Nyt arvostelemani Terry Pratchettin Valkoparta Karjupukki kertoo uskomuksista, ja uskomisen tärkeydestä kirjailijalta tutulla otteella. Vain ja ainoastaan positiivisessä mielessä.
Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verran juonipaljastuksia! Ei kuitenkaan mistään kirjan kannalta kovin ratkaisevasta.
Huomautus: Valkoparta Karjupukista on tehty myös minisarja. Osa tämän arvostelun kuvista on otettu sieltä. En kuitenkaan voi sanoa mitään siitä, kuinka uskollinen sarja on kirjoille, sillä en ole nähnyt sitä.
Universumi toimintaa valvovat Tarkastajat tilaavat Salamurhaajien killalta Kiekkomaailman vastikkeen Joulupukille eli Karjupukin murhan. Tämä kummastuttaa kiltaa, sillä kyseessä on kuitenkin pelkkä taruolento. Koska tehtävästä saatava palkkio on kuitenkin hyvä, niin he laittavat tehtävään jopa killan jäsenten mittapuulla häiriintyneen, mutta sitäkin asiansa osaavamman, Herra Teelehden.
Toisaalla Kuolema on alkanut toimittaa Karjupukin virkaa, mikä herättää myös hänen tavallista elämää haluavan lapsenlapsensa Susan Sto Helittin huomion. Hän päättääkin selvittää syytä isoisänsä kummalliseen käyttäytymiseen. Lisäksi myös Näkymättömässä Ylioppistossa ollaan huomattu, että jotain on pahasti vialla. Valkoparta Karjupukki on Terry Pratchettin kahdeskymmenes Kiekkomaailmana sijoittuva romaani.
Vähän aikaa sitten BBC America aloitti Terry Pratchettin maailmaan sijoittuva The Watch-sarjan. Sarja ei ehkä ole kirjojen veroinen, mutta se sai minut taas innostumaan kirjailijan tuotannosta. Niistä ensimmäisenä käsiini osui Valkoparta Karjupukki, joka olikin ihan yhtä hyvä kuin muistinkin kirjailijan teosten olevan, tai voisi jopa sanoa, että parempi.
Valkoparta Karjupukin teemana toimi erilaisten uskomukset ja erityisesti niihin uskomisen tärkeyden. Sitä käytiin erityisesti jouluun liittyvien uskomusten kautta, niin kuin loogista olikin. Liittyyhän siihen enemmän uskomuksia kuin mihinkään toiseen juhlapyhään. Se olikin teemana harvinaisen kiinnostava. Pidin myös kirjailijan Unohdetut Jumalat tyylisestä toteutuksesta.
Kertomistyyli oli Pratchettille tyypillinen eli humoristinen, filosofinen ja lämminhenkinen. Tuttuja alaviitteitäkään ei oltu unohdettu. Kirja loistikin erityisesti sillä huumorin saralla. Jokainen kirjan hahmo, pahiksia lukuun ottamatta, kuvattiin myös hyvin inhimillisellä otteella. He tuntuivat oikeilta ihmisiltä vikoineen kaikkineenkin tai ehkä juuri niiden takia. Jopa ne hahmot, jotka eivät teknisesti olleet ihmisiä.
LempiKiekkomaailma-kirjakseni se ei kuitenkaan noussut, lukunautintia haittamattomien pikkuvikojensa takia. Juoni oli hyvyydestään huolimatta vähän turhankin ennalta-arvattava. Näkymättömään Yliopistoon keskityttiin vähän turhankin paljon, ottaen huomioon, ettei se loppujen lopuksi ollut juonen takia niin kovin tärkeä. Kirjaan uutena tuodut sivuhahmotkaan eivät olleet mitenkään erityisen muistettavia.
Susan oli jokseenkin legendaarisemman Sam Vimesin veroinen päähenkilö. Pidin erityisesti hänen käytännöllisestä tavasta nähdä maailman, myös yliluonnollinen sellainen. Kuolemasta voisi sanoa samaa. Ja ehkä enemmänkin. Hän kuuluu koko kirjasarjan parhaimpien hahmojen joukkoon, jos ei jopa ole paras. Sivuhahhmoista minulla ei ole suosikkia, mutta ei inhokkiakaan.
Tarkkailijat olivat melko yksiulotteisia pahiksia, mutta se ei ole paha asia. Pidänkin heitä paljon aktiivisempaa Herra Teelehteä kirjan varsinaisena pääpahiksenä. Hän oli myös pahiksista mielenkiintoisin. Ainakin osittain siksi, että häneltä ei löytynyt yhtään parantamiseen viittaavaa ominaisuutta. Hänen keräämä joukko pikkurosvoa olivatkin sitten hieman sympaattisempia.
Seuraavaksi Terry Pratchettin kirjakseni valikoitui paljon enemmän The Watch-sarjaan ja sitä kautta myös Yövartioihin liittyvä kirja, Yövartiosta. Se onkin ollut tähän asti hyvä, jopa Valkoparta Karjupukkia parempi. Teen siitä arvostelun, kunhan olen saanut sen luettua. Todennäköisesti kuitenkin sarja-arvostelu tulee ensin. Niitä ensin kirjoitan kyllä koko joukon muita arvosteluja ja mahdollisesti myös muita tekstejä.
Tiivistetysti Valkoparta Karjupukki oli juuri niin hyvä kirja kuin sen kirjailijalta sopii odottaakin, pikkuvioistaan huolimatta. Siksi se ansaitsee täydet viisi tähteä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti