Hämähäkkimiehen koti hukassa

Tämä vuosi on ollut täynnä MCU:n elokuvia. Niistä uusin on nyt arvostelemani Spider-Man: No Way Home, joka ei jäänyt millään mittapuulla edellisiä MCU:n Spider-Man-elokuvia huonommaksi. 

Varoitus: Tämä arvostelun sisältää paljastuksia Spider-Man: No Way Homen juonesta! Viittaan tässä arvostelussa myös muiden MCU-elöokuvien tapahtumiin, erityisesti edellisten Spider-Man-elokuvien ja Avengers: Endgamen.

Spider-Manilla/Peter Parkerin´lla (Tom Holland) riittää huolia. Paha Mysterio (Jake Gyllenhaal) paljasti hänen henkilöllisyytensä maailmalle ja vielä kaupan päälle lavasti hänet tekemistään rikoksista tehden hänessä hetkessä kansa viholoisen numero 1. Osansa negatiivisesta huomiosta saavat myös hänen tyttöystävänsä MJ Zendaya), paras kaverinsa Ned (Jacob Batalon) ja tätinsä May (Marisa Tomei).

Muiden vaihtoehtojen  puuttuessa sankari pyytää apua taikuri Stephen Strangelta (Benedict Cumberbatch). Mies lupaakin auttaa, mutta hänen loitsunsa menee pahasti pieleen. Sen seurauksena Peterin huoleksi tulee kasa hänelle enne tuntemattomia vihollisia, kuten Doctor Octopus/Otto Octavius  (Alfredo Molina) ja The Green Goblin/Norman Osborn (Willem Dafoe). Apua löytyy onneksi yllättävältä taholta.

Marvelin elokuvauniversumin elokuvilla on tapana palkita pitkäaikasia fanejaan. Spider-Man: No Way Home palkitsi heidän lisäksi myös pitkäaikaisa Spider-Man-elokuvien faneja. Jo pitkään on ollut tiedossa, että elokuvassa esiintyvät sekä edelliset Spider-Manit Andrew Garfield ja Tobey Maguire, että koko joukko heidän pahiksiaan. Minä nautin ajatuksesta, joskin uskon, että se minua isommat hahmon fanit saavat siitä irti.

Pelkkä niin sanottu fanservice ei kuitenkaan riitä, vaan toteutuksen pitää onnistua muiltakin osillta ja sitä se tosiaan teki. Spider-Man liittyykin Captain American kanssa niinhin, joiden kaikki kolme elokuvaa olivat harvinaisen hyviä jopa elokuvauniversuminsa mittapuulla. Toivon ja uskon kuitenkin siihen, että hahmot saavat vielä seuraa. Veikkaan, että ainakin Doctor Strangesta.

No Way Homessa löytyi kaikki, mikä tekee hyvän MCU-, ja Spidermanfilmin. Huumori. Check. Näyttävät erikoistehosteet check. Tajunnan räjähtävää toimintaa. Check. Erikoistehosteiden ja huumorin välistä löytyvää sydäntä check. Viittauksia muihin MCU-elokuviin. Check. Ja paljon cameoita muista MCU-tuotoksista. Check.

En väitä, ylistävistä sanoistani huolimatta, että No Way Home olisi täydellinen, mutta kuitenkin suurin siitä nauttimisen este ovat ihan jotain muuta kuin sen tapahtumat. Fanit nimittäin arvasivat elokuvan kulun niin pitkälle oikein jo ennen trailerin tuloa, että faniteorioita seuranneet tiesi, aika tarkalleen sen, mitä elokuvassa tulee tapahtumaan.

Myös No Wayn Homen pienoiset loogiset aukot voivat vähentää elokuvasta nauttimista, mutta ainakaan minun tapauksessa näin ei käynnyt, varsinkin kuin niitä ehti miettiä vasta hyvän aikaa elokuvan jälkeen. Sitä paitsi toistaiseksi vielä paras Spider-Man-elokuva, jos ei jopa supersankari, Spider-Man: Into the Spider-Verse ei täysin juonen epäloogisuuksilta välttynyt.

Elokuvassa parasta ei kuitenkaan ollut mikään muihin Spider-Maneihin liittyvät, vaan sen keskiössä oleva Spider-Manin ja Doctor Strangen välinen vuorovaikutus. Hahmot kuuluvat MCU:n parhaimpiin. Asiaa auttaa myöskin se, että Tom Holland on edelleen kuin syntynyt Peter Parkerin rooliin ja Benedict Cumberbatch puolestaan on Doctor Strange.

Elokuva teki kunniaa myös muille Peter Parkereilla, tai jos minulta kysytään. Olen kuullut vastakkaisiakin mielipiteitä. Ne voivat olla enemmän oikeassa, sillä minulta on edellisten Spider-Manien katsomisesta on sen verran aikaa, että en muista niiden kuvausta päähahmostaan kovinkaan yksityiskohtaiseksi. Lisäksi niistä yksi, Amazing Spider-Man 2, on jäänyt minulta vieläkin katsomatta.

MJ:stä ja Nedistä ei ole juuri sanottavaa. Paitsi, että pidin siitä, että kaksikolle annettiin selkeä rooli Spider-Manin apulaisena. Se, missä No Way loistaa, on kuitenkin roistot. Erityisesti syystäkin fanisuosikit Doctor Octopus ja The Green Goblin esiityivät edukseen. Muut, kuten Jamie Foxxin Electro, eivät hekään huonoja ollut, mutta ei legendaarisen kaksikon tasoisia kuitenkaan.

Toivoa sopii, ettei No Way Home jää Spider-Manin viimeiseksi MCU-elokuvaksi. Näin voi kuitenkin käydä, sillä Disneyn ja Sonyn sopimus päättyi juuri ja uuden sopimuksen teko on vasta alkuvaiheessa, olettaen, että sitä edes tehdään, joten hahmon jatko MCU:ssa on vaakalaudalla. Kyllä hahmosta vielä elokuvia tedään, se on varmaa, mutta kukaan ei vielä tiedä, tekeekö niin Disney vai Sony ja kuka hahmoja esittää.

Tiivistetysti Spider-Man: No Way Home tarjoaa todellisen katselunautinnon kaikille hahmon faneille ja viihdyttävää katsottavaa myös muille. Täydet viisi tähteä!

Spider-Manin symbioottivihollinen sankarin hommissa

Venomin huonosta arvostelumenestyksestä huolimatta, olin kuullut siitä paljon hyvää. Siksi elokuva tuottikin minulle pienoisen pettymyksen, vaikka se ihan perushyvä sarjakuvafilmatisointi olikin.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia Venom-elokuvasta ja mahdollisesti myös hahmosta kertovista sarjakuvista. Varmasti en tiedä, koska sarjakuvat ovat minulta jääneet lukematta.

Tutkivalla journalistilla Eddie Brock (Tom Hardy) ei mene hyvin. Miessai potkut tutkittuaan Life-yhtiötä johtavaa vaikutusvaltaista keksijämiljonääriä Carlton Drake (Riz Ahmed) ja tyttöystävä Annekin (Michelle Williams) jätti. Niinpä luonnollisesti hän alkaa tutkia epäilyttävän yritysjohtajan toimintaa omin luvin. Hän päättääkin murtautua yrityksen laboratorioon, mutta siellä asiat menevät vain huonompaan suuntaan.

Eddien ruumiin valtaa päiden puremisesta pitävä, mutta muuten oikein sympaattinen, Venom-symbiootti. Kaksikolla onkin omat haasteensa tulla toimeen keskenään, mitä Venomin kanssa samalla avaruusaluksella maahan tuli myös symbiootin paljon vahvempi ja ilkeämpi lajitoveri Riot ainakaan auta. Elokuva on saanut inspiraatiota sarjakuvista Venom: Lethal Protector ja Planet of the Symbiotes.

