Punaiset kapinoi ja supervoimaiset pelkää

Olen arvostellut viime aikoina lähinnä elokuvia ja tv-sarjoja, mutta nyt arvosteluvuoron saa erinomainen, joskin kliseinen, nuorten dystopian, Victoria Aveyardin Punainen kuningattaren.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia

Nortan kuningaskunta on jaettu kahteen ryhmään, hopeisen verensä vuoksi nimensä saaneisiin supervoimaisiin hopeisiin ja tavallisiin, supervoimattomiin, punaisiin. Maailmassa soditaan myös loputtomalta vaikuttavaa sotaa, johon kaikki työttömät 18-vuotta täyttäneet punaiset pakkovärvätään sotilaaksi. Niin myös 17-vuotias Mary Barrow ja hänen paras ystävänsä Kilorn.

Maren päätös muuttaa tilannetta kuljettaa hänet punaisten kapinnallisten joukkoon ja, monien kommelluksen kautta, palvelijaksi hopeisten palatsiin. Siellä Marella paljastuu olevan supervoima itsellään. Koska punaisilla ei voimia pitäisi olla, kuningaspari päättää salata tytön alkuperän ja tehdä nuoremman poikansa Mavenin kihlatun. Tästä alkaa vaarallinen peli, jonka tavoitteena on tuhota hopeisten valta. Punainen Kuningatar aloittaa Victoria Aveyardin Hopea-kirjasarjan.

Luin Punaisen kuningattaren pitkän viikonlopun kestävän Bolognan matkani aikana, mutta siitä ei kannata tehdä mitään johtopäätöksiä kirjan hyvyydestä. Se oli kliseisyydestään huolimatta hyvä, jopa keskimääräistä nuorten fantasiaa parempi, mutta toisin kuin olen nähnyt väitettävän, mikään uusi Nälkäpeli ole. Itseasiassa nautin siitä suuresti, jopa enemmän kuin aluksi ajattelin pitäväni.

Punainen Kuningatar on siitä harvinainen kirja, että ostin sen kirpputorilta, enkä lainannut sitä kirjastosta, niin kuin usein teen. Olin nimittäin menossa matkalle ja tarvitsin sellaisen kirjan, jonka voi hyvällä omalla tunnolla jättää sinne. Valitsin kirjan, koska sen fantasiamainen teema, vertaus Nälkäpeliin ja tyylikäs kansi kiinnitti huomioni.  

Victoria Aveyardin kirjoitustyylistä ei ole mitään huomautettavaa. Se oli hyvää, jopa keskivertaista parempaa, mutta ei mitenkään mestareita. Eikä hänen luomansa maailma ole kaikkein omaperäisin. Kuitenkin kirjan maailma oli hyvä esimerkki siitä, kuinka dystopioiden kliseistäkin voi saada aikaan kunnollisen kirjan, joka ei vieläpä tunnu liian moneen kertaan luetulta.

Lisäksi kirja ansaitseekin kiitosta tavasta, jolla se kuvasi hopeisten, joskin lukuisista erikoisia kykyjä. Joskin on sanottava, että olen nähnyt liian monta supersankarisarjaa ja lukenut liikaa kirjoja, jossa päähenkilöllä on yliluonnollisia kykyjä, jotta ne tekisivät minuun enää vaikutuksen. Varsinkin kuin kyvyt ovat yleensä aika samanlaiset riippumatta tarinasta ja näköjään edes sen lajityypistä.

Itseäni kiinnosti varsinkin se, miten tällaiseen maailmanjärjestykseen oikein päästiin. Miten hopeiset oikein saivat kykyjä? Luonnostaan vai jostain muusta syystä? Entä hopeisen veren? Miksi punaisella Marella onkin voimia? Joskin toivon, että maailman kuvailuun olisi käytetty enemmän aikaa. Mutta no, kirja on kirjasarjansa ensimmäinen, joten kaipa siihenkin vielä päästään.

Pidin kirjan juonesta, vaikka siihen kuuluva kolmiodraama olisikin saanut jäädä väliin. Niistä saadaan harvoin aikaan mitään sellaista, johon kannattaisi kuluttaa aikaa, eikä niin tehty nytkään. Sentään on sanottava, että se tai muuten romanssit jätettiin aika minimiin, mikä osoittautui hyväksi ratkaisuksi. Marella oli ihan muut murheet, kuten miten selvitä hengissä ja niin, se kapina.

