Jo Nesbøn Jano-romaani ei ehkä päädy miehen parhaiden teosten joukkoon, mutta kuuluu silti kirjailijansa tavoin pohjoismaiden dekkareiden kärkeen.
Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia niin arvosteltavasta Jano-romaanista kuin mahdollisesti Jo Nesbøn aikaisemmista teoksista!
Norjan legendaarisin, ja samalla pahamaineisin, poliisi Harry Hole on kääntänyt elämässä uuden lehden. Hän on jättänyt rikosten ratkaiseminen ja siirtynyt opettamaan Poliisikoulussa. Mies on jättänyt alkoholin. Elämänmuutos oli sen arvoinen, sillä niiden tilalla on hänen unelmiensa nainen, vaimo Rakel.
Tuo seesteisyys on kuitenkin uhattuna kun Norjaan ilmestyy uusi, uhriensa verta vampyyrien tapaan juova, sarjamurhaaja. Aluksi Holea ei juuri vampyristin jahtaaminen kiinnosta, mutta uhrien kasautuessa hänkään ei malta pysyä poissa, varsinkin kuin pian jahti saa paljon odotettua henkilökohtaisa piirteitä. Jano on Jo Nesbøn 11. romaani.
Luen suhteellisen vähän dekkareita, sillä vaikka pidänkin suurimmasta osasta lukemistani. Ne eivä kuitenkaan juuri vie minua mukaansa. Harvassa ovat sellaiset dekkarikirjailijat, joiden kirjoja otan, jos muitakin vaihtoehtoja on saatavilla. Niitä kirjailijoita, joiden kirjoja oikein odottaa on vielä vähemmän, vain yksi, Jo Nesbø.
Sille on syynsä. Jo Nesbø on kirjailijana havinaisen taitava. Pidän erityisesti hänen kuivasta huumoristaan. Hänen päähenkilönsä Harry Holekin on sellaiseksi harvinaisen hyvä, niin stereotyyppisenä kuin alkoholisoitunutta, mutta nerokasta, poliisia voisi pitääkin. Jännityksen luomisessa mies on myös harvinaisen kova.
Jano ei tuottanutkaan pettymystä miehen fanille tai muuten hänen kirjoistaan pitäville. Kirja ei ehkä ollut kirjailijan parhaita teoksia, esimerkiksi Lumiukko oli parempi (voi sen haukutusta elokuvaversiosta sanoa mitä muuta tahansa). Mutta se oli silti kaukana huonosta tai edes pelkästään hyvästä.
Kirjan juonikin oli täynnä yllättäviä käänteitä, jopa liikaa. Varsinkin lopussa oli jo vähän liiankin monta käännettä, joista ainakin yksi meni jo jopa saippuaoopperan. Tai Hollywoodilaisuuden, mikä tuntui hieman kummalta valinnalta aihevalinnastaam huolimatta suhteellisen maanläheiseen kirjaan. En ollutkaan ensimmäinen, jolle tuli mieleen, että ehkä lopulla pedataan tulevaa Jano-elokuvaa.
Vampiristit ovat myös aiheena harvinaisen mielenkiintoinen. Varsinkin kuin sarjamurhaajan psyyke kiinnostaa muutenkin minua. Aihe sekä siihen liittyvä veri ja graafiset murhat kuitenkin tarkoittavat myös sitä, että herkkänahkaiselle kirja ei sovi. Kauhuelementteihin kirja ei kuitenkaan missään vaiheessa tukeudu, mutta sen sijaan jännitystä siitä ei puutu.
Suurin osa hahmoista oli moniulotteisuudessaan realistisia. Harry Hole tietenkin eniten, mutta muutkin kyllä muitakin seurasi hyvin mielellään, erityisestivampiristin kiinniottamista johtavaa Katherina Bratt. Niin kiinnostava hänkään ei kuitenkaan ollut, ettenkö olisi toivonut Holen ilmestyvän kuvioihin mielummin enemmin kuin myöhemmin.
En paljasta yksityiskohtia Janon keskiössä olevasta sarjamurhaajasta, muuten kuin että nautin syvästi hänen näkökulmaan keskittyvistä kappaleistaan. Roisto, jonka nimeä en nyt paljasta, oli harvinaisen arvoituksellinen, moniulotteinen ja yllätyksellinen. Pidän häntä myös jokseenkin realistisenakin, metallihampaineen kaikkineen.
Lopuksi vielä mainitsen, että en suosittelisi Janoa ensimmäiseksi sarjan kirjaksi. Siinä viitataan edellisiin Harry Hole-kirjoihin, niinpä sarjaa lukemattomat Janosta siitä huomattavasti vähemmän irti. Mahdotonta kirjan seuraaminen ei kuitenkana ole muista kirjasarjan kirjoja lukemattomallekiin,sillä sen juoni on itsenäinen.