Venom sarjakuvien idea on ihailtavan omaperäinen. Mies ja parasiitti, vaikkei Venom tykkää itseään parasiitiksi sanottavan, antisankareina. Valitettavasti sen elokuvaversiossa toteutusta voisi kuitenkin kuvata lähinnä sanalla okei. Se ei ole huono elokuva, itseasiassa pidin sitä oikein viihdyttävänä, mutta se on kuitenkin kaukana siitä, mihin lähtöasetelmalla voisi saavuttaa.

Toteutus vastasikin aika perussupersankarihuttua. Minua tätä ei haittaa, katson paljon, luultavasti liikaa, supersankarisarjoja, - ja elokuvia, koska pidän niistä. Kuitenkin se tarkoitti myös sitä, että elokuva ei ole mitenkään erityisen persoonallinen. Onneksi sentään se tärkein oli kohdallaan eli Eddien ja Venomin kemia. Tom Hardy olikin hyvä valinta hieman luuserihkon toimittajan rooliin.

Venomista odotettiin verisempää ja aikuismaisempaa, jopa kauhun piirteitä omaavaa. Se olisikin voinut toimia, aikuisille suunnatutkin supersankarit voivat menestyä, niin kuin Deadpool ja Logan kiistämättä osoittivat. Tämä olisikin voinut antaa elokuvalle juuri sitä persoonallisuutta. Koska en ole nähnyt elokuvan K18-versiota, en voi kuin jossitella. Sitä paitsi, niin kuin jo sanoin, lopputuloskin oli ihan tarpeeksi hyvä.

Valitettavasti sivuhahmot eivät olleet mitenkään erityisen muistettavia, erityisesti Eddien ex Anne jäi latteaksi, mikä oli silkkaa Michelle Williamsin tuhlaamista. Vihollisena Carlton Drake oli ok, mutta valitettavasti ei enempää. Muista hahmoista ainoastaan äskettäin Netflix-komediaspeciaalin saaneen Jenny Slaten tutkija Dora Skirth on mainitsemisen arvoinen.

Erikoistehosteita voisi kuvailla lähinnä sanalla keskinkertainen. Poikkeuksena oli Venom, jonka toteutukseen on selvästi kiinnitetty erityisen paljon huomiota, niin kuin pitääkin. Hänhän on se toinen pääosa. Venomin taistelukohtaukset, hieman latteaa lopputaistelua lukuun ottamatta, tarjosivat myös viihdyttävää, joskaan ei ennen näkemätöntä, katsovaa.

Venom lopputekstien jälkeen löytyy jälleen, Marvel elokuvien tapaan, vielä yksi kohtaus. Se kannattaa katsoa. Se petaa vuonna 2020 tulevaa Venom 2 -elokuvaa, jossa pahiksena nähtäisiin legendaarinen Carnage, jonka kuulemma piti alunperin esiintyä jo tässä ensimmäisessä elokuvassa. Luultavasti katson jatko-osankin, mutta saa nähdä, viitsinkö mennä sitä oikein teatteriin asti katsomaan.

Tiivistetysti Venom ehdottoman viihdyttävä, mutta myös jokseenkin unohdettava katselukokemus varsin enemmän hyvin valitulla pääosan esittäjällä eli toisin sanoen takuuvarma kolmen tähden elokuva.

Spider-Maneja Spiderversen täydeltä

Nyt arvostelemani animaatio Spider-Man: Into the Spider-Verse on paras näkemäni Spider-Man-elokuva. Tämä on paljon sanottu, sillä niistä moni muukin on viiden, tai edes, neljän, tähden arvoinen.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää paljastuksia Spider-Man: Into the Spider-Verse-elokuvan juonesta!

