Liikkuvia kaupunkeja stampunk-maailmassa

Mortal Enginesin harvinaisen kiinnostava konsepti olisi ansainnut paljon paremman elokuvan, mutta ei se sentään ihan niin huono ollut, että olisi ansainnut jäädä tappiolliseksi. 

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia Mortal Engines-elokuvaan ja sen lähdeteokseen, Philip Reeven samannimisee kirjaan.


Tulevaisuuden steampunk-maailmstaa ei juuri tasaista paikkaa löydä. Niinpä kaupungit ovat ottaneet pyörät alleen, kirjaimellisesti. Ne ovatkin kokoajan liikeellä. Resursseista on pula, joten niin sanotut  "saalistajakaupungit"jahtaavat pienempiä kaupunkeja saadakseen niiden resusrssit itselleen. Tätä kaikkea vastustaa "Anti-Traction League".

Tässä maailmassa asuu myöskin historiaa harjoitteleva Tom Natsworthy (Robert Sheehan). Tosin ei kauaa, jos kysytään vaikutusvaltaselta Thaddeus Valentinelta (Hugo Weaving). Murhayritys kuitenkin epäonnistuu ja kyseisen pahiksen vastaisella kostoretkellä oleva Hester Shaw (Hera Hilmar) pelastaa pojan. He päättävätkin yhdistää voimansa yhteistä vihollista vastaan. Mortal Engines perustuu Philip Reeven, Kävelevät koneet-kirjasarjan aloittavaan, samannnimiseen kirjaan.


Jätin Mortal Enginesin katsomatta, koska olen kuullut siitä paljon huonoa, enkä suinkaan ollut ainoa. Floppasihan elokuva pahasti. Kuitenkin sen  tultua Netflixiin päätin katsoa, onko se nyt ihan niin huono kuin miksi sitä väitetään. Vastaus on selkeä, ei. Vaikka en nyt menisi elokuvaa erinomaiseksikaan sanoa,  niin se ei  susihuonokaan ollut.

Menen ensin elokuvan positiivisiin puoliin. Se näytti hyvältä. Visuaalisiin tehosteisiin oli selvästi käytetty paljon aikaa ja amattitaitoa. Oli kyse sitten jostain liikkuvasta kaupungista, luurankomaisesta epäkuolleesta,  lentokoneista tai muustakaan teknologiasta. Toimintakohtaukset olivatkin ilo silmälle ja ne tarjosivatkin elokuvan parasta antia.



Maailman perusideakin oli erittäin kiinnostava ja, vaikka maailmanlopun aikaisiin maailmaan sijoittuvia elokuvia löytyykin se kuuluisa kaksitoista tusinaan, niin myös erilainen ja tuore. Tuoreuden lisäksi se oli vielä kekseliäskin. Lisäksi Jihaella oli yllättävän paljon karismaa, eikä näyttelijöissä muutenkaan ole hirveästi valittamista, joskaan ei kehujakaan.

Ehdottomasti plussan puolella oli myös se, että elokuvan tarina oli kokonainen. Siinä oli selkeä alku, keskikohta ja loppu. Se petasi kyllä jatko-osille, kuuluuhan sen lähdeteos kirjasarjaan, mutta tarina ei suinkaan tuntunut kesken jääneeltä. Se olikin hyvä, sillä elokuva tuskin toista osaa saa. Ja kun pian, kun menen niihin huonoihin puoliin, saatte tietää, miksi se ei sellaista kyllä ansainnutkaan.



Valitettavati elokuvan huonot puolet olivat myös ne melkein minkä tahansa elokuvan tärkeimmät. Hahmoista yksikään ei noussut kiinnostavaksi, mikä oli erityisen huono asia pääroolin saaneiden Hesterin ja Tomin kohdalla. Myöskään pahis Thaddeus Valentine ei vakuuttanut, vaikka veteraaninäyttelijä Hugo Weaving tekikin roolissa parhaansa.

