Sisäisiä riitoja Lohikäärmeen talossa

Arvostelin viimeksi Taru Sormusten Herrasta:Mahtisormukset. Nyt arvosteluvuoron saa samoihin aikoihin alkanut toinen legendaarisesta materiaalista tehdyn fantasiasarja House of Dragon.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää paljastuksia House Of Dragonin ensimmäisen kauden ja siinä samalla sarja  lähteenä toimivasta Fire and Blood-kirjan juonesta! Lue omalla vastuullasi.

Kuningas Viserys Targaryenin (Paddy Considine) valtakausi on sujunut rauhalisissa merkeissä. Kuninkaalta puuttuu vain yksi asia, poikalapsi perijäksi. Koska ilmiselvin perijä, hänen veljensä Daemon (Matt Smith) on liian arvaamaton kuninkaaksi, Viserys laittaa tyttärensä Rhaenyran (Milly Alcock ja Emma D'Arcy) perimyslistan kärkeen. Tämä kuitenkin herättää sovinististen lordien vihan. 

Tilaisuuteen tarttuu kuninkaan Koura Otto Hightower (Rhys Ifans), jonka juoniin hänen tyttärensä Alicent (Emily Carey ja Olivia Cooke ) huomaa pian joutuvansa. Otto  huomaa kuitenkin saavansa varteenotettavan vastustajan Daemonista ja merisodassa kunnostauneesta, eikä yhtään häntä itseään vähemmän juonikkaasta, lordi Corlys "Sea Snake " Velaryon (Steve Toussaint).

En kadehdi House of Dragonin tekijöitä. He saivat taakakseen sekä Game of Thronesin hyvyys kuin sen viimeisempien kausien huonoudenkin. Ja sitten vielä katsojien odotukset. Olisi vähättelyä sanoa, että ne olivat korkealla, varsinkin Game of Thrones fanien kohdalla. Ilokseni voin sanoa, että ne eivät vain täyttyneen, vaan myös ylittyivät.

Juuri tämän paremmaksi fantasia ei voi muuttua. Siitä pitivät jo Game of Thronesista tutut vahvuudet eli moniulotteiset hahmot, kiehtova poliittinen toimista, fantastiset elementit, kuten lohikäärmeet ja kaikin puolin ammattimainen tuotanto huolen. Pidin silti vielä enemmän Game of Thronesin ensimmäisestä kaudesta, mutta en paljolla.

Vaikka sarja seurasi lähdeteostaan Firea ja Bloodia suhteellisen uskiollisia, joitakin muutoksi oli tehty. Lähinnä medioiden, tv-sarjan ja käytännössä tietokirjan, fiktiivisesta historiasta tosin, erojen takia. Suurimmista muutoksista minulla ei ole mitään sanottavaa ja olisin tehnyt niistä vain kaksi samoin kuin kirjassa: Joffrey Lonmouthin (Solly McLeod)  sekä Lucerysin (Elliot Grihault) kuolemat.

House of Dragonin ensimmäinen kausi keskittyi lähinnä henkilökohtaisiin panoksiin suurten maailmaa muuttavien sijaan ja se toimii sarjan kohdalla enemmän kuin hyvin. Sarjassa mainitaan Valkoiset kulkijat ja heidän uhkansa, minusta vähän turhaan kun en usko niitä sarjassa nähtävän. Tällä ensimmäisellä kaudella niitä ei nähdä ainakaan.

Kaudella nähtiin suhteellisen vähän toimintaa. Taistelukohtauksia oli yksi, muuta väkivaltaa enemmän, mutta ei suinkaan paljon. Tälle oli syynsä. Olihan kauden päätarkoitus pohjustaa tulee sisällissotaa, Lohikäärmeiden tanssiksikin kutsuttua. Valitettavasti pääsemme itse sotaan vasta toisella kaudella, joka tulee ulos vasta vuonna 2024.

Jos jotain toivon vähennettävän toiselle kaudelle, ja niin uskon tapahtuvankin, niin brutaaleja synnytyskohtauksia. Niitä oli vain kymmenen jaksoa sisältäneessä yhdessä kaudessa peräti neljä, mikä minusta oli ainakin kaksi liikaa. Lisäksi sarja kärsii siitä samasta kirjaimillisestä synkkyydestä kuin edeltäjänsä. Ainakin minusta olisi kiva nähdä, mitä kohtauksessa tapahtuu myös silloin kuin ne sijoittuvat pimeään aikaan.

House of Dragon sisälsi paljon aikahyppyjä, niin hyvässä kuin pahassakin. Hypyt sopivat ja olivat pakollisiakin vuosikymmeniä kattavaan tarinaan, mutta niihin liittyneisiin näyttelijöisen muutoksiin meni aikaa sopeutua, erityisesti ison rooliin saaneiden Rhaenyran ja Alicentin kohdalla. Lppulta totuin muutokseen kyllä, mutta pari jaksoa se vei.

Sarjassa riitti mielenkiintoisia hahmoja, mutta heistä esiin nousi kolma: eräänlainen Daenerysksen ja Aryan sekoitus Rhaenyra, huono kuningas, mutta hyvä mies, Viserys sekä moraalisesti arveluttavista teostaan huolimatta, tai ehkä osittain niiden takia, karismaattinen Daemon. Tai ehkä Daemon karisma on Matt Smithin ansiota, kuka tietää.

Alicent kuului hahmoista tärkeimpiin, voisi jopa sanoa kahteen tärkeimpään. Vaikka hän ei kuulukaan hahmoista kiinnostavimpiin, niin kyllä kyllä hänessäkin löytyy mielenkiintoiset puolensa. Pidin enemmän hänen teiniversiostaan. Syy ei suinkaan ole roolin Emily Careylta saanut Olivia Cooken. Hän teki hyvää työtä. Hahmo vain muuttui katkerammaksi ja kylmemmäksi ajan myötä, syystä, mutta silti.

Jos alkaisin kertomaan muista hahmoista, tämä arvostelu tulisi aivan liian pitkälle. Niitä oli paljon. Yhdeksi sarjan suurimmista heikkouksita, ainakin tämän ensimmäisen kauden kohdalla, oli kuitenkin se, ettei yksikään hahmoista ollut aivan yhtä legendaarisia kuin Game of Thronesissa. Sarja kaipaisikin omaa Tyrionia, Aryaa tai Jaimea. 

Tiivistetysti House of Dragonin ensimmäinen kausi ei jää edeltäjänsä Game of Thronesin parhaista päivistä jälkeen. Toivottavasti kausi jatkuu yhtä hyvänä loppuun asti. Täydet viisi tähteä!

Kaikki mitä tiedän Game of Thronesin spin offista

Game of Thones sai suuren suosion, joten ei ole mikään ihme, että siitä on tulossa myös spin off. Nyt kerron niistä enemmän. Mistä se kertoo? Milloin se tulee?? Ja kaikkea muuta jo tiedossa olevaa.

Aluksi kannattaa mainita, että alun perin spin offeja oli suunnitteilla kaksi. Kuitenkin Naomi Watsin tähdittämä, Sankareiden ajasta kertova sarja kuopattiin syystä, joka ei ole tullut yleiseen tietoon. Tämä on valitettava, sillä sarja olisi kuulemma käsitellyt Game of Thronesin maailmaa hieman eksoottisemmasta vinkkelistä.

Toinen niistä on kuitenkin saanut vihreää valoa, Targaryen-sukuun keskittyvä House of Dragon. Sen showrunnereina toimii Ryan Condal ja Game of Thronesin "Battle of the Bastards"-jakson ohjannut Miguel Sapochnik. MInulla ei ole mielipidettä asiaan, mutta ainakin kyseinen jakso oli yksi sarjan parhaita.

Sarja perustuu George R. R. Martinin eli Tulen ja Jään laulun, Game of Thronesin lähdeteokset, kirjoittamaan Fire and Blood-kirjaan, joka sijoittuu 300 vuotta ennen Tulen ja Jään laulun tapahtumia. Aikaan, jolloin Targaryen-suku piti valtaa tiukasti käsissään. On luultavaa, että House of Dragon keskittyy myös samoihin aikoihin ja aloittaa jopa itse ensimmäisestä Westerosia hallinneesta Targaryeniesta, Aegon valloittajasta.

Tarkkaa ilmestymispäivämäärä ei tiedetä, mutta se tapahtuu kuulemma vuonna 2022. Aika voi kuitenkin vielä muuttua moneen kertaan. Jos veikkaamaan pitäisi ruveta, niin luultavimmin myöhäisempään suuntaan. Laitan siitä enemmän tietoa, kunhan sitä tulee.

Game of Thronesin vaikutus kulttuuriin

Game of Thronesin viimeinen kausi on haukuttu lyttyyn ja syystäkin. Ei kuitenkaan voi kieltää, etteikö sarja olisi vaikuttanut kulttuuriin hyvin olennaisilla tavoilla. Millaisilla? Lue ja ota selvää.

Kun Game of Thrones tuli televisoihin, se oli jotain ennen näkemätöntä. Suuri hahmokaarti, iso budjetti, ja taipumus hylkiä fantasian kliseitä ja jopa tehden pilkkaa niistä. Nyt, melkein kymmenen vuotta myöhemmin, Game of Thrones on voittanut lukuisia palkintoja, saanut loistavia arvosteluita, vetänyt hurjan määrän katsojia ja vaikuttanut syvästi kulttuuriseen tietoisuuteemme.

the witcher

Siitä on myös hurjasti fanitapahtumia, nettisivuja, parodiavideoita, analyysejä, piirustuksia, fanfictioita ja vaikka mitä muuta. Tietenkin niin tekevät tai tekivät muutkin suositut tv-sarjat, mutta ei läheskään samassa mittakaavassa. Se kunnia on yleensä kuulunut suuren luokan elokuville, kuten Avengereille tai Star Warssille. Game of Thrones onkin jotain todella erityistä, jopa ennennäkemätöntä.

Esimerkikkeja jo tulleista yrittäjistä

Game of Thrones vaikuttaa jopa siihen, mitä tulemme televioista näkemään tai jo näemme. Ilmiselvin vaikutus on sekä suunniteltujen, että jo tulleiden, fantasiasarjojen määrä, erityisesti kirjoihin perustuvien. The Witcher sai ensimmäisen kautensa hetki sitten ja niin Lord Of The Rings, suomalaisittain Taru Sormusten Herrasta ja Ajanpyörä-romaanit on saamassa omat kautensa.

Pidän tätä erittäin hyvänä asiana, sillä fantasia on genreistä suosikkini. Toivon vaan, ettei kaikista fantasiasarjoista tule Game of Thrones kopiota. Esimerkiksi Taru Sormusten Herrasta esimerkiksi on täysin eri tyylinen kirja, joten se vaatii erityyppisen sarjankin. Olemassa on kuitenkin suuri riski, että siihen perustuvan sarjan tekijät yrittävät juuri sitä. Toivon kuitenkin olevani väärässä.

Game of Thrones myös auttoi nostamaan tv-sarjojen arvostusta. En voi laittaa sitä pelkästään sarjan ansioksi, mutta sen vaikutusta tässäkään asiassa ei pidä vähätellä. Vielä joku aika sitten tv:tä pidettiin elokuvien vähempiarvoisena serkkuja ja vaikka menestyssarjoja löytyi toki jo silloin, esimerkiksi Lost, Mad Men tai Sopranos, ne olivat poikkeus, eivätkä sääntö.

Samalla sarja myös nosti sitä, mitä tv-sarjoilta odotetaan. Game of Thrones nosti katsojien odotusten lisäksi myös televisiosarjojen budjettia. Sillä on kuitenkin huono puoli. Pienemmillä tuottajilla ei ole varaa tehdä niin kalliita sarjoja tai markkinoida sarjojaan isojen tavoin, joten heidän on vaarassa jäädä isojen yritysten alle. Jolloin moni hyvä näkemys jää tekemättä ja moni hyvä sarja jää näkemättä.

Game of Thronesin ansiota on myös se, ainakin osittain, että entistä useimmat sarjat haluavat shokeerata katsojiaan joskus, jopa juonen tai hahmojen kustannuksella. Siitä johtuen, että tekijät yrittävät estää juonipaljastukset keinolla millä hyvänsä ja katsojatkin välttelevät niitä kuin ruttoa. Sarja ei ehkä ole tässä asiassa ainut laatuaan, se on tärkeä muistaa, mutta merkittävä tekijä kyllä.

Samanlaista kulttuurista vaikutusta saavan sarjan etsintä on käynnissä, mutta jo tulleista yrittäjistä ei ole uudeksi Game of Thronesiksi, vaikka osa niistä olikin jo itsestään varsin hyviä. Pidinkin paljon esimerkiksi The Witcheristä. Yrittäjistä ei kuitenkaan ole puute, joten ehkä se vielä siitä löytyy. Luultavimmin kuitenkin jostain täysin erilaisesta. ”Game of Thronesmaisuus” mitataan vaikutuksessa, ei tyylistä tai edes genressä.

Tai ehkä Valkoiset kulkijat tappavat uudet yrittäjät heti alkuunsa

Tietenkin voi olla, ettei sitä löydykään ja Game of Thrones osoittautuu ainoaksi laatuaan, poikkeusyksilöksi. Nykyään katselutottumukset ovat menneet enemmän sarjakatsomisen suuntaa, kiitos Netflixin ja muiden samankaltaisten palveluiden. Kun kaikki eivät seuraa sarjoja samassa tahdissa on vaikeampi tehdä samanlaista vaikutusta kulttuuriin, jos ei jopa mahdotonta.

Lisäksi sarja on tehnyt kirjallisuudelle saman, minkä tv-sarjoillekin. Se on nostanut fantasiakirjojen arvostusta, määrää ja vaatimuksia siitä, mikä on hyvä fantasiakirja. Se on myös parantanut lapselliselta ja geneeriseltä mielletyn genrensä kuvaa. Sarjan onkin tuonut uusia lukioita fantasian pariin. Erityisesti niitä aikuisia, jotka eivät ole kasvaneet genren parissa, toisin kuin esimerkiksi minä.

Lasin noston paikka

Tiivistetysti viimeisen kausien tason laskustaan huolimatta Game of Thrones ansaitsee paljon kiitosta. Se jätti merkkinsä kulttuuriin, nosti televisiosarjojen arvostusta ja tasoa sekä lisäsi fantasiakirjojen, - ja sarjojen määrää. Sen suosio sai myös suurten yritysten kiinnostumaan televisiosta. Sekä hyvässä, että pahassa.

Valtaistuinpeli ei loppunut voittoon tai kuolemaan, vaan pettymykseen

Game of Thrones sai jokin aikaa sitten viimeiseksi jääneen kahdeksannen tuotantokautensa. Kausi oli kelpo tv:tä, mutta siihen ladatut odotukset se valitettavasti petti, ja pahasti.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia! Isojakin. En suosittele sen lukemista, jos koko kahdeksas kausi ei ole katsottuna.

Game of Thronesin kahdeksas kausi alkoi siitä, mihin seitsemäs jäi. Pelätyt Valkoiset kulkijat pääsivät muurin toiselle puolelle ja nyt koko konkkaronkan pitäisi yhdistää voimansa niitä vastaan. Valitettavasti seitsemää valtakuntaa rautaisessa otteessaan pitävä kuningatar Cersei keskittyy mieluummin pitämään paikkansa sillä kuuluisalla rautavaltaistuimella.

Minun mielestä Game of Thrones on yksi kaikkien aikojen parhaimmista tv-sarjoista, jopa paras. Pidän sarjasta niin paljon, että odotin sen loppuratkaisua jopa enemmän kuin MCU:n ensimmäistä tarinakokonaisuutta lopettavaa Avengers: Endgamea. Siksi petyinkin siihen niin pahasti. Kahdeksas kausi oli koko sarjan surkein. Toki pitää muistaa, että näin laadukkaasta sarjasta puhuttaessa rima on korkea.

Tämän ei kyllä pitäisi olla yllätys, sillä valitettavasti Game of Thonesin laatu alkoi kärsiä jo seitsemännellä kaudella. Ei kausi kokonaan huono ollut, tv-sarjojen yleisellä mittapuulla, mutta se kärsi selvästi luojiensa David Benioffin ja D.B Weissin päätöksestä jatkaa muiden projektien pariin ja saattaa lopputarinan loppuun suhteellisen vähien jaksojen voimin.

Toki sarjasta löytyi vielä paljon hyvääkin. Sellaista, joka on tehnyt siitä niin suositun. Erityisesti kauden pari ensimmäistä jaksoa olivat erinomaisia, sillä ne antoivat tilaa hahmoille, heidän juonitteluilleen ja keskinäisille vuorovaikutuksilleen. Tietenkin erikoitebudjetista ei myöskään ollut säästelty ja paljon kaunista katsottavaa riittikin, erityisesti taistelukohtauksissa.

Todisteena kuva Talvivaaran taistelusta.

Toteutus oli muutenkin miltei kaikin puolin niin hyvää kuin pitikin, niin näyttelijöiden kuin muidenkin alan ammattilaisten osalta. Ainut valittamisen aihe on Talvivaaran taistelun pimeys, kirjaimellisesti. Katsoja ei nähnyt kunnolla, mitä jaksossa tapahtui. Lisäksi tuotantoon oli jäänyt muutamia selviä huolimattomuusvirheitä, kuten pöytään jäänyt kahvikuppi.

Koko kauden suurin rikos liittyi kuitenkin hahmoihin, jotka valjastettiin palvelemaan tarinaan, ei, niin kun aikaisimmilla kausilla, tarina hahmoja. He tekivätkin aimo annoksen aikaisemman kehityksen kannalta epätyypillisiä, ratkaisuja vähän väliä. Ongelma näkyi suurimmin Daenerysin liian nopeasti tapahtuneessa muutoksessa vapauttajasta maailman valloitusta suunnittelevaksi diktaattoriksi.

R.I.P Lyanna Mormont

Pelkästään hahmojen ei mistään tulleet päätökset olivat hyvin turhauttavia jo sinällään, mutta kun sen lisäksi myös huonoillakaan päätöksillä ei ollut edes kunnollisia seurauksia. Lopussa paha voitettiin ja hyvikset selvisivät aina, joskus pelkästään niin sanotun juonihaarniskansa ansiosta. Tämä näkyi muun muassa Talvivaaran taistelussa, jossa suureksi pettymykseksi yksikään tärkeimmistä hahmoista ei kuollut ja kuolleistakin välitimme jotenkuten vain kahdesta.

Oli lopussa hyviäkin ratkaisuja, vaikka suuremmat huonot peittivätkin ne alleen. Pidin siitä, että suosikkini Arya pääsi seikkailemaan, katsoisin mielelläni spin offin hänen matkoistaan, ja siitä, että Sansasta tuli Talvivaaran kuningatar. Joskin minusta hän olisi sopinut hallitsemaan koko kuningaskuntaakin. Branin valtaan nousussa ei ollut järjen hiventä sen enempää kuin viimeisimpien jaksojen Danyssä.

Jon:kin sai varsin osuvan, erityisesti jos ajattelee häntä hahmona, lopun, vaikka häneen liittyvä iso paljastus ei johtanutkaan yhtään mihinkään. En kyllä uskonutkaan sen johtavan. Jos jokin kuvittelee, että hän tosissaan olisi ottanut valtaistuimen Danylta, hän ei tunne hahmoa yhtään. Ei sillä, jäljelle olevista hahmoista hän olisi ollut Sansan jälkeen looginen valinta, eikä vain perintöoikeutensa kannalta.

Sen sijaan Cersein kuolema oli harvinaisen antikliimaksinen, hän jäi romahtaneen katon alle. Itse olisin toivonut, että hänet tappaisi joko Jaime, Arya tai mahdollisesti valtaistuimen saanut Dany. Muutenkaan hahmolla ei ollut kaudella muuta tekemistä kuin katsoa ikkunasta ja juoda viiniä. Sen sijaan Hurtan kuolema oli sarjalle sopivan runollinen, saihan hän vihdoin tapettua veljensä, tosin oman henkensä kustannuksella.

Game of Thronesin loppu on siis herättänyt paljon tunteita, suurin osa negatiivisia. Netistä löytyykin adressin, jonka mukaan koko kausi pitäisi kuvata uudestaan. Itse en sitä kannata. Sen sijaan David Benioffin ja D.B Weissin olisi pitänyt antaa lopun tekeminen muille, halukkaita varmasti olisi riittänyt riesaksi asti, myös niitä, jotka osaavat asiansa. Ongelmaa ei olisi myöskään ollut HBO:n päästä. He ovat sanoneet olevansa valmiita rahoittamaan paljon enemmän kausia ja miksei olisi. Sarja on kanavan suosituin.

Tiivistetyksi Game of Thronesin viimeinen kausi oli vuoden suurin pettymys, vaikka sarjalle on vieläkin vaikea löytää vertaistaan kilpailijaa. Kolme tähteä.

Talvi, ja kuningattarien sota, tekevät tuloaan Westerosiin

Huippusuosittu, ja huippu hyvä, fantasiasarja Game of Thrones sai juuri seitsemännen kautensa päätökseen. Kausi oli samaan aikaan sekä sarjan kaikkien aikojen paras, että huonoin.

Varoitus. Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia Game of Thronesin jo tulleiden seitsemän kauden tapahtumista!

Starkkien tunnuslause ”Talvi on tulossa” ei ole koskaan ollut yhtä totta kuin nyt, niin kirjaimellisesti kuin kuvainnollisesti. Sitä kuvainnollista talvea edustaa epäkuolleet Valkoiset Kulkijat, jotka matkaavat hitaasti, mutta varmasti, kohti Westerosia. Se kirjaimellinen talvi ei ole yhtään sen vaarattomampi. Uhkana on, erityisesti maailman Pohjoisosia, niin paleltuminen kuin nälänhätäkin.

Valkoisia kulkijoita vastaan joukkoja kokoaa Pohjoisen hallitsija Jon Snow (Kit Harington), suomenkielisessä käännöksessä Nietos, mutta hänellä on vaikeuksia vakuuttaa muille maailman asukkaille uhan vakavuudesta, pitäväthän he Valkoisia Kulkijoita pelkästään lapsille kerrottavana satuna. Jonin tehtävää vaikeuttaa vielä se, että muut maailman valtaapitävät ovat keskittyneet omiin valtataisteluihinsa.

Nimittäin samaan aikaan kuningatar/khaleesi Daenerys Targaryen (Emilia Clarke) on viimein päässyt kolmine lohikäämeineen ja suurine armeijoineen Westerosin kamaralle ja nyt hän suunnitelleekin kaappaavansa valtaistuimen häikäilemättömän kuningatar Cersein (Lena Headey) kynsistä. Game of Thrones perustuu George. R. R. Martinin tulen ja Jään laulu-kirjasarjaan.

