Älä kiusaa Carrie Whitea

Vielä viime viikolla olin kahden viikon Keski-Euroopan matkallani. Siellä tuli luettua jonkun verran. Yksi lukemistani kirjoista on Stephen Kingin klassikko Carrie. JUONIPALJASTUKSIA!!!

Katsoin joku aika sitten Carriesta tehdyn elokuvan, sen uudemman. Kadun sitä, että katsoin elokuvan ennen kirjan lukemista. Luultavasti kirja olisi ollut parempi ilman päässäni pyöriviä elokuvan kohtauksia. Kirja kun osoittautui odotetusti paljon paremmaksi, vaikka en pitänytkään elokuvaa mitenkään kauhean huonona. Virhe on kuitenkin tehty, enkä voi sille enää mitään. Nyt arvosteluun.

Carrie White on kiihkouskovaisen äidin tytär, jota on aina kiusattu. Tilanne eskaloituu hänen saadessa ensimmäiset kuukautiset. Ilman, että itsekään tietää, mitä ne oikein ovat. Carrie huomaa itsestään jotain mutakin. Nimittäin sen, että hän omaa telekineettisia voimia eli pystyvänsä liikuttamaan esineitä ajatuksen voimalla. Miten käy, kun kiusaajat menevät liian pitkälle?

Carrie luetellaan kauhukirjaksi. Sitä se onkin, ainakin jollakin mittarilla. Tyyli kuitenkin on useammista, ainakin minun lukemista, kauhukirjoista poikkeava. Telekinesiaakin kohdellaan tieteellisenä ilmiönä ja tapahtumia ruoditaan monesta näkökulmasta. Mitenkään pelottava se ei ollut. Joku voi toki kokea kirjan toisin. Voin kuitenkin sanoa, että vähän heikkohermoisemmatkin voi sitä lukea. Toki omalla vastuulla.

Juoni ei ollut yllätyksellisin, saatikka mitenkään ennenäkemättömin. Tai ehkä oli omana aikanaan. Pitää muistaa, että kirja on jo vuosikymmeniä vanha. Liian kuluneelta se ei kuitenkaan tuntunut. Ainakin osittain siksi, että en lue yleensä juuri tämän tyyppisiä kirjoja. Kauhu genrenäkin on minulle aika vieras, joskin sitäkin on tullut luettua. Lähinnä erilaisten novellikokoelmien muodossa.

Kirja pitää miettimään. Koulukiusaaminen on vielä nykyäänkin joka puolella maailmaa vakava ongelma, joten kirjan voisi laittaa pakolliseksi koululukemiseksi. Muina teemoina toimivat aikuiseksi kasvamisen ongelmat, joten teinit saattavat sada siitä muutenkin paljon irti. Toisaalta voin sanoa, että kyllä siitä vanhempikin nauttii. Itselläni ne vuodet ovat jo takanapäin, onneksi.

Carriesta puhuttaessa ei voi sivuuttaa sen kliimaksia ja samalla tärkeintä kohtausta, tanssiaiskohtausta. Onhan se koko tarinan ikonisin. Kerrottiin tarina sitten missä muodossa tahansa. Se olikin brutaali kuvaus yliluonnollisesta kouluampumisesta. Se ei kuitenkaan ollut yhtä vaikuttava kuin olisi voinut, varsinkin hehkutuksen huomioiden. Kohtaus kuvasi tapahtumia liian katkonaisesti.

Kirjan kerronta erottaa hyvän kirjan huonosta, jyvät akanoista niin sanoakseni. Sen Stephen King taitaa. Hänellä on oma tyylinsä, jonka ylin ystävä en yleensä ole. Carrie kuitenkin oli mukava poikkeus sääntöön. Kirjasta tekee erikoisen se, että siinä on välissä tekaistuja raportteja ja pätkiä tekaistuista kirjoista, mikä tuo siihen mukavasti särmää. Joidenkin mielestä se tosin tekee kirjasta sekavan. Minä en kuulu niihin.

Hahmot olivat enemmän tai vähemmän stereotyyppisiä, mutta ei ärsyttävällä tavalla. Tietty hahmojen tuttuus vain lisäsi kirjan uskottavuutta. Hahmoista suosikkini oli Carrie, mutta parilla muullakin hahmolla oli hetkensä. Ehdoton inhokkini oli Carrien äiti, Margaret. Hän oli jopa Christinaa ja tämän kovispoikaystävää inhottavampi ja se on jo paljon sanottu. Muista hahmoista minulla ei ollut vahvoja mielipiteitä.

Kaiken kaikkiaan Carrie on erittäin hyvä kirja, jolla on syystäkin paikka pop-kulttuurin historiassa. Ihan täysin minun makuuni se ei kuitenkaan ollut. Neljä tähteä.

Koulukiusatun telekineetikon kosto

En ole lukenut Stephen Kingin kirjaa Carrie tai katsonut siitä tehtyä ensimmäistä elokuvaa. Siksi arvostelenkin siitä tehdyn uusinta version omana elokuvanaan. 

Carrie White (Kick-Assin Hit Girllinäkin tunnettu Grace Moretz) kärsii. Koulukaverit kiusaavat häntä ja äidinkin (Julianne Moore) himouskovaisuus tuottaa ongelmia. Yllätyksekseen Carrie huomaa omaavansa telekineettisia voimia eli suomeksi hän osaa liikuttaa esineitä ajatuksen voimalla. Niinpä kukaan ei ole turvassa, kun kiusaajat menevät liian pitkälle.

Vaikka elokuvan voisi luokitella kauhuksi, se ei ole mitenkään erikoisen pelottava. Ahdistava kylläkin. Nautin elokuvasta. Niinkin paljon, että se Elokuva sai minut suunnitelemaan alkuperäisteoksen eli Stephen Kingin samannimisen kirjan lukemista tai edes siitä tehdyn kovasti kehutun ensimmäisen elokuvan katsomista.

Elokuvan tärkein ja varmasti odotetuin kohtaus on varmasti legendaarinen tanssiais-kohtaus. Se ei ole kohtauksista viimeinen, mutta ainakin verisin. Monessakin mielessä. Kohtaus olisi ehkä ollut arempi, jos Carrie olisi vähemmän kylmäpäinen kostaja ja enemmän mielensä menettänyt. Nyt hän esimerkiksi säästi alkuperäsiteoksesta poiketen yhden hänelle aikaisemmin kiltin hahmon. 

Koulukiusaamisteemastaan huolimatta elokuvassa on paikoittain supersankarielokuvien tuntu. Telekineettisia voimia kuin esitellään kohtuullisen alusta alkaen, modernien erikoistehosteiden muodossa. Tämä ei taida olla tarpeen. Muuten kuin nykykatsojan mielenkiinnon pitämisen kannalta. Teknisesti elokuva onnistuikin loistavasti.

Chloë Grace Moretz on taitava näyttelijä ja siten sopiva Carrienkin osaan. Hän pääsee vielä pitkälle. Ongelmaksi muodostuu kuitenkin se, että ulkonäkönsä puolesta Mortetz olisi voinut näytellä myös yhtä niistä kiusaajista. Se vie osan tarinan ja erityisesti hahmon uskottavuudesta. Toinen elokuvan onnistuja oli Julianne Moore, joka näytteli osansa vakaalla ammattitaidolla. 

Myös elokuvan pahis eli koulukiusaaja ja muutenkin kusipää Chris (Portia Doubleday) oli sopivan vihattava, joskin muuten helposti unohdettava. Katsoja voi tuntea suurta mielihyvää Carrien tappaessa hänet. Sue Snell (Gabriella Wilde) oli sivuhahmoista sympaattisin ja uskottavin. Muut hahmot jäivät vähemmälle huomiolla.

Tiivistetysti Carrie oli ainakin minusta katsomisen arvoinen elokuva, lähinnä sympaattisen päähahmon ja ajankohtaisen teemansa ansiota. Moretzin Carrie olisi valitettavasgti vain sopinut paremmin johonkin X-Man-elokuvaan. Neljä tähteä.

Kupu ei hellitä – Toisella tuotantokaudellakaan

Stephen Kingin samannimiseen kirjaan perustuva hittisarja Under The Dome on edennyt Suomessa jo toisen kautensa loppuun. Arvostelu on siis paikallaan. Juonipaljastuksia luvassa!

Minusta on hyvä tietää aluksi jotain. En ole lukenut kyseistä Stephen Kingin kirjaa, ehkä joskus tulevaisuudessa. Muutenkin minun kokemukseni kirjailijasta on aika vähäistä. Olen kyllä lukenut muutaman hänen kirjansa, mutta lajityypin kirjailijoista suosin enemmän Dean Knoozia. En siis tiedä, kuin ka uskollisesti sarja seuraa kirjaa, kuulemani perusteella ei kovinkaan.

Aikaisemmin tapahtunutta: Mystinen kupu peitti Chester’s Mill's – nimisen amerikkalaisen pikkukaupungin ja pakotti asukkaat ja muutamna ohikulkijankin elämään eristyksissä muusta maailmasta. Lisäksi pari teiniä löysi kupuun liittyvän salaperäisen munan, joka valitsi heidät jotakin tehtävää varten. Paljon muutakin tapahtui, mutten kertaa nyt kaikkea.

Tällä kaudella kupu aiheuttaa kaupunkilaisille kaikkea “kivaa”, kuten mangnetismia, kylmyyttä ja happosadetta. Niihin kuitenkin keskitytään viime kautta vähemmän. Kauden uusiin hahmoihin kuuluu mm. alipalkattu tiedeaineiden opettaja Rebecca Pine, Juniorin setä, salaperäinen Melanie sekä muutama muu vähemmän merkittävä hahmo. Hahmoja myös kuolee, mutta niihin en mene sen enempää, koska juonipaljastukset.

Jos sarjaa pitäisi kuvata yhdellä sanalla se olisi viihdyttävä. Se ei vieläkään edusta parasta televisiota, mutta silti onnistuu pysymään katsottavana. Mitään syvällistä tai tieteellisesti uskottavaa siitä ei kannata hakea, mutta silti sarjaa jaksaa seurata joka viikko. Toinen kausi oli suunilleen samaa tasoa kuin ensimmäinenkin. Sarjasta tulee luultavasti vielä kolmaskin kausi, koska e ei vastannut kovinkaan moneen tärkeään kysymykseen. Esimerkkinä se tärkein: Miksi kupu laskeutui amerikkalaisen pikkukaupungin päälle?

Sarja kärsii hyvin tyypillisestä ongelmasta: kaikilla sivuhahmoilla ei ole persoonia, vaan suurin osa kaupunkilaisista tottelevat enemmän esillä olevia hahmoja kyselemättä. Sama ongelma tulee esiin myös mm. Olipa kerran-sarjassa. Lisäksi sarja unohtaa joskus, että kaikki tapahtuu siinä viikkojen sisällä.Siksi mm. joidenkin ihmisten läheiset suhteet ovat epäuskottavia. Yksi tälläisista pareista on Barbie ja Julia.

Jos joskus vielä käytän ilmaisua “kolmen tähden arvoista tv.tä”, tarkoitan nimenomaan tälläistä viihdyttävää, ei turhan vakavasti otettavaa, sarjaa. Sellaista, jota katson viikottain, mutta sarja ei herätä mitenkään erityisiä tunteita puolesta, eikä vastaan. Kolme tähteä.

Mysteereitä ja draamaa kuvun sisällä

Televisiossa alkaa pikkuhiljaa syyskausi. Uusia ohjelmia ja kausia vanhemmista sarjoista tulee ohjelmistoon vinhaa vauhtia. Yksi niistä on jo toiselle kaudelle edennyt Under The Dome.

Under The Domen ensimmäinen kausi loppui jännittävään kohtaan. Sarjan enemmän tai vähemmän päähenkilö Dale “Barbie” Barbara oli vaarassa tulla teloitetuksi murhasta, jota hän ei ole tehnyt. Teloitus kuitenkin keskeytyi, kun ne jo sarjan ensimetreillä mainitut vaaleanpunaiset tähdet ilmestyivät. Niitä onkin jo odotettu.

Toisen kauden jaksot alkoivat keskiviikkona 10. syyskuuta kello 21. Ennen kauden alkamista nelonen esitti nykyisille sarjoille tyypillisen kertausjakson. Se kannattaa katsoa ennen toista kautta, varsinkin jos ensimmäisen kauden katsomisesta on jo aikaa. Aikaisemmat jaksot on nähtävissä Ruudusta, joten vielä pääsee mukaan.

