Neukku-Superman on Supermaneista mielenkiintoisin

Mitä, jos Superman olisikin laskeutunut Amerikan sijaan Kylmän sodan Neuvostoliittoon? Tätä kysyy yksi parhaista koskaan näkemistäni sarjakuva-animaatioista, Red Son.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verran juonipaljastuksia!

Neuvostoliitto. Vuosi 1946. Nuori poika (äänenä Tara Strong) huomaa omaavansa lentämisen kaltaisia supervoimia. Ystävänsä (äänenä Winter Ave Zoli) kehotuksesta hän päättääkin valjastaa uudet kykynsä maansa hyväksi. Mennee muutama vuosi ja tuo poika on ottanut nimekseen ja Superman (äänenä Jason Isaacs) ja tullut Neuvostoliiton suuremaksi symboliksi.

Amerikkalaiset eivät käänteestä tietenkin pidä. Ongelmaa hoitamaan valjastetaankin yksi maan, ja mahdollisesti maailmankin, älykkäimmistä miehistä, Lex Luthor (äänenä Diedrich Bader). Hänellä on apunaan paitsi huippuluokan tiedemiehiä ja enemmän rahaa kuin voisi kuvitellakaan, niin myös hänen itsenäinen toimittajavaimonsa Lois Lane (äänenä Amy Acker), joka näyttääkin ainoana päästä supersankarin pään sisään. Elokuva perustuu sarjaan samannimiseen sarjakuvakuva-sarjaan.

Juonikuvauksesta voisi päätellä, että Red Son kertoo pahasta Supermanista, mutta sitä elokuva ei tee. Sen sijaan se tekee supersankaristaan aidosti hyvää tarkoittavan, mutta Neuvostoliiton propagandan sokaiseman. Myöskään Lex Luthor ei ole pelkästään hyvä tai paha. Juuri tuo selkeä sankarin ja roiston puute osoittautuukin yhdeksi elokuvan suurimmista vahvuuksista.

Sen toinen vahvuus, melkein yhtä suuri, liittyykin juoneen itseensä. Supersankareita alkaa tulla silmistä ja korvista, joten pientä kyllästymistä aiheeseen ja ennen kaikkea sen lukuisiin jo moneen kertaan nähtyihin kliseisiin. Kun puhutaan vanhemmista, jo moneen kertaan filmatisoinneista supersankareista, kuten Superman tai Batman, ongelma on vielä suurempi.

Red Sonin tekijät olivat ratkaisseet ongelman ottamalla lähdeteokseksi sarjakuvan, jossa Superman kuvataan tavalla, jollaista harvoin näkee. Tämä osoittautuu viisaasti, sillä elokuva tarjosi juuri sitä, mitä katsojat kaipaavat, vaihtelua. Sen voisikin sanoa nousseen keskimääräistä paremmaksi jo siksi, että se erottui massasta.

Toki animaatio itsessäänkin oli vakuuttavaa, varsinkin toimintakohtauksissa. Valitettavasti se ei kuitenkaan tarjonnut mitenkään omaperäistä desingiä, toisin kuin esimerkki Spider-Man: Into The Spiderverse, vaan tyytyi melko tavanomaiseen tyyliin. Ääninäyttelijätkin tekivät pääosin työnsä kunnialla. Poikkeuksena oli Tara Strong, joka ei kuulostanut vähääkään esiteinipojalta.

Supermanin ja Lexin kuuluisan taisteluparin lisäksi elokuva oli muitakin tuttuja DC:n sarjakuvahahmoja. Omia suosikkejani olivat Lois Lane ja Supermanin ystävä Wonder Woman (äänenä Vanessa Marshall). Myös Batman (Roger Craig Smith) sai roolin elokuvassa, mutta se jäi syystäkin pieneksi. Hänen tarkoitus oli vain tarjota Supermanille keskivaiheen vastustaja, samoin kuin Superior Maninkin (äänenä Travis Willingham)

Joseph Stalin (äänenä William Salyers ja JFK:kin (äänenä Jim Meskimen) lisäsivät elokuvaan tosielämän tuntua, mikä oli hyvä. Sijoittuuhan elokuva vaihtoehtohistoriaan, enemmin tai vähemmin. Muutenkin elokuvassa sivutaan muun muassa Vietnamin sotaa sun muita Kylmän sodan aikaista. Ne kuitenkin antoivat tilaa supersankarimäiskinnälle ja Supermanin ja Lexin tahtojen taistelulle ja hyvä niin.