Radioaktiivisen hämähäkin purtua Miles Moralesia (äänenä Shameik Moore) hän huomaa omaavansa erikoisia voimia. Ne tulivatkin käyttöön kun ilkeä Kingpin (äänenä Liev Schreiber) yrittää avata portaalin toiseen universumiin, välittämättä siitä, että se tuhoaisi samalla New Yorkin. Roiston suunnitelma saatiin estettyä, mutta sen hintana oli alkuperäisen Spider-Manin, Peter Parkerin (äänenä Chris Pine) kuolema.

Portaali ehti kuitenkin tuoda muiden universumin Spider-Maneja, kuten vanhemman ja kyynisemmän Peter Parkerin (äänenä Jake Johnson), Spider-Woman Gwen Stacyn (äänenä Hailee Stenfeld) ja puhuvan sian, Spider-Hamin (äänenä John Mulaney). Kaikki heistä haluaisivat omiin takaisin universumeihinsa, mutta se on helpommin sanottu kuin tehty, onhan sen mahdollistava laite vielä Kingpin käsissä.

Spider-Man kuuluu ehdottomasti filmatisoituvimpien hahmojen joukkoon, Batmanin ja Supermanin seuraksi. Onhan hahmoja esittänyt jo kolme näyttelijää. Tarinasta onkin vaikea löytää mitään uutta sanottavaa, uusia, ennenäkemättömiä puolia. Vaikeaa, muttei suinkaan mahdotonta. Sen lajityyppinsä vähään aikaan edustavin tuotos Spider-Man: Into the Spider-verse kiistämättä osoittaa.

Odotin kyllä pitäväni elokuvasta, olihan sitä hehkutettu paljon jo, en kuitenkaan osannut odottaa, että ihan näin paljon. Kaikki vain oli kohdallaan, samaistuttavaa päähenkilöä, huumoria, mielenkiintoisia roistoja ja hauskoja muiden universumin Spider-Maneja myöten. Animaatiomuoto mahdollisti sille oman, tuoreen ja omaperäisen, visuaalisen ilmeen, jollaista ei edes nykyisillä erikoistehosteilla voisi saavuttaa.

Vaikka Spider-Man: Into the Spider-verse oli lähennä hilpeää supersankarihulluttelua, enkä tosiaankaan tarkoita tätä pahalla tavalla, siihen sisältyi myös tärkeä viesti: Jokainen voi olla Spider-Man. Viestiä ei ehkä voi pitää kovin omaperäisenä, mutta se on silti tärkeä ja sitä vielä pohjustettiin monella tavalla monimuotoisten Spider-Manien myötä. 

Tärkeä viesti ei kuitenkaan merkitse mitään, jos sitä ei esitetä viihdyttävällä tavalla ja sen elokuva teki. Sen tarina soljui mukavasti eteenpäin. Se ei ottanut itseään tai esittelemiään hahmoja turhan vakavasti. Se oli myös hyvin kekseliäs, niin tarinansa kuin visuaalisen ilmeensä puolesta. Elokuva oli myös uskollinen Spider-Manin hengelle, mutta se teki niin tavalla, joka tarjosi jotain uutta, jotain joka tuntui tuoreelta.

Miles Morales oli juuri sellainen kuin Spider-Manin pitääkin olla, nuori, innokas, hauska ja ennen kaikkea samaistuttava. Pidin muistakin Spider-Maneista, joista suosikeikseni päätyi vanhempi Peter Parker ja Gwen Stacy, mutta joista muillakin oli hetkensä. Muista hyviksistä huomion arvoisia olivat poliisi Milesin isä (äänenä Brian Tyree Henry) ja Peterin badassein koskaan näkemäni May-täti (äänenä Lily Tomlin).

Myös pahikset onnistuivat. Kingpin osoittautui yhtä hyväksi hahmoksi, tai ehkäpä pikemminkin herkullisella tavalla pahaksi, kuin Daredevilin versiokin. Eikä asiaa todellakaan haitannut se, että miehellä oli erittäin hyvä motivaatio. Se ei oikeita hänen tekemiään pahoja tekoja, mutta auttoi ymmärrätämään niitä paremmin. Melkein yhtä hyväksi osoittautui myös Doctor Octopus/Olivia Octavius (äänenä Kathryn Hahn).

Olen erittäin iloinen siitä, että elokuva saa ainakin toistaiseksi ”Spider-Man: Into the Spider-verse  2”-nimellä kulkevan jatko-osan, joka on tulossa vuonna 2020 ja spin off-elokuvan, joka ainakin huhun mukaan keskittyy Spider-Woman Gwen Stacyyn. Myös Spider-Ham saattaa saada oman elokuvan tai tv-sarjan. Saa nähdä, yltävätkö ne elokuvan tasolla tai edes lähelle sitä. Toivon ainakin niin.

Tiivistetysti Spider-Man: Into the Spider-verse nosti rimaa tuleville Spider-Man, - ja muillekin supersankarifilmatisoinneille. Tehkää perässä, jos osaatte! Täydet viisi tähteä!

Hämähäkkimiehen ulkomaanmatka

Minulla on tapana arvostella kaikki Marvelin elokuvauniversumin elokuvat vuoron perään. Nyt vuorossa on lähes edeltäjänsä, Spider-Man: Homecomingin tasolle Spider-Man: Far From Home.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verran paljastuksia elokuvan juonesta ja enemmän Endgamesta.

Spider-Maninakin toimivan Peter Parkerin (Tom Holland) ja muiden Thanoisin “napsauttamien” ihmisten paluusta on kulunut kahdeksan kuukautta. Peter toipuu yhä mentorinsa Tony Starkin (Robert Downey Jr), kuolemasta. Eurooppaan suuntautuva luokkaretki tarjoaakin hyvän tilaisuuden elää tavallisen nuorten elämää ihastuksensa MJ:n (Zendaya) ja parhaan kaverinsa Nedin (Jacob Batalon) kanssa.

Peterin suunnitelmat menevät kuitenkin uusiksi kun hänen lisäkseen Europasta on kiinnostunut myös pelkästä tuhoamisesta kiinnostuneet Elementaalit. Onneksi hänen ei tarvitse selvitä uhkasta yksin. Avuksi tulevat Iron Manin jättämälle paikalle haluava S.H.E:L:D-organisaatio kuin maailmansa, Elementaalien hyökkäyksessä menettänyt Mysterio (Jake Gyllenhaal). Elokuva on Marvelin elokuvauniversumin, tai lyhyesti sanottua MCU:n, 23. osa.

Pidin MCU:n ensimmäistä Spider-Man-filmatisointia, Spider-Man: Homecomingia, toiseksi parhaana koskaan näkemänäni hahmon elokuvana. Sitä paremmaksi osoittautui vain loistava Spider-Man: Into the Spider-Verse. Pettyä en saanut MCU:n toisessa hahmoon keskittyneessä elokuvassakaan. Spider-Man: Far from Home oli juuri sellainen kuin hahmosta tehdyt elokuvat voivat parhaimmillaan olla.

Pidin erityisesti sen kevyemmästä otteesta, joka oli tarpeellinen raskaan Endgamen jälkeen. Siitäkin huolimatta, että elokuva ei saanut mitenkään kovin syvällistä ulottuvuutta, varsinkin kun ottaa huomioon sen aiheen, se, miten todellisuutta voi vääristää. Mutta tarvitsisiko edes. Kesäleffat jäävät usein pinnalliseksi, mutta nautittavaksi viihteeksi ja sellaiseksi ne on tarkoitettukin.

Kiitosta ansaitsee erityisesti rooliin nappivalinnaksi osoittautunut Tom Holland, jota aremmin ei voisi hahmoa näytellä. Muutkin näyttelijät onnistuivat rooleissaan, mutta eivät läheskään yhtä hyvin. Suurempaa valittamista ei ole myöskään missään tekniseen, - tai muunlaisenkaan toteutukseen liittyvässä. Osaahan Marvel ja Disney jo hyvien supersankarielokuvien teon vaikka unissaan.

