Loppu se on viikinkienkin ajalla

Kaikki hyvä loppuu aikanaan, niin myös History Channeling Vikings-sarja. Sen viimeinen, järjestyksessään kuudes kausi, ei kuulunut sarjan parhaimpiin, mutta hyvä se oli silti.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia!

Ragnarin (Travis Fimmel) poikien sisällissota sai pääsi veriseen päätökseen, jonka tuloksena Björn Rautanyrkki (Alexander Ludwig) haavoittui, mutta sia kuitenmkin pidettyä kruununsa. Hänen vastustajansa Ivar Luuton (Alex Høgh Andersen) puolestaan löysi itsensä taas liittolaisensa, Varjagien ruhtinas Oleg Viisaan (Danila Kozlovsky) hovista.

Varjagit eivät kuitenkaan Kattegatin valloitusideasta perin luovu, varsinkion kuin heillä on jo viikinkien suurkuningas Harald Kaunotukka (suomalainen Peter Franzén). Lisäksi Björnin kruunulle on muitakin tavoittelijoita. Heihin ei kuitenkaan kuulu Ragnarinvanhin poika Ubbe (Jordan Patrick Smith), joka on perinnyt isänsä kyltymättömän halun tutkimusmatkailuun.

Vikings kuuluu historiallisten sarjojen parhaimmistoon, mutta sen parhaat päivät ovat olleet jo jonkin pitkään takana. Ne päättyivät Ragnarin kuolemaan. Nimttäin kukaan hänen pojistaan ei hänen tasolleen päähenkilönä onnistuneet nousemaan tai edes lähelle. Kuitenkin Vikings pysyi loppuun asti harvinaisen hyvälaatuisena historiallisena, tai ainakin sitä mukailevana, sarjana.

Siitä löytyi taas tyypillinen määrä, juonittelu, näyttäviä taisteluja, draamaa ja muutama yllättävä, ja vähemmän yllättäväkin, käänne. Juuri niistä elementestä nautin vieläkin, vaikka en ihan sarjan alkukausien lailla. Silloin ne nimittäin tapahtuivat mielenkiintoisimmille hahmoille. Ragnarin lisäksi jäin kaipaapaan myös Lagertaa (Katheryn Winnick).

Vaikka alkukaudella sarjan suurimpana uhkana olivat Oleg armeijoineen, niin loppukaudesta mentiikin vaihteeksi taas takaisin Englantiin, mikä virkistikin kautta hyvin. Sen sijaan Ubbe pääsi Vikings, ja viikinkien, ennestään tutkimattomalle maaperälle. Valitettavasti siellä oltiin vain niin vähän aikaa. Miehen matka sinne ei ollut läheskään yhtä mielenkiintoista seurattavaa.

Tuotantoarvot oli sarjassa jälleen kohdallaan, varsinkin taistelukohtaiukset näyttivät taas hyviltä. Muutenkaan tekijät eivät ansaitse valituksen sanaa, oli kyse sitten ruudun edellä olevista näyttelijöistä tai ruudun takana olleista työntekijöistä. Ainakaan minulta, joka ei näistä asioista juuri tiedä ja on valmis myöntämään sen.

Björnin, nyt tulee iso juonipaljastus, kuoltua parhaaksi hahmoksi osoittautui hänen vaimonsa Gunnhild ( Ragga Ragnars). Hänen taistelunsa pääsystä Kattegatin huipulle olikin yksi kauden pashaista juonista, niin huonosta päättyikin. Ivarkin oli edelleen mielenkiintoinen villikortti, niin epämiellyttävänä kuin hahmoa muuten pidinkin.

Muista Ragnarin pojista Ubbe ei onnistunut saamaan itselleen juuri persoonaa ja viime kaudella paikoitain kiinnosta Hvitserk (Marco Ilsø) meni tällä kaudella lähinnä ärsyttävyyden puolelle. Hän ei kuitenkaan ollut läheskään yhtä ärsyttävä kuin Harald, jonka olisin toivonut saavan kuoleman jo heti kauden alussa. Muista hahmoista minulla ei juuri ollut vahvoja mielipiteitä puolesta tai vastaan.

Minulla ei ole vahvoja mielipiteitä myöskään siitä, minkälaisen päätöksen sarja sai. Kaikki juonenpäät menivät kiinni suhteellisen tyydyttävästi. En kuitenkaan myöskään osannut tuntea ikävää sarjaa kohtaa tai halunnut nähdä heidän tarinaansa enää lisää. Semn sijaan sarjan spin offia, Vikigs:Valhallaa, seuraan varmasti tai niin varmasti kuin voi realistisesti sanoa.

