Patrick Rothfuss osaa kirjan kirjoittamisen taidon. Pidin hänen esikoisteoksestaan Tuulen Nimestä, eikä hänen toinen, Viisaan miehen pelko, ollut yhtään sitä huonompi.
Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia!
Paljon ei ole muuttunut kuin viimeksi näimme sankarimme Kvothen. Hän kamppailee edelleenkin pystyäkseen maksamaan opiskelunsa arvostetussa Yliopistossa, yrittää saada kauniin kauniin Dennan huomion ja käy tahtojen taistelua arkkivihollisensa Ambrosen kanssa. Lisäksi häntä askarruttaa edelleen vanhempansa surmanneet Seitsemänniksi-kutsutut mystiset ja hyvin voimakkaat olennot.
Hänen elämänsä saa kuitenkin jännittävämpiä käänteitä kun hänen riitansa Ambrosen kanssa menee siihen pisteeseen, että eräs hänen opettajistaan ehdottaa pientä lomaa. Pian hänen tiensä kulkeekin rikkaan ja vaikutusvaltaisen miehen hovista keijumaahan ja kaikkeen muuhunkin siltä ja väliltä, eikä Kvothe ole enää entisenlaisensa.
Luettuani Tuulen nimi-romaanin en ehkä pitänyt siitä aivan ytä paljon kuin useat muut, mutta kuitenkin tarpeeksi, jotta lainaisin sarjan toisen osan, Viisaan miehen pelon. Se olikin edeltäjänsä veroinen, jossain kohtaa vielä parempikin. Pidin erityisesti taistelukansa ademilaisiin liittyvästä osasta. Lähinnä heidän eksoottisuutensa takia.
Niin paljon kuin Ademista pidinkin, niin tapahtumapaikoista paras oli silti vanha tuttu Yliopisto. Melkein harmitti, ettei siellä vietetty enemmän aikaa Alveronin hovikin jaksoi kiinnostaa, tiettyyn rajaan asti, mutta olin iloinen kuin Kvothe vihdoin pääsi tien päälle. Minua ei kuitenklaan yhtään harmittanut kun Kvothe päätti lähteä sieltä eteenpäin.
Toisin kuin äkkinäisempi voisi luulla, keijukaismaasta ei voi sanoa samaa. Lähinnä siksi, että maailmaa ei juuri päästy tutustumaan. Kvotvella kuin oli siellä ollessaan mielessä ihan jotkin muut asiat. Maailmaan liittyvät olivatkin ehdottomasti kirjan tylsintä antia. Lähinnä siksi, että siellä ei tapahtunut juuri mittään muuta kuin seksiä ja kutomista.
Vanhat hahmot jaksoivat kiinnostaa, erityisesti Kvothe, vaikka tässä kirjassa hän saikin aiempaa enemmän "mary suemaisia" piirteitä. Uusia tuttavuuksia löytyi useita, mutta heistä mieleen jäi vain pätevääkin pätevämpi palkkasoturi Tempi sekä Kvothen lujaluontoinen ja hyvällä tavalla erikoinen taistelunopettaja Vashet.
Kvothen maagiset taidotkin saivat taas tilaisuuden loistaa, mikä tuskin tulee kenelläkään yllätyksenä. Pidin erityisesti sotilaan ruumiiseen liittyvästä kohtauksesta, niin karmiva kuin se olikin. Pidän kirjasarjan maagisesta systeemistä muutenkin. Taikuudella on kivasti rajoja, mutta sillä voi myös tehdä paljon cooleja juttuja.
Niin erinomainen kuin Viisaan miehen pelko olikin, niin sen tarina meni eteenpäin hyvin hitaaseen tahtiin. Jännittäviin hetkiin päästäkseen pitikin lukea täysin epäolennaisista, eikä millään tasolla mieleenkiintoisista, asioista, kuten Alveronin rakkauskuvioista tai Kvothen ensimmäisistä seksuaalisista valloituksista.
Erityisesti hoviin ja keijukaismaailmaan liittyvät juonet olisi kaivannut lyhentämistä.Tilalle olisikin sitten voinut laittaa vaikka kaikkea Seitsemään liittyvää, kahden kirjan jälkeen emme tiedä niistä oikeastaan vieläkään juuri mitään. Minua olisi kiinnostanut myös Kvothen tapahtumarikas laivamatka, josta ei kuitenkaan kerrottu yhtä lyhyttä lukua enemmän.
Viisaan miehen pelon kunniaksi on kuitenkin sanottava, että se, kuinka oleellisia tietyt asiat on, saadaan tietää vasta kirjasarjan kolmannessa ja viimeisessä osassa. Kunhan se joskus ilmestyy. Sitä on nimittäin kuulemma odotettu jo kauan, ei niin kauan kuin Tulen ja Jään laulun seuraavaa osaa, mutta kuitenkin.
