Sinä et pettänyt universumiasi, Oliver Queen!

Kahdeksannen ja viimeisen saanut Arrow tarjosi tasonsa ajoittaisesta laskusta huolimatta sen verran pätevää supersankariviihdettä, että se jopa starttasi omaa nimeä kantavan tv-universumin.

Huomautus: Arvostelen nyt sarjan kokonaisuudessaan.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia Arrowista ja sitä kautta mahdollisesti myös muista Arrowversen sarjoista! Lue omalla vastuulla.

Oliver Queen (Stephen Amell) on viettänyt viisi vuotta syrjäisessä saaressa ja muuttunut siellä rikkaasta ja hemmotellusta playboystä jousta taidokkaasti käyttäväksi supersankariksi, joka on palattuaan ottanut tehtäväkseen suojella kotikaupunkiaan Starling Citya. Liittolaisena toimii  sotaveteraani John Diggle (David Ramsey) ja  hakkerinero Felicity Smoak (Emily Bett Rickards).

Myöhemmin hän saa uusia liittolaisia, kuten parikin eri versiota Black Canarista (Katie Cassidy, Caity Lotz ja Juliana Harkavy), siskonsa Thean (Willa Holland), siskonsa poikaystävän Roy Harperin (Colton Haynes) sekä entisen laivastonsotilaan Renen (Rick Gonzalez). Vuosien mittaan he ovatkin saaneet vastaansa pahiksen ja toisenkin ja samalla luovibeet supersankaruuden ja arkielämän yhdistämisen karikossa.

Kahdeksan kautta, yhteensä huimat 170 jaksoa. Näin kauan kesti yksi tv:n iloisimmista hyvistä, supersankarisarjojen aatelista, Arrow. Se synnytti kokonaisen universuminsa ja useita spin-off-sarjoja, joista kaikki eivät ole vielä edes alkaneetkaan. Ei voi kieltää, etteikö sillä ollut vaikutusta tv:n maisemaan, ehkä jopa yhtä paljon kuin Marvelin elokuvauniversumilla, toisin sanoen, MCU:lla, oli elokuvien.

Itsekin pidän sarjasta ja olenkin katsonut sen kaikki jaksot uskollisesti. Suosikki Arrowversen sarjaksi se ei kuitenkaan nouse. Tätä en suinkaan sano millään pahalla. Kevyemmät, mieluiten supervoimia omaavista yksilöistä kertovat sarjat, kuten The Flash ja Supergirl, ovat vain enemmän minun palaani kakkua. Varsinkin kuin pidän Barrya ja Karaa hieman samaistuttavampana kuin Oliveria.


Pääasiallinen mielipiteeni Arrowista jää kyllä positiivisen puolelle. Se oli erinomainen sarja, erityisesti ensimmäisillä kausillaan ja ihan lopussa ja jopa huonommilla kausillaan paljon keskinkertaista parempi. Stephen Amell oli loistava valinta Oliver Queenin rooliin ja muutenkin tiimi oli lastattu ammattitaitoisilla ihmisillä, niin kameran edessä kuin takanakin.

Sarjan taistelukohtaukset kuuluivat television parhaiden joukkoon. Pääkolmikon kemiatoimi, oli se sitten platonista tai ei. Muistakin hahmoista löytyi enemmän kuin yksi mielenkiintoinen hahmo, erityisesti Lancen siskokset. Olinkin kiitollinen, että toinen heistä päätyi omaan sarjaansa. Myöskin pääroistot olivat mutamaa poikkeusta lukuun ottamatta parempia kuin genrensä tyypillisien sarjojen, tai elokuvienkin.

Arrowista löytyi kuitenkin myös korjaamisen varaa. Hahmojen yllättäviä henkiinheräämisiä kävi niin usein, että ne tuskin yllättivät sarjan loppuvaiheessa enää ketään. Kahden tiimin taistelu oli vikatikki, sillä katsojat välittivät siitä alkuperäisestä paljon enemmän. Samoin alkuperäisen Laurelin tappaminen, vaikka kieltämättä pidän myös siitä uudemmasta versiosta paljon.

Muutamassa pääroistoissakin olisikin ollut parantamisen varaa, erityisesti Legend of Tomorrowissa paljon paremman vaikutuksen tehneessä Damien Darhkista (Neal McDonough). Lisäksi sarjalla oli taipumus toistaa itseään. Epäilenkin, että kirjoittajilta loppui jossain vaiheessa ideat kesken. Ongelma ei ole kyllä uniikki Arrowille, vaan siitä kärsivät myös muut universumin sarjat.