Elokuvan kiinnostavimmiksi hahmoiksi nousikin rock-muusikko Jihaen kapinallisjohtaja Anna Fangn ja yllättävän sympaattinen epäkuollut Shrike (Stephen Lang), mutta erityisen muistettavia eivät hekän olleet. Muista sivihahmoista mainitsemisen arvoinen oli vain Thaddeuksen tytär Katherine (Leila George). Hänen kanssaan ei kuitenkaan tehty juuri mitään.


Käsikirjoituskin oli hyvin perussettiä. Siinä ei ollut juuri mielikuvitusta käytetty ja se näkyy. Elokuvan juonikin oli aika tavanomainen. Olisin odottanut muun muassa Taru Sormusten Herrasta-trilogian tiimiltä, Peter Jackson mukaan lukien parempaa, mutta toisaalta ehkäpä jo Hobitti osoitti, että tarinan luonti ei ole miehen ominta lajia.

Tiivistetysti Mortal Enginesistä löytyi selkeitä vahvuuksia, mutta se olisi voinut olla paljon parempi. Huono se ei kuitenkaan missään tapauksessa ole. Kolme tähteä!

Tuhansien planeettojen kaupungissa tapahtuu kummia

Harva elokuva, edes scifielokuvien kastiin kuuluva, on yhtä uppo-outo tai silmiä hivelevä kuin Valerian and the City of a Thousand Planets. Sen sijaan sitä parempia elokuvia ei ole vaikea löytää.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verran juonipaljastuksia Valerian and the City of a Thousand Planets-elokuvasta.

Eletään noin viisisataa vuotta tulevaisuudessa. Ihmiset ja muut olennot elävät suhteellisen rauhassa Alpha-nimisellä, tuhansia planeettoja käsittelevällä, kaupungissa. Tätä kaikkea vahtii eräänlaiset avaruuspoliisi, joihin kuuluu myös seikkailuelokuvien lainvalvojan perikuvat Valerian (Dane DeHaan) ja Laureline (Cara Delevingne). He flirttailevat usein keskenään, kuuntelevat ohjeita vain kuin se heille sopii eli ei juuri koskaan ja joutuvat jatkuvasti jännittäviin, usein kuolemanvakaviin, tilanteisiin.

Kun rutiinimissio kääntyykin joksikin aivan muuksi, heille selviää, että maailma, tai ehkä tarkemmin maailmat, on tuhon partaalla. Kiitos salaliiton, johon liittyy muun muassa tuhoutunut Mul-planeetta ja sen Avatarmaiset asukkaat, erityisesti sen kuninkaan planeettansa tuhossa menehtynyt tytär Lihö-Minaa (Sasha Luss). Elokuva perustuu löyhästi Pierre Christinin ja Jean-Claude Mezieresin saman nimiseen sarjakuvaan.

Missasin jopa Rihanan mukana olon.

Aloittaessani Valerian and the City of a Thousand Planetsin tiesin siitä vain hyvin vähän, lajityypin ja osan pääosan esittäjistä. Ja sen, että se ei ole saanut kovin hyviä arvioita maailmalla niin arvostelijoiden kuin katsojienkaan suunnalta. Siihen on syynsä. En ole seurannut mitään siihen liittyviä mainosmateriaaleja, promoja, trailereita tai lukenut sarjakuvaa, johon elokuva perustuu.

Tietämäni asiat riittävät kuitenkin kertomaan minulle täsmälleen, minkälaisesta elokuvasta on oikein kyse. Tai niin ainakin luulin. Sillä vaikka juoni olikin tuttuakin tutumpi, niin tyylilaji olikin sitten aivan muuta. Ensimmäinen reaktioni elokuvaan olikin, että häh! Tämä ei ole vielä itsestään paha asia, jossain tapauksissa jopa päinvastoin. On kiva katsoa jotain uuta ja ihmeellistä, sellaista mitä ei muuten tulisi katselleeksi.

Valerian and the City of a Thousand Planetskin olisi voinut olla juuri sellaista katseltavaa. Siis jos sen kummallisuus olisi laitettu hauskaan tai edes muuten viihdyttävään muotoon, jos sen pääkaksikolla olisi ollut edes jonkinlaista kemiaa, romanttista tai muunkaan laista. Tai jos elokuvan sisällöllä olisi ollut edes jonkinlaista järkeä, olkoonkin kuinka hataraa tahansa.