Tiivistetysti Viisaan miehen pelko tarjosi edeltäjänsä tapaan varsin laadukasta fantasiaa, mutta vikojensa takia sille ei ihan viittä tähteä voi antaa. Neljä ja puoli tähteä!
Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia!
Paljon ei ole muuttunut kuin viimeksi näimme sankarimme Kvothen. Hän kamppailee edelleenkin pystyäkseen maksamaan opiskelunsa arvostetussa Yliopistossa, yrittää saada kauniin kauniin Dennan huomion ja käy tahtojen taistelua arkkivihollisensa Ambrosen kanssa. Lisäksi häntä askarruttaa edelleen vanhempansa surmanneet Seitsemänniksi-kutsutut mystiset ja hyvin voimakkaat olennot.Luettuani Tuulen nimi-romaanin en ehkä pitänyt siitä aivan ytä paljon kuin useat muut, mutta kuitenkin tarpeeksi, jotta lainaisin sarjan toisen osan, Viisaan miehen pelon. Se olikin edeltäjänsä veroinen, jossain kohtaa vielä parempikin. Pidin erityisesti taistelukansa ademilaisiin liittyvästä osasta. Lähinnä heidän eksoottisuutensa takia.
Niin paljon kuin Ademista pidinkin, niin tapahtumapaikoista paras oli silti vanha tuttu Yliopisto. Melkein harmitti, ettei siellä vietetty enemmän aikaa Alveronin hovikin jaksoi kiinnostaa, tiettyyn rajaan asti, mutta olin iloinen kuin Kvothe vihdoin pääsi tien päälle. Minua ei kuitenklaan yhtään harmittanut kun Kvothe päätti lähteä sieltä eteenpäin.
Toisin kuin äkkinäisempi voisi luulla, keijukaismaasta ei voi sanoa samaa. Lähinnä siksi, että maailmaa ei juuri päästy tutustumaan. Kvotvella kuin oli siellä ollessaan mielessä ihan jotkin muut asiat. Maailmaan liittyvät olivatkin ehdottomasti kirjan tylsintä antia. Lähinnä siksi, että siellä ei tapahtunut juuri mittään muuta kuin seksiä ja kutomista.
Vanhat hahmot jaksoivat kiinnostaa, erityisesti Kvothe, vaikka tässä kirjassa hän saikin aiempaa enemmän "mary suemaisia" piirteitä. Uusia tuttavuuksia löytyi useita, mutta heistä mieleen jäi vain pätevääkin pätevämpi palkkasoturi Tempi sekä Kvothen lujaluontoinen ja hyvällä tavalla erikoinen taistelunopettaja Vashet.
Kvothen maagiset taidotkin saivat taas tilaisuuden loistaa, mikä tuskin tulee kenelläkään yllätyksenä. Pidin erityisesti sotilaan ruumiiseen liittyvästä kohtauksesta, niin karmiva kuin se olikin. Pidän kirjasarjan maagisesta systeemistä muutenkin. Taikuudella on kivasti rajoja, mutta sillä voi myös tehdä paljon cooleja juttuja.
Niin erinomainen kuin Viisaan miehen pelko olikin, niin sen tarina meni eteenpäin hyvin hitaaseen tahtiin. Jännittäviin hetkiin päästäkseen pitikin lukea täysin epäolennaisista, eikä millään tasolla mieleenkiintoisista, asioista, kuten Alveronin rakkauskuvioista tai Kvothen ensimmäisistä seksuaalisista valloituksista.
Erityisesti hoviin ja keijukaismaailmaan liittyvät juonet olisi kaivannut lyhentämistä.Tilalle olisikin sitten voinut laittaa vaikka kaikkea Seitsemään liittyvää, kahden kirjan jälkeen emme tiedä niistä oikeastaan vieläkään juuri mitään. Minua olisi kiinnostanut myös Kvothen tapahtumarikas laivamatka, josta ei kuitenkaan kerrottu yhtä lyhyttä lukua enemmän.
Viisaan miehen pelon kunniaksi on kuitenkin sanottava, että se, kuinka oleellisia tietyt asiat on, saadaan tietää vasta kirjasarjan kolmannessa ja viimeisessä osassa. Kunhan se joskus ilmestyy. Sitä on nimittäin kuulemma odotettu jo kauan, ei niin kauan kuin Tulen ja Jään laulun seuraavaa osaa, mutta kuitenkin.
Tiivistetysti Viisaan miehen pelko tarjosi edeltäjänsä tapaan varsin laadukasta fantasiaa, mutta vikojensa takia sille ei ihan viittä tähteä voi antaa. Neljä ja puoli tähteä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti