Ruusujen sotaa ja valtapelejä

Jokin aika sitten Yleltä tuli Valkoinen kuningatar -sarja. Sattumalta löysin kirjan, johon kyseinen sarja perustuu ja vieläpä hotellini muuten niin vaatimattomasta kirjahyllystä.

Valkoinen kuningatar alkaa Elisabethin, nuoren lesken ja kahden pienen pojan äidin, hurmatessa nuoren ja komean Yorkin kuninkaan. Hänestä tulee tietenkin kuningatar. Kirja keskittyykin hovin juonitteluun ja erityisesti vallan säilyttämiseen keinolla millä hyvänsä. Välillä kirjassa käytiin jopa taistelutantereen puolella, Edvardin näkökulmasta tosin. Kirja perustuu historialliseen faktaan, vaikka taiteellisiakin vapauksia on otettu. 

Myös taikuus on otettu myös esiin, sillä onhan Elisabeth itsensä jumalatar Melusinan jälkeläinen.Tämä on puhdasta fiktiota, vaikka kuulemani mukaan Elisabethin huhuttiin olevan noita myös oikeasti. Valitettavasti aihe jäi etäiseksi. Melusinan tarinaa tuntemattomalle, se on vähän samanlainen kuin Pieni merenneito, mutta paljon synkempi. 

Melusina

Valkoinen kuningatar on viihdyttävä historiallinen romaani, johon naisnäkökulma toi oman ominaispiirteensä. Historialliset romaanit ovat mieleeni. Ei tosin suosikkilajityyppini, mutta ei kaukanakaan. Siksi kirja veti minua puoleensa. Kirja oli parempi kuin tv-sarja, joskin oli sarjassakin oli yksi etu kirjaan nähden. Tv-sarjassa nähtiin myös muita näkökulmia, kohtauksia kun oli muistakin sarjan kirjoista.

Päähahmo oli aluksi mielenkiintoinen, vahva ja määrätietoinen leski, mutta muuttui kirjan myötä vallanhimoiseksi juonittelijaksi, jota ei kiinnostanut mikään muu kuin kruunu, ei edes lapsensa. Sama vika löytyy kylläkin muiltakin romaanin henkilöiltä. Lempihahmoni oli Elisabethin Anthony-veli. Pidin myös Elisabethin äidistä ja vanhemmasta tyttärestä, joka on nimeltäänm myös Elisabeth. Kirjassa oli paljon muitakin samannimisiä eri henkilöitä. Sitä lukiessa täytyi siis olla ajatus mukana ja välillä tosissaan miettiä kenestä on puhe.

Tarina eteni aivan hirvittävällä vauhdilla. Monissa kohtaa tämä on hyvä asia, mutta joskus hyppimistä tapahtui liikaakin. Lukijakin haluaa hengättää välillä. Joskus tarina yltyi tylsäksi, kun se kuvaili lähinnä Elisabethin lapsien saantia. Myös Elisabethin teoreettiset mitä jos- mietinnät puuduttivat.

Valkoinen kuningatar on laadukashistoriallinen romaani, hyvällä mausteella. Siinä on kuitenkin omat heikkoutensa. Neljä tähteä. Voin ajatella lukevani myös sarjan muut osat.

Ruusujen sodan loppu- Elisabeth Woodvillen silmin

Aloitin Valkoisen kuningatteren katsomisen jo aikoja sitten. Sain sarjan päätökseen kuitenkin vasta nyt. Ajattelinkin kertoa lyhyesti, mitä mieltä olin sarjan lopusta.

Tuore kuningas

Kuningas Rikhard, Elisabethin aviomiehen veli, on saanut valtaistuimen haltuunsa. Siitä ei Elisabeth pidä. Eikä vähiten siksi, että Elisabeth ajattelee tuoreen kuninkaan tappaneen hänren poikansa. Itse päähenkilö jää sivuosaan tarinan edetessä. Henkilöpaljouden keskellä se on ymmärrettävää, varsinkin kun hän ei ole enää kuningatar. Miksi häntä pitäisi kuvata, kun kaikki jännittävä tapahtuu toisaalla. Sarjan viimeisessä jaksossa keskitytään Bosworthin taisteluun ja sitä edeltävään juonitteluun. 

Sarjan loppu tuskin yllätti juuri ketään historiaa tuntevaa. Se ei kuitenkaan ollut ihme, sillä sarja perustuu oikeaan historialliseen tapahtumaan. Olisinkin yllättynyt, jos esimerkiksi kuningas Rikhard olisi voittanut taistelun. Määränpää ei ollutkaan sarjan pointti, vaan itse matka. Sentään joitakin yllättäviä käänteitäkin esiintyi, esimerkiksi sarjasa toinen Towerin prinsseistä oli vaihdokas. Fakta ja fiktio lomittuvatkin Valkoisessa kuningattaressa yhteen varsin kutkuttavasti, mikä onkin suurin syy katsoa sarjaa. 

Vailkoinen kuningatar oli minusta suhteellisen uskottava. Poikkeuksena mainittakoot, että naiset eivät näyttäneet vanhenevan yhtään. Esimerkiksi Elisabethin lapset ovat jo aikuisia, mutta hän näyttää edelleen kolmekymppiseltä. Lisäksi historiallinen viihde aina romantisoi menneisyyttä. Siitä huolimatta sarjan ajankuva on uskottavampi kuin vaikkapa Tudorsissa.

Sarjasta olisi saanut pidemmänkin. Kymmeneen jaksoon piti tiivistää aika paljon ja hyppiä vuosia eteenpäin nopeassa tahdissa. Toki hyppimistä ei voitu väittää. Käyhän sarja läpi koko tarinan kuningatar Elisabethin valtaan nuosusta Ruusujen sodan loppumiseen asti. En ole lukenut saman nimistä kirjaa, johin sarja perustuu, mutta olen kuullut sarjan olevan sille uskollinen. Ei ihme, sillä kirjan kirjoittaja Philippa Gregory on ollut tiiviisti mukana sarjan teossa. 

Kaiken kaikkiaan loppu oli onnistunut. Sarja ei menettänyt kiinnostustaan hiukkaakaan. Se oli loppuun asti historiallista draamaa parhaimmillaan.

Valkoinen kuningatar – Historiallisen draaman tähti

Kiitos Ylen, Suomessa voi nyt katsoa Philippa Gregoryn historialliseen romaaniin perustuvaa Valkoista kuningatarta. Sarjasta on tullut jo kolme ensimmäistä jaksoa.

Sarjassa seurataan ns. Ruusujen sodan loppuvaiheita. Aihe onkin kiinnostava, varsinkin kun luin Conn Igguldenin samaan aikaan sijoittuvaa kirjasarjaa. Sen tapahtumat vaan sijoittuvat sodan alkuaikoihin ja näkökulmakin on eri. Kun Conn Igguldenin kirjoissa pääosissa on kuningas Henrik ja hänen vaimonsa Margareta Anjoulainen, ovat he Valkoisessa kuningattaressa maanpaossa. Heidän sijastaan valtaistuimella istuu Yorkin suvusta kuningas Edvard IV, joka rakastuu leskeksi jääneeseen Elizabeth Woodvilleen ja tekee tästä kuningattaren. Siitä lähtee käyntiin sarjan juoni, jonka perustana on valtaistuimen säilyttäminen keinolla millä hyvänsä. Sarja on kymmen osainen.

Valkoinen kuningatar kuuluu romaanisarjaan, joka kertoo ruusujen sodasta. Romaanisarjan muita osia on Riverssin lady, Punainen kuningatar, Kuninkaantekijän tytär ja Valkoinen prinsessa. Romaanien kirjoittaja historiallisten romaanien kuningattareksikin tituleerattu Philippa Gregory on journalisti ja historioitsija. Hän on julkaissut useita Tudorien aikaan sijoittuvia historiallisia romaaneja, kuten elokuvanakin nähtävän Kuningattaren sisaren. Gregory on omistautunut myös hyväntekeväisyydelle. Hän on aloittanut Gambiassa hyväntekeväisyystoiminnan, jonka päämääränä on muun muassa rakentaa maahan kaivoja.