Batman ei ole pääpahis, mutat tarjosi silti Supermanin arvoisen vastutajan

Red Sonista löytyi myös pääpahiskin, joskin hän paljastui sellaiseksi vasta elokuvan loppupuolella. Itseasiassa meni aikaa ennen kuin hahmo edes esiintyi tarinassa ensimmäistä kertaa. En kerro, kuka tai mikä tuo roisto oli, pilaan yllätyksen, mutta sanon sen verran, että hän osoittautui oikein hyväksi roolissaan. Siitäkin huolimatta, että hänet voitettiin suhteellisen helposti.

Tiivistetysti Red Son hyvä esimerkki siitä, että supersankarianimaatiot voivat tarjota yhtä viihdyttävää katsottavaa tai jopa viihdyttävämpää kuin live action. Lajityyppiä ei kannata siis väheksyä. Täydet viisi tähteä.

Supertyttöenergiaa

Tv on miessupersankareita pullollaan, mutta naissupersankaria sieltä löytyy vielä yllättävän vähän. Asiaa korjaamaan on tehty Teräsmiehen serkusta kertova Supergirl-sarja.

Varoitus. Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia Supergirl-sarjan ensimmäisestä tuotantokaudesta.



Krypton tuhoutuessa maailman hallinto päätti lähettää Zor-El-nimisen vauvan ja hänen serkkunsa Kara Zor-Elin turvaan Maapallolle. Karan pakokapseli meni kuitenkin pois reitiltään ja niinpä hänen päästessä määränpäähänsä, Zoe-Elistä on jo tullut kaikkien tuntema Teräsmies. Pakokapselin huomaa Danverssin perhe, jotka päättävätkin kasvattaa tytön omanaan.

Nykyisin 24-vuotias Kara (Melissä Benoist) elää tavallista elämää CatCo-mediatalon sihteerinä, mutta hänen adoptiosiskonsa Alex (Chyler Leigh) jouduttua lentokone-onnettomuuden, Karan on pakko paljastaa voimansa maailmalle. Luonnollisesti media huomaa naisen heti ja nimeää hänet Supergirliksi. Hän päättääkin aloittaa supersankarin jalon ammatin.



Eikä hetkeäkään liian aikaisin, sillä Karalle hyvin tuttu hahmo on joukkoineen valmis käynnistämään pahan suunnitelmansa. Roistojen nappaamisessa häntä auttaakin tekniikkanero Winn (Jeremy Jordan), Supermanin ja nyt Karankin hyvä ystävä James Olsen (Mehcad Brooks) ja muukalaisia työkseen vangitseva DEO, jonka työntekijöiden myös Alex kuuluu. Karan suureksi yllätykseksi.

Kun puhutaan supersankareista Teräsmies ei ole niistä kaikkein kiinnostavampia, ainakaan minusta. Samaa voisi sanoa myös hänen vähän turhankin samanlaisesta serkustaan Karasta. Se ei tarkoita, etteikö heistäkin voisi tehdä viihdyttäviä tuotoksia, DC:n elokuvauniversumille tiedoksi. Tarvitaan vain oikeanlaiset tekijät. Sellaiset kuin niin sanotun Arrowversen Greg Berlanti ja Andrew Kreisberg.



Monille tuli jo ensimmäisiä näytteitä sarjasta katsoessa mieleen Saturday Night Live Black Widow-sketsi, jossa hahmot oli muutettu romanttisen komedian muotoon. Jos et ole vielä nähnyt sitä, käy toki katsomassa. Näen yhtenäisyyden, mutta vakuutan, että Supergirl ei ole pelkästään tyttöjen sarja. Eikä varsinkaan parodia sellaisesta. Vahvasta feministisestä viestistä huolimatta.

Ongelmaton sarja ei kuitenkaan ollut. Valitettavasti ensimmäiset jaksot eivät olleet erityisen hyviä, minkä vuoksi sarja menetti katsojia niinkin paljon, että jopa sen lopettamista mietittiin. Voin kuitenkin rehellisesti sanoa, että sarja parani vanhetessaan. Siitä ei siis kannata luopua ihan heti. Toki se ei ole kaikkien kuppi teetä, varsinkaan niiden joita ns. Poliittinen Korrektius ärsyttää erityisen paljon.


Kauden paras jakso oli The Flashin crossover-jakso ”Worlds Finest”. Kara ja Barry sopivatkin persoonina hyvin yhteen, sillä kummassakin on tietynlaista rentoutta. Pidin kyllä muistakin jaksoista, joistakin enemmän ja joistakin vähemmän. Ne olivat ehdottomasti katsomisen arvoisia. Tai ei ainakaan sen huonompia kuin muissakaan supersankarisarjoissa, oli sitten kyseessä DC tai Marvel.