Oli hyvä idea vaihtaa maisemaa kauniiseen Eurooppaan, sillä se toi vaihtelua yleensä erittäin Amerikka keskeiselle elokuvasarjalle ja lähes poikkeuksetta New Yorkiin sijoittuville Spider-Man-filmatisoinneille.  Päätös tarjosi myös paljon iloa silmälle, paikat ovat erittäin kuvainnollisia. Itse ehkä olisin kuitenkin toivonut elokuvan keskittyneen vain yhteen paikkaan, jolloin sen potentiaali olisi tullut paremmin.

Lisäksi elokuva teki Tony Starkille ansaitsemaansa kunniaa. On hyvä tietää, että hahmon kuoleman jälkeenkin, hänet ja hänen vaikutuksensa maailmaan muistetaan. Elokuva kuitenkin myös muisti, että Stark ei ole ollut eläessään mikään pyhimys, vaikka sankari kieltämättä olikin. Pidän sitä erittäin hyvänä asiana, sillä se toi oman värinsä elokuvaan, niin juonellisesti kuin moraaliseltakin kannalta.

Minulla on Far Fron Homesta vain kaksi erikseen mainitsemisen arvoista ongelmaa, joista käsittelen ensimmäiseksi sen vakavamman. Elokuva muistutti ensimmäistä osaansa liiankin paljon, nyt tulee pieni paljastus, varsinkin mitä tulee roistoon ja hänen motivaatioonsa. Toivottavasti hahmon kolmas elokuva ei toista virhettä, vaan näyttää jotain erilaista ja tuoretta.

Toinen ongelma liittyi elokuvan eniten uskottavuutta syövään asiaan. Jostain syystä suurin osa edes jotenkin tärkeistä edellisestä osasta mukana olleista kuuluivat sattumalta hävinneihin joukkoon, silmiinpistävämmin Ned ja MJ, joka tuntui vähän turhan hyvältä sattumalta. Tämä oli kuitenkin pieni vika ja ymmärrettäväkin vika. Hahmot haluttiin mukaan elokuvaan.

Koska kyseessä on MCU:n elokuva, lopputekstien välissä ja jälkeen tulee vielä kohtaus, vieläpä sellainen, jota ainakaan minä en osannut arvata etukäteen. Tämä tuskin tulee uutena tietona suuremmalle osalla elokuvan katsojista, jos tulee kellekään, sillä näin monen elokuvan jälkeen kaava alkaa olla jo tuttu, riippumatta siitä, onko kaikki sarjan elokuvat katsottu tai ei.

Juuri sarjan elokuvan lukumäärän takia en kerro, kenelle suosittelisin sitä. MCU-elokuvien kohdalla tietää tasan tarkkaan mitä saa ja yhden arvostelijan mielipide ei vaikuta siihen, päättääkö katsoa sen vai ei. Sen sijaan pieni varoitus voisi olla paikallaan. Jos et ole nähnyt muita MCU- elokuvia, tästä ei kannata aloittaa. Juoni seuraa hyvin paljon Endgamea ja muita sitä edeltäviä elokuvia.

Tiivistetysti jos olet nähnyt Spider-Man: Homecoming tai MCU:n muita elokuvia tiedät suunnilleen, mitä saat, mutta se ei haittaa kun se saatu on näinkin hauskaa ja viihdyttävää. Täydet viisi tähteä.

Hämä-hämähäkki kiipes pilvenpiirtäjälle- Ja otti oman paikkansa Marvelin elokuvauniversumissa

Jo Captain America: Civil Warissa vaikutuksen tehnyt Spider-Man ilahdutti myös omassa, Spider-Man: Homecoming-leffassa. Se olikin paras tähän asti tulleista ”Hämis”-elokuvista.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verran paljastuksia Spider-Man: Homecoming-elokuvan juonesta! Lue siis omalla vastuullasi!