Game of Thrones on yksi ehdoton sarjasuosikkini, varsinkin kovasti rakastamassani fantasiagenressä. Siksi ei ole mikään ihme, että tämäkin kausi oli mieleni. Siinä oli toki heikkoutensa, kuten pienet, ja suuretkin, tarinalliset ja etäisyyksiin liittyvät epäloogisuudet, mutta myös vahvuutensa, joista suurin oli se, että sarjan hahmot ja tapahtumat alkoivat vihdoinkin tulla yhteen.

Kaudella faneja palveltiinkin urakalla. Monet tutut hahmot kohtasivat toisensa joko ensimmäisistä kertaa, kuten Jon ja Dany, tai uudestaan, kuten Starkin siskokset Sansa (Sophia Turner) ja Arya (Maisie Williams). Lohikäärmeet saivat näyttää vihdoin ja viimein kyntensä, hampaansa ja erityisesti tulensa oikeassa taistelussa. Listaa voisi luetella pitempäänkin, mutta siihen ei ole nyt aikaa.

Game of Thronesin Seitsemäs kausi keskittyi lähinnä siihen talveen valmistautumiseen. Itse talvi tulee vasta sarjan viimeisellä eli kahdeksannella kaudella. Tämän takia kaudessa ei tapahtunut juuri mitään ratkaisevaa. Itse olisin tehnyt asian toisin ja sijoittanut vaikka Cersein väistämättömän kuoleman tai ensitaistelut Valkoisten Kulkijoiden kanssa jo tälle kaudelle.

Yksi suurimmista kohokohdista

Se ei tarkoita, etteikö kaudella olisi tapahtunut mitään, vaan itseasiassa sen tahti oli nopeampi kuin koskaan ennen sarjan historiassa. Yhdessä seitsemännen kauden jaksossa tapahtui enemmän kuin aikaisempien kausien puoliväliin mennessä on tapahtunut. Niinpä mikä aikaisemmin olisi ollut jakson, jos sei jopa koko kauden, kohokohta, sai monesti antaa tilaa vielä isommille asioille.

Syy varsin kovaan tahtiin on selvääkin selvempi. Tekijöillä oli selvästi kiire viedä tarinaa eteenpäin jäljelle jäämässä varsin vajavaisessa jaksomäärässä, mikä taas tarkoitti juonen oikopolkuja ja sitä, että hahmot pääsivät paikasta toiseen kuin teleporttaamalla. Tälläkin kaudella olisi voinut olla edellisen kuuden kauden tapaan kymmenen jaksoa tai lisäämällä tehtävien kausien määrää yhdeksään tai jopa kymmeneen.

Sen, minkä kausi hävisikin käsikirjoituksen puolella, se voitti spektaakkeleilla. Niitä riittikin joka jaksolle, ainakin melkein, ja hyvin tehtynä vielä. Toteutus onkin aina ollut Game of Thronesin vahvoja puolia, eikä tämä kausi ollut poikkeus. Tämän huomasi eniten erikoistehosteiden ja lavasteiden kohdalla, joihin olikin käytetty paljon aikaa, rajaa ja ennen kaikkea ammattitaitoa.

Game of Thronesista on vielä tulossa yksi, järjestyksessään kahdeksas, kausi. Se tulee käsittämän vain vaivaiset kuusi jaksoa, mutta kuin korvaukseksi jaksoista tulee ennätyspitkiä. Odotan kaudesta tulevan toiminnantäytteinen, yhtä nopeatempoinen kuin tämäkin kausi, melko varmasti myös sitä yllätyksellisempi sekä ennen kaikkea parempi tai ainakin sykähdyttävämpi.

Jos nyt saisin veikata, mitä tulee käymään ja miksi en saisi, niin veikkaisin, että sankarimme voittavat valkoiset Kulkijat, Jon saa sankarikuoleman, Cersei saa loppunsa, samoin Jon ja ainakin yksi lohikäärme, jos ei molemmat, sekä Dany saa valtaistuimen. Nämä ovat kuitenkin pelkkiä veikkauksia, ei suinkaan tietoa, ja voi hyvin olla, että kausi yllättää minut täysin. itseasiassa toivonkin sitä, oikein kovasti.

Tiivistetysti Game of Thrones ei ole sitä, mitä se parhaimmillaan oli, mutta sen seitsemännestä kaudesta löytyi myös paljon hyvää. Katson taatusti myös sarjan viimeisen kauden. Neljä ja puoli tähteä.

Kiertävän ritari ja hänen aseenkantajansa Seitsemässä kuningaskunnassa

George R.R.Martinin Tulen ja Jään laulu kuuluu maailman parhaiden fantasiakirjojen joukkoon. Niin myös niiden melkein yhtä hyvä esiosa, A Knight of the Seven Kingdoms.

Dunk (“Ser Duncan the Tall”) on juuri haudannut mentorinsa, kiertävän ritarin Ser Arlan Pennytreen. Hänen matkatkansa kuitenkin jatkuu kohti nuoren aatelisnaisen syntymäpäiväksi järjestettäviä turnajaisia. Jos hän voittaisi, hän toisi myös mentorille kunniaa ja ennen kaikkea saisi rahaa ruokaan ja muuhun välttämättömään. Jos häviäisi, häntä odottaa Muuri.

Matkalla Dunk kohtaa monia mystisen, ja kaljun, Egg-nimisen pojan. Eggistä tulikin hänen aseenantajansa, pojan jääräpäisyyden ansiosta. Pian Dunk saa huomata, että poika ei tosiaankaan ole sitä, mitä hän näyttää. Hän myös löytää itsensä keskeltä maata hallitsevan Targaryenin huoneen perheongelma. Tämä kaikki on kuitenkin vasta alkua näiden kahden, keskenään hyvin erilaisen, ihmisen seikkailuille.

A Knight of the Seven Kingdoms sisältää kolme Sir Duncan Pitkän ja tämän aseenkantaja Eggin seikkailuista kertovaa tarinaa, The Hedge Knightin, The Sworn Swordin sekä The Mystery Knightin. Ne sijoittuvat noin sata vuotta ennen Tulen ja Jään laulua, jolloin viimeinen lohikäärmettä ei oltu vielä unohdettu ja jolloin Targaryenin suvun alamäki vasta alkoi.

Teoksessa oli tekstin lisäksi myös taiteilija Gary Giannin piirtämiä kuvia. Vaikka kirja olisi viihdyttänyt ilmankin, ne toivat kyllä siihen oman värinsä. Varsinkin, sillä pidin piirtäjän tyylistä, joka sopi kirjaan kuin nenä päähän. Sinun ei tarvitse luottaa pelkästään minuun, vaan voit arvioida kuvia itsekin, sillä kaikki tässä arvostelussa nähdyt kuvat, kirjan kantta lukuun ottamatta, löytyvät kirjasta.

Siitä on jo aikaa kuin luin viimeisimmän Tulen ja jään laulu-novellin tai katsoin viimeksi Game of Thronesia. Niinpä olinkin enemmän kuin tyytyväinen saadakseni käsiini A Knight of the Seven Kingdomssin, kiitos sen minulle Englannista saakka tuoneen siskoni. Kirja toimikin hyvin lievittämään odottamisen tuskaa. Kirja ei kuitenkaan ollut pelkkä lääke Tulen ja Jään laulu-vieroitusoireisiin.

