kohtuulisen vähän ruutuaikaa.

Visuaalisesti sarja pistää parastaan. Ei niin, että muillakaan kaudella olisi ollut moittimista. Erityisesti taistelukohtaukset tehtiin upeasti taitoa tai rahaa säästämättä. Myös uusia paikkoja löytyy jonkin verran, kuten Martellien koti Dorne. Tai Braavos. Ne on kuvattu tavalla, joka antaa kaupungeille oman persoonallisuutensa.

Nyt pureudun vähäksi aikaa kohuttiin raiskaus-kohtaukseen. Raiskaus on aina tuomittavaa, poikkeuksetta. En kuitenkaan ymmärrä kohtauksesta tullutta kohua. Game of Thrones on kuitenkin aina ollut väkivaltainen sarja, niin kuin lähdeteoskin. Seksuaalista väkivaltaakaan ei ole uhohdettu. Esimerkiki myös Dany raiskattiin hääyönään ja Theonkin kuohittiin. Katsojien pitäisi jo tietää se.

Lisäksi kohtaus oli uskollinen kirjalle, jossa kohteeksi joutui sarasta poiketen tuntematon henkilö, vale-Arya eli Jeyne Poole. Miksi siis Jeynen paikan sarjassa saanut Sansa olisi säästynyt hänen kohtaloltaan? Kohtaus ei edes ollut sarjan tai edes kauden järkyttävin. Pidän Shireenin kohtaloa pahempana. Shireen oli kuitenkin vain lapsi.

Kausi oli jälleen kerran yllättävä, järkyttävä, verinen, tunnepitoinen ja mahtava. Älä koskaan muutu, Game Of Thrones. Ketään ei taida yllättää, että annan Game Of Thronesin uusimmalle tuotantokaudelle täydet viisi tähteä. Sarja vaan on nyt niin hyvä. Myönnän kyllä, että arviossani objektiivisuus on jäänyt pahasti faniuden jalkoihin.

Varasto 13:n joutsenlaulu

Olen saanut Warehouse 13:n päätökseen. Jään kaipaamaan sarjaa. Arvostelen koko sarja lopun samalla kertaa. Olihan viides kausi vain kuuden jakson mittainen ja se alkoi siitä, mihin neljäs loppui.

Viime arvostelussa jäin kohtaan, missä Artie oli vapauttanut maailmaan erään erittäin hengenvaarallisen sairauden. Nyt ryhmän pitää saada sairaus tuhottua enne kuin se ehtii tappamaan ihmisiä. He onnistuvatkin siinä, monien vaiheiden jälkeen. Samalla tutustutaan yhteen kauden toisen osan avainpelaajista, kuolemattomaan kreivi St. Germainiin, jota näyttelee Buffyn Spikenä tuttu James Marsters.

Kun tauti oli saatu voitettua, kausi jatkui tuttuun tapaan eli yhden jakson mittaisia tehtäviä, huumoria unohtamatta. Kauden 15. jakso, "Instinct", osoittautui kauden parhaaksi. Jaksossa nähdään normaalia elämää kaipaava H. G. Wells, joka tarvitsee Warehousen apua.Kausi sai uuden pahiksen, ”pronssatun” 500-vuotiaan alkemistin, Paracelsuksen, joka pyrki saamaan Warehousen haltuunsa. Kauden lopussa hän onnistuukin, joten sarjan viides ja viimeinen kausi alkoi jännissä tunnelmissa. Parcelusta näyttelee Buffyn Giles, Anthony Stewart Head. Paracelsus oli jonkinlainen sekoitus kliseisempia sarjakuvapahiksia

Neljännen kauden lopussa Paracelsus valtasi Warehousen, Myka joutui sairaalaan syöpänsä takia ja Clausia oli juuri saanut selville Artien salaavansa hänelle jotakin siskoonsa liittyvää. Viides kausi alkoi siis erittäin tiiviissä tunnelmissa. Uhka piti siis taas voittaa. Tilannetta monimutkaisti se, että Paracelsus onnistui muuttamaan historiaa, erittäin oleellisesti. Vaikka tilanne saadaankin hoidettua, uhka ei ole suinkaan ohi. Paracelsus voitettiin, mutta kauden loppuun saadaan vielä yksi uhka. Uhka, joka saattaa yllättää, nimittäin toisella kaudella kuollut, nyt eri todellisuudessa elänyt, Benedic Valda.

