Matkustusta terästuulen yllä

Viimeinen lomalla lukemistani kirjoista on Alastair Reynoldsin Terästuulen yllä, joka on toinen osa kirjailijan Poseidonin lapset trilogiaa. Arvostelen sen luonnollisesti myös viimeisenä. Tervetuloa tutustumaan tulevaisuuteen, 2000-luvun puolivälin tienoille!

2300-luvun maa on turvallinen paikka, tästä pitää huolen kansaa alituisesti valvova Mekanismi. Sen kansalaiset elävät myös pitkään, huipputekniikan ympäröimänä. Sillä on myös varjopuoli, sillä ihmiskunta saa tekoälyistä luotettavan armottoman vihollisen, luotettavan apulaisen sijaan. Tähän maailmaan syntyi maineikkaan Alkiynan suvun nuorin jäsen Chisu, joka mahdollisimman paljon kokeakseen kloonasi itsensä kaksi kertaa ja muutti itsensä niin klooniensa kaltaiseksi, ettei kukaan tiedä, mikä Chisuista on alkuperäinen. He arpoivat jokaiselle oman kohtalonsa. Yksi meni vaaralliselle isoäitinsä kadonnutta alista etsimään, toinen matkusti asuttaakseen vieraan planeetan ja kolmas jäi maahan. Heitä kutsutaan Chisu punaiseksi, Chisu vihreäksi ja Chisu keltaiseksi.

Terästuulen yllä, alkuperäiskielellä On the Steel Breeze, on toinen osa nerokkaan scifi-kirjailija Alastair Reynoldsin poseidonin lapset trilogiaa. Se kertoo ensimmäisen osan toisen päähenkilön tyttärestä, tämän kohdatessa äitinsä vanhan vihollisen ja yrittäessä vastata Akinyan sukuun liitettyihin odotuksiin. Kirjassa ratkaistaan mysteereitä, painitaan henkilökohtaisten ongelmien parissa ja matkataan avaruudessa. Väkivaltaa ei sen sijaan harrastettu.

Kirjan alun luettuani ajattelin, että aaveita ja vetisiä, onko tämä varmasti scifiä. Lopulta kumpikin sai tieteellisen selityksen ja epäilykseni hälvenivät. Alkukirjan nautin ihmiskunnan uusista keksinnöistä ja kirjailijan terävistä ideoista. Pidin älykkäiksi muokatuista elefanteista. Veden alla asuvat vetiset puolestaan esitteli epätavallisimman ihmiskunnan kehityksen suunnan. Kaikki ihmiset eivät hamua tähtiin, vaan jotkin haluavat palata ihmiskunnan alkukotiin, veteen. Rakenne toimii, varsinkin päähenkilön pystyessä olemaan kahdessa paikassa yhtä aikaa. Politiikka, hahmojen keskinäiset suhteet ja maailman esittely hidasti juonta, eikä vauhti todellakaan päätä huimannut.

 Vaikka maailman skaala tähtitieteellinen, parasta kirjassa on inhimillinen päähenkilö Chiku Akinya. Muutkin hahmot olivat tarpeeksi mielenkiintoisia , monimutkaisia ja inhimillisiä. Kirjaa voisi pitää tutkimusretkenä tuntemattomaan maailmaan. Kirja oli siis taattua Alastair Reynolds-laatua. Poseidonin lasten seuraava osa vie meidät vielä kauemmaksi tulevaisuutta ja samalla universumia. Annan viisi tähteä.