Muuten juoni oli selvästi kirjan pääasia, jopa hahmojen kustannuksella. Pidinkin siitä paljon, niin paljon kuin se toistikin muita teinidystopioita. Maren seikkailu kiiltokuvamaisessa palatsissa oli viihdyttävää luettavaa, samoin Game of Thronesmaiset hovijuonittelut ja kapinan suunnittelukin. 

Kirja jopa loppui jännittävään kohtaan ja paljastukseen, jota edes minä en nähnyt. Ei siihen Maveniin liittyvään vaan siihen toiseen.

Mare oli päähenkilönä ihan hyvä, mutta ei mitenkään rajoja rikkova. Pidin kuitenkin siitä, että hän tuntui suhteellisen realistiselta, supervoimistaan huolimatta. Ne kolmiodraaman osapuolet, Cal ja Maven eivät suoriutuneet paremmin, päinvastoin. Ukon kuitenkin kolmikon kasvavan kirjan edetessä, samoin kuin samasta ongelmasta kärsivien sivuhahmojenkin.

Punaiselle Kuningattarelle on jo tullut jatko-osia, jopa suomeksi käännettynä. Seuraava osa on nimeltään Lasinen miekka, jonka luen varmasti, kunhan löydän sen kirjastosta. Maltan odottaa kuitenkin sen lukemista, varsinkin kuin minulla on nyt menossa vielä paljon parempi kirja, Robin Hobbsin Salamurhaaja ja Narri-trilogian kolmas ja viimeinen osa Salamurhaajan Kohtalo.

Tiivistetysti Punainen Kuningatar oli ehdottomasti lukemisen ja ostamisenkin arvoinen kirja, vaikka lajityyppinsä kärkikastiin se ei ylläkään. Neljä tähteä!

Uskollinen-Trisin tarina tulee päätökseensä

Blogini on keskittynyt viime aikoina Veronica Rothin Outolintu-trilogiaan. Arvostelen vielä sarjan viimeisen osan, Uskollisen. Tämän jälkeen siirryn jo muihin aiheisiin.

Juonipaljastuksilta en vieläkään voi välttyä. Kirja kuin seuraa suoraan edellisen osan tarinaa, niin kuin loogista onkin. Tämä teksti paljastaa luultavasti myös lisätietoja kirjasarjan pohjalta tehdyistä selokuvista, niin julkaistuista kuin julkaisemattomistakin.

Edellisen osan lopun seurauksena Tris on vankilassa petturuudesta syytettynä. Osastomattomat ovat ottaneet johdon Tobiaksen äidin Evelynin johdolla ja vanha osastojako on hajotettu. Kaikki eivät kuitenkaan ole valmiita tyytymään tilanteeseen, varsinkin kuin heille selvisi Kaupungin ulkopuolellakin olevan elämää. Kaupungissa kyteekin kapina.

Kirja oli pienoinen pettymys. Teksti on aiempien osien lailla todella sujuvaa ja viihdyttävää. Tarina alkoi kuitenkin toistamaan itseään. En tiedä, kuinka monta kapinaa kirjasarjaan sisältyikään. Nuorten kirjojen kliseistä ei vältytty, esimerkkinä tästä mainittakoot aiemmin puuttunut kolmiodraama. Se sai kuitenkin melko pienen osasn.

Kirja äityi välillä pitkäveteiseksi, varsinkin geeneistä puhumiseen käytettiin liikaa aikaa. Tapahtumapaikka vaihtui kaupungista ulkomaailmaan. Vaikka vaihto toikin piristystä tarinaan, alueen tuntemus olisi tehnyt siitä luultavasti viihdyttävämmän. Itse en bongannut juuri tuttuja paikkoja. Tosin maailmaa tutktttiinkin lopulta suhteellisen vähän.

Tapahtumapaikan lisäksi Uskolliseen on lisätty jotain muutakin uutta. Nyt Tobiaskin saa puheenvuoron. Valitettavasti Tobiaksen ja Trisin luvut eivät juuri eronnut toisistaan. Aina itsekään en muistakun, kuka toimi juuri sillä hetkellä kertojana. Ilman lukujen otsikoita kertojia olisi olut vaikea erottaa toisistaan.

Niin Tobias kuin Triskaan eivät olleet kirjassa parhaimmillaan. Tris muuttui paikoittain ärsyttäväksi kaikkitietäjäksi ja Tobias ei tehnyt juuri muuta kuin kierinyt itsesäälissään. Missä on edellisen osan vahvat päähahmot? Joku neuvoikin, että heidän ystävien kannattaa jättää Uskollinen väliin. En kuitenkaan menisi vielä niin pitkälle.

Kirjan tarina on aina ollut scifiksi harvinaisen epäuskottava. Ajatelkaa vaikka Nälkäpelejä. Ainakin minä uskoisin kyllä, että tositv voisi saada extremeja muotoja ja luokkaeroja nyt on aina ollut ja voi olla, että tulee aina olemaankin. En ole laskenut sitä kuitenkaan viaksi, fiktion ei tarvitsekaan olla uskottavaa. Pakko kuitenkin myöntää, että Uskollinen vei epäuskottavuuden uusiin ulottuvuuksiin.

Uskollisen loppuu genrelleen epätyypillisesti. Vaikka se on lähtökohtaisesti hyvä asia, olisin ehkä itse lopettanut sen jollakin muulla tavalla. En voi mitään tuteelle, että se on tehty sellaiseksi lähinnä shokkiarvon takia. Samaa tosin voisin sanoa muutamasta muustakin kirjan kohdasta. En tietenkään paljasta loppusta sen enempää. Se selviää netistä, jos et jaksa lukea kirjaa.

Lopetan nyt positiiviseen. Kyllä sitäkin lopusta löytyi. Kirjassa selvisi muun muassa Trisin äidin tarina, mikä toi kirjaan piristävää vaihtelua. Lisäksi se peilasi menneeseen maailmaan. Siihen, miten meni pieleen. Toimintaakin oli ihan kiitettävästi. Joten jaksoin kyllä lukea kirjan loppuun asti ilman suurempia vaikeuksia.

Kaiken kaikkiaan Uskollinen ei ollut aivan edeltäjiensä veroinen. Ei se kuitenkaan ihan niin huono

Taistelu vapaudesta- ja oikeudesta olla erilainen

Nälkäpeli-sarja aloitti nuortendystopioiden voittokulun. Nyt tätä perintöä jatkaa Veronica Rothin Outolintu-sarjan toinen osa, Kapinallinen. Nyt arvostellussa on siitä tehty elokuva.

Luin saman tarinan myös kirjana vähän ennen elokuvan katsomista, joten se voi vaikuttaa arviooni. Niin hyvässä kuin pahassakin. Lähinnä pahassa, sillä kirja on melkein aina elokuvaa parempi, niin kuin myös tässä tapauksessa. Nyt keskityn kuitenkin pelkästään elokuvaan. Kirja-arvosteluni tulenee myöhemmin.

Ennen arvostelua menen kuitenkin perusjuoneen. Ihmiset on jaettu viiteen eri luokkaan: Sopuisiin, Vaatimattomiin, Uskaliaisiin, Rehteihin ja Teräviin. Jokaisella osastolla on oma päähyveenään, jota he yrittävät pitää yllä joskus äärimmäisinkin keinoin. Kaikki eivät kuitenkaan tunne kuuluvansa vain yhteen ryhmään. Näitä kutsutaan divergeneiksi, suomeksi outolinnuiksi.

Yksi näistä outolinnuista on erkoiskykyjä, kuten erilaisten simulaatioiden hallintakyvyn omaava, elokuvan päähenkilö Tris Prior (Shailene Woodley). Ensimmäisessä osassa hän joutuikin sen takia maan pakoon poikaystävänsä Neljän (Theo James) kanssa. Heitä jahtaa häikäilemätön terävien johtaja, Jeannette (Kate Winslet), jonka tarkoituksena on tuhota outolinnut maan päältä.

Kapinallinen-elokuva on pahasti kynitty versio kirjasta. Varsinkin lopusta oli karsittu paljon, jopa liikaakin. Juonikin on hivenen erilainen tai jopa enemmänkin kuin hivenen, jos nyt rehellisia ollaan. Kirjasarjan superfanit voivat siis pettyä. Onneksi en kuulu niihin, vaikka niistä pidinkin. Nimittäin kaikki tarpeellinen oli kuitenkin mukana. En siis voi valittaa.

Juoni oli enemmän kuin ok, parempi kuin nuortille suunnatussa fiktiossa keskimäärin. Puutthan siitä nykyään jo nuorten kirjoissa melkein pakollinen kolmiodraama. Elokuva ei loistanut yllätyksellisyydellään, vaikka aina ei tiennytkään, mikä on totta ja mikä ei. Itsekin yllätyin ainakin kerran asiaan liittyen. Niin vanha kuin ”se olikin vain unta”-kikka onkin. 

Hahmoista lähinnä Trish kehittyy johonkin suuntaan, muut jäivät auttamatta sivuosaa, vaikka Kate Winslett ja osastottomien kapinajohtajaa näyttelevä Naomi Watts onnistuivatkin rooleissaa. Toki uusia puolia löytyy hahmoista, jos toisestakin. Ei kuitenkaan tarpeeksi. Inhokkini oli edellisen osan tapaan Markus ja Peter. Pidin taas ymmärrettävästi pienen osan saanesta Cristinasta.

Sitten tuotantoasioihin. Erikoistehosteet olivat juuri niin korkealaatuisia kuin pitääkin. Erilaiset simulaatiot tarjoavatkin silmäkarkkia kyllin, varsinkin lopussa. Kyseiseen karkkilaatuun sai tutustua myön muuten, sillä niin lavasteet kuin puvustuskin hoidettiin mallikkaasti. Leffan toimintakohtaukset olivat puolestaan hieman tylsiä. Ne olisivat kaivanneet lisää kekseliäisyyttä.

Elokuvan pääpaino tosin olikin draamalla, joka ehkä toimii kohderyhmään, mutta ei niinkään minuun.Toinen asia, mitä olisin kaivannut oli huumori. Mutta toisaalta, se ei olisi sopinut elokuvan henkeen. Siksi en laske huumorin vähäisyyttä elokuvan viaksi. Sen sijaan liian imelän ja lopullisen tuntuisen lopun pistän. Koukku puuttuu täysin, enkä nyt puhu siitä kuuluisasta kapteenista.

Rankkaisin Nälkäpelit edelleen paremmaksi. Niin kirjana kuin elokuvanakin. Kapinallinenkaan ei onneksituottanut pettymystä. Neljä tähteä. Ilman edellisen osan katsomista tai ainakin kirjan lukemista, elokuvaa ei kuitenkaan kannata edes harkita.

Nuori nainen kapinan symbolina

Maailman tunnetuimman nuorten dystopian, Nälkäpelin, kolmas osa tuli vasta vähän aikaa sitten teattereihin. Kävin tietenkin katsomassa sen heti kuin vain ehdin.

Matkijanärhi: Osa 1 perustuu perustuu Suzanne Collinsin samannimiseen romaaniin ja se on omistettu jokin aikaa sitten kuolleelle Philip Seymour Hoffmanille. Toinen osa saa ensi-iltansa Yhdysvalloissa 20. marraskuuta 2015. Pieni varoituksen sana: Jos kaipaat kevyttä aivot narikkaan-vihdettä, elokuva ei ole sinulle. Se oli hyvin vakava ja synkkä, ahdistavakin. Siksi elokuvalla onkin K13 ikäraja. 

Tarina jatkuu siitä, mihin edellisessä osassa, Vihan liekeissä, jäätiin. Katniss Everdeen (Jennifer Lawrence) on taistellut kahdessa nälkäpelissa ja samalla tullut aiheuttaneeksi tulevaisuuden kapinan pahaa tyrannia, presidentti Snow'ta (Donald Sutherland), vastaan. Tämä ei kuitenkaan riitä. Nyt hänen pitäisi vielä asettua itselleen suunniteltuun rooliin kyseisien kapinan keulakuvana. Valitettavasti myös vastustajilla on oma keulakuvansa, vangiksi jäänyt ja aivopesty Peeta Mellark, joka tuomitsee yksiselitteisesti kapinallisten teot. Elokuva onnistuikin kuvaamaan loistavasti sodan väkivallatonta puolta.

Fanien riemuksi Matkijanärhi. Osa 1 on hyvin uskolinen kirjalle. Joitakin muutoksia kuitenkin esiintyy, joista paras oli Effie Trinketin lisääminen elokuvaan. Tarinan lisäksi myös visuaalinen ilme on onnistunut vangiksemaan kirjan maailman. Mieleenpainuvia kohtauksia löytyi, kuten elokuvan valopilkun oli Primin kissan taskulamppuleikit, Hirsipuulaulu – kohtaus, sairaalakohtaus sekä Katnisisin vierailu tuhoutuneessa koti vyöhykkeellään painuivat mieleen.

Olen aina pitänyt Nälkäpelien päähenkilöstä, Katniss Everdeestä, sillä hän ei ole tyypillinen sankari. Hänessä on haavoittavuutta perustoimintahahmoja enemmän. Uskottavuutta lisää vielä loistava Jennifer Lawrence, joka oli rooliin osuva valinta. Suurimmassa osassa sivuhenkilöitäkään ei ole valittamista. Esimerkiksi Gale olisi voinut olla elokuvan toinen päähenkilö. Sitä hän olisi ollutkin vielä jokin aikaa sitten, kun naissankarit olivat pieni vähemmistö, varsinkin scifissä.