Tiivistetysti janoon upottaa hampaansa, kuvainnollisesti, mielellään. Sen verran taattua Jo Nesbø-laatua se on. Neljä ja puoli tähteä!
Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia niin arvosteltavasta Jano-romaanista kuin mahdollisesti Jo Nesbøn aikaisemmista teoksista!
Norjan legendaarisin, ja samalla pahamaineisin, poliisi Harry Hole on kääntänyt elämässä uuden lehden. Hän on jättänyt rikosten ratkaiseminen ja siirtynyt opettamaan Poliisikoulussa. Mies on jättänyt alkoholin. Elämänmuutos oli sen arvoinen, sillä niiden tilalla on hänen unelmiensa nainen, vaimo Rakel.
Tuo seesteisyys on kuitenkin uhattuna kun Norjaan ilmestyy uusi, uhriensa verta vampyyrien tapaan juova, sarjamurhaaja. Aluksi Holea ei juuri vampyristin jahtaaminen kiinnosta, mutta uhrien kasautuessa hänkään ei malta pysyä poissa, varsinkin kuin pian jahti saa paljon odotettua henkilökohtaisa piirteitä. Jano on Jo Nesbøn 11. romaani.
Luen suhteellisen vähän dekkareita, sillä vaikka pidänkin suurimmasta osasta lukemistani. Ne eivä kuitenkaan juuri vie minua mukaansa. Harvassa ovat sellaiset dekkarikirjailijat, joiden kirjoja otan, jos muitakin vaihtoehtoja on saatavilla. Niitä kirjailijoita, joiden kirjoja oikein odottaa on vielä vähemmän, vain yksi, Jo Nesbø.
Sille on syynsä. Jo Nesbø on kirjailijana havinaisen taitava. Pidän erityisesti hänen kuivasta huumoristaan. Hänen päähenkilönsä Harry Holekin on sellaiseksi harvinaisen hyvä, niin stereotyyppisenä kuin alkoholisoitunutta, mutta nerokasta, poliisia voisi pitääkin. Jännityksen luomisessa mies on myös harvinaisen kova.
Jano ei tuottanutkaan pettymystä miehen fanille tai muuten hänen kirjoistaan pitäville. Kirja ei ehkä ollut kirjailijan parhaita teoksia, esimerkiksi Lumiukko oli parempi (voi sen haukutusta elokuvaversiosta sanoa mitä muuta tahansa). Mutta se oli silti kaukana huonosta tai edes pelkästään hyvästä.
Kirjan juonikin oli täynnä yllättäviä käänteitä, jopa liikaa. Varsinkin lopussa oli jo vähän liiankin monta käännettä, joista ainakin yksi meni jo jopa saippuaoopperan. Tai Hollywoodilaisuuden, mikä tuntui hieman kummalta valinnalta aihevalinnastaam huolimatta suhteellisen maanläheiseen kirjaan. En ollutkaan ensimmäinen, jolle tuli mieleen, että ehkä lopulla pedataan tulevaa Jano-elokuvaa.
Vampiristit ovat myös aiheena harvinaisen mielenkiintoinen. Varsinkin kuin sarjamurhaajan psyyke kiinnostaa muutenkin minua. Aihe sekä siihen liittyvä veri ja graafiset murhat kuitenkin tarkoittavat myös sitä, että herkkänahkaiselle kirja ei sovi. Kauhuelementteihin kirja ei kuitenkaan missään vaiheessa tukeudu, mutta sen sijaan jännitystä siitä ei puutu.
Suurin osa hahmoista oli moniulotteisuudessaan realistisia. Harry Hole tietenkin eniten, mutta muutkin kyllä muitakin seurasi hyvin mielellään, erityisestivampiristin kiinniottamista johtavaa Katherina Bratt. Niin kiinnostava hänkään ei kuitenkaan ollut, ettenkö olisi toivonut Holen ilmestyvän kuvioihin mielummin enemmin kuin myöhemmin.
En paljasta yksityiskohtia Janon keskiössä olevasta sarjamurhaajasta, muuten kuin että nautin syvästi hänen näkökulmaan keskittyvistä kappaleistaan. Roisto, jonka nimeä en nyt paljasta, oli harvinaisen arvoituksellinen, moniulotteinen ja yllätyksellinen. Pidän häntä myös jokseenkin realistisenakin, metallihampaineen kaikkineen.
Lopuksi vielä mainitsen, että en suosittelisi Janoa ensimmäiseksi sarjan kirjaksi. Siinä viitataan edellisiin Harry Hole-kirjoihin, niinpä sarjaa lukemattomat Janosta siitä huomattavasti vähemmän irti. Mahdotonta kirjan seuraaminen ei kuitenkana ole muista kirjasarjan kirjoja lukemattomallekiin,sillä sen juoni on itsenäinen.
Tiivistetysti janoon upottaa hampaansa, kuvainnollisesti, mielellään. Sen verran taattua Jo Nesbø-laatua se on. Neljä ja puoli tähteä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti