Näytetään tekstit, joissa on tunniste novellit. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste novellit. Näytä kaikki tekstit

maanantai 2. maaliskuuta 2020

Scifin mestari Alaistar Reynolds taitaa myös pienoisromaanit


Arvostelen nyt scifin mestarin Alastair Reynoldsin kaksi kirjailijan miniromaania, Hitaat Luodit ja Ikiroudan. Kumpikin oli juuri niin korkealaatuisia kuin mitä kirjailijalta sopii odottaa.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää väistämättä jonkin verran juonipaljastuksia. Yritän kuitenkin pitää ne minimissä.

Kuvahaun tulos: alastair reynolds slow bullets
Sotilas Scur on kidutettu ja ammuttu hitaasti tappavalla luodilla. Poistaessaan luotia hän menettää tajuntansa ja herää Caprice-nimisellä avaruusaluksella, joka on täynnä kummankin puolen sotilaita, sotarikollisia ja viattomia siviilejä. Pian hän kuitenkin huomaa, että matkustajien keskinäinen kina ei suinkaan ole huolista suurin, vaan vaakalaudalla on koko ihmiskunnan tulevaisuus.

On vuosi 2080 ja ihmiskunta käymässä vähiin yksinkertaisesta Tuhoksi kutsutun katastrofin seurauksena. Asialle yritetään hakea ratkaisua aikamatkailusta, johon myös 71-vuotias matematiikanopettaja Valentina. Hän pääseekin loppuen lopuksi vuoteen 2028, mutta huomaa pian, että jokin meni pahasti pieleen. Eikä vain siksi, että Tatjana, nuori nainen, jonka ruumista hänen pitää lainata, kehoa kuin ei voi siirtää ajassa taaksepäin, vain tietoisuuden, on jostain syystä tajuissaan.

Kuvahaun tulos: alastair reynolds
Alastair Reynorls on yksi parhaita scifi-kirjailijoita, jos ei paras. Hän on myös ensimmäinen kirjailija, joka sai minut innostumaan genrestä. Hänen päähahmonsa, ja joskus muutkin hahmot, ovat samaistuttavia ja todentuntuisia. Maailma tuntuu eletyltä. Kirjoitustyyli on erittäin sujuvaa ja juoni aina yllätyksellinen. Teknologiakin jaksaa kiinnostaa mikä on yllättää, koska en ole ihan siihen suuntaan suuntautunut.

Lisäksi on sanottava, että Alastair Reynolds kirjoittaa harvinaisen moniulotteisia ja samaistuttavia naishahmoja. Jopa siinä määrin, että mietin, onko nimi pelkkä peitenimi jollekin naiskirjailija. Se olisi uskottavaa, sillä scifiä pidetään enemmän miesten lajina, joten naiskirjailijoiden on vaikea saada nimeä itselleen. Tai niin ainakin luulisi. Ainakin wikipedian mukaan näin ei kuitenkaan ole. Hän nyt vain osaa kirjoittaa erinomaisia hahmoja riippumatta heidän sukupuolestaan.

Miehen kaksi miniromaania eivät jääneet yhtään aikaisemmin lukemien, ihan perusromaanin mittaisia, huonommaksi. Kumpikaan. Pidin Hitaita luoteja vähän parempana, koska sen teemat, muisti ja päähahmo, pystyvä, mutta myös inhimillinen naissotilas, vaan iskevät enemmän, mutta Ikiroutaakin oli vaikea laskea käsistään. Ne olivat niin hyviä, että toivoin niiden olevan pidempiä.

Toki teosten lyhyydellä on hyvätkin puolensa. Niissä ei ole yhtään turhaa sivua, eikä kummankaan tarina todellakaan laahaa paikallaan. Lisäksi juuri lyhyytensä novellit sopivat erinomaisesti ensimmäiseksi Alastari Reynoldis kirjaksi. Niiden lukemiseen ei mene kauan aikaa, mutta niistä saa kuitenkin melko hyvän käsityksen siitä, onko kyseiset romaanit oma juttu vai ei.

Nyt kuitenkin itse kirjojen arvostelun pariin. Aloitan arvostelun Hitaista luodeista. Ihan siitä syystä, että luin sen ensimmäisenä.