Toki elokuvalla oli puolensa, kuten liiankin pikainen, mutta muuten varsin herkullinen Rihanna- cameo, johon liittyi niin hahmon- ja asun aihdantaa kuin strippaustankin sekä varsinkin se, että elokuva yksinkertaisesti vain näytti upealta, varsinkin Mul-planeetta asukkaineen kissamaisine, ja ylisöpöisine, Melo-lemmikkeineen. 

Lisäksi Valerian and the City of a Thousand Planetsin maailma oli mielenkiintoinen, itseasiassa mielenkiintoisin asia koko elokuvassa. Se oli rikas, täynnä erilaista teknologiaa ja mitä kummallisempia olentoja sekä samaan aikaan sekä hyvin samaistuttava, että viehättävän erilainen. siitä riittäisi kerrottaa, joten ei olekaan ihme, että lähdeteoksen sarjakuvat ovat moniosaisia. 

Maailmaa voisi pitää myös jonkinlaisena ohjaaja Luc Bessonin utopiana, ja miksei muidenkin. Alpha eräänlainen monikulttuurisuuden utopia, niin kuin jo elokuvan ensimmäinen, kaupungin kasvua kuvaava kohtaus jo näyttää. Siellä sulassa sovussa, ainakin enimmäkseen, asuvat niin ihmiset kuin mitä ihmeellisemmät avaruusolennotkin. Ja kaupunki on parempi sen ansiosta.

Boba Fett? Sinäkö se siellä?

Juoni ei ollut itsestään huono, se vain tuntui jo moneen kertaan nähdyltä, koska se oli, ja siten varsin ennalta-arvattavalta. Esimerkiksi pääroiston henkilöllisyyden voi päätellä hänen ensiesiintymistään päätellen. Kaiken lisäksi tästä voi syyttää vain elokuvaa Ainakin niin olen kuullut. Sen nimittäin sanotaan jättäneen pois paljon sarjakuvalle oleellista.

Toinen asia, minkä sanotaan muistuttavan vain hyvin vähän, jos nyt olleenkaan esikuviaan, on itse pääpari. En usko, että tämä olisi ongelma kenellekään, jos hahmot olisivat edes jokseenkin mielenkiintoisia tai edes samaistuttavia, mutta he eivät ole. Varsinkin naistenmies Valerian ei ole läheskään yhtä hurmaava kuin elokuvan tekijät ja hän itse tuntuu ajattelevan. 

Laureline ei ollut hahmona ihan niin paha, häneltä voi löytää jopa persoonaakin. Mutta valitettavasti Senkin, minkä elokuvan tekijät melko hyvällä Laurelinen hahmolla, ja hänen yllättävänkin taitavalla näyttelijällä, Cara Delevingne tunnetaan nimittäin lähinnä mallipiireistä, voittaa, se häviää sitten pääkaksikon kliseistäkin kliseisemmällä romanssilla sekä laittamalla Laureline pelkän sivuosan ja rakkaudenkohteen rooliin.

Sivuhahmoista paras oli, viisasti, Rihannan muodon ottanut hahmonvaihtaja Bubba. Lihö-Minaa ja muut mullaiset olivat kanssa sympaattisia. Muuten sivuhahmot eivät vakuuttaneet. Erityisesti yksi hahmo oli kuin elokuvan tekijät olisivat nähneet Star Wars-elokuvien Jar-Jar Binksin ja päättäneet lisätä hänen tyyppisen hahmon elokuvaan, vieläpä kaksi kertaa ärsyttävämpänä.

Viimeinen, ja mitä Valerian and the City of a Thousand Planetsiin tulee ei yhtään vähäisin, arvostelemani osuus on toteutus. Visuaalisesti se olikin huippuluokkaa. Jos se, mitä elokuvalta eniten kaipaat, on silmäkarkki, niin silloin tämä leffa on juuri sinulle. Mitä taas käsikirjoitukseen ja näyttelijöihin tulee, se taas oli enemmänkin harrastelijalaatua.