Koska kyseessä oli Cw:n sarja saippuaoopperainen draama oli väistämätöntä. Olen jo tottunut siihen, mutta joskus se meni liiallisuuksiin. Esimerkiksi Oliverin ja Felicityn kesti liian paljon päätyä yhteen. En pidä paria erityisen kiinnostavana, mutta, tai ehkä jopa siksi, heidän suotamisensa ja huopaamisensa oli ihan täysin turhaa, varsinkin kuin heidän tietää päätyvän yhteen enemmän tai myöhemmin kuitenkin.

Arrow loppui kuitenkin ihailtavan vahvasti. Tämä kahdeksas kausi on ollut toistaiseksi parhaita sarjan kausia ja varsinkin viimeinen jakso jätti hahmolle ansaitsemansa hyvästi, joita vain hieman varjostaa se ajatus, että olisiko jotakin muuta hahmoja, esimerkiksi Saraa tai Karaa kohdeltu samalla tavalla vai olisiko heille käynyt heille, kuten eräälle Avengerin hahmolle ja heidän kuolemaa surraan ehkä yhdessä kohtauksessa.

Joka tapauksessa, sankaria muistettiin monella tapaa, erityisesti miehen hautajaisiin. Ei ole mikään salaisuus, että hahmo kuoli Crisis on Infinite Earths-crossoverissa. Green Arrow ei kuitenkaan mene vielä minnekään, sillä Oliverin tytär Mia sai hänen tittelinsä. Hänen oman “Green Arrow and the Canaries”-sarjansa backdoor pilotin perusteella siitä on tulossa vieläpä varsin hyvä.

Tiivistetysti Arrow on sarja, jota jään kaipaamaan ja samaa voi sanoa sen päähenkilöstäkin, mutta en niin paljon, ettenkö pääsisi siitä yli. Yhtä hyviä, ja jopa parempia, sarjoja löytyy tv:n täydeltä. Neljä tähteä!

Vihreä jousimies palaa parempana kuin koskaan-tai ainakin lähelle sitä

Arrow teki äskettäin jotain, mitä en uskonut enää mahdolliseksi. Nosti itsensä takaisin genrensä huippuihin. Sarjan äskettäin loppunut viides kausi olikin sarjan parhaimmistoa, jos ei jopa paras.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia.

On kulunut jokin aika siitä, kuin TeamArrow sai voitettua pahan Damien Darhkin. Oliverin tiimi, lukuun ottamatta Oliveria itseään ja Felicityä, on jakautunut kukin omille tahoilleen. Oliver yrittää tasapainoilla supersankarin ja pormestarien velvollisuuksien välillä. Tehtävää ei ole helppo ja Oliver huomaa varsin nopeasti tarvitsevansa apua. 

Niinpä hänen ei auta muu kuin koota uusi tiimi kaupungissa riekkuvista uusita supersankareista. Niin vastenmieliseltä kuin ajatus tuntuukin. Pian hänen ryhmään kuuluukin Rene/Wild Dog (Rick Gonzalez), Evelyn Sharp/Artemis (Madison McLaughlin) Curtis / "Mr. Terrific" (Echo Kellum), Rory/Ragman (Joe Dinicol) sekä Laurelin manttelin saanut Dinah/Black Canary (Juliana Harkavy).

Ei mene aikaakaan kuin Oliver ja hänen vielä harjaamaton joukko saavatkin vastaansa monenmoisia roistoja. Heistä merkittävin on p jousimies Prometheus (En kerro kuka häntä näyttelee, sillä se voi paljastaa liikaa kauden juonesta), jonka henkilöllisyys kuin motiivitkin ovat pitkään hämärän peitossa. Toisin kuin päämäärä, joka on selvääkin selvempi. Vihreän Nuolen tuhoaminen.

Takaumissa Oliver puolestaan pyrkii hyvin valikoivaan venäläisen rikollisjärjestöön, Bratvaan, voidakseen kostaa ystävänsä kuoleman. Hänen kohteenaan on järjestön häikäilemätön johtaja Konstantin Kovar (Dolph Lundgren). Samalla hän ottaa viimeiset, varsin ratkaisevat askeleensa, kohti supersankarin uraa. Siihen hän saa apua yllättävältä taholta: Talia al Ghulilta.