Tiivistetysti Vikingsin kuuden kausi tarjosi harvinaisenkin hyvälle sarjalle tyydyttävän päätöksen, mutta parantamisen varaakin oliis ollut. Neljä tähteä!

Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta- BBC:n Musketöörit pitävät Ranskan turvassa

BBC:n viihdyttävä ja kepeä seikkailu The Musketeers-sarja antaa lähdeteokselleen, Alexandre Dumasin Kolme Muskettisoturia-romaanille, oikeutta. Tv-sarjojen top 10 se ei kuitenkaan pääse.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää paljastuksia The Musketeers-sarjan ja mahdollisesti sen lähdeteoksen, Alexandre Dumasin jo legendaariseksi muodostuneesta Kolme Muskettisoturia-kirjasta.

Huomautus: Nyt arvostelen sarjan kaikki kolme tuotantokautta.

Pariisi. 1630-luku. d'Artagnan ("Luke" Pasqualino) etsii muskettisotureita kosto mielessään, sillä hänen isänsä on juuri murhattu sellaiseksi esittäytyneen toimesta. Pian pojalle kuitenkin selviää, etteivät he suinkaan olleet murhan takana ja päättää liittoutua kolmen eliittimuskettisoturin Athosin (Tom Burke), Aramiksen (Santiago Cabrera) ja Porthoksin (Howard Charles) kanssa selvittämään asiaan.

Murha selvisi varsin pian, mutta tapauksen selvittäminen antoi d'Artagnanille uuden päämäärän. Hän haluaa muskettisoturiksi. Lisävahvistukset ovatkin tarpeen, sillä Pariisia ja sen kuningasta Louis XIII:ta (Ryan Gage) uhkaa monet vaarat, kuten pragmaattinen Kardinaali Richelieu (Doctor Who:n 12. Tohtori Peter Capaldi) sekä hänen salamurhiinkin pystyvä vakoojansa Milady de Winter (Maimie McCoy).

Peter Capaldi ei voinut enää jatkaa sarjassa päästyään esittämään Tohtoria, joten Kardinaalin tilalle tuli toinen roisto, espanjan hyväksi vakoileva kardinaalin entiseksi alainen de Rochefort (Marc Warren). Kolmannella kaudella Musketöörit saavat vastustajansa kuninkaan Philippe- veljestä (Rupert Everett) ja omasta syystään kostoa Ranskalle vannoneesta Grimaudista (Matthew McNulty).

En tiennyt etukäteen juuri mitään sarjasta ja Kolme Musketööriä on minulle kirjana ennestään aika tuntematon, joten päätös katsoa The Musketeers-sarjaa johtui enemmänkin siitä, ettei sillä hetkellä Netflixistä tullut mitään parempaakaan, ei niinkään siksi, että sarja houkuttelisi minua muuten. Ilokseni kuitenkin huomasin, että sarja on kuin onkin katsomisen arvoinen.

Itseasiassa se olikin juuri sellainen, kuin lajityyppinsä teoksen kuuluukin eli kevyt, jännittävä, hauska, juonittelun täyteinen ja viihdyttävä. Vieläpä harvinaisen hyvä sellainen. Pidänkin sarjaa teoksena, joihin myös muut genrensä sarjat vertautuvat. Toki se olisi voinut olla yllätyksellisempi ja tunteita herättävämpikin, mutta mikäpä sarja, varsinkin seikkailusarja ei.

Suosikkisarjoihini se ei kuitenkaan päässyt tai edes sellaisiin, joista jaksaisin intoilla kovinkaan pitkää. Siitä kertoo jo sekin, että katsoin jaksojen välissä Netflixiin tulleita uusia House of Cardssia ja Orange is New Blackia. Ei kuitenkaan siksi, että siinä olisi mitään vikaa. Kyseessä oli pikemminkin makukysymys. Vaikka pidän historiallisista seikkailuista, ne eivät ole koskaan kuulunut suosikkigenreihini.

