Nuori telekineetikko huomaa, ettei ole "okay with this"

Netflixin telekineettisia voimia itsestään löytävästä Sydista kertova I Am Not Okay with Thisi:n ensimmäinen kausi oli varsin hyvä supersankarisarja ja jopa erinomainen teinisarja.

Varoitus: tämä arvostelu sisältää jonkin verran juonipaljastuksia I Am Not Okay with This-sarjan ensimmäiseen tuotantokauteen ja tietenkin myös sarjakuvaan, johon se perustuu! Lue siis omalla vastuullasi!


Ei ole mikään ihme, että 17-vuotiaalla Sydney "Syd" Novakilla (Sophia Lillis) on vihanhallintaongelmia. Hänen isänsä teki itsemurhan, jonka lisäksi hänen perheensä muutti vain vähän enen sitä uudelle paikkakunnalle, eikä ujon tytön ole helppo sopeutua uusiin sosiaalisiin ympyröihin. Ja se ainut ystäväkin, Dina (Sofia Bryant, viettää mielummin aikaa uuden poikaystävänsä Bradin (Richard Ellis) kanssa.

Lisäksi tyttö huomaa osaavansa siirtää esineitä ajatuksen voimalla, mutta supervoiman hallinta ei ole myskyisia tunteita omaavalle teinille helppoa, niinpä koko kysvystä on paljon enemmän haittaa kuin hyötyä. Siitäkin huolimatta, että häntä auttaa uusi tuttavuus Stan (Wyatt Oleff).I Am Not Okay with This perustuu samannimiseen sarjakuvaan.



Minun pitää heti myöntää, etten kuuluu I Am Not Okay with This:in kohderyhmään. Teinivuodet kuin ovat jo takanapäin. Silti pidin sarjasta yllättävän paljon. Se ei ehkä päätynyt sarjasuosikkeihin, ainakaan ensimmäisen kauden perusteella, mutta katson melko varmasti sen toisenkin kauden. Jos se siis ylipäätään tehdään.

Sarjassa oli vain yksi silmiinpistävä vika: Se eteni makuuni hieman turhankin hitaasti. Esimerkiksi Sydiltä meni jonkin aikaa hyväksyä voimansa. Toki se on ymmärrätvääkin, sillä ihan joka päivä ei huomaa itsellä olevan supervoimia. Mutta nopempitempoisuus olisi parantanut ainakin omaa katselukokemustani jonkin verran.

Yhteys Carrieen on joskus tarkoituksellinen

I Am Not Okay with This:in juoni saattaa tuntua tutulta. Eikä vain heille, jolle Carrie yms. Stephen Kingin romaanit filmatisointeineen ovat tuttuja. Sarja saattaakin tuntua tutulta, jopa kliseiseltä. Siitä löytyi kuitenkin myös tarpeeksi omaa, joten ainakin minä vältyin tuntemasta nähneeni saman monta kertaa.

Hyvänä esimerkkinä tästä on tarinankerronnan vaiheena toimiva Sydin päiväkirja. Se kuulostaa paperilla erittäin kliseiseltä ja sitä se myös onkin, ainakin jollakin tasolla. Kuitenkin keino  toimi odotettua paremmin, varsinkin kuin kyseinen päiväkirja osoittautui merkittäväksi myös juonen kannalta.



Supervoimat, erityisesti telekinesia yms. muut suositummat, ovat jo niin peruskauraa, että niistä on vaikea vaikuttua. Supervoimat olivatkin, monien vähänkin vastaavanlaisten elokuvien ja tv-sarjojen tapaan lähinnä puberteetin metafora. Niinpä pääosan saikin Sydin kamppailu voimiensa kanssa, ei suinkaan se, miten hän oikeastaan niitä käyttää.

Niinpä I Am Not Okay with This keskittyikin lähinnä persoonalliseen mittakaavaan, eikä ihan Carriestakin tutunkaltaista veriöylyä nähty, ainakaan vielä ensimmäisellä kaudella. Siksi onkin hyvä, että sarjan päähenkilöstä Sydistä on helppo pitää, eikä vähiten siksi, että häntä näyttelevä Sophia Lillis on kerrassaan loistava.



Melkein yhtä helppoa oli pitää myös hauskasta ja ymmärtäväisestä Stanista. Sydin paras kaveri ja ihastuksen kohde Dina ei puolestaan saanut tarpeeksi persoonaa, jotta hänestä jaksaisi välittää. Varsinkin kuin mitä Bradiin tulee, Sydney ei ollut vihansa kanssa yksin. Tietenkin vihattavana oleminen oli Bradin ainut funktio sarjassa.

Pidin myös Sydin Lian-veljestä (Aidan Wojtak-Hissong). Sydin äidistä (Kathleen Rose Perkins) oli vaikeampi pitää, varsinkin kuin Syd itse ei nähnyt häntä mitenkään positiivisessa valossa. Paitsi ihan loppukaudesta ja silloinkin muutos positiiviseen oli aika vähäinen. Muut hahmot jäivät kliseiden tasolle, mutta siinä ei ole mitään uutta.



Sarjan toivoisi saavan toisen kauden jo pelkästään hyvän tasonsa takia, mutta syitä löytyy muitakin. Sarja nimittäin loppui cliffhangeriin. Jos siis luet tätä joskus tulevaisuudessa ja silloin onkin jo selvinnyt, ettei lisää jaksoja tule, niin suosittelen jonkin muun sarjan katsomista. Cliffhangerit ovat hyviä kauden lopetuksia, mutta huonoja sarjan.

Tiivistetysti  I am not Okay with Thisi:a esiintyy selvästi edukseen samantyyppisten sarjojen joukossa. Sarjaa voidaan pitää taas yhtenä onnistumisena Netflixiltä. Neljä ja puoli tähteä!

Älä kiusaa Carrie Whitea

Vielä viime viikolla olin kahden viikon Keski-Euroopan matkallani. Siellä tuli luettua jonkun verran. Yksi lukemistani kirjoista on Stephen Kingin klassikko Carrie. JUONIPALJASTUKSIA!!!

Katsoin joku aika sitten Carriesta tehdyn elokuvan, sen uudemman. Kadun sitä, että katsoin elokuvan ennen kirjan lukemista. Luultavasti kirja olisi ollut parempi ilman päässäni pyöriviä elokuvan kohtauksia. Kirja kun osoittautui odotetusti paljon paremmaksi, vaikka en pitänytkään elokuvaa mitenkään kauhean huonona. Virhe on kuitenkin tehty, enkä voi sille enää mitään. Nyt arvosteluun.

Carrie White on kiihkouskovaisen äidin tytär, jota on aina kiusattu. Tilanne eskaloituu hänen saadessa ensimmäiset kuukautiset. Ilman, että itsekään tietää, mitä ne oikein ovat. Carrie huomaa itsestään jotain mutakin. Nimittäin sen, että hän omaa telekineettisia voimia eli pystyvänsä liikuttamaan esineitä ajatuksen voimalla. Miten käy, kun kiusaajat menevät liian pitkälle?

Carrie luetellaan kauhukirjaksi. Sitä se onkin, ainakin jollakin mittarilla. Tyyli kuitenkin on useammista, ainakin minun lukemista, kauhukirjoista poikkeava. Telekinesiaakin kohdellaan tieteellisenä ilmiönä ja tapahtumia ruoditaan monesta näkökulmasta. Mitenkään pelottava se ei ollut. Joku voi toki kokea kirjan toisin. Voin kuitenkin sanoa, että vähän heikkohermoisemmatkin voi sitä lukea. Toki omalla vastuulla.

Juoni ei ollut yllätyksellisin, saatikka mitenkään ennenäkemättömin. Tai ehkä oli omana aikanaan. Pitää muistaa, että kirja on jo vuosikymmeniä vanha. Liian kuluneelta se ei kuitenkaan tuntunut. Ainakin osittain siksi, että en lue yleensä juuri tämän tyyppisiä kirjoja. Kauhu genrenäkin on minulle aika vieras, joskin sitäkin on tullut luettua. Lähinnä erilaisten novellikokoelmien muodossa.

Kirja pitää miettimään. Koulukiusaaminen on vielä nykyäänkin joka puolella maailmaa vakava ongelma, joten kirjan voisi laittaa pakolliseksi koululukemiseksi. Muina teemoina toimivat aikuiseksi kasvamisen ongelmat, joten teinit saattavat sada siitä muutenkin paljon irti. Toisaalta voin sanoa, että kyllä siitä vanhempikin nauttii. Itselläni ne vuodet ovat jo takanapäin, onneksi.

Carriesta puhuttaessa ei voi sivuuttaa sen kliimaksia ja samalla tärkeintä kohtausta, tanssiaiskohtausta. Onhan se koko tarinan ikonisin. Kerrottiin tarina sitten missä muodossa tahansa. Se olikin brutaali kuvaus yliluonnollisesta kouluampumisesta. Se ei kuitenkaan ollut yhtä vaikuttava kuin olisi voinut, varsinkin hehkutuksen huomioiden. Kohtaus kuvasi tapahtumia liian katkonaisesti.

Kirjan kerronta erottaa hyvän kirjan huonosta, jyvät akanoista niin sanoakseni. Sen Stephen King taitaa. Hänellä on oma tyylinsä, jonka ylin ystävä en yleensä ole. Carrie kuitenkin oli mukava poikkeus sääntöön. Kirjasta tekee erikoisen se, että siinä on välissä tekaistuja raportteja ja pätkiä tekaistuista kirjoista, mikä tuo siihen mukavasti särmää. Joidenkin mielestä se tosin tekee kirjasta sekavan. Minä en kuulu niihin.

Hahmot olivat enemmän tai vähemmän stereotyyppisiä, mutta ei ärsyttävällä tavalla. Tietty hahmojen tuttuus vain lisäsi kirjan uskottavuutta. Hahmoista suosikkini oli Carrie, mutta parilla muullakin hahmolla oli hetkensä. Ehdoton inhokkini oli Carrien äiti, Margaret. Hän oli jopa Christinaa ja tämän kovispoikaystävää inhottavampi ja se on jo paljon sanottu. Muista hahmoista minulla ei ollut vahvoja mielipiteitä.

Kaiken kaikkiaan Carrie on erittäin hyvä kirja, jolla on syystäkin paikka pop-kulttuurin historiassa. Ihan täysin minun makuuni se ei kuitenkaan ollut. Neljä tähteä.