Olen aina pitänyt Arrowta enemmän kuin hyvänä sarjana ja pidän edelleen. Sarja kuitenkin menetti parhaat päivänsä jo pari kautta sitten ja siitä tuli tylsä, liian saippuaoopperainen ja itseään toistava. Sarjasta tuli aloittamansa Arrowversen, tai Berlantiversen niin kuin CW:n samaan universumiin liittyviä supersankarisarjoja myös kutsutaan, huonoimmaksi.

Jousiammunta on henemmän Arrowin heiniä.

Sitten tuli viides kausi. Toki siinäkin oli joitain sarjan aikaisempia ongelmia, mutta pääsääntöisesti sarja meni koko ajan vain paremmaksi ja paremmaksi. Kaudesta parasta oli se, että se palautti sarjan omille juurilleen. Poissa ovat taikuus, metaihmiset ja muut sellaiset. Vaikka yleensä pidänkin juuri sen kaltaisista asioista, Arrowiin ne eivät vain sovi.

Tämä omille juurille palaaminen näkyi myös panoksien pitäessä hyvin henkilökohtaisella tasolla. Eihän kauden pääroistokaan suunnitellut maailman valloitusta tai muuta vastaavaa superroistojen puuhaa, vaan hän oli ottanut kohteekseen vasta vähän aikaa sitten uusiksi muodostuneen TeamArrowin, erityisesti Oliverin itsensä, mitä ei ole tapahtunut sitten toisen kauden Slade Wilsonin.

Kauden aikana Oliver kehittyi selvästi valoisampaan suuntaan ja hänen perässään niin teki myös sarja. Muutos vieläpä tapahtui luonnollisesti, eikä edes muuttanut hahmon kiehtovaa sisäistä maailmaa liikaa. Vain tarpeeksi, jotta hän voi tehdä muutakin kuin synkistellä. Sarjasta löytyi kyllä synkkyyttäkin, ja hyvä niin, sillä se kuuluu sarjaan ja hahmoon olennaisella tavalla. Vain vähemmän kuin pitkään aikaan.

Takaumatkin olivat parempia kuin pitkään aikaan, mikä ei tietenkään viime kausien valossa ole vielä paljon sanottu. Pidin Bratvasta ja kaikesta siihen liittyvistä osuuksista, mutta nekin jäivät toiseksi sille, että saimme vihdoin nähdä, kuinka Oliverin alter-ego oikein sai alkunsa. Takaumissa Oliverin esiintyikin juuri sinä viittakostajana, jona hänet olemme oppineet tuntemaan.

Takaumien hyvistä puolista huolimatta olin iloinen, että ne saatiin vihdoin päätökseensä, sillä varsinkin viime kausilla tuntui siltä, ettei niitä oikeasti tarvittaisi mihinkään. Ne eivät kertoneet juuri mitään uutta Oliverista tai edes kauden roistosta tai teemasta, niin kuin olisi pitänyt. Ainut syy, miksi niitä vielä edes esiintyi se, että ne nyt vain sattuvat kuulumaan sarjan formaattiin.

Itse kauden pääroistokin osoittautui harvinaisen mielenkiintoiseksi. Siitäkin huolimatta, että hahmonhenkilöllisyyteen liittyvä paljastus olikin vähän turhan ilmiselvä. Ainakin sellaiselle, joka on seurannut Arrowia, tai saman kaltaisia sarjoja, pitempäänkin. Pienille roistoille kävi niin kuin heille yleensä tallaisissa sarjassa käy. Osa oli hyviä, osa puolestaan ei. Kukaan ei kuitenkaan noussut selvästi ykköseksi.

Kaikki kauden muutokset eivät kuitenkaan ollut hyviä. Niistä isoin oli se, että uudet ryhmäläiset olivat hieman liian tylsiä ja tavallisia, eikä heillä lisäksi ei ollut tarpeeksi erityistaitoja oikeuttamaan ryhmässä olon, varsinkaan Curtisilla. Tähänkin sääntöön löytyi kuitenkin poikkeus, Dinah Drake eli Black Canary, mutta hän ei sitten saanutkaan ansaitsemaansa huomiota kauden edetessä.

Kauden toteutus oli erittäin ammattitaitoista, varsinkin taistelukohtaukset, eikä minulla ei ole mitään valittamista asian suhteen. Varmasti jollakin paljon minua harjaantuneemmalla on. Jollain alan asiantuntialla, joka minä en suinkaan ole. Sarjassa oli edelleen joitain saippuaoopperamaisia piirteitä, joiden fani en juurikaan ole, mutta ei läheskään niin paljon kuin kahtena viime kautena.