Tiivistetysti Valerian and the City of a Thousand Planets on, vanhaa sanontaa lainatakseni, juuri niitä kakkuja, jotka ovat päältä kauniita, mutta höttöä sisältä. omaperäisen tuntuista höttöä kyllä, mutta höttöä yhtä kaikki. Kaksi tähteä.

Viimeistä jediä viedään

Mitä scifiin tulee, ei ole Star Wars-elokuvia voittanutta. Sen uusin osa, vähän millä mittapuulla tahansa loistava Star Wars: The Last Jedi osoitti sen selvääkin selvemmin. 

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää paljauksia Star Wars: Last Jedin ja luonnollisesti myös aikaisempien Star Wars-elokuvien juonesta. Vannon kuitenkin, etten paljasta mitään katselunautinnon pilaavaa.

Rey (Daisy Ridley) on vihdoin löytänyt legendaarisen jedimestari Luke Skywalkerin (Mark Hamill), mutta lukuisien menetysten katkeroittama mies kieltäytyy suorilta käsin auttamasta. Rey ei ole kuitenkaan vielä valmis luovuttamaan, varsinkin kuin hän uskoo Luken tarjoavan vastauksia hänen henkilökohtaisiin kysymyksiin ja auttaa häntä jedivoimansa kanssa.

Voiman toisella puolella Kylo Ren (Adam Driver) taistelee isänsä tappamisen aiheuttamaa syyllisyyttä vastaan ja kyseenalaistaa vakautumistaan pimeyden puolelle. Hänen mahdollinen kääntymisensä valon puolelle voisikin kääntää koko sodan kulun. Sitä paljon konkreettisempi taistelu käydään kuitenkin kapinallisten ja ensimmäisen osan tappiosta suuttuneen, Ensimmäisen ritarikunnan välillä. 

Ensimmäinen ritarikunta on tuhonnut Kenraali Leia Organan (edesmennyt Carrie Fisher) johtamien kapinallisten tukikohdan ja jahtaa nyt elossa selvinneitä kapinallisia. Kapinalliset ovat sankarien tarpeessa. Tuon roolin ottaakin, liipaisinherkkä mestaripilotti Poe Cameron (Oscar Isaac), Stormtrooper Finin (John Boyega) uuden tuttavuutensa Rosan (Kelly Marie Tran) sekä robotti BB-8:tin kanssa.

Rakastan Star Warsseja, erityisesti niitä alkuperäisiä. Kun sarjan uudelleen lämmitys sitten käynnistyi sen seitsemännellä osalla, Force Awakennilla, noin kaksi vuotta sitten, menin katsomaan sen pelon sekaisen odotuksen vallitessa. Pystyisikö se samaan kuin vanha trilogia vai joutuisinko pettymään, kuten tein alkuperäisten trilogian esiosien kohdallakin? 

Katsottuani Force Awakenssin huomasin kuitenkin pelon olevan turhaa. Elokuva räjäytti potin, samoin kuin sen jälkeen tullut, eräänlainen väliosa, Rogue Onekin. Sarja näyttää olevan hyvissä käsissä. Sellaisissa, jotka paitsi osaavat tehdä hyviä elokuvia, niin myös rakastavat Star Warssia ihan tosissaan ja haluavatkin kunnioittaa edellisten osien henkeä.

Niinpä sekä alkuperäisen trilogian mestarillisuuden, että uusimpien kovan tason ansiosta ei olekaan mikään ihme, että The Last Jedi joutuikin kohtamaan suuria odotuksia. Minun ja lukuisien muiden katsojien, niitä katsojia riittikin ihan tarpeeksi, en ole nähnyt meidän pientä elokuvateatteri koskaan niin täynnä kuin nyt, onneksi Star Wars: The Last Jedi vastasi niihin kaikkiin enemmän kuin tyydyttävästi. 

Toki elokuvalla oli omat vikansa, joista suurimmat olivat riskittömyys ja liiallinen edellisien osien toisto. En myöskään vieläkään lämmennyt Kylo Renille, sillä vaikka periaatteessa mies on mielenkiintoinen kaikkine sisäisine kamppailuineen, käytännössä hän on lähinnä ärsyttävä. Lisäksi elokuvaa olisi voinut lyhentääkin, nyt siellä oli paljon turhaksi jäävää, varsinkin ihan lopussa.

