Keskimaa-saagan viimeinen luku

Peter Jacksonin keskimaahan suuntautuvat elokuvat saavat päätöksensä Hobitti -trilogian viimeisen osan, Viiden armeijan taisten myötä. Kävin katsomassa sen niin pian kuin voin.

Viiden armeijan taistelu jatkoi odotetusti siitä mihin edellinen päättyi: Bilbo pääsi kääpiöystäviensä kanssa määränpäähänsä Yksinäisille vuorelle, mutta ryhmä tuli samalla vapauttaneeksi vaarallisen lohikäärme Smaugin, joka kohdistaa nyt palavan raivonsa Järvikaupungin puolustuskyvyttömiin ihmisiin. Tilanteen selvittäminen ei ole helppoa, varsinin kuin aarre ajaa Thorinin vaarallisen ahneuden ja vainoharhan valtaan.

Ongelmia aiheuttaa myös edellisissä osissa ryhmän matkaa vaikeuttanut jättimäinen örkkiarmeija. Puhumattakaan Synkmetsän haltijoiden kuninkaasta, Thranduilista, joka haluaa myös kätensä Vuoren aarteisiin. Juoni on fantasialle tyypillinen. Tämän sanon pelkästään hyvällä. Olen nimittäin suuri fantasian ystävä, joskin pikkuhiljaa olen siirtynyt vähän aikuisempiin fantasioihin, kuten Game of Thronesiin tai Noituriin.

Kirjan pilkkominen kolmeen elokuvaan on herättänyt paljon arvostelua, minkä ymmärrän hyvin. Lisättiin siihen paljon kirjaan kuulumatonta. Itse olen eri mieltä. Pitää muistaa, että alkuperäisteos on lasten kirja Erittäin hyvä sellainen, mutta lapsille suunnattu siitäkin huolimatta. Elokuva taas on tehty aikuisempaan makuun. Ja mitä pitempi tarina, sitä enemmän siihen voi lisätä aikuisempia elementtejä.

Se itse elokuvasta, nyt tulee arvostelun vuoro. Nimensä mukaisesti Viiden armeijan taistelun pääpaino on nimenomaan taisteluissa. Niin haltiat, kääpiöt kuin järvikaupulaiset joutuvat taistelemaan vaarallista örkkiarmeijaa vastaan. Taistelut olivat kyllä hienoja, sitä ei käy kieltäminen. Erityisesti kaksintaistelut, kuten Thorin vastaan johtajaörkki Azogin kanssa. Samoin Galadrielin ja Sauronin. 

Tauriel

Valitettavasti tämä tarkoittaa myös sitä, että draamalle jää vähemmän aikaa. Minulle on tähän myös ratkaisu. Alussa tapahtuvan Smaugin hyökkäyksen olisi voinut laittaa jo edelliseen osaan. Tietenkään taistelut eivät tarkoita sitä, etteikö draamaa tai muuta juonellista kuviota löytyisi. Kyllä sitäkin löytyi mm. hivenen turhan kääpiö + haltia rakkaustarinan muodossa. Myös Thorinin muutosta kunniallisesta kääpiökuningaasta, ahneeksi ja vainoharhaiseksi puolihulluksi oli mielenkiintoista katsoa. Se toi hahmoon tarvittavaa särmää.

Hahmoista Bilbo jäi taustalle, mikä elokuvan toiminnalliselle luonteeseen kyllä sopii. Samoin puolet kääpiöistä. Galadriel ja muu Valkoinen neuvosto toivat sarjaan oman jännityksensä. En ole kirjan ulkopuolisia hahmoja vastaan, onhan esimerkiksi haltioiden taistelua viihdyttävä katsoa, vaikka Legolasin "juostaan putoavia kiviä pitkin"-kohtaus meni jo epäuskottavan puolelle. Elokivan turhin hahmo on pelkurimainen Alfrid, jolla yritettiin lähinnä saada katsojilta nauruja.

Ymmärtääkseni J.R.R.Tolkienin Silmarillionia ei filmata, ainakaan näillä näkymin. Siksi loppu olikin haikea. Katsojat jättävätkin Keskimaalle mahdollisesti lopulliset hyvästit. Loppu hehkua elokuvasta löytyikin. Valitettavasti niissä ei selviä kaikkien kohtalo. Esimerkiksi pääseekö Tauriel takaisin Synkmetsän haltioiden pariin. Entä mitä kullalle sitten tapahtui.

Elokuvasarjojasta aiemmin pitäneet, joihin itsekin kuulun, eivät pety. He saavat juuri sitä, mitä tulevat hakemaankin. Suosittelen. Katsokaa toki edelliset ensin. Viisi tähteä.