Kausi loppui näyttävästi, suorastaan räjähtävästi. Loppu kuitenkin kärsii siitä, että en usko sarjan menevän niin pitkälle kuin finaali uskotteli sen menevän. Ymmärrätte sitten, kun katsotte sen itse, jos ette ole jo katsoneet. Muuten finaali oli erinomainen, Arrowia parhaimmillaan. Se lupasikin hyvää tulevalle kuudennelle kaudelle, joka toivottavasti on yhtä hyvää tai parempi kuin tämä viides.

Tiivistetysti Arrowin viides kausi osoitti sen, mihin sarja parhaimmillaan pystyy. Se nosti sarjan jälleen supersankarigenren aateliin, ainakin tv-sarjojen puolelta. Neljä ja puoli tähteä.

Nykyajan Robin hood Starling Citya puhdistamassa

Olen kirjoittanut viime aikoina jonkin verran niin sanotun Arrowversen-sarjoista. Olen kuitenkin unohtanut juuri sen sarjan, jolta universumi on saanut nimensä eli Arrow-sarjan.

Varoitus. Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia.

Huomautus: Arvostelen nyt Arrow-sarjan kokonaisuudessaan. Siis ssiihen asti kuin kyseistä sarjaa on tullut. En siis keskity pelkästään yhteen kauteen.

Oliver Queen (Stephen Amell) joutuu salaperäisen saaren vangiksi, traagisen veneonnettomuuden seurauksena. Mies pääsee takaisin kotiinsa viiden vuoden kuluttua, mutta entisestä playboysta on tullut  huppupäinen jousitaituri Arrow. Hänellä onkin vain yksi tehtävä: Puhdistaa jousen ja nuolen avulla Staling City sitä piinaavista korruptoituneista ihmisestä yksi kerrallaan.

Parhaiten tehtävä onnistuu ex-armeijamiehen ja Oliverin nykyisen henkivartija Digglen (David Ramsey), hakkerinero Felicity (Emily Bett Rickards) sekä myöhemmillä kausilla mukaan tulleiden sekalaisen seurakunnan, johon kuuluu monia sarjakuvasta tuttuja hahmoja, avulla. Toki haittaa ei ole myöskään Oliverin suvun perheyrityksestä saaduista valtaisasta omaisuudesta.

Myöhemmillä kausilla Oliverin on muututtava jälleen. Hänestä tulee viittakostajan sijaan sankari, joka vannoo, ettei koskaan tappaisi ketään. Lupaus tappamattomuudesta joutuu kuitenkin koetukselle, sillä vihollisia, kuten salamurhaajien häikäilemätön johtaja Ra's al Ghul (Matt Nable) sekä voimakas terroristiorganisaatio H.I.V.E, riittää enemmän kuin tarpeeksi. 

Sarjan edetessä näemme myös runsaasti takaumia. Niissä näemme, miten rikkaasta tyhjäntoimittajasta oikein tuli jousta ja nuolia taitavasti käyttelemä supersankari. Tarina onkin pitkä, eikä tosiaankaan ruusuinen. Takaumia oli jopa liikaa. Antaisinkin sarjan tekijöille neuvoksi, ihan joka jaksoon ei takaumia tarvitse tunkea. Päätarina riittää hyvin pitämään katsojat, ainakin minun, mielenkiintoni yllä.

Päänsääntöisesti Arrow on ihan kelpo supersankarisarja. Sillä oli omat nousunsa ja laskunsa, mutta laskut eivät ole ainakaan toistaiseksi olleet niin pahoja, että lopettaisin sarjan seuraamista. Kuitenkin jos minun pitäisi laittaa supersankarisarjat järjestykseen, Arrow ei kuuluisi kovinkaan korkealle. Ei edes niin kutsutun Arrowversen sarjoista, vaikka se onkin antanut sille nimensä.

Tunnelmaltaan Arrow muistuttaa Nolanin Batman-elokuvia. Molemmat ovat synkkiä, jokseenkin realistisia ja siten myös muutama aste perussarjakuvasovituksia aikuisempia. Se sopiikin hahmolle enemmän kuin hyvin. Toki sarjasta löytyi myös epärealistisia piirteitä, kuten se, miksei edes oma äiti tunnista Oliveria loppuen lopuksi suhteellisen pienen naamion takaa, mutta se nyt vain kuuluu genren henkeen.