Huomautus: Käytän Marvelin elokuvauniversumista nimeä MCU, sen englanninkielisen nimen, Marvel Cinematic Universen, lyhennettä. Lyhenne tulee esiin usean kerran tämän arvostelun aikana, joten kaikkien lukijoiden olisi hyvä tietää, mitä se tarkoittaa.

Peter Parker/Spider-Man, suomalaisittain Hämähäkkimies (Tom Holland) tahtoisi päästä Avengers-supersankariryhmään. Sitä ennen hänen pitää kuitenkin todistaa kykynsä mentorilleen Tony Starkille/Iron-Manille (Robert John Downey Jr.). Se ei kuitenkaan ota onnistuakseen, sillä Tony ei päästä nuorena ja kokemattomana pitämäänsä poikaa tositoimiin, vaan kehottaa tätä keskittymään pikkurikollisiin.

Nuoren sankarin tilaisuus tulee muukalaisteknologiasta tehtyjä aseita eniten tarjoamalle myyvän, Vulture-nimisen pahiksen muodossa (Michael Keaton). Onko roisto kuitenkin lian iso pala purtavaksi vielä varsin kokemattomalle sankarille? Varsinkin kuin supersankaruuden lisäksi hänellä on huolehdittavaan myös koulunkäynti ja ihastus ihanaan Liviin (Laura Harrier).

Valehtelisin, jos sanoisin Spider-Man: Homecomingin ylittäneen odotukseni. Mutta vain siksi, että ne olivat jo valmiiksi korkealla. Sekä kriitikoiden ylistävien arvosteluita lukeneena, Captain America: Civil Warin katsoneena, että MCU:hun kuuluvien elokuvien tason tuntien. Eikä suinkaan suotta, sillä se olikin paras Spider-Manista koskaan tehty elokuva. Ainakin viime aikoina tehdyistä Spider-Man-elokuvista.

Parhaisiin Marvelin elokuvauniversumin elokuviin se ei kuitenkaan kuulunut, mutta se ei ole mikään häpeä. Niiden taso on erittäin kova. Syy siihen ei edes ollut elokuvan huonoudessa, vaan siinä, ettei elokuvan toinen genre, teinikomedia, ole sitä ominta alaani. Kauas se kuitenkaan jäänyt ja niinpä elokuva on katsomisen arvoinen, ainakin jos hahmo kiinnostaa edes vähääkään.

Sitä paitsi, Spider-Man: Homecomingissa oli kyllä kaikki, mikä tekee MCU:sta niin hyvän. On tajunnan räjäyttävää toimintaa, huumoria, inhimillinen sankari, supervoimilla ja teknologialla pelleilyä sekä ihailtavaa optimismia. Toteutuskin oli Marvelin elokuvauniversumin totuttua tasoa eli äärimmäisen ammattitaitoista. Erityisesti visuaalisesti. Niin toimintakohtauksissa kuin muutenkin. 

Spider-Man-elokuvia on jo ennestään viisi, joten helposti tulee mietittyä, että tarvitaanko niitä vielä lisää. Tuskin. Jos kyseinen elokuva on kuitenkin näin hyvä, niin antaa tulla vain. Varsinkin kuin se myös poikkesi aikaisemmista elokuvista. Sijoittuihan se viisaasti niitä myöhemmälle ajalle ja niinpä kaikki jo kyllästymiseen asti nähty eli Ben-sedän murha, vapaaottelukehä ja radioaktiivinen hämähäkki loistivat poissaolollaan. 