Kuvahaun tulos: alastair reynolds
Hitaat luodit oli tarinana lyhyt, mutta siinä käsiteltiin isoja asioita, kuten sodan vaikutusta ihmiseen sekä muistia ja erityisesti sen epäluotettavuuttakin. Se kuitenkin tuntui koko ajan henkilökohtaiselta, eikä vain siksi, että siinä oli minä-kertoja. Yhtä tärkeää kuin mitä tapahtui, oli se, miten se vaikutti Scuriin niin psykologisesti kuin käytännön tasolla ja siihen, mitä mieltä tämä oli asiasta.

Mikään iloinen kirja ei ole, vaan sen tunnelma alkaa synkentyä koko ajan tarinan edetessä. Lienee sanomattakin selvää, että laivamatka ei suju niin kuin piti. Syystä, jotka jätän sanomatta, vaikka se onkin, ainakin osittain, helppo arvata. Se olikin yksi monista kirjan tvisteistä, kaikki yhtä toimivia ja myös järkeenkäyviä. Niinpä mikään niistä ei tuntunut vain shokeeramisen vuoksi tehdyiltä.

Scur oli päähenkilöksi hyvä, joskin kirjan hahmokaartista ei ainoa mahdollinen. Pidettävä, vahva, mutta myös hyvin helppo ymmärtää. Hän ei loppuen lopuksi kuitenkaan ollut siitä luotettavasta päästä, niin kuin varsinkin loppupuolella tulemme huomaamaan. Jos sellaiset kertojat ärsyttävät, kannattaa tämä miniromaani jättää suosiolla väliin.

Muista hahmoista mieleen ei jäänyt kuin Scurin kiduttaja ja verikoston kohde Orwin. Hän olikin sopivan vihattava, vaikka en ymmärrä sitä, miksi panosten ollessa paljon isompia joku keskittyisi niin paljon kostoon, varsinkin kuin lopussa koko juonikuvio ei edes saanut mitenkään tyydyttävää päätöstä. Muista en muista edes nimiä, vaikka heistäkin löytyi ties monenlaista persoonaa. Tarina oli siinä määrin Scurin ja vain pelkästään hänen.

Kuvahaun tulos: alastair reynolds ikirouta
Ikirouta käsitteli aihetta, josta kertovat teokset epäonnistuvat vähintään yhtä usein kuin onnistuvat: Aikamatkailua. Miniromaani kuitenkin onnistui. Se ei selittänyt liikaa, sen aikamatkailun teoria kävi järkeen ja se keskittyi enemmän henkilökohtaiseen tasoon. Panosten ollessa korkea. Itse Tuhon aiheuttajakin saadaan tietää vasta suhteellisen loppumetreillä.

Romaanin kertomistyyli poikkeaa totutusta, sekä lajityypin, kirjailijan sekä yleensäkin kirjallisuuden näkökulmasta. Tarinaa kerrotaan hypellen eri aika janoista toiseen. Se aloittaa ajasta, jolloin kaikki on jo mennyt pieleen ja Valentinan pitää pelastaa, mitä pelastettavassa oli. Jatkuu kertomalla, miten Valentina oikein päätyi huippusalaiseen projektiin ja siirtymällä hänen ensimmäisiin aikahyppyihin.

Vanhan päähenkilöön keskittyminen on nykykirjallisuudessa, tai ainakin niissä kirjoissa, joita itse luen, hyvin harvinaista. Siitä Ikirouta ansaitseekin kiitosta. Varsinkin kuin Valentinella oli ylin kyllin persoonaa Hyvä hahmo, joskin vähemmälle huomiolle jäänyt oli myös Tatjana. Siksi kirja olikin parhaimmillaan keskittyessä heidän kahden keskinäisiin kanssakäymisiin.

Muihin hahmoihin ei taaskaan päästy tutustumaan kovinkaan kummoisesti novellin lyhyydestä johtuen, mutta kyllä hekin vaikutuksen teki. Aikamatkustustiimiin oli saatu jopa suomalaisväriä mikä on aina hyvä. Joskin minusta tuntuu, ettei kirjailija ole oikein tutustunut Suomeen, sillä kyseisen naishahmon nimi oli Antti. Se jäi mieleen, vaikka kirjan hyvyyden kannalta sillä ei ollut mitään väliä. Asia oli lähinnä huvittava.

Yksi asia jäi kuitenkin häiritsemään kirjassa ja vain yksi. Miksi Valentina ei tunnistanut varista, vaikka oli vuonan 2028 jo aikuinen? 20-vuotias kyllä tunnistaa eläimet ja puut ja muut. Tiedän, että tämä kuulostaa turhalta nillittämiseltä ja sitä se kai onkin, mutta tällaiset loogiset aukot syövät hieman tarinan uskottavuutta, niin pieniä kuin ne ovatkin.