Kausien laittaminen paremmuusjärjestykseen on vaikeaa, monestakin syystä. Niistä suurin on se, että aikaisempien kausien katsomisesta on aikaa. Jos nyt kuitenkin pitäisi niin tehdä, toinen kausi nousi omaksi suosikikseni. Siitä yksinkertaisesta syystä, että siinä myös esiintyi monia minua kiinnostavia asioita, kuten Salama (Grand Gustin) ja salamurhaajaorganisaatio The League of Assassinssin.

Parasta sarjassa on toiminta. On äärimmäisen kiehtovaa katsoa kuin Arrow ja kumppanit pistää rikolliset halki, poikki ja pinoon. Huomaa selvästi, taistelukohtauksiin on käytetty rahaa ja ammattitaitoa. Lisäksi se, että aseena käytetään jousta ja nuolta parantaa tilannetta vielä entisestään, sillä vanhanaikaisemmat aseet ovat jostain syystä kiinnostaneet minua aina nykyisiä ampuma-aseita enemmän.

Huonointa puolestaan on paikoittainen saippuaoopperaisuus, joka vieläpä korostuu myöhemmillä kausilla. Tietenkään draama ei sovi unohtaa supersankarisarjassakaan, mutta jokin raja se on oltava. Jos haluaisin katsoa saippuaoopperoita, katsoisin niitä. Niitähän näkyy teeveen puolelta joka arkipäivä. Muihin genreihin saippuaoopperamaisuuksia ei tarvitse sotkea.

On olemassa paljon päähenkilöitä, joista pidän ja joihin samaistun Oliveria enemmän. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö rikkinäistä ja monia kolhuja kokenutta hahmo olisi sopiva tv-sarjan päähenkilöksi ja etteikö häntä ihan mielellään katsoisi myös supersankarin roolinsa ulkopuolella. varsinkin nyt, kuin hänestä tuli uudelleen nimetyn Star Cityn pormestari.

Sarjassa oli kuitenkin monta mutakin kiinnostavaa hahmoista, joista suosikkini oli Felicity ja Sara Lance (Caity Lotz), joka saikin ansaitusti isomman roolin Legends of Tomorrowissa. Naishahmoista Theakin (Willa Holland) onnistui hyvin, Laurel ei niinkään, vaikka hän pääsikin loistamaan supersankarina itsekin. Diggle on hahmona onnistunut, joskin hieman hajuton ja mauton.

Minusta yksi huonommista vedoista, mitä sarja teki, oli koota liian paljon supersankareiksi haluavia yhteen tiimiin. Varsinkin kuin heidän taidot eivät ole mitenkään erityiset, lukuun ottamatta Laurelin paikan ottanutta Dinah Drakea, supersankarinimeltään Black Canary (Juliana Harkavy). Vetoon oli kyllä syynsä. Supersankariryhmät ovat nyt muotia niin elokuvissa kuin tv:n puolellakin. 

Roistoista minulla on kaksi suosikkia, The League of Assassinssinin johtaja Ra's al Ghul ja ensimmäisellä kaudella ensiesiintymisensä tehnyt Malcolm Merlyn (John Barrowman). Hahmo esiintyy vieläkin Arrowversen sarjoissa, luultavasti suuren suosionsa takia. Juuri nyt hän on yksi Legends of Tomorrowin kolmesta pääroistoista.

Tiivistetysti Arrow on napakymppi, tai ainakin melkein. Sarja osoittaa hyvin selvästi, että vaikka Marvel dominoi vieläkin elokuvia, niin tv kuuluu DC:lle. Se ansaitseekin neljä ja puoli tähteä.

Jousisankarin paluu

Jousta ja nuolea käyttävästä viittasankarista Arrow on edennyt jo kolmanteen tuotantokauteen.
Kamppailussa rikollisuutta vastaan häntä auttavat tälläkin kaudella tietokoneisiin vihkiytynyt Felicity Smoke, lihaskimppu John Diggle sekä tiimin tuorein jäsen Roy Harper. 

Oliverin rakas kaupunki on kokenut nyt jo kaksi terroristihyökkäystä, eikä Starling Cityllä mene hyvin. Rikollisuus on sentään saatu hallintaan. Kiitos siitä kuuluu Arrowille kumppaneineen. Oliver puolestaan on menettänyt perheen yrityksen hallinnan. Helppoa ei tule siis olemaan Oliverilla tälläkään kaudella.