The Musketeerssin perusjuoni oli suoraan sanottuna aika peruskamaa, sarjan jokaisella kolmella tuotantokaudella. Oli paha hovin jäsen, piti ensin tunnistaa ja sitten ottaa kiinni. Samalla selvitettiin milloin mitäkin yksittäistä tapausta, joka, varsinkin viimeisellä kaudella liittyi myös siihen isompaan kuvioon. siinä sivussa kulkivat myös muskettisotureiden ihmissuhdekuviot. 

Toki joka kaudella löytyi jotain omaakin. Ensimmäinen lähinnä esitteli hahmot, toinen keskittyi lähinnä Espanjan ja Ranskan vihanpitoon, kolmas keskittyikin sitten sotaan ja kuninkaan perheasioihin. Roistojen juonet ja päämäärätkin vaihtuivat kausittain, joskaan ei niin paljon kuin olisi voinut tai edes pitänyt sarjan tuoreena pitämisen kannalta. ehkä olikin hyvä, että sarja päättyi jo kolmen kauden jälkeen.

Vaikka sarja kannattaa ensisijaisesti ottaa pelkkänä kevyenä viihteenä, missä ei toki ole mitään pahaa, se käsittele myös yllättävänkin syvällisiä aiheita, kuten orjuutta, sotaa, pakolaisia, naisten asemaa ja jopa valtionmuotojakin. Vieläpä, niin ettei se vie mitään varsinaiselta pääasialta. Tapa, jolla näitä aiheita käsiteltiin ei ollut erityisen omaperäinen, mutta niitä ei myöskään oltu laitettu pelkäksi vitsiksi.

The Musketeerssin toteutus oli oikein onnistunut. Kaikki näytti, kuului ja tuntui oikealta. Luultavasti enemmän ajasta tietävä näkisi sarjassa virheen, jos toisenkin, mutta minä en, niinpä mahdolliset sellaiset eivät minua juuri haitannut. Kehua voi myös näyttelijätyötä, erityisesti veteraaninäyttelijä Peter Capaldi. Myös itse päähenkilöitä esittävät saivat hahmoihinsa tarvittavaa karismaa.

Kenellekään tuskin tulee yllätyksenä, että sarja sisältää paljon ajan mukaista, vauhdikasta ja ennen kaikkea hyvin toteutettua toimintaa. Verta ei kuitenkaan juuri näy, joten se sopii hyvin myös vähän nuoremmillekin. Varsinkin kuin myös seksistä, juomisen kuvaamisesta ja kiroilusta säästettiin. Ainakin niin uskoisin. itse olen jo aikuinen, eikä minulla ole lapsia. Niinpä en ole mikään aiheen asiantuntija.

Sarjan hahmot olivat helposti samaistuttavia ja jopa moniulotteisiakin, varsinkin ensimmäisen kauden roistot Kardinaali Richelieu ja Milady de Winter, jotka olisi helposti voinut tehdä yhtä kliseisiä kuin Bond-pahiksista konsanaan. Erityisesti Kardinaali tahtoi omalla tavallaan vain Ranskan parasta, vaikka hänen keinonsa olivatkin enemmän kuin arveluttavat. Parempi hallitsija hän on kuin palvelemansa kuningas.

Tiivistetysti the Musketeers kertoo vanhan tarinan uudella, hauskalla ja viihdyttävällä, joskin myös hivenen yllätyksettömällä tavalla. Neljä ja puoli tähteä.

Kuningas Ragnar ja muut pohjanmiehet Eurooppaa valloittamassa

Nykyään televisio on täynnä historiasarjoja. Yksi parhaista on History Channelin Viikingit, jonka kolmas tuotantokausi sai juuri päätöksensä. Nyt on arvostelun vuoro.

Aluksi on hyvä huomauttaa, että Viikinki-sarjassa on historiaa vain niteeksi, niin kuin tekijätkin auliisti myöntävät. Itseäni asia ei haittaa. Dokumentit on sitten erikseen. Nyt on hyvä hetki muistuttaa myös, että tämä arvostelu tulee sisältämään juonipaljastiksia, joskaan ei paljon. Lue siis omalla vastuulla.

Tiivistetysti Viikingit kertoo Ragnar Lothbrokista (Travis Trimmel), entisestä maanviljeliästä ja nykyisestä kuninkaasta. Kolmas kausi keskittyy hänen unelmaansa valloittaa englantilaista maata viljelytarkoituksiin. Hän saakin littolaisekseen koko Englannin hallintaa tavoittelevan Kuningas Ecbertin (Linus Roache). Kausi keskittyykin suurimmaksi osaksi Eurooppaan

En voi sanoa, että olen aina pitänyt Viikingeistä. Petyin pilottia katsoessani, sillä jostain syystä odotin Spartacusta viikingeillä. Sellainen sarja ei tietenkään ole. Onneksi kuitenkin annoin sille mahdollisuuden. Nykyään nimittäin katson sarjaa mielelläni, vaikka se ei viiden parhaan joukkoon pääsekään. Olemassa on niin paljon muitakin hyviä sarjoja.

Tosielämän viikingien tapaan, sarja on hyvin toimintapitoinen. Viikingit sotivat ties keiden kanssa, joskus jopa keskenään, eikä vereltä ja suolenpätkiltä voi välttyä. Kolmannella kaudella toimintaa on kuitenkin aikaisempaa vähemmän. Ratkaisu toimii. Jos katsojia ei saa investoimaan hahmoihin, toimintakin on yhtä tyhjän kanssa. Merkityksetöntä suorastaan.

Kolmas kausi keskittyykin enemmän ihmisiin ja heidän välisiin suhteisiinsa ja valtapeleihinsäkin. Viikinkien ehdotonta vahvuutta: taistelustrategioitakaan ei olla unohdettu. Taistelut voitetaan voimien lisäksi myös järjellä. Myös eri uskontokunnatkin ovat saaneet kaudella näkyvämmän rooliin. Eroavathan viikinkien uskomukset hyvin paljon kristityjen vastaavista. 

Sarjan vahvuudet eivät rajoitu vain yllä luettelemiin. Se myös näyttää hyvältä. Niin maisemat kuin ihmisetkin ovat kauniita kuin kuvat. Suomalaisena minulle tuli pieni ylpeyten pilkahdys. Kyllä Pohjopis-Eurooppa on kaunis. Sen sijaan taistelukohtaukset eivät olleet television parhaimmistoa, vaikka ne ihan katsottavia olivatkin. No, pitäähän sarjassa jokunen heikkoutensakin olla.

Onneksi sarjan hahmot eivät kuitenkaan kuulu niihin. Niin miehet kuin naisetkin. Vahvat naiset ovatkin sarjan parasta antia. Esimerkiksi hahmosuosikkeihini kuuluva, Lagertha (Katheryn Winnick). Miehistä suosikkeihinim kuuluu, siis Ragnarin lisäksi, uskonsa kanssa kamppaileva Athelstan (George Blagden) sekä Ragnarin poika Björn (Alexander Richard Ludwig). 

Inhokkejani löytyy myös molemmista sukupuolista. Heikin kuuluu niin Ragnarin uusi vaimo kuningatar Aslag (Alyssa Sutherland ),veli Rollo (Clive James Standen) kuin hänen hyvä ystävänsä Floki (Gustaf Skarsgård). Inhokkilistani kärkeen pääsee kuitenkin vain itsestään välittävä kuningas Ecbert. Loput hahmot eivät herätä tunteita puolesta tai vastaan.

Kaiken kaikkiaan Viikinkien kolmas kausi jatkaa aikasemmilla kausilla nähtyjä ja hyväksi havaittuja teitä. Odotankin jo malttamattomana sarjan neljättä kautta. Viisi tähteä.

Verinen rakkaustarina 1930-luvun tyyliin

Jos olet kuin suurin osa, tunnet edes jotenkin Bonnien ja Clyden tarinan. Aiheeseen pääsee tutustaan historiankirjojen lisäksi myös fiktion, kuten nyt arvostelemani minisarjan, muodossa. 

Bonnie ja Clyde kertoo oman aikansa kuuluisimpien ja pelottavimpien pankkiryöstäjien Bonnie Parkerin (Holliday Grainger) ja Clyde Barrowin (Emile Hirsch) tarinan, joka on kiehtonut suurta yleisöä heidän 30-luvulla tehdyistä rikoksistaan alkaen. Minisarja ei keskity pelkästään rikoksiin, vaan myös heidän väliseensä draamaan. Sitä on itseasiassa suurin osa sarjasta. 

Painotuksen vuoksi sarjassa on yllättävän vähän väkivaltaa, rikollisista kertovaksi sarjaksi siis. Ei sitäkään sarjasta puutu, varsinkaan lopusta. Sarja alkaa kuitenkin hitaasti, hieman turhankin. Loppu kuin on jo tiedossa. Ensimmäinen osa käsitteleekin suureksi osaksi aikaa ennen ryöstöaaltoa, johon kuuluu niin Clyden ensimmäinen ryöstö kuin Bonnien epäonnistunut avioliittokin.