Tiivistetysti jos päätät lukea vain yhden scifikirjan, niin kannattaa valita joko Hitaat luodit tai Ikirouta. Tai kummankin ollessa niin lyhyitä, vaikka molemmat. Annan kummallekin viisi tähteä!

maanantai 29. elokuuta 2016

Jack Reacher pelastaa päivän-Jälleen kerran

Lee Childin Jack Reacher-kirjat ovat suosikkitrillereitäni. Niinpä etsiessäni itselleni sopivaa matkalukemista, käteeni osui sarjan 20. kirja, Make Me.

Luin Make Me:n englannin kielellä, sillä on ostettu saksalaiselta lentokentältä, josta ei tyypillisesti suomenkielisiä kirjoja löydä. Se saattaa vaikuttaa mielipiteeseeni kirjasta, erityisesti arvioidessani kirjailijan kirjoitustyyliä. Lisäksi minun on paras varoittaa taas siitä, että tämä kirja sisältää jonkin verran juonipaljastuksia. Lue siis omalla vastuulla. Nyt pitemmittä puheitta arvostelun pariin.

Jack Reacher pysähtyy Mother's Rest-nimiseen kaupunkiin, sillä hän on kiinnostunut omaperäisesti kaupungin nimen alkuperästä. Siellä hän tapaa naisen, joka erehtyi luulemaan Reacheria saman ruumiinrakenteen omaavaksi kollegaksi. Koska Reacherillä ei ole muutakaan tekemistä, hän päättää auttaa naista, yksityisetsivä Michelle Chania, selvittämään kollegan kohtalon.

Aikuisen miehen katoamisesta alkanut tapaus muuttuu mielenkiintoiseksi hyvin nopeasti, kun kaksikko löytää kadonneelta kollegalta 200 kuolemasta kertovan muistilapun. Siinä on myös tiedetoimittajan puhelinnumero. He huomaavat myös pain, että kaupunkilaiset eivät ota tulokkaita innolla vastaan. Päinvastoin. He haluavat heidät pois kaupungistaan, vaikka väkivalloin. Mitä he oikein yrittävät salata?

Asetelma voi tuntua tutuakin tutummalta. Ymmärrettävästä syystä. Siitä, että entinen sotilaspoliisi matkaa ympäri Amerikkaa ja pelastaa samalla viattomia ihmisiä, ei paljon uutta voi saada. Ei vaikka olisi kuinka hyvä kirjailija. Siitä, onko asia hyvä vai huono voi olla montaa mieltä. Osaa se kyllästyttää, toistuuhan sama kaava melkein joka kirjassa. Niitäkin kirjailijalla on plakkarissaan jo 20.

Osa, joihin minäkin kuulun, puolestaan eivät halua kirjojen muuttuvan turhan paljon. Se nimittäin voisi tehdä kirjoista huonompia. Mitä olisi Jack Reacher-kirja ilman kovaa päähenkilöä, häntä avustavaa melkein yhtä kovaa naista, väkivaltaa ja erityisesti Reacherin rationaalista rikostutkintaa? Niitä kirja tarjoaakin rutkasti. Päähenkilö Reacherkin pysyi Reacheriä. Kirjasarjaa lukeneet tietävät, mitä tarkoitan.

Vannoituneiden kirjasarjan fanien ei siis kannata olla huolissan. Siitäkin huolimatta, että kirjasta löytyy jotain omaakin. Siis tässä kirjasarjassa ei yleisesti. Esimerkiksi tarinaa oli nykyaikaistettu jonkin verran, sillä teknologia tuli esiin paljon aikaisempia kirjoja enemmän. Erityisesti aina kiinnostava Pimeä Verkko sai suuren osan tarinasta. Aihe olikin kiinnostava, vaikka nykyään se löytyy melkein joka jännäristä.

Jack Reacheriä kirjoihin perustuvassa elokuvassa näytellyt Tom Cruise
Kirjasarjan paras piirre on sen päähenkilö Jack Reacher. Arvostan erityisesti hänen rationaalista mieltään. Mies ei ratko ongelmia pelkästään nyrkkien avulla, vaikka niitäkin käytettiin säästelemättä. hahmo osoittautui myös inhimilliseksi, erityisesti tässä kirjassa. Reacher jopa vahingoittui. En laske sitä kirjan viaksi, sillä se teki muuten epäuskottavasta kirjasta vähän uskottavimman.