Kauden ensimmäinen jakson nimi on Päitä putoaa, englanniksi Heads Will Roll. Yritän olla spoilaamatta jaksoa liikaa, mutta vähän kuitenkin, joten jos haluat välttää juonipaljastuksilta, älä lue eteenpäin. 

Kauden alku oli kohtalainen. Paljon tapahtui, uusia hahmoja saatiin lisää ja vanhoja menetettiin. Omaksi, lähes Jumalan kaltaiseksi, hahmokseen muodostuneen kuvun suhde ihmisiin ei ole kovinkan looginen. Ensin se mukamas haluaa tappaa liuda ja terrorisoimaan ihmisiä monin tavoin, kuten lähettämällä magneettisen kentän, joka heittää kaikki metalliesinnet kupuun, sitten lopettaa verenvuodatuksen. Siis mitä? Taitaa vika olla enemmänkin sarjan ihmisten tulkinnasta, niin kuin ns. oikeankin Jumalan kohdalla. Yksi kuvun uhreista on Chester Millsin seriffi Linda, jonka kuolema ei surettanut läheskään niin paljon kuin olisi ehkä pitänyt. 

Toisin oli traagisesti murhatun Angien laita. Raukka oli taistellut koko viime kauden, ettei hän joutuisi hullun tappamaksi. Turhaan. Sääliksi käy. Toisaalta, murhasta saa kyllä hyvän juonikuvion toiselle kaudelle ja Angie kuulemma kuoli kirjassa jo alkumetreillä eli hyvä, että hän kesti tähänkin asti. Minulla on melko hyvä käsitys Angien murhaajasta. Kiitos netin ihmeellisen maailman. Ei sillä, minua eivät juonipaljastukset ole ennenkään häirinneet. Saatan sitä paitsi olla väärässäkin.

Angie

Sitten uusiin hahmoihin. Sam Verdreauxissa on potentiaalia, mutta ainakaan vielä hahmo ei vedonnut minuun juurikaan. Sen sijaan Melanie, Julian pelastama muistinsa menettänyt tyttö on kiinnostava. Sarjassa vihjattiin, että hän olisi jonkinlainen kuvun ihmismuoto, mitä se sitten käytännössä tarkoittaakin. Jos se on totta, sarja menee hyvin omituiseen suuntaan.

Rebecca Pine on minulle vielä arvoitus. Monia asia on vielä kysymysmerkki, kuten miksi hän ei ole tullut esiin jo aikaa sitten. Nainen on selvästi tutkinut kupua, joten hänen apuaan olisi tarvittu jo ensimmäisellä kaudella. Pidin hahmosta kuin näin hänet ensimmäistä kertaa mutta parin jakson jälkeen en niinkään. Varsinkin hänen läheisyytensä “Big” Jimiin arveluttaa. Käykä hänelle, kuten Lindalle? Eli “Big Jim” jonkinlaisen otteen hänestä ja lopulta hän huolaa tekevänsä moraalisesti arveluttavia ratkaisua.

Olen katsonut myös kauden toisen jakson, jonka nimi on tuholaisia, englanniksi Infestation. Jakson keskiössä oli Angien murha. Sen selvittely ja sureminen. Mukana oli myös uusi, joka viikkoinen kuvun aiheuttama kriisi, mutta se ei ollut pääosassa millään lailla. Muten kuin ruokkimassa yhä pahemmaksi yltyvää “Big” jimin sankarikompleksia. Toivoin todella, että hänet olisi tapettu jo edellisessä jaksossa, silloin kuin siihen oli mahdollisuus. 

Hahmojen kehitystä ajatellen Under The Domen toinen kausi on edellistä parempi. Muilta osin ensimmäinen kausi sitten vie voiton. Kausi on kuitenkin vasta alussa. Kuitenkin kertausjaksossa paljastettiin, että hahmot ovat kuulemma toisella kaudella enemmän keskiössä. Ensimmäinen kausi keskittyi puolestaan enemmän siihen, mitä vaikeuksia kupu toi tullessaan ja miten niistä selvitään. Sarjan taso on pysynyt ainakin toistaiseksi suunnilleen. Toivottavasti sama meno jatkuu loppukaudenkin.