Pieni taustoitus ei kuitenkaan ole pelkästään pahasta. Päähenkilöt kuin eivät ole niitä samaistuttavampia mahdollisia. Bonnie kuvataan sarjassa epäonnistuneena näyttelijänä, joka janoaa kuuluisuutta enemmän kuin mitään muuta. Clyde taas kylmäverisenä rikollinen, joka ottaa sen, mitä hän tai Bonnie tahtoo. Sarjassa Bonnie on enemmän tai vähemmän johtavassa asemassa.

 Bonnie ei ole sarjan ainut vahva nainen. Toinen heistä on Bonnien ja Clyden paras sivuhahmo PJ Lane (Elizabeth Reaser). Miehet tietysti suhtautuivat naisiin tuohon aikaan tyypilliseen tyyliin eli lähinnä alentuvaksi. Esimerkiksi Bonnien yhtälaista osuutta rikoksiin oli vaikea uskoa. Sivuhuomautus: Oikea Bonnie olikin tiettävästi enemmän avustavassa asemassa.

PJ:n lisäksi sarjasta ei muutenkaan sivuhahmoja puuttunut, vaikka suurin osa ajasta käytettiinkin pääparin seurassa. Rikollisparilla oli enemmän kuin yksi rikoskumppani, kuten Clyden veli Buck (Lane Garrison) ja hänen vaimonsa Blanche (Sarah Hyland). Poliisia edustaa mm. legendaariseksi rikollisten tappajaksi kuvattu Frank Hamer (William Hurt).

Minisarjassa on paljon todellisia tapahtumia, mutta myös keskittyjä, joten dokumenttina sarjaa ei kannata ottaa. Jos aihe kiinnostaa, siitä löytyy kyllä tietoa ja jopa aikanaan erinomaisesti menestynyt Arthur Pennin elokuvakin. nimirooleja näytteli Warren Beatty and Faye Dunaway. En ole nähnyt elokuvaa, mutta se on ainain kriitikoiden rakastama.

Hieman yllättävästi sarjassa on pienoinen yliluonollinen elementti. Clive nimittäin näkee näkyjä tulevaisuudesta. Asiasta on kyllä ihan oikeasti huhujakin, mutta käytännössä niillä ei ole luonnollisesti mitään todellisuuspohjaa. Muutenkin niillä ei ole sarjassa mitään virkaa, ruutuajan viemisen lisäksi. Ne olivatkin sarjan epäuskottavin ja samalla huonoin osa. 

Aikaisemmin kertomani elokuvan myötä on mietitty, kannattiko minisarjaa tehdä. Minusta kyllä. Kertoohan Bonnien ja Clyden tarinan myös meille nuoremmille sukupolville, vaikka sitä onkin väritetty aika paljonkin. Tarinaan on myös varmasti lisätty paljon ennen näkemätöntä, onhan minisarjalla ruutuaikaa elokuvaa enemmän, yli kolme tuntia.

Minisarja on vieläpä laatutyötä, varsinkin historiallisiin asioihin, kuten lavastuksen, puvustuksen ja rekvisiitan kohdalla. Ei mikään ihme, näytetäänhän sarjaa History-Channelilla. Kahden muun samaan kanavaperheeseen kuuluvan kanavan lisäksi. Muutkin osa-alueet toimivat moitteettomasti. Lukuunottamatta aikaisemmin mainitsemiani.

Kaiken kaikkiaan Bonnie ja Clyde on hyvin tehty minisarja mielenkiintoisesta aiheesta. Siinä on kuitenkin myös omat vikansa, joskin niitä on onneksi varsin vähän. Neljä tähteä.

Dokkareita ja paljon

Joku aika sitten löysin Netflixistä jotakin uutta: Dokumentteja. Periaatteessa tiesin jo aikaisemminkin, että niitä on, mutta en ole tullut katsottua. Viime viikonloppuna kuitenkin korjasin asian.

Ensimmäinen Netflix-dokumenttini oli Discoveryn Emmy-ehdokas Apocalypse How, joka kertoo nimensä mukaisesti maailmanlopusta. Tarkemmin sanottuna siitä, miten ihmiset tuhoutuvat. Vaihtoehtoja oli yllättävänkin paljon, eikä niistä läheskään kaikki sijoittunut hamaan tulevaisuuteen. Näistä eniten mieleen jäi maan alla lymyilevät supertulivuoret, jotka voivat dokumentin mukaan purkautua milloin vain. Aihe oli jännittävä, vaikka esimerkiksi avaruusolentojen hyökkäys oli aika kaukaa haettu. Lisäksi dokumentti on vuodelta 2008 ja näyttää osittain vielä vanhemmalta. Anna kolme ja puoli tähteä.

Toinen dokumenttini kertoi tyystin erilaisesta asiasta. For the Bible Tells Me So kertoo kristillisten ääripään suhtautumisesta homoseksuaalisuuteen ja siitä, mitä raamattu asiasta oikeasti sanoo. En tiedä muista, mutta minulle dokumentti ei tarjonnut juuri mitään uutta. Se myös junnasi paikoillaan aika pahasti. Pidin kuitenkin aiheesta, vaikka se saikin minut kiroamaan ihmisten suvaitsemattomuutta. Kaksi tähteä.

Kolmas ja viimeinen dokumentti ei ole pelkästään dokumentti, se on sarja. Monarchy kertoo Englannin kuningashuoneen historiasta. Aihe kiinnostaa minua, varsinkin kuin katsoin sunnuntaina taas kaksi jaksoa Valkoista kuningatarta. Siitä tosin saa helposti kuvan, että kuninkaalliset eivät muuta tehneetkään kuin sotivat joko keskenään tai viikinkien kanssa. Nimiä tulee myös aika paljon, joten kaikkea on mahdotonta muistaa. Pidän sarjasta ja sen toteutuksesta. Yksi dokumentti ei aiheen kattavaan käsittelyyn riitä. Neljä ja puoli tähteä.

Jalkapallon MM-kisojen historiasta

Viimeaikana tuskin kukaan on välttynyt tänään alkavista jalkapallon MM-kisoista, jos ei ole viettänyt tynnyrissä koko vuoden. Mistä kisat saivat alkunsa? On ainakin minulle tuntemattomampi asia. Siksi otan asiasta selvää.

Jalkapallon MM-kisojen synty vie meidät aluksi olympialaisiin. Vuonna 1900 jalkapallo otettiin olympialaisten näytöslajiksi ja jo kaksitoista vuotta myöhemmin laji sai suuren suosion. Välissä oli käynnissä ensimmäinen maailmansota, joten vasta vuonna 1928 tehtiin päätös kisojen järjestämisestä. Päätöstä vauhditti se, että jo aikaisemmin amatööripykälät rajoittivat tätä jo olympialaisten suosituinta lajia. Monissa maissa parhaat jalkapalloilijat olivat jo ammattilaisia, eivätkä ne voineet osallistua olympialaisiin parhailla joukkueillaan. Ensimmäinen kisa pelattiin kahdet olympiakisat voittaneessa Uruguayssa vuonna 1930. MM-kisoihin osallistui vain 13 joukkuetta, mm. Englanti jäi pois. Tuolloin Eurooppalaiset eivät arvostanut kisoja, ainakaan matkatakseen kisapaikalle laivalla. Pitää muistaa, että matkustaminen oli silloin hitaampaa kuin tänä päivänä. Ensimmäiset MM-kisat voitti isäntämaa Uruguay, voitettuaan Argentiinan finaalissa 4-2. Tuolloin otettiin käyttöön Jules Rimet pokaali, joka edusti kisojen voittoa vuoteen 1970 asti. Pokaalin sai nimensä vuonna 1929 kuolleelta FIFA:n johtajalta, jolla oli suuri vaikutus kisojen syntyyn. Pokaali kuitenkin

varastettiin, joten paikan otti FIFA:n oma pokaali, jota käytetään täkin päivänä.

Pelé

Kaksi seuraavaa kisaa pidettiin Italiassa ja Ranskassa. Italia voitti kummatkin. Tämän jälkeen alkoi toinen maailmasota ja MM-kisat peruttiin 12 vuodeksi. Sotien jälkeen, vuonna 1950, pelattiin Brasiliassa. Saksa ei päässyt mukaan sotarikoksien vuoksi. Uruguay voitti kisat jännittävässä finaalissa isäntämaa Brasiliaa vastaan. Eurooppa ja Etelä-Amerikka jyräsivät pitkään jalkapallon MM-kisoissa. Muista maista mm. USA ja Korea pääsivät välieriin. Jalkapallon historiaa ei voi kirjoittaa ilman Pelé. jalkapallon legenda pelasi ensimmäisen MM-kisansa vuonna 1958 Ruotsissa. Brasilia voitti kisat ja Peléstä tuli kaikkien aikojen nuorin maailmanmestaruuden voittanut pelaaja. Hän oli mukana myös Chilessä ja meksikossa pidettävissä kisoissa, joissa Brasilia voitti kultaa. Englannin kisoissa tulos oli kuitenkin synkempi, kun Brasilia jäi alkulohkoon. Naisetkin pelaavat jalkapallon maailman mestaruudesta. Ensimmäiset naisten kisat järjestettiin Kiinassa vuonna 1991. MM-kisat kasvoivat. Vuonna 1982 siinä oli jo 24 joukkuetta ja vuonna 1998 32 joukkuetta.

Lisätietoja voittajista voi katsoa täältä: http://www.topendsports.com/events/worldcupsoccer/winners.htm

Ihmisiä ne olivat neandertalin ihmisetkin

Meillä kaikilla on tietty kuva Neandertalin ihmisistä. Heitä pidetään usein  nykyihmisiä, eli meitä, tyhmempinä, romuluisina raakalaisina. Näin ei kuitenkaan ole, vaan todellisuudessa Neandertalin ihmiset ovat nykyihmisten veroisia.

Neandertalinihminen on ihmisten suvun laji, joka kehittyi todennäköisesti eurooppalaisista heidelberginihmisestä. He asuttivat Lähi-itää ja Eurooppaa 200 000 vuoden ajan, aina siihen asti, kun nykyihmiset saapuivat. Neandertalinihminen oli vahva, vanttera ja kesti hyvin jääkausien kovia pakkasia suuremmasta lihasmassasta johtuen. Laji kuoli sukupuuttoon noin 28 000 vuotta sitten.Syytä ei tiedetä. He kuitenkaan tuskin kuolivat sukupuuttoon ainakaan tyhmyyttään. Tästä hyvänä esimerkkinä on Journal of Human Evolution -lehdessä julkaistu tutkimus, jonka mukaan oman lajimme varhaiset kivikautiset työkalut eivät olleet sen parempia kuin neandertalilaisten välineet. Nykyihmisten kunniaksi on sanottava että, vaikka aseemme eivät olleetkaan tehokkaampia, ne olivat hienomman näköisiä. Tästä sitten tehtiin päätelmiä neardertalin ihmisten älykkyydestä. Lisäksi

Coloradon Boulderin yliopiston ja hollantilaisen Leidenin yliopiston tutkijat kävivät yhdessä läpi olemassa olevan todistusaineiston, eivätkä löytäneet todisteita älyllisestä alivoimasta. Neandertalilaiset osasivat rakentaa majoja, käsitellä tulta ja työkaluja, puhua ja ommella luuneuloilla vaatteita. He osasivat myös tehdä koruja, ja alkeellisia soittimia, kuten luuhuiluja. He pystyivät siis samaan kuin kivikautiset nykyihmisetkin. Heillä oli myös jonkinlainen uskonto. Miksi Neandertalin ihmisiä sitten pidetään yleisesti nykyihmisiä tyhmempinä? Tutkijat arvelevat väheksynnän juontaneen siitä, että Neandertalin ihmisiä ei ole verrattu aikalaisiinsa vaan myöhemmin eläneisiin nykyihmisiin, joilla teknologia on jo kehittynyt pidemmälle. Vertaus on epäreilu. Se on kuin vertaisi ensimmäisiä tietokonepelejä, nykyisiin.