Spider-Man: Homecoming oli lajityyppinsä, ja päähahmonsa supervoimiin, nähden yllättävänkin maanläheinen. Se sopiikin hahmon omalle elokuvalle paremmin kuin hyvin. Yllättävää on myös se, kuinka pienen rooliin Iron-Man oikein saikaan, olihan hänen osuuttaan korostettu trailereista aika lailla. Minusta tämä oli vain hyvä asia. Kyseessä ei ole MCU:n neljäs Iron-Man, vaan ensimmäinen Spider-Man.

Vaikka Iron-Manian nähtiinkin suhteellisen vähän, elokuvasta löytyy silti paljon viittauksia muihin MCU:n elokuviin, joten elokuvasta saa enemmän irti, jos ne, tai ainakin Civil War, on katsottuna. Välttämätöntä se ei kuitenkaan ole. Tai niin ainakin luulisin. itse olen katsonut joka ainoan elokuvauniversumin elokuvan, jotkut vielä enemmän kuin kerran. Niinpä omaa kokemusta asiasta minulla ei ole.

Itse päähahmon castaus oli jopa harvinaisen onnistunut. Siitäkin huolimatta, ettei minulla ole pahaa sanottavaa aikasemmista hahmon esittäjistä eli Tobey Maguiresta ja Andrew Garfieldista. Tom Holland oli harvinaisen hauska ja tuore Spider-Man täynnä nuorekasta charmia. Ei haittaa myöskään sekään, että Hollandin jos kenenkä uskoisi 15-vuotiaaksi, vaikka oikeassa elämässä hän on hieman vanhempi, 21-vuotias.

Elokuvasta löytyi joitakin kiinnostavia sivuhahmoja, kuten Iron-Man, hänen avustajansa Happy (Jon Favreau), Peterin kuuma täti (Marisa Tomei) ja salaperäinen MJ (Disney-kanavan veteraani Zendaya). Valitettavasti kaikki muut saivat tyytyä kävelevän kliseen osaan, erityisesti Peterin ihastus Liv sekä hänen parasystävänsä ja eräänlainen yleisön sijainen Ned (Jacob Batalon). 

Yleensä valitan supersankarielokuvien roistosta, mutta niin ei tarvitse tehdä tällä kertaa. Ymmärrettävän motivaationsa, karismaattisen ja ammattitaistoisen näyttelijänsä Michael Keatonin sekä muistettavuutensa takia Vulture oli roistona harvinaisen hyvä. Pidin myös siitä, ettei hahmo ei myöskään koskaan mennyt pahuudessaan yli. Toisin kuin supersankarielokuvissa, erityisesti MCU:n sellaisissa, yleensä. 

En kuitenkaan inhonnut heistä ketään, jota ei ole tarkoitettukaan inhottavaksi. Huomattavin tällainen inhottavaksi tarkoitettu oli Peterin kiusaaja, rikkaan perheen pilalle hemmoteltu poika Flash Gordon (Tony Revolori). Elokuva ansaitsee kiitosta sivuhahmojen etnisestä monimuotoisuudesta. Mikä on toki uskottavaahan, sijoittuuhan se kulttuurien sulatuskattilanakin tunnettuun New Yorkiin.

Kyseinen kuva ei liity asiaan. En halua spoilata loppukohtauksia.

Vielä lopuksi. MCU:n elokuville tyypilliseen tapaan myös Spider-Man: Homecomingissa nähdään lopputekstien jälkeen vielä pari loppukohtausta. Niitä ei kannata jättää väliin tälläkään kertaa, joten kehottaisin kaikkia elokuvan katsojia jäämään vielä lopputekstien jälkeenkin. Asia on niin tyypillinen, etten edes tiedä, kannattiko sitä mainita. Mutta mainitsin niin kuitenkin, ihan vaan varmuuden vuoksi.

Tiivistetysti Spider-Man: Homecoming tekee oikeutta paitsi suositulle päähahmolleen, niin myös kuulumalleen Marvelin elokuvauniversumille. Se ansaitseekin täysin kaikki saamansa kehut, niin kriitikoilta kuin katsojiltakin. Täydet viisi tähteä.