Muista hahmoista pidin eniten uuteen, askeettisempaan, elämään totuttelevasta Effiestä ja kapinan lankoja vetävästä Plutarchista. Myös Natalie Dormerin Cressida ansaitsee maininnan. Valitettavasti sivuhahmoista kylmäkiskoinen presidentti Alma Coin, Peeta ja Finnick jäivät etäiseksi. Peetan kohdalla se on vielä ymmärrettävää, olihan hän kidnapattuna melkein koko elokuvan ajan. Presidentti Snow puolestaan kuvattiin turhan kliseisenä pahiksena. Toki hän tarjosi sopivan rinnastuksen todellisiin diktaattoreihin, kuten Staliniin.

Tiivistetysti: Matkijanärhi: Osa 1 on tyypillinen väliosa, joten siinä ei ole yhtä selkeää tarinakokonaisuutta, kuin aikaisimmissa osissa. Kuitenkin se jätti kaipaamaan lisää, niin kuin hyvän väliosan kuuluukin. Matkijanärhi oli hyvä lisä Nälkäpeli-elokuvien sarjaan. Neljä tähteä.

Yhteiskunta järkkyy ja nuori nainen kapinoi

Divergent – outolintu, Ohjaus: Neil Burger, näyttelijät: Ashley Judd, Kate Winslet, Miles Teller, Shailene Woodley, Theo James. Elokuva perustuu Veronica Rothin samannimiseen kirjaan.

Elokuvassa eletään tulevaisuuden yhteiskunnasta, joka on jaettu viiteen ryhmään luonteenpiirteiden mukaan: Vaatimattomat, Uskaliaat, Sopuisat, Rehdit ja Terävät. Jokaisella ryhmällä on oma tehtävänsä yhteiskunnassa. Elokuvan päähenkilö Tris voisi kuulua useampaankin ryhmään, mikä tekee hänestä yhteiskunnalle vaarallisen Divergentin, eräänlaisen väliinputoajan. Syvällisesti ajateltuna, elokuva kertoo oman paikkansa etsimisestä. Aiheesta, johon jokainen, erityisesti nuori, voi samaistua.

Elokuva vastasi odotuksiani. Se oli hyvä, muttei erinomainen, varsinkin verrattuna Nälkäpeli-elokuviin. Kuitenkin elokuva oli ihan kelvollinen nuorten dystopia. Toteutus toimi ja taistelukohtaukset olivat viihdyttäviä. Olin lukenut kirjan vasta jonkin aikaa sitten, joten elokuvat erot verrattuna siihen korostuivat. Ymmärrän kyllä, miksi kaikkea ei saatu mahdutettua elokuvaan. Silti olisin lisännyt joitain kohtia, elokuvahan oli sen verran lyhyt, ettei pieni lisäys haittaisi. Katsoin leffan 2D:nä, mikä ei haitannut. Muutamassa kohtauksessa 3D olisi tuonut siihen jotakin lisää, mutta mitään olennaista en menettänyt. Päähenkilöt onnistuivat kohtuullisesti, ainakaan minulle ei tullut mitään valittamista, mutta olisin kaivannut hieman syvällisyyttä sivuhenkilöihin. Ne jäivät yksiulotteiseksi. En pystynyt vihaamaan edes kiusaaja- Peteriä samalla tavalla, kuin kirjaa lukiessani. Trishin hahmo oli toki parempi kirjoissa, mutta elokuvissakin he onnistuivat tekemään hänestä kiinnostavan. Hahmon inhimillisyys kävi hyvin ilmi, mistä henkilökohtaisesta pidän. Trish ei ole mikään superihminen, vaikka divergent onkin. Näyttelijät olivat pääsääntöisesti minulle tuntemattomina, poikkeuksena Terävien johtajaa näyttelevä Kate Winslet ja Scandal - sarjasta tuttu Tony Goldwyn. Hän näyttelee Trishin isää. Sarjan toinen osa, Insurgent, tulee valkokankaille joskus vuoden päästä. Sen suunniteltu päivämäärä on 20.3.2015. Minulla on aikaa lukea kirja ennen sitä. Toivottavasti se ehditään suomentaa, mutta jos ei, osaan minä englanniksikin lukea. Minulla on tälläkin hetkellä englanninkielinen kirja luvussa. Annan kolme ja puoli tähteä.