Kuitenkin joka elokuvassa on vikansa ja varsinkin The Last Jedissä nuo viat jäivät tyystin vahvuuksien varjoon, jopa suurimmassa määrin kuin Force Awakenissa, jota ehdin ylistää omassa arvostelussa varsin vuolaasti. Se oli jännittävä, osin yllättävä ja enne kaikkea sydämellinen elokuva. Sellainen elokuva, jota ei kannata jättää väliin oli Star Wars –fani tai ei. 

Eikö näytäkin tutulta?

Tietenkin edes jonkinlainen fanius aina parantaa elokuvakokemusta, juuri nostalgiahan on yksi sen suurimmista myyntivalteista, mutta elokuvasta voi nauttia myös satunnainen katsojakin. Siis kunhan edelliset osat, ainakin alkuperäiset ja Force Awakens, on katsottu. En minäkään mikään sarjan superfani ole, vaikka siitä pidänkin hyvin paljon. 

Elokuvan tarina oli kaikessa ytimekkyydessään se sama kuin edellisissä osissakin eli aika perinteinen hyvän ja pahan-välinen taistelu avaruustaisteluilla ja Skywalkerin perheeseen liittyvällä saippuaoopperalla höystettynä. Mukaan oli tietenkin lisätty myös omat tvistinsä, joista en nyt enempää paljasta. Ei ehkä tarpeeksi, jotta elokuva tuntuisi tuoreelta, mutta kuitenkin. 

Ja sanomaan "awww"

Sitä paitsi, vanhankaan tarinan hohto ei ole vielä ehtinyt himmetä, varsinkin kuin se kekseliään käsikirjoituksen, vaikuttavan näyttelytyön ja kiinnostavien hahmojen ansiosta oli tehty tavalla, joka liikutti, huvitti ja innosti. Kukaan elokuvateatterissa ei alkanut raikuviin aplodeihin, eihän se kuulu heinolalaiseen elokuvissakäynti kulttuuriin, mutta olisi hyvin voinut. Niin hyvä The Last Jedi on. 

Erikoistehosteet olivat jälleen huippuluokkaa, mutta mitäpä muuta Star Wars-elokuvalta sopii odottaakaan. Erityisesti taistelukohtaukset olivat upeita. Visuaalisesti elokuva oli kaunis ja jopa hieman omaperäinenkin, kuitenkaan menemättä liian kauas sarjan elokuvien tyypillisestä ulkonäöstä. tämä on hyvä asia, sillä jotkut asiat vain kuuluvat Star Wars-sarjaan niin oleellisesti, että ilman niitä tuntuisi, että jotain tärkeää puuttuu. 

Toiminnan ja silmäkarkin ohessa huomio kiinnittyi myös syvällisempiin asioihin, ainakin siinä määrin kuin elokuvan lajityyppi, avaruusseikkailu, antoi. Elokuva äityikin vakavaksi monessa kohtaan, minkä vuoksi vastapainoksi oli lisätty myös, tarpeellisuuden lisäksi vielä hyvääkin, huumoria, mikä olikin jo alkuperäisen trilogian yksi vahvuuksista, niistä lukuisista.

Juuri tasapainoisuus olikin yksi elokuvan suurimpia vahvuuksia, heti söpöjen olentojen, jo tutuiksi tulleiden hahmojen ja asiaan kuuluvien avaruus- ja jeditaisteluiden, ohessa. Oli kyse sitten vakavan ja kevyen, uuden ja vanhan tai rauhallisten kohtien ja täyden toiminnan välisestä tasapainosta. Elokuvasta nauttimisen kannalta tämä ei ollut pelkästään tärkeää, vaan jopa välttämätöntä. 

