Ennen Jyväskylään
lähtöä katsoin Netflixista fantasiaelokuvan Curse of the Dragon Slayer.
Kyseessä on perusfantasiaa, seikkailua, kauniita haltianaisia ja hieman
yllätyksiäkin.
Armoton örkkijohtaja aikoo vapauttaa epäkuolleiden jumalan
alamaailmasta. Tästä ei tietenkään tarinan päähenkilö, pappi Keltus pidä ja hän
matkustaakin kirotun haltianaisen ja kunniallisen örkin kanssa pelastamaan
maailmaa. Huom: Lohikäärmeet eivät liity asiaan millään lailla.
Elokuva alkoi vauhdikkaasti. Kaksi hahmoa taistelee
keskenään, toinen paljastuu rumaksi örkiksi ja toinen kauniiksi naiseksi.
Nainen voitti, mutta hinta oli kova, sillä örkki onnistui kiroamaan hänet ennen
kuolemaansa. Monen mutkan kautta hän tapaa Keltuksen, joka lupaa auttaa häntä,
tosin sillä ehdolla, että haltia auttaa puolestaan Keltusta ja hänen
jumalatartaan. Mukaan matkaan päätyy vielä syrjäytetty örkki.
Elokuvassa on paljon hyvää. Pidin maailmasta ja erityisesti
siitä, että siinä jotakin omaa. Periaatteessa siinä onkin kaikki hyvän
fantasiaelokuvan edellytykset, eivätkä erikoistehosteetkaan näyttäneet
hullummalta. örkki matkakumppani ja elokuvan synkähkö sävy toimivat. Pidin myös
version kääpiöistä. Sen sijaan Keltuksen jumalatar oli enemmän tai vähemmän
narttu. Anteeksi karkea ilmaukseni. Käytännössä siitä puuttuu jotakin, joka
tekisi elokuvasta loistavan ja antaisi sille viimeisen silauksensa. Ehkä syynä on
fantasiakliseiden sekoittelu vähemmän omaperäiseen tai edes kiinnostavaan
tyyliin. Annan kolme tähteä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti