Ulkoavaruuden nuorukaisen kasvukipuja

I Am Number Four on nuorten scifiä, jos ei parhaimmillaan, niin ainakin rahastettavimmassa muodossa. Mutta oliko se hyvä?

I Am Number Four perustuu Pittacus Loren (salanimi James Frey ja Jobie Hughes-nimisille kirjailijoille.) teineille suunnattuun samannimiseen scifi-romaaniin. Romaani kuuluu Lorien Legacies -sarjaan, josta on tullut myös muita kirjoja ja se on saavuttanut teinien keskuudessa kohtuulisesti mainetta ja mammonaa. Itse en ole lukenut kyseistä sarjaa.

Lorien - planeetalta oleva John Smith (Alex Pettyfer) vaihtelee henkilöllisyyttään ja muuttaa kaupungista toiseen holhoojansa Henrin (Timothy Olyphant) kanssa. Häntä jahtaa pahaan Mogadorian – rotuun kuulivat sotilaat, jotka ovat tappaneet jo Kolme hänen lajitovereistaan, John olisi neljäs. Onneksi hänellä on nippu Perinöksi kutsuttuja epätavallisia voimia, jotka vain kasvavat tarinan edetessä. 

Elokuvan alkaessa John ja Henri yrittävät elää normaalia elämää virheellisesti nimetyssä Paradise-nimisessä pikkukaupungissa, jossa nuorukainen tapaa Paradissa elämänsä rakkauden valokuvaaja Sarahin (Gleen Dianna Agron), tämän ääliömäisen ex-pokaystävän ja kiusatun avaruusolentonörtin, jonka kanssa John luonnollisesti ystävystyy. Pakkaa sotkee myös salaperäinen blondi (Teresa Palmer).

Teos oli elokuvana aika keskinkertainen, ei huono, mutta ei niin hyväkään. Pystyin katsomaan pätkän keskittymättä liikaa sen virheisiin ja vieläpä nauttimaan siitä. Elokuvaa ei ole tarkoitettukaan mitenkään erikoisen syvälliseksi, vaan teineille suunnatuksi hetken huviksi, jota voi katsoa vaivaamatta aivojaan turhan paljon.

Elokuvan suurin ongelma on pinnallisuuteen. Hahmoilla ei ole mitenkään syvällisiä motivaatioita, eikä tarinakaan ole monimutkaisista päästä. Itse olisin halunnut tietää lisää taustatarinasta sekä Johnin lajitovereiden perinnöistä. Toinen melkein yhtä paha ja ehkä vieläkin yleisempi ongelma liittyi sen tavanomaisuuteen. Elokuvassa ei kertakaikkiaan löytynyt mitään erikoita tai edes ennen näkemätöntä.

Elokuvan parhaita hetkiä ovat toimintakohtaukset. Varsinkin lopun taistelu. Elokuva kuitenkin alkoi hyvin hitaasti. Pidin myös muista kohtauksista, jossa joko päähenkilö tai Kuutonen pääsi näyttämään kykyjään. Rakkaustarinakin menetteli, sillä rakastavaisilla on tarpeeksi keskenäistä kemiaa. Plussaa siitä, että elokuvassa ei ollut kliseistä kolmiodraamaa, vaikka siinä Sarahin ex esiintyikin.

Hahmot olivat sitä, mitä tälläiseltä leffalta voi odottaa. Ei tietenkään pelkästään pahalla tavalla. Onhan heihin siten helppo samaistua. Päähenkilö oli tyypillinen oikeamielinen ja komea sankari, joka haluaa vain elää rauhassa, jolla on huonoin ja ilmiselvin valenimi, jonka olen kuullut. John Doeta lukuunottamatta. Sarah taas tyytyy tyypillisen helposti pidettävä npäähenkilön rakkauden kohdteen rooliin ja Henri sai isähahmon. 

Muutkaan hahmot eivät olleet sen omaperäisempia. Kahta lukuunottamatta. Pidin Johnin Bernie- koirasta, johon liittyi sarjan lopun jokseenkin arvattava yllätys. Harvoin näkee elokuvaa, jossa joutuu miettimään koiran motivaatiota. Suosikkihahmoni oli kuitenkin Teresa Palmerin tulkitsema nahkatakkinen moottoripyörää ajava Kuutonen. Hän olisi ollut paljon Johnia kiinnostavampi päähenkilö.

Pahikset ovat enemmän huvittavia kuin pelottavia, niin ulkonäöllään kuin muutenkin. Jonkinlainen motivaatiokin olisi ollut kiva. Miksi he kuluttavat aikaa valloittamansa maan kansalaisia metsästämällä? He olisivat kuitenkin olla pahempiakin. Elokuva oli vielä aika lyhyt, joten perusteellisemmalle selityksille ei löytynyt oikein aikaakaa.

Kokonaisuudessaan I Am Number Four on perusviihdyttävä ja laadukkaasti toteutettu leffa, joka olisi muitenkin kaivannut enemmän omaperäisyyttä. Unohdan sen luultavasti pian. Juuri sen tavanomaisuuden takia. Kolme ja puoli tähteä.