Vanhoista, niin alkuperäisen, kun vasta Force Awakenista nähdyistä, hahmoista on vähän uutta sanottavaa. Rey oli edelleen mahtava, samoin Leia. Vahvat naishahmot, ja erityisesti monin tavoin loistava Carrie Fisher, ovatkin aina olleet Star Warssien yksi suurimmista vahvuuksista. Hänen menetys oli yhtä iso tappio franchiselle, kun maailmalle yleensäkin. 

Pidin jälleen myös Finistä, mutta hän jäi makuuni liikaa sivuhahmon rooliin. Tämä on paha jo ihan monimuotoisuuden näkökulmasta. koskaan ennen Star Warssien yksi päähahmoista ei ole musta mies, joten on harmi, ettei häntä kohdeltiin omassa elokuvassaan kuin sivuhahmoja. Uskon, tai ainakin toivon, kuitenkin, että ongelma korjataan jo seuraavassa elokuvassa. 

Luke oli mielenkiintoinen sisäisine konflikteineen, varsinkin kuin hänestä rupesi löytymään myös moraalisesti harmaampia puolia. Enkä vähiten siksi, että miehellä oli oikeastaan ihan hyvän. Jedien maailmanpelastamissuunnitelmat eivät aina ole onnistuneet parhaalla mahdollisella tavalla, näin lievästi sanottuna. Yodakin teki esiintymisensä, mutta siitä en enempää voi sanoa.

Pahiksista Kylo Ren, vai pitäisikö sanoa Ben Solo, oli edelleen emoteinin perikuva, joskin varsinkin loppua kohden hahmo jopa vähän parani. Yksinvaltias Snoke (vahvasti erikoistehostettu Andy Serkins) ei oikein missään vaiheessa onnistunut vaikuttaa minua. Ainakaan siinä määrin kuin Palpatine aikoinaan. Kenraali Hux (Domhnall Gleeson) puolestaan oli hyvä, joskaan ei erityisen persoonallinen, lisä elokuvasarjaan. 

Uusista hahmoista, niistä kohtuullisen vähistä, pidin eniten Rosassa, vaikka häneen ei juuri ehdittykään tutustumaan tarkemmin. No, ehkä seuraavassa elokuvassa. Laura Dernin esittämä Amiraali Holdokin oli jokseenkin kiinnostava, vaikka hän saikin elokuvassa lähinnä sankareita jarruttavan roolin. DJ (Benicio del Toro) osoittautui harvinaisen epäkiinnostavaksi, joskin tarpeelliseksi hahmoksi.

Porgit olivat söpöjä. Jotkut sanovat, että liiankin söpöjä, mutta minusta sellaista asiaa ei olekaan. Lähinnä siksi, että hänkin auttaa olemalla tiellä. BB-8 oli sympaattinen, kuten aina. vanhemmat droiditkin tekivät esiintymisen, mutta varsin pienen. Luonnollisista syistä. kun elokuvassa on näin paljon hahmoja, niin jotkut jäävät aivan väistämättä vähemmälle huomiolla. Jopa Star Wars-elokuvaksikin harvinaisen pitkän The Last Jedin tapauksessa.

Tiivistetysti Star War: The Last Jedi oli juuri niin hyvä kuin toivoinkin sen olevan, jos ei jopa parempi. Toisin sanoen scifi, ja jopa Star Wars, elokuvien aatelia. Täydet viisi tähteä.

Nuori robotti inhimillisyyttään etsimässä

Jokin aika sitten me mediapajalaiset keräännyimme yhteen katsomaan kehittyvästä keinoälystä kertovan Chappie-elokuvan, erään pajalaisen suositeltua sitä. Elokuva osoittautuikin enemmän kuin katsomisen arvoiseksi, vaikkei se ihan minun tyyliseni ollutkaan.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia. Lue siis omalla vastuullasi.

Vuosi 2016. Johannesburg. Lainvalvonta on siirtynyt ihmispoliiseilta itsenäisesti toimiville roboteille. Niiden luojalle Deon Wilsonille (Dev Patel) unelmoi kuitenkin vielä suurempia. Hän haluaisi kehittää ihmisen kaltaisen, ajattelevan ja tuntevan, keinoälyn. Lopulta mies onnistuukin yrityksessään ja tekee hylätystä poliisirobotista lapsenkaltaisen persoonan, Chappien (äänenä Sharlto Copley).