Pidin myös Michelle Changin hahmosta, vaikka hän olikin kokemukseensa nähden uskomattoman kädetön. Onhan hän sentään entinen FBI-agentti. Hänellä ja Reacherillä oli seksisuhde. Ilmeisesti siksi, että lukijat, varsinkin naiset, näyttävät haluavan sitä. Minusta se oli turha lisä kirjaan, vaikka en mitä käännettä suorastaan vihannutkaan. Varsinkin kuin kaksikko näytti sopivan hyvin yhteen.

Kirjasta löytyi kolmaskin tärkeä, Reacherin puolella oleva hahmo, tiedetoimittaja Ashley Westwood. Hän oli hahmona ihan ok, ei enempää tai vähempää. Hahmo olikin mukana lähinnä tarinallisten elementtien takia. Hän sai juonen liikkumaan eteenpäin. Juonta eteenpäin laittoi myös kaiken alulle pannut Keever, joka kuitenkin kuoli jo ensimmäisessä osassa. Niinpä häneen ei oikein päässyt tutustumaan.

Kirjan roistot osoittautuivat pettymyksiksi. He olivat juuri samanlaisia kuin melkein kaikissa muissakin Jack Reacher-kirjoissa, eikä heillä siten juuri ollut omaa persoonaa. Toki muitakin hahmoja kirjassa esiintyi, kuten mielihyvää tuntemaan pystymätön nuori mies ja rikas hienostoalueella asuva perhe.En kuitenkaan mene heihin sen enempään. He kun eivät ollut mitenkään mainitsemisen arvoisia.

Make Me loppui samalla tavalla kuin muutkin saman sarjan kirjat, lopputaisteluun. Se ei liene kenellekään sarjaa vähääkään lukeneelle ollut mikään yllätys. Mother’s Restin salaisuus puolestaan oli, ainakin minulle. Se on yksi syy, miksi pidin siitä niin paljon. Lisäksi se kävi järkeen ja oli hieman tavallista synkempi ja siten myös mielenkiintoisempi. kuitenkin kävi järkeen.

Kirjan lopussa selvisi myös kaupungin nimen arvoitus, mutta loppuen lopuksi se ei ollut kovinkaan ihmeellinen. Itseasiassa unohdin sen jo. Sen sijaan minulle jäi epäselväksi, miksi kirjan nimi on Make Me. Se ei liittynyt juoneen tai mihinkään muuhunkaan juuri millään tavalla. Minun on kuitenkin sanottava, että nimi kyllä sopii juuri tämän kaltaisille kirjoille.

Lee Child kirjoittaa
Vaikka pidinkin suurimmaksi osaksi kirjasta, paljonkin, siinä oli luonnollisesti myös omat huonot puolensa. Pelkäksi ylistykseksi tämä arvostelu ei siis jää. Huonoista puolista ensimmäinen liittyy hahmojen puheeseen, joka kuulostaa samalta olipa hahmo kuka tahansa. Joskus olikin vaikea tajuta, kuka olikaan milloinkin äänessä. Toinen huono puoli liittyi loppuun, joka tuntui kiireessä kirjoitetulta.

Kirjaan lopusta, alkuperäisen tarinan päätyttyä, löytyi vielä Small Wars- niminen Jack Reacher-novelli. Sen tarina sijoittui 80-lukunloppuun eli aikaan, jolloin Reacher vielä työskenteli armeijan leivissä. Tarinassa armeijan salaisia neuvotteluita hoitanut rikas naissotilas löytyi kuolleena kallista Porche-merkkisestä autostaan. Reacherin piti luonnollisesti selvittää, kuka hänet oli oikein tappanut ja miksi.

Asiaan liittyi uhrin salainen työ, tekijän suuret jalat sekä teosta syyttä pidätetty erakoitunut musta mies. Tapaus oli riittävän mielenkiintoinen pitämään kiinnostustani yllä loppuun asti. Varsinkin, kuin siinä mentiin vähemmän tunnettuun Reacherin nuoruusaikoihin. Pidin erityisen paljon kahdesta asiasta: Reacherin vahvasta ja persoonallisesta naisavustajasta sekä yllättävästä lopusta.

Make Me oli vahva Jack Reacher-kirja. Pidin tuotteesta, niin sanoakseni. Siinä oli kuitenkin jotain vakavia vikoja, minkä vuoksi se ei ansaitse täysiä viittä tähteä. Neljä ja puoli tähteä. Eli erinomainen arvosana kuitenkin.