Toteutus oli yleisesti ottane hyvää. Joskus dialogi oli vähän kökköä, mutta se ei menoa haitannut. varsinkin kuin asia parani, mitä pidemmälle kausi ehti. Erikoistehosteet sun muut puolestaan olivat juuri niin hyvin tehty kuin tämän kaltaiselta sarjalta sopi odottaakin. Niin hyvässä kuin pahassakin. Erikoismaininnan ansaitsee karan harvinaisen hieno ja hyvällä maulla tehty asu.



Supergirlin suurin vahvuus oli Supergirl itse, mikä käykin hyvin järkeen. Onhan hän sarjan keskiössä. Melissa Benoist oli oiva valinta nimikkorooliin. Jopa niinkin osuva, että minun on vaikea kuvitella ketään muuta hänen tilalleen. Sarja ei ottanut itseään liian vakavasti, mikä on ehdottomasti plussaa. Tunnelmaltaan sarja olikin kaukana DC:n elokuvauniversumin synkkyydestä.

Calista Flockhart oli myös hyvä valinta Paholainen Pukeutuu Pradaan pomoa kanavoivana Cat Granttina. Karan ja Catin väliset kohtaukset olivatkin sarjan suola ja pippuri. Myös Karan ja Alexin välinen sisaruussuhde ansaitsee kiitosta. Jos jossain sarja onnistui, niin terveiden naissuhteiden kuvaamisessa. Oli kyseessä millainen suhde tahansa.



Toki sarjasta löytyi myös mieshahmoja. Positiivista oli, että heistä vain yksi oli lähinnä Karan rakkauden kohde. James oli hurmaava, vaikka hän ei muistutakaan millään tavalla sarjakuvien Jimmy Olsonia. Asiaa onkin kritisoitu ja osittain ymmärränkin sen. En siis ihonvärin kohdalta, tuskin hahmo mihinkään muuttuu, vaikka se sattuukin muuttumaan, mutta luonnekin oli ihan erilainen.

Winnistäkin oppii pitämään, kunhan hahmo pääsi ylitse mukava mies friendzonessa-roolistaan. paras mieshahmo oli kuitenkin DEO:n johtaja Hank Henshaw. Vai pitäisikö sanoa J'onn J'onzz tai Martian Manhunter, jona sarjakuvafanit hänet paremmin tuntevat. Hänen traaginen tarinansa tarjosikin monia hyviä katseluhetkiä, vaikka hahmo pysyttelikin sivussa suuremman osan kaudesta.



Niille, jotka odottivat Teräsmiestä kuin kuuta nousevaa, minulla on huonoja uutisia. Häntä ei nähdä sarjan ensimmäisessä tuotantokaudessa. Viittauksia viittasankarista kuitenkin esiintyy, joten ei häntä unohdettukaan ole. Sitä paitsi asia korjaantuu sarjan toisella kaudella ja hyvin korjaantuukin. En nyt vielä kerro asiasta enempää, vaan palaan asiaan toisen kauden arvostelussa.

En ole paras ihminen sanomaan, kuinka paljon tv-sarja muistuttaa lähdeteostaan eli Supergirl-sarjakuvia. Ymmärtääkseni aika vähän. Esimerkiksi sarjakuvissa Supergirlillä ei ollut DEO:n tapaista organisaatiota apunaan. Hahmon faneja hemmoteltiin kyllä muilla tavoin. Sarjassa näyttelikin peräti kaksi aiemmin Supergirlin roolissa ollutta näyttelijää Laura Vandervoort ja Helen Slater.



Sarja kärsi samasta ongelmasta kuin monet muut supersankarielokuvat ja tv-sarjat. Nimittäin epäkiinnostavista roistoista. Jopa ne kauden pääroistot, joskin heissä oli jopa potentiaalia. Olihan heillä jopa hyvä syynsä tekoihinsa. Vaihtuvista roistoista huonoin oli Silver Banshee (Italia Ricci). Toiset mainitsemisen arvoiset eli Indigo (Vandervoort ja Likevire (Brit Morgan) eivät olleet sen parempia.

Tiivistetystä Supergirl sopii vallan mainosta muiden DC:n supersankarisarjojen joukkoon, joskaan täydellinen se ei missään mielessä ole. Neljä tähteä.

Kaikkien aikojen suurin gladiaattorimatsi

Batman v Superman: Dawn of Justice on uusinta uutta supersankarigenressä. Maailman ehkä tunnetuimpien supersankarien kohtaamista onkin hypetetty paljon. Oliko se hypettämisen arvoinen! 