Ilo loppuu kuitenkin lyhyeen, sillä Chappie joutuu kulmilla heiluvan rikollisjengin, johtajanaan Ninja ja Yo-Land (kumpikin näyttelee omilla lavanimillään), varastamaksi. Heidän tarkoituksenaan on tehdä lähes tuhoutumattomasta ja väkivahvasta robotista itselleen rikoskumppani. Tarve olisin kova, sillä heitä vaaditaan maksamaan velkansa takaisin. Jos he eivät maksa, heiltä lähtee henki. 

Elokuvan pääpaino onkin juuri heillä ja heidän yrityksillään muokata Chappiesta haluamansa gangsteri, ei niinkään scifipuolessa, niin kuin etukäteen voisi luulla. Kertoohan se keinoälystä robotin ruumiissa. Kyseinen puoli toki löytyy elokuvasta, mutta se vain sai odotettua vähemmän ruutuaikaa. Chappien voisi sanoa olevan gangsterielokuva scifileffan valepuvussa.

Tässä on sekä hyvät, että huonot puolensa. Toisaalta maailmaan on helppo päästä sisään, mutta toisaalta siitä pääsee myös äkkiä pois. Elokuvia katsotaan, koska ne vievät katsojat pois omasta arjestaan, paetaksemme todellisuudesta edes hetkeksi. Kauas lentoisesta aiheestaan huolimatta Chappien ei sitä juuri tarjoa. Päinvastoin. Jossain vaiheessa se äityi suorastaan inhorealistiseksi.

Kumpikaan lajityyppi, rikoselokuvat ja scifi, eivät kuitenkaan riitä kuvaamaan elokuvaa. Hyvä niin, sillä varsinkin rikolliselokuvat eivät kuulu suosikkeihini. Chappien on ennen kaikkea kasvutarina, keinotekoisen älyn yritys löytää oma paikkansa vihamielisessä ja erilaisuutta hylkivästä maailmassa. Elokuva käsittelee myös luokkaeroja, epätasa-arvoa, suuryritysten ahneutta, vanhemmuutta sekä ihmisyyttä.

Tuskin kukaan haluaisi elää Chappien rikollisen täyteisessä maailmassa. edes siinä tapauksessa, että sitä suojelisi jonkinlaiset poliisirobotit. Surullinen tosiasia kuitenkin on, että taidamme jo asua siellä. Se muistuttaa nimittäin hyvin paljon omaamme. Tietenkään maailmastamme ei löydy minkäänlaisia poliisirobotteja, vaikka robotiikka nopeasti kehittyvä ala onkin. 

Uskonkin, että ihmiskunnan on hyvinkin mahdollista kehittyä enemmän tai vähemmän, luultavasti ja toivottavasti kuitenkin vähemmän, Chappien kaltaiseksi maailmaksi. Keinoälyllä tai ilman. Tämä ei ole kokonaan hyvä asia, mutta loppuen lopuksi ei kovin huonokaan. Mistään scifidystopiasta ei elokuvan maailmassa sentään ole kyse, vaikka siinä joitakin siihen viittaavia piirteitä onkin.

Elokuvan parasta antia tarjosi itse nimihenkilö Chappie, joka oli hyvin sympaattinen persoona, paljon siinä esiintyneitä ihmisiä sympaattisempi. Pidin myös Chappien teemasta, vaikka se jokseenkin käytetty onkin. jopa ohjaajan itsensä aiemmissa töissä, sekä erityisesti elokuvan lähinnä avaruusmättöä sisältäviä lajitovereitaan verrattain syvällisemmästä otteesta siihen. 

Robotitkin olivat harvinaisen uskottavia. Itseasiassa olen kuullut, että muutenkin tiedepuoli on elokuvalla harvinaisen hyvin hallussa. Toki joitakin virheitä oli, mutta vain suhteellisen vähän. Lähteeni ei ole kuitenkaan luotettava, joten varmaksi en osaa sanoa. Elokuva tarjosi myös kiitettävästi korkeaoktaavista toimintaa, mistä johtuen oli myös ihailtavan nopeatempoinen.