Itseasiassa se viihdytti minua myös itsenäisenä teoksenakin. Eikä vain viihdyttänyt, vaan oli melkein yhtä hyvä kuin Tulen ja jään laulukin. Siitä pitivät George R. R. Martinin mestarillinen kirjoitustyyli ja värikäs maailma, samaistuttava päähenkilö, rikkaat hahmot sekä tarpeellinen määrä sekä toimintaa, että draamaa huolen. Vain kaksi asiaa tekivät Tulen ja Jään laulusta paremman.

Ensimmäinen niistä oli kirjan monta päähenkilöä, monta erilaista näkökantaa tapahtumiin. Niin hyvä kuin Dunk hahmona olikin, se ei poistanut sitä tosiseikkaa, että näimme vain yhden kulman paljon laajemmasta tarinasta. Toki yhden päähenkilön käytössä oli jotain hyvääkin. Se nimittäin teki tarinasta hyvin suoraviivaisen ja siten helposti luettavan.

Toinen mainittava kirjan heikkous oli jonkin asteinen mustavalkoisuus. Tulen ja Jään laulussa, josta juuri harmaan eri sävyt tekivät niin viihdyttävän. Ja aikuismaisen. Novellikokoelmassa puolestaan hyvät voittivat ja pahat saivat palkkansa. Se muistuttikin liikaa muita fantasiakirjoja. Asiaa ei korvaa se, että sekä Dunk, että Egg olivat helposti pidettäviä hahmoja.

Muuten teos olikin laatufantasiaa kaikin puolin. Kirjan tarinoista The Hedge Knightin olevan suosikkini, The Mystery Knightin tullessa niukasti toiseksi. Keskimmäinen tarina eli The Sworn Sword nappasi huonoiten, mutta se ei tarkoita, etteikö sekään olisi lukemisen arvoinen. Siinä vain oli selkeästi huonoin loppu. Sitä paitsi, muut tarinat sijoittuivat turnajaisiin, mistä pidin erityisen paljon. 

Hahmot olivat melkein yhtä moniulotteisia ja kiinnostavia kuin Tulen ja Jään laulussa. Dunk itse muistutti hyvin paljon Brienne of Tarthia ja olikin yksi George R. R. Martinin hahmoista kunniallisempia ja tavallisempia. Hahmo antoi katsannon myös verrattaen tavallisten ihmisten elämään, mikä on harvinaista Tulen ja Jään laulussa, joskaan ei ennen näkemätöntäkään.

Pidin myös kärkäskielisestä Eggistä, ainakin enemmän kuin lapsihahmoista yleensä. Hän täydensikin hyvää tahtovaa ja naiivia Dunkia yhtä hyvin kuin samaan maailmaan kuuluvat Arya Starkk ja Hurtta sekä Brienne ja Podrick. Niinkin hyvin, että Dunkin ja Eggin kumppanuus olikin parasta, mitä A Knight of the Seven Kingdoms oli tarjolla ja se on jo jotain sanottu se.

Sivuhahmoja löytyi runsaasti, joskin suurin osa, kuningashuonetta lukuun ottamatta, vaihtui tarinan mukana. Niihin kuului muita ritareita, eräs tarinan kannalta hyvinkin oleellinen nukketeatteria pitävä tyttö, apua pyytäviä loordeja ja muita vastaavia fantasiamaailmasta tuttuja hahmoja. laskisin jopa Duncanin hevoset sellaisiksi. Eläimet nimittäin saivat kohtuullisesti huomiota.

Varoitus: Seuraavat kaksi kappaletta sisältää paljastuksia hahmojen tulevaisuudesta. Jos et halua tietää sitä, mene suoraan tiivistelmään.

Kirjan hahmot vilahtavat myös Tulen ja Jään laulussa, vaikka suurin osa heistä on jo kuollut aikoja sitten. Sekä Duncan, että Egg mainitaan myös Tulen ja Jään laulussa Dunkista nimittäin tuli yksi legendaarisempia kuninkaankaartilaisia. Eggistä puolestaan tuli kuningas Aegon V, toisin sanoen kaikille maailmaan edes vähän perehtyneelle tutun Daenerys Targaryenin iso-isoisä.

Sivuhahmoista ehkä huomionarvoisin oli Brynden Rivers eli Bloodraven. Hän oli kuninkaan julma ja keinoja kaihtamaton neuvonantaja, jolla huhuttiin olevan kaikki valta hyppysistään. Eggin ollessa kuningas hänet lähetetään Muurille rangaistuksena julmuudestaan. Siellä mies toimi komentaja, kunnes hän katosi ja tuli Kolmipäiseksi Korpiksi. Siksi samaksi, joka auttoi Brania Game of Thronesissa

Tiivistetyksi A Knight of the Seven Kingdoms on esiosa, jonka Tulen ja Jään laulu ansaitsee. Jos yksityiskohtainen, suhteellisen realistinen ja hahmovetoinen fantasia kiinnostaa, kirja kannattaa ehdottomasti etsiä käsiinsä, on sitten Tulen ja Jään laulu luettuna tai ei. Viisi tähteä.

Game of Thronesin kuudes kausi jakaa kortit uusiksi

Yksi maailman parhaista sarjoista, Game of Thrones, sai juuri kuudennen kautensa päätökseen. Tässä arvostelussa kerron mielipiteeni kaudesta. 

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia, isojakin, Game of Thronesin kuudennesta kaudesta. Niinpä suosittelen kyseisen kauden katsomista ennen kuin luet sen. Vastuu on kuitenkin täysin sinun. Ennen arvostelu-osuutta kertaan lyhyesti, mitä sarja jäi viidennen kauden jälkeen. Ihan vain muistin virkistykseksi.

Jon Snow kuoli miestensä käsistä. Dany katosi lohikäärmeensä selässä. Uskonnollinen fanaatikko High Sparrow sai ennenäkemätöntä valtaa, jota hän käytti vangitakseen Margaeryn, tämän veljen Loraksen. Sansa pääsi irti Ramsayn ikeestä. Samoin Theon. Arya puolestaan aloitti opinnot mystisessä salamurhaajan veljeskunnassa. Tästä tilanteesta mentiin kuudennelle kaudelle.

Viidelle kaudella tapahtui paljon suuria asioita. Niistä en ole kertonut niistä läheskään kaikkea. Joku minua tietämättömämpi voisi kysyä, voiko tuosta laittaa paremmaksi. Vastaus on yksinkertainen: Kyllä voi. Kuudes kausi tarjosi vielä enemmän koko sarjaa järisyttäviä tilanteita, sarjan ottaessa uuden vaihteen silmään. Game of Thrones loppuu vaivaisen 13 jakson jälkeen, joten kiire olikin suuri.

Varjopuolena kuitenkin mainittakoon, että tällaisiinkin käänteisiin, on ne sitten kuinka hurjia tahansa, turtuu aika nopeasti. Jotenkin Jonin henkiinherääminen, lukuisien ihmisten kuolema Cersein tai Danyn toimesta tai edes se, että niin sanotut hyvikset tekevät jotakin pahaa, ei juuri jaksa järkyttää minua enää. Tai ehkä vähän, mutta koko ajan vähemmän.

En osaa sanoa, onko kausi koko sarjan paras. Tuskin sentään. Sen monista hyvistä puolista, ja niitähän riitti, huolimatta. Itseasiassa minulla ei ole olemassa mitään kausien paremmuus järjestystä, toisin kuin Buffyn kohdalla. Kaikki kaudet ovat olleet enemmän kuin hyviä. Kukin omalla tavallaan. Tosin jotkin jaksot olivat vain erittäin hyviä, kun taas toiset loistavia.

Sen sijaan eri ihmisten storylinejen kiinnostavuus vaihteli suuresti, vaikkakin kaikkien loppu tyydytti minua suuresti. Paras kuului Pohjoiseen eli Jonille, Ramsaylle ja Sansalle. Varsinkin sen päätös oli erittäin tyydyttävä. Pidin erityisen paljon myös Branin storylinesta, jonka tarjoama Hodor käänne oli kauden nerokkain, joskin myös surullisin. Mereenissä olikin kiva käydä.

