Tuhansien planeettojen kaupungissa tapahtuu kummia

Harva elokuva, edes scifielokuvien kastiin kuuluva, on yhtä uppo-outo tai silmiä hivelevä kuin Valerian and the City of a Thousand Planets. Sen sijaan sitä parempia elokuvia ei ole vaikea löytää.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verran juonipaljastuksia Valerian and the City of a Thousand Planets-elokuvasta.

Eletään noin viisisataa vuotta tulevaisuudessa. Ihmiset ja muut olennot elävät suhteellisen rauhassa Alpha-nimisellä, tuhansia planeettoja käsittelevällä, kaupungissa. Tätä kaikkea vahtii eräänlaiset avaruuspoliisi, joihin kuuluu myös seikkailuelokuvien lainvalvojan perikuvat Valerian (Dane DeHaan) ja Laureline (Cara Delevingne). He flirttailevat usein keskenään, kuuntelevat ohjeita vain kuin se heille sopii eli ei juuri koskaan ja joutuvat jatkuvasti jännittäviin, usein kuolemanvakaviin, tilanteisiin.

Kun rutiinimissio kääntyykin joksikin aivan muuksi, heille selviää, että maailma, tai ehkä tarkemmin maailmat, on tuhon partaalla. Kiitos salaliiton, johon liittyy muun muassa tuhoutunut Mul-planeetta ja sen Avatarmaiset asukkaat, erityisesti sen kuninkaan planeettansa tuhossa menehtynyt tytär Lihö-Minaa (Sasha Luss). Elokuva perustuu löyhästi Pierre Christinin ja Jean-Claude Mezieresin saman nimiseen sarjakuvaan.

Missasin jopa Rihanan mukana olon.

Aloittaessani Valerian and the City of a Thousand Planetsin tiesin siitä vain hyvin vähän, lajityypin ja osan pääosan esittäjistä. Ja sen, että se ei ole saanut kovin hyviä arvioita maailmalla niin arvostelijoiden kuin katsojienkaan suunnalta. Siihen on syynsä. En ole seurannut mitään siihen liittyviä mainosmateriaaleja, promoja, trailereita tai lukenut sarjakuvaa, johon elokuva perustuu.

Tietämäni asiat riittävät kuitenkin kertomaan minulle täsmälleen, minkälaisesta elokuvasta on oikein kyse. Tai niin ainakin luulin. Sillä vaikka juoni olikin tuttuakin tutumpi, niin tyylilaji olikin sitten aivan muuta. Ensimmäinen reaktioni elokuvaan olikin, että häh! Tämä ei ole vielä itsestään paha asia, jossain tapauksissa jopa päinvastoin. On kiva katsoa jotain uuta ja ihmeellistä, sellaista mitä ei muuten tulisi katselleeksi.

Valerian and the City of a Thousand Planetskin olisi voinut olla juuri sellaista katseltavaa. Siis jos sen kummallisuus olisi laitettu hauskaan tai edes muuten viihdyttävään muotoon, jos sen pääkaksikolla olisi ollut edes jonkinlaista kemiaa, romanttista tai muunkaan laista. Tai jos elokuvan sisällöllä olisi ollut edes jonkinlaista järkeä, olkoonkin kuinka hataraa tahansa.

Toki elokuvalla oli puolensa, kuten liiankin pikainen, mutta muuten varsin herkullinen Rihanna- cameo, johon liittyi niin hahmon- ja asun aihdantaa kuin strippaustankin sekä varsinkin se, että elokuva yksinkertaisesti vain näytti upealta, varsinkin Mul-planeetta asukkaineen kissamaisine, ja ylisöpöisine, Melo-lemmikkeineen. 

Lisäksi Valerian and the City of a Thousand Planetsin maailma oli mielenkiintoinen, itseasiassa mielenkiintoisin asia koko elokuvassa. Se oli rikas, täynnä erilaista teknologiaa ja mitä kummallisempia olentoja sekä samaan aikaan sekä hyvin samaistuttava, että viehättävän erilainen. siitä riittäisi kerrottaa, joten ei olekaan ihme, että lähdeteoksen sarjakuvat ovat moniosaisia. 

Maailmaa voisi pitää myös jonkinlaisena ohjaaja Luc Bessonin utopiana, ja miksei muidenkin. Alpha eräänlainen monikulttuurisuuden utopia, niin kuin jo elokuvan ensimmäinen, kaupungin kasvua kuvaava kohtaus jo näyttää. Siellä sulassa sovussa, ainakin enimmäkseen, asuvat niin ihmiset kuin mitä ihmeellisemmät avaruusolennotkin. Ja kaupunki on parempi sen ansiosta.

Boba Fett? Sinäkö se siellä?

Juoni ei ollut itsestään huono, se vain tuntui jo moneen kertaan nähdyltä, koska se oli, ja siten varsin ennalta-arvattavalta. Esimerkiksi pääroiston henkilöllisyyden voi päätellä hänen ensiesiintymistään päätellen. Kaiken lisäksi tästä voi syyttää vain elokuvaa Ainakin niin olen kuullut. Sen nimittäin sanotaan jättäneen pois paljon sarjakuvalle oleellista.

Toinen asia, minkä sanotaan muistuttavan vain hyvin vähän, jos nyt olleenkaan esikuviaan, on itse pääpari. En usko, että tämä olisi ongelma kenellekään, jos hahmot olisivat edes jokseenkin mielenkiintoisia tai edes samaistuttavia, mutta he eivät ole. Varsinkin naistenmies Valerian ei ole läheskään yhtä hurmaava kuin elokuvan tekijät ja hän itse tuntuu ajattelevan. 

Laureline ei ollut hahmona ihan niin paha, häneltä voi löytää jopa persoonaakin. Mutta valitettavasti Senkin, minkä elokuvan tekijät melko hyvällä Laurelinen hahmolla, ja hänen yllättävänkin taitavalla näyttelijällä, Cara Delevingne tunnetaan nimittäin lähinnä mallipiireistä, voittaa, se häviää sitten pääkaksikon kliseistäkin kliseisemmällä romanssilla sekä laittamalla Laureline pelkän sivuosan ja rakkaudenkohteen rooliin.

Sivuhahmoista paras oli, viisasti, Rihannan muodon ottanut hahmonvaihtaja Bubba. Lihö-Minaa ja muut mullaiset olivat kanssa sympaattisia. Muuten sivuhahmot eivät vakuuttaneet. Erityisesti yksi hahmo oli kuin elokuvan tekijät olisivat nähneet Star Wars-elokuvien Jar-Jar Binksin ja päättäneet lisätä hänen tyyppisen hahmon elokuvaan, vieläpä kaksi kertaa ärsyttävämpänä.

Viimeinen, ja mitä Valerian and the City of a Thousand Planetsiin tulee ei yhtään vähäisin, arvostelemani osuus on toteutus. Visuaalisesti se olikin huippuluokkaa. Jos se, mitä elokuvalta eniten kaipaat, on silmäkarkki, niin silloin tämä leffa on juuri sinulle. Mitä taas käsikirjoitukseen ja näyttelijöihin tulee, se taas oli enemmänkin harrastelijalaatua.

Tiivistetysti Valerian and the City of a Thousand Planets on, vanhaa sanontaa lainatakseni, juuri niitä kakkuja, jotka ovat päältä kauniita, mutta höttöä sisältä. omaperäisen tuntuista höttöä kyllä, mutta höttöä yhtä kaikki. Kaksi tähteä.

Väärään tieteeseen perustuvaa hyvää toimintaa-Lucy

Aina välillä vierailen elokuvien maailmassa, tv-maailman sijaan. Tämänkertainen arvostelun kohteeni on Luc Bessonin ohjaama Lucy.

Lucy (Scarlett Johansson) on tavalinen opiskelija, joka joutuu tahtomattaan huumekuriiriksi. Huume kuitenkin hajoaa hänen elimistöönsä. Tuloksena aine vapauttaa Lucyn mielen suljetut portit, jolloin hän saa käyttöönsä normaalia suuremman aivokapasiteetin. Elokuvan maailmassahan ihminen käyttää vain kymmenen prosenttia aivoistaan. Prosentin kasvaessa Lucyn inhimillisyys kuitenkin vähenee.

Lucy on lajityypiltään pöhköä tieteistoimintaa, mutta vallan viihdyttävää sellaista. Vauhtia ja jonkin verran huumoria leffassa riittää. Itse juoni on suoraviivainen, mutta perustoimintapätkiä syvällisempi ja mielenkiintoisempi. Scarlett Johansson ei ole elokuvan ainut huippunäyttelijä. Onhan siinä myös Morgan Freeman, joka esittää asiaa tutkinutta professoria. Tuntematon ei ole myöskään ranskalainen Luc Besson, jonka ohjaama on myös Tyttö nimeltä Nikita-elokuva.

Lucy on virkistävän erilainen elokuva, vaikka siinä on jotakin samaa niin Kill Billien kuin muiden toimintarainojen kanssa. Toteutus on erittäin onnistunut niin näyttelijöiden kuin visuaalisen ilmeen kohdalla. Onhan siinä toki jotain huonoakin. Hahmokehitys on jätetty toiminnan tieltä. Lucya lukuunottamatta hahmot ovat karikatyyreja. 

Elokuvan tiede on ehkä todistettu vääräksi, mutta sen ei kannata antaa häiritä. Eikö joka elokuvalla ole oma sisäinen maailmansa, jonka logiikkaa se seuraa. Elokuvan välissä on luontofilmeistä repäistyjä eläinklippejä. Minusta ne eivät kuuluneet elokuvien parhaiden ideoiden joukkuun. Elokuvista tuli liian rikkonainen. Elokuva päivitti aina välillä, kuinka monta prosenttia aivoistaa Lucylla on käytössään tällä hetkellä. Minusta ne sopivat elokuvaan hyvin.

Minusta elokuva oli enemmän kuin katsomisen arvoinen. Voisin suositella sitä erityisesti toimintaelokuvien ystäville, mutta muutkin voivat pitää leffasta. Neljä ja puoli tähteä.