Se onnistui myös vetoamaan tunteisiin kiitettävän lailla. Tämä ei ole mikään ihme kuin ajattelee elokuvan ohjaajan Neill Blomkampin ohjanneen myös loistavan scifipätkän, District 9:san. Se onkin enemmän kuin yksi syy siihen, miksi olen iloinen, että elokuva muistuttaa enemmän sitä kuin ohjaajan toista, yllättävän paljon huonompaa, scifirainaa, Elysiumia, jota ei pelastanut edes Matt Damon.

Deon oli melkein yhtä sympaattinen kuin tekemänsä olento. Muut ihmishahmot jäivätkin sitten pinnalliseksi, mutta heihinkin kiintyi elokuvan aikana. Ei kuitenkaan niin paljon kuin voisi toivoa. Uskon tämän olevan heitä näyttelevien Ninjan ja Yo-Landin vika. Kaksikko on tuttu enemmänkin musiikkipiirteistä ja sinne he olisivat saaneet jäädäkin. Näyttelemiseen heidän lahjakkuutensa ei riitä.

Itse elokuvan roisto eli Hugh Wolverine" Jackmanin tulkitsema Deon pahin kilpakumppani Vincent Moore oli jokseenkin mielikuvitukseton, mutta ihmisyydessään toimiva. Samaa ei voi sanoa Sigourney Weaverin esittämästä Tetravaalin johtajasta. Siitäkin huolimatta, että naisen näyttelijän taidoissa ei ole mitään vikaa. Hän teki parhaansa tehdäkseen saamasta aineistosta omansa. 

Muilla hahmoilla ei sitten ollutkaan juuri mainittavaa persoonaa, joten heistä ei voi sanoa oikein mitään. En kuitenkaan laskisi sitä elokuvan viaksi. Ihan joka elokuvassa löytyy hahmoja, jota ei ehditä tai edes haluta kehittää. Se on paitsi yleistä, niin myös välttämätöntä. Kaikki hahmot eivät kiinnosta katsojia ja siten ansaitse juuri ruutuaikaa yhtään enempää kuin heidän roolinsa edellyttää.

Muu toteutus saavutti kaiken kaikkiaan kiitettävän tason. Varsinkin tekninen toteutus, joka oli juuri niin hyvää kuin scifielokuvalta sopii odottaakin, jos ei parempaa. Olisinkin yllättynyt enemmän, jos näin ei olisi ollut. Pidin myös elokuvan viljelemästä huumorista ja siellä vilisevistä popkulttuuriviittauksista. Ne ovat ehkä epätoivoista yleisön kosiskelua, mutta olkoon.

 Vaikka elokuva olikin lähinnä erinomainen, siitäkin löytyi kaikenlaisia epätäydellisyyksiä, joihin kriitikot ovatkin innolla tarttunutkin. Pääroiston suunnitelma oli yksinkertaisesti vain naurettava ja kaiken lisäksi vielä turhankin ilmiselvä. Loogisilta aukoilta ei myöskään vältytty. Moni asia olisi lisäksi kaivannut selittyä, kuin taas jokin, kuten se, mikä tekoäly oikein on, puolestaan ei.

Chappien loppu olisi voinut olla parempikin. Yleisesti ottaen elokuva oli kuitenkin aika raaka. Väkivaltaa ja kiroilua ei edes yritetty välttää. Se ansaitsikin täysin saamansa 16-ikärajan. Se loppui kuitenkin siihen nähden harvinaisen siirappisesti ja siten myös ennalta-arvattavasti. Uskon kuitenkin, että loppu on useimpien katsojien mieleen, vaikkei minun niin olekaan.

Tiivistetysti Chappie on elokuva, jonka parissa ei voi muuta kuin viihtyä. Sitä kannattaakin harkita, jos suunnittelee elokuvailtaa ja tämän kaltaiset elokuvat ovat mieleen edes jossakin määrin. Lähtemätöntä vaikutusta elokuva ei kuitenkaan jätä. Kolme ja puoli tähteä.