Minulla on teoria siitä, miksi laji kuitenkin hävisi nykyihmisten selviytyessä. Kyseessä on kuitenkin vain teoria, voin siis olla väärässäkin. Ensinnäkin, nykyihminen on sotaisa otus. He olisivat voineet ajaa neandertalin ihmiset ahtaalle. Tälle teorialle löytyy kuitenkin ainakin yksi hyvä vasta-argumentti. Nimittäin nykyihmiset ja neandertalin ihmiset lisääntyivät keskenään. Sotaisuuteen liittyen hurjimman väitteen on esittänyt fossiiliasiantuntija Fernando Rozz. Hänen mukaansa ihmisten esi-isät ovat syöneet neandertalin ihmisiä suihinsa. Väitteen perustana on neandertalin ihmisen leukaluu, joka on löytynyt Les Roisista Ranskasta. Leukaluussa on samanlaisia merkkejä kuin ihmisen syömissä peuroissa ja muissa eläimissä. Nykyihmisen geeniperimästä noin 1-4 prosenttia on peräisin neandertalin ihmiseltä. Toinen syy voisi löytyä nykyihmisten tehokkaamman lisääntymisen avulla. Nykyihmiset lisääntyivät nopeammin kuin neandertalilaiset. Yhtenä syynä neandertalilaisten häviämiseen ovat voineet olla uudet ja oudot sairaudet. Ehkä nykyihminen toi Afrikasta sairauksia, jotka nujersivat neandertalilaisia samaan tapaan kuin eurooppalaisten Amerikan-valloittajien taudit intiaaneja. En tiedä, saadaanko totuutta koskaan selville. Neandertalin ihmisiä on vaikea tutkia, ovathan he kuolleet sukupuuttoon jo satoja tuhansia vuosia sitten ja lähteenä on vain löydetyt luut. Toivottavasti. Toivon myös, että tutkimukset onnistuvat tuulettamaan vanhoja näkemyksiä ja ehkä jopa näkemään, ettei ihminen olekaan maailman napa.

Koko Eurooppa laulaa

Euroviisut ovat täällä taas. Tänä vuonna ne käydään Kööpenhaminassa, Tanskassa. Semifinaalit pidettiin tällä viikolla ja finaali nähdään lauantaina. Minä jaksoin ennen olla hyvinkin kiinnostunut siitä, mutta en enää niinkään. Kaipa ihmiset muuttuvat.

Kerron ensin hieman perusasioita. Euroviisut ovat vuosittain järjestettävä laulukilpailu, johon osallistuu lähinnä Euroopan maita. Poikkeuksiakin on. Jokainen maa osallistuu kilpailuun yhdellä uudella laululla ja niistä parhaimmat pääsevät finaaliin, josta äänestetään paras. Katsojat saavat äänestää, mutta joka maassa on myös erillinen raati, joka koostuu musiikkialan asiantuntijoista. Omaa maata ei tietenkään saa äänestää. äänestyskäytäntöä on moitittu runsaasti, sillä aika usein hyvät pisteet annetaan naapurimaalle. Idean isänä oli Euroopan yleisradiounionin, lyhennettynä EBU:n, voimahahmo Marcel Bezençon.  Hänen tehtävänään oli kehittää kaikkia jäsenmaita kiinnostavia televisio-ohjelmia. Hän löysikin yhteisen ni9mittäjän laulukilpailuista. Ensimmäinen Eurovision laulukilpailu pidettiin Sveitsin Luganossa vuonna 1956. Tunnetuimpia ja menestyneimpiä euroviisuvoittajia on ruotsalainen ABBA, jonka kansainvälinen ura käynnistyi "Waterloon" voitettua kilpailun vuonna 1974. Abban levyjä on myyty yhteensä yli 370 miljoonaa kappaletta. Suomi oli aina vuoteen 2006 asti pisimpään voittamatta ollut maa. Vuonna 2006 Suomea edusti Lordi, kappaleella Hard Rock Hallelujah. Tänä vuonna Suomen edustajaksi valittiin Uuden Musiikin Kilpailun voittanut rockyhtye Softengine kappaleella "Something Better". Kappale pääsi finaaliin.

Nyt siirryn omiin Euroviisu-kokemuksiin. Katsoin Euroviisuja ensimmäistä kertaa vuonna 2002. Silloin Marie N eli Marija Naumova voitti kappaleellaan I Wanna. Jostain syystä muista, että pidin voitosta kilpailleen Maltan viisua parempana. Erityisen hyvin muistan myös Suomen voiton. Se oli koskettava hetki. Muista myös sen, kuinka Lordia paheksuttiin niin mediassa kuin perheen keskenkin. Toivottavasti Suomi pärjää hyvin tänäkin vuonna, vaikka minusta itse laulu ei ole kovinkaan tarttuva. Ihan hyvä se on, eikä suomalaisten tarvitse hävetä valintaansa, mutta se vaan nyt on hieman mitäänsanomaton. Aion kuitenkin katsoa kilpailun, ainakin näillä näkymin. Sitä ennen minulla on jonkin verran kerrattavaa. En ole vielä kuullut juurikaan tämän vuoden finalistikappaleita, Suomea lukuun ottamatta.