Epäkiinnostavin storyline kuului ehdottavmasti muusta Samille, sillä se oli muusta tarinoasta täysin irrallaan, ainakin toistaiseksi. Samoin kävi Dornen kohdalla. Aryan storyline oli suurin pettymys, koska hänen tarinassaan oli jopa potentiaalia. Kuninkaansatama-scenet olivat tylsähköjä ennen viimeistä jaksoa. Minun oli vaikea muistaa aikaa, jolloin kyseinen kaupunki oli vielä kaiken keskipisteessä.

Kaudella on oma teemansa, parikin. Esimerkiksi sitä on tituureelattu naisten kaudeksi, mistä olen osittain samaa mieltä. Naishahmoilla, ainakin pääsellaisilla, meneekin sarjalle epätyypillisen lujaa. Nyt sarjalla on peräti kaksi naisjohtajaa ja kauden parhaan uuden hahmonkin, jossei jopa parhaan hahmon viitta lankeaa Lyanna Mormontille, noin kymmenen vuotias tyttö.

Kuitenkaan asia ei ole noin yksi kertainen. Miehillä ei mene sen huonommin, josta paras esimerkki on kauden ehdottomasti voittanut Jon. Kuinka moni voi sanoa nousseensa kuolleesta kuninkaaksi? Lisäksi kannattaa muistaa, että monilla hahmoilla, sukupuolesta riippumatta, menee edelleen huonosti. Eikä kuolemakaan syrji sarjassa ketään asemansa, sukupuolensa tai minkään muunkaan perusteella.

Sen sijaan kauden teemaksi voisi ottaa maailman muuttumisen. Vanhat tavat toimia eivät enää riitäkään. Niitä rikottiinkin kaudella oikein urakalla. vanhan korvaamisen uudella. Esimerkiksi ennen olisi ollut ennenkuulumatonta, että johtajana on nainen tai äpärä. Ajan muuttumista kuvaa erinomaisesti sen, että kauden lopussa se talvi vihdoin tuli, kirjaimellisesti.

Kausi lisäsi myös yliluonnollisia elementtejä ennen näkemättömästi. sarjassa on aina ollut niitä, kuten Danyn lohikäärmeet tai Valkeat kulkijat, mutta ne ovat aina jääneet hieman sivuun päätarinasta. Nyt siihen tulee muutos. Yksi esimerkki siitä on Branin näkemisen lahja, joka paljastikin olennaisia osia koko sarjaa ajatellen. Hän voi myös vaikuttaa tapahtumiin, kuten Hodorin kohtalo traagisesti osoitti.

Yliluonnollisten elementtien ja niiden tärkeyden lisääminen ei kuitenkaan tarkoita sitä, että sarja poistuisi juuriltaan. Kyseessä on yhä ihmisistä ja heidän kamppailustaan erittäin julmassa maailmassa. Vain uhat muuttuvat, ainakin osa niistä. Ihmisistä ei kauden aikana tullut mitenkään vähemmän uhka lajitovereilleen. Joidenkin kohdalla voisi sanoa, että pikemminkin päinvastoin.

Maailma on muuttunut hieman yllättäen vähemmän julmaksi, mikä jakaakin mielipiteitä puolesta ja vastaan. Esimerkiksi niin sanotusta ”Äpärien taistelusta” on puhuttu paljon. Arvostelijoiden mielestä se oli liian tolkienmainen tai toisin sanoen se päättyi liian hyvin sankareidemme kannalta ja siten sarja on menettämässä särmäänsä. Ja, että se vastasi jo vähän turhankin hyvin katsojien odotuksia.

He eivät ole väärässä, vaikka päähenkilöiden voittoa olikin nautinto seurata. Niin monen häviön jälkeen. Jotenkin minustakin olisi pettymys, jos sarja päättyisi liian onnellisesti. tottakai ainakin jollekin hahmoille soisi käyvän hyvin, mutta mitään ”Ja he elivät onnellisesti elämänsä loppuun asti”-loppua en halua. Tosin en kyllä maailman ja kaikkien sen vähänkään kunnollisten ihmisten tuhoakaan.

Kausi oli loistava. Eikä vain siksi, että se antoi minunkin kaltaisille faneille juuri sitä, mitä he haluavatkin. Viisi tähteä.

Game of Thronesin uusin, entistä järkyttävämpi, luku

Game of Thrones kuuluu ehdottomasti tv-sarjojen parhaimmistoon. Tasoa pitää yllä myös nyt arvostelemani viiden tuotantokausi. JUONIPALJASTUKSIA TAAS LUVASSA!

Game of thronesin viides kausi spoilaa tulevia kirjoja. George Martin ei ole pysynyt sarjan perässä. Ymmärrettävästä syystä. Kirjoittaminen on toki hidasta. Niin siis tämä tekstikin. Sitä ei voi vättää.
Sarja jäi jännään kohtaan melkein kaikkien hahmojen kohdalta, mutta kerron vain tärkeämmät käänteet, sillä muuten en pääsisi arvosteluun olleenkaan.

Game of Thrones:in viides tuotantokausi jatkaa luonnollisesti siitä, mihin neljännen kauden finaali jäi. Joffrein (Jack Gleeson) kuoltua valtaistuin jäi hänen nuoremmalle veljelleen Tommenille (Dean-Charles Chapman), joka sai valtaistuimen lisäksi myös veljensä vaimon Margaery Tyrellin (Natalie Dormer). Kuningatar äiti Cerseyn (Lena Headey) suureksi harmiksi. Hän ei olekaan enää kukkulan kuningatar.

Tyrion (Peter Dinklage) tappoi oman isänsä. Daenerys “Dany” Targaryen (Emilia Clarke) yrittää hallita jo valtaamaasan aluetta Mereeniä, mikä ei ole niin helppoa, varsinkin kuin kunnianhimo vaatisi jo Westerosiin päin. Vaatimuksia esittää myös perinteisiinsä tykästyneet mereenin kansalaiset. Heidän hallitsemisensa ei ole helppoa.

Muurilla Valkoiset kulkijat ovat tulossa, mikä pakottaa Jonin (Kit Harington) johtamat Yövartijat ja heidän vanhat vihamiehensä vapaat ihmiset yhteistyöhön. Myös Kuningas Stannis (Stephen Dillane) vierailee Muurilla ennen pohjoisen valloitustaan. Luonnmollisesti tämä ei ilahduta yövartioita.

Arya (Maisie Williams) matkaa kauas palvelemaan Mustan ja Valkoisen temppeliä. Muuallekaan hän ei voi mennä. Kasvottomaksi mieheksi ei kuitenkaan tulla niin vain. Onko Aryasta siihen? Varsinkin kuin hänen pitää luopua jostain tärkeästä: Minuudestaan. Sen mukana myös tappolista saa mennä. Se on kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty.

Aryan sisko Sansa (Sophia Turner) saa apua äitinsä lapsuudenystävältä Pikkusormelta, joka opastaa häntä juonitteluiden saloihin. Miehellä on kuitenkin tapansa mukaan oma lehmä ojassa. Sansa ei tule pitämään miehen suunnitelmista häntä varten. Varsinkin kuin niihin liittyy talvivaaran nykyisen hallitsijan sadistinen poika Ramsay Bolton (Iwan Rheon).