Tekstini sisältää jonkin verran juonipaljastuksia, vaikka yritänkin pitää ne minimissä. Teitä on varoitettu. Lukijan on myös hyvä tietää jotain minusta. Kieltäydyn valitsemasta Marvelin ja DC:n välillä. Kummallakin on omat hyvät ja huonot puolensa ja se siitä. Muutenkin asiaa perehtyneen fanitytön näkökulmaa on turha odottaa. Sitä janoavat lukevat väärää arvostelua. 

Batman v Superman: Dawn of Justice kertoo siitä, mistä sen nimen perusteella voi odottaakin kertovan. Batman (Ben Affleck) pitää monen muun huolestuneen kansalaisen tavoin ulkoavaruudesta tullutta puolijumalaa mahdollisina uhkana, joten hän julistaa sodan tätä vastaan. Samaa tekee myös kryptoniittiä Intian valtamerestä löytänyt, Teriksen tappamista myös suunnitteleva, Lex Luthor (Jesse Eisenberg

Mukaan sotkuun pääsee mukaan myös Ihmenainen (Gal Gabot) sekä useita muita DC:n supersankari-cameoita. Muun muassa The Flash, suomalaisittain Salama, vilahtaa elokuvassa. Dc:n fanipojat- ja tytöt saavatkin maistiaisia kerrakseen tulevia elokuvia ajatellen. Samasta hahmosta tehdyllä tv-sarjalle ei kuitenkaan ole asian kanssa mitään tekemistä. Marvelista poiketen, DC pitää elokuvat ja tv-sarjat erillään.

Juoni on kuitenkin paikoittain älytön. Asioita tapahtuu, koska asioita tapahtuu ja nyt pitää käynnistää uusi franchise. Hahmoillekaan ei anneta tarpeeksi uskottavia motivaatioita. Varsinkin sankarit yhteen tuova syy oli varsin epäuskottava. Jätän kertomatta, mikä se on. Siitäkin huolimatta, että paljastus ei veisi elokuvalta mitään oleellista.

Tunnelmaltaan elokuva on synkkä, liiankin. Huumoria sai etsiä kissojen ja koirien kanssa ja silti se jäi löytymättä. Tämä on valitettavaa, sitä minusta sitä elokuva olisi kaivannut, edes vähän. En odottanut, että BvS:stä olisi tullut joidenkin Marvelin elokuvien tapaista kevyttä kesäkatseltavaa, enkä olisi sitä halunnutkaan. Kuitenkin nyt elokuva ottaa itsensä aivan liian vakavasti.

Elokuvassa ononneksi paljon hyvää, onhan kaunis ja toimintaa täynnä. Kahden kovan taisteluakin oli mielenkiintoista katsoa, vaikka se loppuikin suhteellisen nopeasti. Lisäksi elokuva kävi yhteen Man of Steelin suuremmista ongelmista. Siinä ihmisiä kuoli kuin muurahaisia, eikä kukaan näyttänyt välittävän. Nyt asia liittyy jopa juoneen. kuolihan hyökkäyksessä jopa Batmanin työtovereita.

Ben Affleck on Batmanina loistava. Pidin erityisesti siitä, että sankarilla on totuttua kovemmat otteet. Henry Cavill puolestaa näyttää hahmolleen sopivalta, mutta ei juuri muuta. Toisaalta olenkin aina pitänyt Teristä jotenkin tylsänä hahmona, vaikka hänen voimansa olisikin kiva saada. Jesse Eisenberg taas oli täysin väärä valinta Lex Luthorista. Hän oli pahiksena ärsyttävä pelottavuuden sijaan.

  Hahmoista suosikkini oli kuitenkin sivuhahmon roolin saanut Ihmenainen, eikä vähiten siksi, että Gal Gabot onnistui roolissaan. Hahmo ei kuitenkaan saa tarpeeksi ruutuaikaa. Asia korjautunee hänen omassa elokuvassa. Lois Lanekin esiintyi elokuvassa, mutta hahmo sai kliseisen neito pulassa-roolin. Syy ei suinkaan ole loistavan Amy Adamssin, mutta materiaali nyt oli, mitä oli.

Batman v Superman: Dawn of Justice on mukiinmenevä supersankarielokuva, vaikkei se ihan hypetyksensä arvoinen olekaan. Huono elokuva ei kuitenkaan ole. Käyn todennäköisesti katsomassa muita elokuvasarjan tuotoksia, ainakin Ihmenaisesta kertovan elokuvan. Annan elokuvalle kolme tähteä.