Kaudessa oli jälleen yksittäisiä, mutta ah, niin hauskoja, jaksoja. Niihin kuului mm. yksi sarjan hauskimmista jaksoista, Savage Seduction, jossa Myka, Pete ja Artie joutuvat telenovelaan. Pahis saadaan lopulta voitettua, mutta tällä kertaa hinta oli harvinaisen kova. Tapahtumien seurauksena Warehouse siirtyy, siitä tulee Warehouse 14.

Seuraavaksi käyn sarjan lopun tapahtumia läpi hieman yksityiskohtaisemmin. Ensimmäiseksi Mykan syöpä. Storyline oli ennen näkemätön, siis tässä sarjassa, ei sarjoissa ylipäätään. Niissä se on jos ei ihan peruskauraa, niin aika lähelle. Se myös toi jotain uutta Mykan hahmoon. Juoni toi mieleen Buffy Vampyyristappajan, jossa Buffyn äiti kuoli syöpään. Onneksi Mykan kannalta loppu oli onnellisempi, vieläpä ilman artefaktien apua.

Claudian sisko toi sarjaan oman lisänsä. Hän joutui artefaktiin liittyvään koomaan eräiden hyvin traagisten tapahtumien vuoksi. Vaikka storyline olikin kiinnostava ja osoittautui yllättävän tärkeäksi. Se tuntui aluksi hieman täytteeltä. Lisäksi mikään perhe ei voi olla niin epäonninen, kuin Donovanin perhe. Jos on, niin siihen perheeseen en tahtoisi kuulua.

Uusi hahmo, Abigail oli positiivinen yllätys, varsinkin kuin olin ihan varma, että hän paljastuisi lopulta pahan kätyriksi. Olin kuitenkin väärässä. Hän ei korvaa Leenaa, mutta minusta tuntuu, ettei se olekaan tarkoitus.

Mitä sanoisin siitä kliseisestä, jo jonkin aikaa pohjustetusta juonikuviosta, että Pete ja Myka rakastuvat sitten lopulta? Vastusta, ihan jo sen kliseisyyden takia.  Lisäksi heidän suhteensa on aina ollut enemmänkin sisarellinen. Loppu oli sentään onnellinen. Kun puhutaan Warehousesta, kaikki loput joissa agentit eivät ole kuolleet, hulluja tai pahoja, on hyviä, erittäin hyviä.

H. G. Wellsin kuvio oli vaikea niellä, vaikka hänelle hyvin kävikin. Miksi noinkin badass nainen jätti kaiken jännittävän elämässään, asuakseen tavallisen, tylsän miehen ja tämän 8-vuotiaan tyttären kanssa? Periaatteessa ymmärrän häntä. H. G ei ole päässyt helpolla ja varmasti tavallinen elämä houkuttaa häntä. Lisäksi tyttö on oikein hurmaava ja tyttärensä menettäneelle tarjosi H. G:lle hyvän korvikkeen. Toisaalta, naisen on kerrottu nauttivan seikkailuista, joten ratkaisu on hänelle epäluonteenomainen.

Viimeinen jakso oli hyvin tyypillinen, hyvällä tavalla. Siinä käytiin läpi agenttien muistoja ja nähtiin H g:n voittavan Viiltäjä Jackin. Ennen kaikkea, siinä jätettiin hyvästi Warehouse 13:lle, sekä rakennuksena, että sarjana. Loppu oli sopiva ja minusta tyydyttäväkin. Hahmoista paljastui jotakin uutta, mikä on aina mielenkiintoista. Artiella on poika! Kuka olisi uskonut? Kyseessä oli yksi niistä jaksoista, joiden aikana minulle tuli mieleen, että haluaisin nähdä ne tarinat kokonaisuudessaan.

Sarja olisi saanut kestää pitempäänkin, mutta ei voi mitään. Tekijät olisivat voiteet tehdä edes viimeisestä kaudesta pidemmän. Kuusi jaksoa ei ole mitta, eikä mikään. Kokonaisuudelle anna neljä ja puoli tähteä, viimeiselle jaksolle viisi.