Dormessa prinssi Oberynin kuolema laukaisee hänen rakastajattaressaan ja tyttärissään kostonhalua. Kuitenkin itse Dormen hallitsja ei halua sotaa, joten heidän täytyy toimia salassa. Uhasta tietoisena Cersei lähettää veljensä ja laapsiensa isän Jaimen (Nikolaj Coster-Waldau) pelastamaan tytärtään. Tämä saa avukseen palkkasotilaasta ritariksi kavunneen Bronnin (Jerome Flynn).

Kyseessä ei ole mikään lasten fantasia, vaikka tarinassa mm. lohikäärmeitä onkin. Siis edelleenkään. Sitä sarja ei ole koskaan ollutkaan. Sen sanoo jo sarjan synkkä ja osittain realistinen tyylikin. Siinä ei kuvata hyvän ja pahan välistä taisteluja, vaan se keskittyy lähinnä valtapeleihin, taisteluihin ja monipuolisiin hahmoihin. Juuri hahmot ovatkin sarjan selkeä vahvuus.

Sarjassa on hahmojen lisäksi muutakin loistavaa, nimittäin sen ennalta-arvaamattomuus. Koskaan ei tiedä, mitä tulee tapahtumaan tai kuka tulee kuolemaan. Siis jos kirjat ovat lukematta. Esimerkiksi hahmot, jotka olisivat perusfantasiassa voittanut koko valtaistuinpelin, kuolevat nyt nopeaan tahtiin. Viides kausi ei tee siinä poikkeusta.

Viides kausi menee kauemmaksi lähdemateriaalista, Tulen ja jään laulu-kirjoista. Kirjojen ystävänä vastustan asiaa, ainakin periaatteessa. Toisaalta televisio ja kirjat ovat hyvin erilaisia taiteenmuotoja, joten ei ihme, että vapauksia on otettu. Minusta sarja on hyvä noin, mutta ymmärrän myös toisin ajattelevia.

Storylinista en inhonnut mitään. Parhaimmat kohtaukset tulivat Muurilta ja Braavosilta. Eli Jonin ja Aryan näkökulmasta. Danyn storylinekaan ei jäänyt paljon jälkeen, varsinkin kuin Tyrion saapui hänen hoviinsa. Valitettavasti “kääpiö” on menettämässä särmäänsä. Dany puolestaan ei, vaikka hänen tarinansa on muuttunut. Ennen valloitettiin, nniitä valloitettuja alueita pitä hallita.

Kigs Landissäkin tapahtui opaljon kaikkea mielenkiintoista. Rakastin vihata Cersein lisäksi myös Harmaa varpusta. Inhoan uskonnollista kiihkoa. Oli uskonto mikä tahansa. Tommen on ehkä kuninkaasti epäpätevä, mutta ainakin veljeänsä mukavampi. Valitetavasti myös vietävissä. Niinpä on epäselvää, kuka maata käytännössä hallitsee.

Sen sijaan Sansan tarina ei jaksanut kiinnostaa, tälläkään kaudella. Dorne-kohtaukset olivat loppujaksija lukuunottamatta tylsimpiä. Potentialia olisi olut enempäänkin. Minua kiinnostaa erityisesti Hiekkakäärmeet. Myäs eräs puuttuva hahmo olisi tuonnut osioon eloa. Kaiken kaikkiaan osio kuitenkin sai kohtuulisen vähän ruutuaikaa.

Visuaalisesti sarja pistää parastaan. Ei niin, että muillakaan kaudella olisi ollut moittimista. Erityisesti taistelukohtaukset tehtiin upeasti taitoa tai rahaa säästämättä. Myös uusia paikkoja löytyy jonkin verran, kuten Martellien koti Dorne. Tai Braavos. Ne on kuvattu tavalla, joka antaa kaupungeille oman persoonallisuutensa.

Nyt pureudun vähäksi aikaa kohuttiin raiskaus-kohtaukseen. Raiskaus on aina tuomittavaa, poikkeuksetta. En kuitenkaan ymmärrä kohtauksesta tullutta kohua. Game of Thrones on kuitenkin aina ollut väkivaltainen sarja, niin kuin lähdeteoskin. Seksuaalista väkivaltaakaan ei ole uhohdettu. Esimerkiki myös Dany raiskattiin hääyönään ja Theonkin kuohittiin. Katsojien pitäisi jo tietää se.

Lisäksi kohtaus oli uskollinen kirjalle, jossa kohteeksi joutui sarasta poiketen tuntematon henkilö, vale-Arya eli Jeyne Poole. Miksi siis Jeynen paikan sarjassa saanut Sansa olisi säästynyt hänen kohtaloltaan? Kohtaus ei edes ollut sarjan tai edes kauden järkyttävin. Pidän Shireenin kohtaloa pahempana. Shireen oli kuitenkin vain lapsi.

Kausi oli jälleen kerran yllättävä, järkyttävä, verinen, tunnepitoinen ja mahtava. Älä koskaan muutu, Game Of Thrones. Ketään ei taida yllättää, että annan Game Of Thronesin uusimmalle tuotantokaudelle täydet viisi tähteä. Sarja vaan on nyt niin hyvä. Myönnän kyllä, että arviossani objektiivisuus on jäänyt pahasti faniuden jalkoihin.

Sarja-uutisia

Netflixin uuden supersankarisarjan ensimmäinen kausi tulee Netflixiin alkaa 10.4 eli tänään! Itse ajattelin katsoa, kunhan kerkeän. Arvostelen sen taas tapani mukaan.

Lisäksi Game of Thronesin viides tuotantokausi alkaa amerikassa ihan kohta puoliin. Tarjkemmin sanotuna sunnuntaina 12.04.

Sisälle Game of Thronesin maailmaan

Game of Thronesista on tullut ilmiö. Nyt sarjan tekemiseen pääsee tutustumaan nyt kirjamuodossa. Siihen meidät johdattaa kirja, Inside HBO’s Game of Thrones.

Fanitan Tulen ja jään laulu- kirjoja ja niistä tehtyä sarjaa Game of Thronesia. Siksi Inside HBO’s Game of Thrones oli luonnollinen hankinta. Se sisältää haastatteluja, hahmo- ja paikka kuvauksia, George R.R. Martinin ja David Benioffin ja Dan Weissin esipuheita, maailman historiaa ja paljon muuta tekemistä sarjan tekemiseen liittyen.  sarjan suuruusluokkaa ajatellen, kerrottavaakin riittää. Kirjan viisi osaa on nimetty sarjan sijaintien mukaan: The Wall, The Winterfell , The King’s Landing, Westeros ja Essos.  Minulla on kirjan alkuperäinen, englanninkielinen versio, mutta se on nyt jopa suomennettu nimellä Valtaistuinpelin kulisseissa - Game of Thrones. Kirjan saa 20–30 euron hintaan joko netistä tai ihan Suomalaisesta kirjakaupasta.

Kirja on selkeä ja täynnä kauniita kuvia. Valitettavasti siinä käsitellään vasta ensimmäisen tuotantokauden asioita. Ne voivat tuntua turhilta kaikille muitakin tuotantokausia katsoneille. Jopa minun englannillani sen pystyi lukemaan. Kaiken kaikkiaan kirja tarjoaa suhteellisen kattavan paketin Game of Thronesin maailmaan, vaikka aiheesta voisi aina saada enemmänkin. Ehkä saadaankin, sillä kirjasarjasta on tulossa oma inside-kirjansa The World of Ice and Fire. Myöskin hankintalistallani. Näillä näkymin kirja tulee myyntiin 28. 10.2014. Kirja ei kuitenkaan ole välttämätön ostos, vaikka tietoa sarjan tekemisestä janoatkin. Sitä saa myös netistä: http://www.makinggameofthrones.com/. 