Sarjan päähenkilö, Elisabeth Woodville on todellinen henkilö. Moni sarjassa nähty tapahtumakin on todella tapahtunut. Ei välttämättä juuri kuvatulta tavalla, mutta kuitenkin. Todellinen Elisabeth oli Sir Richard Woodvillen ja Jacquetta Luxemburgilaisen vanhin tytär. Ilmeisesti hän oli päässyt äitinsä suhteiden kautta hoviin ja lopulta avioitunut John Greyn kanssa. Heillä oli kaksi poikaa. John kuoli St. Albansin taistelussa. Yorkien voittaessa perhelle tuli tiukat ajat, sillä Elisabethin puoliso oli taistellut Lancasterien rivissä. Tätä kuitenkin onnisti tavattuaan kuninkaan, joka ihastui tähän ensitapaamisella. He menivätkin naimisiin ja Elisabet kruunattiin Westminsterissä 26. toukokuuta 1465. Kyseessä oli ensimmäinen kerta englannin historiassa, kun kuningas avioitui alamaisensa kanssa. Tästä johtuen Elisabeth ei ollut koskaan suosittu kuningatar. Elisabethillä oli tiettävästi viisi tyttöä ja kaksi poikaa kuninkaan kanssa. Muita todellisia ja tärkeitä hahmoja sarjassa ovat kuningas Edvard IV ja ”kuninkaantekijä” Richard Neville.

Olen nähnyt vain kolme jaksoa, joten en tiedä lopusta. Historia sanoo tapahtumista näin: Neville kuoli jouduttuaan hevosensa tallomaksi. Edvard voitti sisällissodan, mutta kuoli huhtikuussa 1483. Kuninkaan veli, Rikhard III nimettiin sijaishallitsijaksi, sillä Edvardin poika oli vasta kaksitoista. Elisabeth yritti horjuttaa sijaishallitsijan asemaa, mutta ei onnistunut siinä. Lopulta Edvardin poika sai kuninkuuden. Sijaishallitsija kaappasi kuitenkin vallan. Rikhard III kaatui Bosworthin taistelussa, jolloin valtaan tuli Henrik Tudor, myöhemmin Henrik VII. Richardin kuolema päätti ruusujen sodan. Pojat teljettiin Toweriin, josta he katosivat. Mysteeristä saisi toisen tekstin. Richardin epäillään murhanneen heidät, mutta todisteita hänen syyllisyydestään ei ole. Edes heidän kuolemansa ei ole varmaa. Heidät kuitenkin haudattiin, sillä vuonna 1674 työmiehet löysivät pienten lapsien ruumiit, joiden pääteltiin kuuluvan pojille. Luiden alkuperää ei ole kyetty varmistamaan. Elisabeth liittyi kuitenkin vielä kertaalleen kuninkaallisen perheen jäseniksi. Hänen tyttärensä meni naimisiin uuden kuninkaan Henrik VII:n kanssa.

Pidin siitä, ettei sarja turhaan aikaillut. Vaikka tyyli tempo onki rauhallinen, joka jaksossa riittää tapahtumia. Tunnelma vaihtelee alun keveydestä, paljon synkempään. Itse päähenkilö voisi olla persoonallisempikin. Hänestä on helppo pitää, mutta siihen se jäikin. Kuulemani perusteella hän kuitenkin muuttuu moniulotteisemmaksi sarjan edetessä. Pukudraamana sarja toimii. Syvälliseksi sarjaa ei voi haukkua, vaikka toki siinä on omat vakavat kohtauksensa. Olisin toivonut kuitenkin enemmän ajan kuvausta. Ymmärrän kyllä, että juoni on pääosissa ja aika vain tarjoaa sopivan miljöön. Siitäkin huolimatta vähän enemmän ajasta voisi kertoa. Viimeaikoina kun olen kiinnostanut juuri tuosta aikakaudesta. Valkoinen kuningatar on vahvasti naisten tarina. Miehet jäävät auttamattomasti sivuosaan, kuten myös itse sota. Sarjasta näytetään lähinnä sen poliittisia merkityksiä, itse taisteluita ei niinkään. niitä olisin kaivannut tuomaan vastapainoa draamalle. Sarja ei ole ihan Tudorin luokkaa, mutta laadukas siitäkin huolimatta. Sarjan parasta antia visuaalisen tunnelmoinnin lisäksi, olivat viittaus noituuteen. Aihe kiinnostaa itseäni. Ainakin pääosan esittäjä sopi kuvaa, joka minusta hahmosta on. Valkoiselle kuningattarelle pitää antaa aikaa, se ei koukuta heti ensimmäisestä jaksosta. Harva sarja koukuttaa. Luvassa on jatkossa varmasti runsaasti vehkeilyä, hienoja pukuja ja romantiikkaa. Toivottavasti taisteluitakin näytettäisiin enemmän. Nyt minua kiinnostaa lukea Philippa Gregoryn kirjat. Veikkaan, että ne ovat sarjaa parempia. Ei sillä, sarjassakaan ei ole valittamista. Annan alkujaksoille neljä tähteä.