Kauden alku oli kohtuullinen. Katsoin heti perään Arrowin sisarsarjan, Flashin, loistavan avauksen. Siksi en pidä jaksosta läheskään niin paljon kuin se ansaitsisi. Todellisuudessa jakso oli ihan hyvä kauden avaus, joka leikitteli Arrowin vanhoilla teemoilla ja toi sarjaan jotain uuttakin. Lisäksi se esitteli kohtuullisen hyvin sarjan uuden aseltelman.

Oliverin kamppailuun normaalin minänsä ja viittasankarin välillä ei tuonut mitään uutta. Vertigokin alkaa olla jo kaluttu luu. Jakson pahis oli tylsä, vaikka hänen ns. Aseensa, huume, joka näyttää ihmisten suurimman pelon toi piristystä sarjaan. Oli jaksossa jotakin hyvääkin. Toiminta oli vauhdikasta ja mielenkiintoista katsoa ja kerrankin Arrowille annettiin ansaitsemansa kunnia, kerrankin. Minusta Oliver teki lopussa huonon ratkaisun erotessa Felicitystä ennen kuin suhde ehti edes alkaa. Heidän suhteensa lakua oli mielenkiintoista seurata ja minusta pari sopi toisilleen. Ainakin paremmin kuin Oliver ja Laurel. 

Kausi sain uuden mielenkiintoisen hahmon, Oliverin yrityksen hamuavan Ray Palmerin. Ei tarvitse omistaa kristalli palloa tietääkseen, että hän ei ole sitä miltä näyttää. Minusta Sarahin kuolema oli huono ratkaisu. Hahmo oli sen verran mielenkiintoinen. Toisaalta kuulin huhun, että Laurel on oikea Black Canary, ainakin sarjakuvissa, joten päätös kävi järkeen.

Jakso oli hyvä, vaan ei loistava. Katson kyllä kauden muutkin jaksot, mutta tällä kaudella on paljon lupaavampiakin sarjoja. Meno voi kuitenkin vielä muuttua. Kolme ja puoli tähteä.

Perjantai tv-sarjojen finaalien seurassa (Spoilereita)

Perjantaina katsoin kolmen sarjan finaalia, S.H.I.E.L. D Agenttien, Arrowin ja Olinpa kerran. Tällä viikolla loppuu puolestaan Supernatural. Kerron kuitenkin nyt mietteitäni jo loppupuneista kausista. varoitus: SISÄLTÄÄ SPOILEREITA.

Ensimmäiseksi otan käsittelyyn Joss Whedonin S.H.I.E.L.D  agentit, josta loppui juuri ensimmäinen tuotantokausi. Loppu oli ihan ok, joskin lopputaistelu ei vakuuttanut ja lopussa oli liikaa fiilistelyä. Kaudessa tapahtui ja muuttui paljon, varsinkin ihmissuhteiden ja henkilökemioiden osalta. Hahmoista toki myös paljastui kaikenlaista, olihan kausi vasta ensimmäinen. Sarja yllätti minut jo aikaisemmin kuin Ward osoittautuikin petturiksi, mutta siihen yllätyksellisyydet jäävätkin. Esimerkiksi FitzSimmonssin selviytyminen oli aika ilmiselvää, varsinkin kuin hahmot ovat monien suosikkeja. Minunkin, joten en vastusta käännettä. Sarjan alku puolestaan oli sarjasta totuttua tasoa, vaikka pahiksena  John Garrett olikin hyvin kliseinen. varsinkin hänen järkensä menettämisen puolesta. Loppu oli perussettia. Coulson sai ylennykset, koko porukka oli koolla taas ja pahis voitettiin. Odotin vähän, että Skyen salaisuus paljastuisi viimein, mutta se taitaa jäädä seuraavaan kauteen. Silloin selvinnee myös. tuleeko Coulsonistakin hullu, mitä hänen piirtämänsä kuviot tarkoittavat ja kuka oli Rainan kanssa puhuva mies. Tiivistetysti sarja oli hyvä, samoin sen ensimmäisen kauden lopetus. Mitään yllättävää finaalista ei kuitenkaan löytynyt. Siinä oli sen sijaan hieman ”Tämä on vasta alkua” tunnelma, joka lupaa suuria. Toivottavasti toinen kausi lunastaa toiveet.

Seuraavaksi arvostelen Arrowin toisen kauden finaaliin. Siinä oli S.H.E.L.D: iä enemmän toimintaa, yrittäähän pahis valloittaa koko Starling Cityn ja armeijakin päätti, että se on parempi tuhota kuin riskeerata muiden kaupunkien asukkaiden hengen. Onneksi sankarimme saivat avukseen salamurhaajien liigan. Loppu oli jännittävä, vaikka tulos olikin ennalta-arvattava. Eivätkö ne pahikset tajua sitten millään, ettei kidnappaa sankarin rakkauden kohde ja houkuttele heidät näin ansaan, ei vaan toimi. Thean päätös ihmetytti, mutta toisaalta siitä saadaan hyvä asetelma seuraavaan kauteen. Sarah lähti, mikä herätti minussa vastustusta. Pidin hahmosta ja olisin halunnut nähdä häntä lisääkin. Onhan toki sisarsarja mahdollinen. Kovin suurta koukkua ei sarjaan jätetty. Jos ei oteta huomioon sitä, että Slade jätettiin eloon. Saa nähdä, mitä kolmas kausi tuo tullessaan. Jakso tarjosi hyvän tarinan, hienolla toteutuksella. Kausi oli sellainen, kuin supersankareille sopiikin ja totuttu odottamaan.

Viimeisenä, vaan ei suinkaan vähäisempänä, Olipa Kerran- sarjan kaksiosainen finaali. Ensinnäkin, Elsa on tulossa! Asiaa. Koska pidän Frozenista, sen hahmon saapuminen sarjaan on odotettu tapaus. Jotenkin ajattelin, ettei se tapahdu vielä, koska elokuva on sen verran hyvä. Toivottavasti pääsemme näkemään Frozenin maailmaa muutenkin. Saamme varmasti selville, mitä Elsa tekee Storybrookessa. Kauden teema oli tekijöiden mukaan koti ja se oli esillä myös finaalissa. Emma oli nimittäin jakson alussa muuttamassa Henryn kanssa takaisin New Yorkiin. Minua häiritsi tässä eniten se, ettei Emma kysynyt Reginan, Henryn toisen äidin mielipidettä. Varsinkin, kuin lain mukaan Regina olisi voinut tehdä ilmoituksen lapsen kaappauksesta. Onhan Henry silti virallisesti hänen. Muuten kausi loppui erikoisella tavalla, kuin Emma ja Hook putoavat Zelenan portaalista alas, aikaan ennen Snown ja Charmingin tapaamista. Emma sattuu vielä pilaamaan vanhempiensa ensitapaamisen, niin seikkailu voi alkaa. Se ei sujunut kovinkaan hyvin, vaikka he saivat apua itse Rumplestiltskiniltä. Emma pääsi erinäköisenä tutustumaan tanssiaisten ihmeelliseen maailmaan ja jopa vieraili vankilassa. Loppu hyvin, kaikki hyvin. He pääsevät lopulta takaisin Storybrookeen ja Emma päättää jäädä sittenkin sinne. Onhan se koti ja kaikkea. Hän saa vielä pelastettua viattoman naisen Pahan kuningattaren vankilasta ja miehenkin. En ole ns. CaptainSwanin suurin fani, mutta juoni tuli vähän kuin itsekseen. Tai no, aiempaan viitaten, kaikille loppu ei ollut niin hyvä. Emman pelastama nainen nimittäin paljastui Robin Hoodin kuolleeksi luulluksi vaimoksi ja vaikka se olikin iloinen yllätys Robinille ja hänen pojalleen Rolandille, niin Regina voisi olla toista mieltä. Yllätys pilasi nimittäin hänen mahdollisuutensa Robinin kanssa. Miksi Rumbel ja hook, eli moraalisesti harmaalla kuljeksivat miehet saavat onnen, mutta Regina ei? Muutenkin juoni: Regina yrittää olla hyvä, mutta sitten jotain pahaa tapahtuu, on niin kulunut. Olen myös sitä mieltä, ettei Rumbel ansaitse Belleä. Se ei näköjään kuitenkaan estä heitä menemästä naimisiin. Odotan innolla neljättä kautta, jos se ei jo alussa tullut selväksi. Pidin siitä, ettei loppu ollut tyypillinen tuhoa kauden pääpahis, varsinkin kuin ennen sarjaa, ehdin katsoa pari sellaista lopetusta.