Game of Thrones - Neljännen kauden jännittävä finaali

Kaikki hyvä loppuu ainakaan. Niin myös Game of Thronesin neljäs kausi. Lisää on tulossa, mutta odottavan aika on pitkä. Odotellessa kerron tunnelmia kaudesta yleensä ja erityisesti finaalista. JUONIPALJASTUKSIA!

Minusta koko neljäs kausi oli loistava. Sitä lopettamaan tuli yli tunnin pituinen The Children- jakso. jakson ovat kirjoittaneet sarjan luojat David Benioff ja  D. B. Weiss. Sen on ohjannut Alex Graves. Jaksoa katsoi 7,10 miljoona amerikkalaista. Finaaliin mentiin jännittävästä tilanteesta. Jon oli lähtenyt tappamaan Mance Ryderiä, Kuninkaansatamassa Vuori voitti Oberyn Martelin, Danyn lohikäärmeet karkasivat käsistä, Arya kulkee edelleen Hurtan kanssa Briennen etsiessä häntä ja Bran on matkalla Sydänpuun luokse. Kaikille näille maailma muuttuu. Jakson aikana käytiin useissa paikoissa. Minusta tiettyyn paikkaan voisi keskittyä kauemminkin, mutta ongelmana on jakson pituus. Kaikkea ei voi näyttää. Ratkaisu: Tehkää pitempiä jaksoja tai kausia. Minusta puolitoista tuntia olisi sopiva jakson pituus tämän tyyppiselle sarjalle.

Finaali alkoi Muurin ympäristöstä. Jon lähti tapaamaan Mancea. Mance kertoi mm. sen, miksi hänen joukkonsa haluavat Muurin toiselle puolelle. Valkoisten kulkijoiden noustessa he ovat kaikki vaarassa jäädessään kotiinsa. Ns. villien motiivit on siis helppo ymmärtää. Jonin salamurha aikeet keskeytyivät, kun paikalle saapui joukko sotilaita. Yllätykseksi he eivät kuuluneet Yövartioon, vaan kruunusta kamppailevalle Stannisille. Tapaamisen lopuksi Mance otettiin vangiksi. Muurilla pidettiinkin sitten taistelussa kuolleiden hautajaisia. Edes Ygritteä ei unohdettu. Ainakaan Jonin osalta. Kohtaus oli liikuttava.

 Kuninkaansatamassa Vuori oli kuolemankielissä. Kaksintaistelu Oberynin kanssa vaati veronsa. Vaikka hänen kuolemansa näytti varmalta, kuningatar Cersei käski lääkäri Qyburnin tekemään kaikkensa. Sen hän tekikin. Verenlaskeminen vain ei tunnu nykyaikaisen lääketieteen silmissä toimivalta. Kuolisi pois vaan. En ainakaan minä jäisi Vuorta kaipaamaan. Pysymme vielä vähän aikaa kuninkaansatamassa. Cersein ja hänen isänsä Lordi Tywinin luona. Cersei ei halua naida sir Loras Tyrelliä, toisin kuin oli suunnitteilla. Sen estääkseen hän uhkasi kertoa hänen ja veljensä suhteesta, mikä tuhoaisi kaiken Tywinin rakentaman. Heh heh! joku voitti Tywinin, edes kerran. Paikka vaihtui sisarusten mennessä lihallisten ilojen ääreen. Teema ei jaksa edes järkyttää enää.

Danyllä oli omat ongelmansa. Hänen lohikäärmeensä eivät pysyneet enää hallinnassa. Traagisena todisteena siitä oli viattoman vauvan kuolema. Pakko sanoa, ettei tullut ihan puskista. Jos näen miehen pitävän nyyttiä, en luullutkaan lapsen olevan vielä elossa. Katson Game of Thronesia sentään. Danyllä ei ollut muuta mahdollista, kuin lukita lohikäärmeensä. Valitettavasti heitä oli vain kaksio, sillä Drogon oli edelleenkin tiellä tietämättömillä. Minua lohikäärmeet kävivät melkein sääliksi, sillä he jäivät huutamaan äitiään. Ei sillä, Danyllä ei ollut muuta mahdollisuutta.

Bran pääsi Sydänpuunsa luokse, vielä suhteellisen helposti. puuta vartioi kuitenkin yhdet sarjan cooleimmista vihollisista, luurankosoturit. Tietenkin jos sanaa cool ajattelee kirjaimellisesti, niin Valkoiset kulkijat vievät voitan. Joo joo, oli huono. Heidät pelastettiin Metsän lapsien toimesta, mutta Jojen ehti saada loppunsa ennen sitä. Sydämen puun alapuolella sijaitsevassa luolassa he tapasivat omituisen hahmon, joka kertoi Branille, ettei hän enää kävelisi koskaan. Sen sijaan Bran lentäisi. Dramaattista, hyvin dramaattista. branin tarina alkaa muistuttaa perinteistä fantasiaa aika paljon. Minusta se on hyvää vaihtelua juonitteluiden lomassa.

Arya kohtasi tutun hahmon, Briennen. Nainen kertoi hänen Aryan äidille tehdystä lupauksesta. Arya ja Hurtta olivat oikeutetun epäluuloisia. Brienne ja Hurtta päätyivät taistelemaan Aryasta. Taistelu oli mielenkiintoinen, vaikka tiesin lopputuloksen. Brienne voitti ja Hurtta putosi kuolemaansa. Aryapa ei alistunut. Hän ei mennyt Briennen mukaan, vaan päätti löytää oman polkunsa. Hän löysi vielä elossa olevan Hurtan, joka aneli tyttöä päästämään hänet kärsimyksistään. Arya ei tähän kuitenkaan suostunut. Aryan matka jatkui kohti satamaa. Tarkoituksena oli mennä Muurille Jonin luokse, mutta sinne hän ei päässyt. Sen sijaan hän käytti Jagenilta saamansa kolikon ja pääsi Braavosin. Olen innoissani, sillä ehdin jo pelätä, ettei tätä storylinea tulekaan.

Viimeisempänä menen ehkä järkyttävämpään käänteeseen. Olen lukenut kirjat, joten itseäni se ei yllättänyt. 

Jaime päästi kuolemaan tuomitun Tyrionin menemään. Hän pääsikin palatsin sisälle ja huomasi entisen rakastajansa Shaen isänsä pedissä. Auts! Taistelun jälkeen Shae menetti henkensä.Siitä järkyttyneenä Tyrion otti varsijousen seinältä ja lähti etsimään Tywiniä. Huonostihan siinä kävi, nimittäin Tywinile. Heidän sananvaihtonsa päättyi Tyrionin ampuessa nuolia isäänsä. Varys auttoi hänet karkuun. vaikken olisikaan lukenut kirjoja, tietäisin, ettei Tyrionille käy mitään. Onhan hän George R.R. Martinin lempihahmo.

Neljäs kausi oli tuttua tasoa. Juonet etenivät hyvin ja paljon tapahtui.  Kaksi ärsyttävintä hahmoa Tywin ja Joffrey kuoli ja kaikilla oli hauskaa. Tarinoista tuli entistä syvällisempiä ja hahmojen kehitystä oli hienoa seurata. En sano, että sarja paranee vanhetessaan, koska taso on ollut alusta asti korkea. Innolta jään odottamaan, mitä viides kausi tuo tullessaan. Tietenkin osin sen tiedänkin, kun luin kirjat. Minua kiinnostaa eniten se, miten he ovat toteuttaneet Aryan koulutuksen Mustan ja valkoisen temppelissä. (Olen pahoillani, jos et ole lukenut kirjoja.) Muutenkin, varmasti kaudessa on paljon tiedossa. Ohimennen, joka jaksosta on tälläkin kaudella inside-video, joka löytyy Youtubesta. En arvostele kautta tähdillä, koska ne eivät riitä. kaiken kaikkiaan kannattaa katsoa.