Ihmeotukset vapaalla jalalla

Ihmeotukset ja niiden olinpaikat on tänä vuonna eniten odottamani elokuva. Voin ilokseni sanoa, että se on odottamisen arvoinen. Uusi Harry Potter se ei kuitenkaan ole.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää paljastuksia elokuvan juonesta.

Vuosi 1926. Englantilainen Lisko Scamander (Eddie Redmayne) matkustaa pikavisiitille New Yorkiin laukku täynnä toinen toistaan ihmeellisempiä taikaolentoja. Erittäin epäonnisten sattumusten seurauksena osa ihmeotuksista pääsee karkuun. ne pitää löytää pikimmiten, sillä panoksena on jotain niinkin suurta kuin taikamaailman paljastuminen ei-majeille eli ei taikuutta omaaville. 

Lisäksi auroriksi takaisin mielevä Tina Goldstein (Katherine Waterston epäilee otusten olevan vastuussa kaupungissa tapahtuvista oudoista kuolin tapauksista. Kun tähän vielä lisätään noitia vihaavat Toiset Salemilaiset ja paossa oleva pimeyden velho, soppa on valmis. Onneksi kaksikko saa apua Tinan ajatuksia lukevalta Queenie-siskolta (Alison Sudol) ja sympaattiselta ei-maj Jacob Kowalskilta (Dan Fogler).

Ihmeotukset ja niiden olinpaikat on saanut innoituksensa samannimisestä taikaolennoista kertovasta opaskirjasta. Se esiintyy Harry Potter-kirjoissa ja elokuvissa, joten kyseessä onkin jonkinlainen Harry Potter-kirjojen ja elokuvien esiosa. Se ei jää ainoaksi. Elokuva nimittäin aloittaa peräti viidestä elokuvasta koostuvan elokuvasarjan. Lisää siis on tulossa ja paljon.

Ihmeotukset ja niiden olinpaikat on erinomainen, jos ei täydellinen, esiosa Harry Potter-saagalle. Ei vähiten siksi, että saaga on kasvanut katsojiensa mukana. Eikä vain siksi, että päähenkilöt ovat aikuisia. Vaan se on myös edeltäjiään synkempi. K13-ikäraja onkin elokuvalle juuri sopiva. Alkuperäinen taika on kuitenkin tallella. Jos verrata pitäisi, sanoisin Pottereita paremmaksi, mutta ei Ihmeotuksetkaan kauas jää.

Juoni oli erinomainen. Pidin erityisesti siitä, että päähenkilö oli enemmänkin tapahtumiin vahingossa joutunut sivusta katsoja kuin juonta kantava voima. Se on hyvää vaihtelua valtavirtaan nähden. Myös ihmeolentojen omaavien erityiskykyjen luova käyttö ansaitsevat kiitosta. Se toi elokuvaan juuri sopivasti omaa persoonallisuutta.

Juonella oli toki myös omat ongelmansa. Suurin niistä on hyvin tyypillinen mille tahansa elokuvasarjan ensimmäiselle osalle. Elokuva nimittäin käytti hieman turhankin paljon aikaa muiden osien alustamiseen. Varsinkin kuin ottaa huomioon, kuinka lyhyt elokuva oikein oli. Lisäksi juoni kärsi pienoisesta ennalta-arvattavuudesta sekä fantasiaelokuville tyypillisistä loogisista aukoista.

Kaikki eivät pidä elokuvan päähenkilöstä Lisko Scamanderista, mutta minä olen toista mieltä. Eläinrakkaassa ja sosiaalisesti rajoittuneessa hahmossa on jotenkin samaistumispintaa. Hahmoista hauskin ja hurmaavin oli kuitenkin Queenie. Hieman yllättäen. Jäljelle jäävä kaksikkokin onnistui voittamaan minut puolelleen, vaikka he eivät olekaan hahmoista omaperäisempiä, saatikka kiinnostavampia.

Muita niin sanottuja hyviä hahmoja nähtiin niin vähän, että heistä on vaikea muodostaa mielipidettä suuntaan tai toiseen. Niinpä en mene heihin vielä tässä arvostelussa. Roistoista Mary Lou Barebone (Samantha Morton) onnistui saamaan minut vihaamaan itseään, niin kuin hyvän roiston kuuluukin. Pelätty Gellert Grindelwald vilahti elokuvassa, mutta mitään suurta vaikutusta hän ei vielä ehtinyt tehdä.

Parasta elokuvissa ei suinkaan ollut ihmiset, vaikka heitäkin katsoi ihan mielellään. Vaan jo nimessä mainitut ihmeolennot, joihin kuului muun muassa metalliesineitä varastava myyränkaltainen Haisku, tikkua muistuttava Bowtruckle (suomenkielistä nimeä en löytänyt) sarvikuonomainen Purske ja paljon muuta. Suosikkia minulla ei ole, sillä jokainen oli sympaattinen omalla tavallaan.

Vaikka elokuva kertoo noidista ja velhoista, siinä oli myös toiminnallinen puolensa, joka ei kuitenkaan vienyt huomiota muulta sisällöltä. Kun ottaa huomioon sen ja elokuvassa esiintyvät satuolennot voi melko varmasti sanoa, että erikoistehostetiimillä oli varmasti paljon töitä tämän elokuvan parissa. Onneksi he tekivät työnsä vakaalla ammattitaidolla. Samaa voisi sanoa muutakin tekijätiimistä.

Tämän kaltaisessa elokuvassa tarvitaan myös huumoria ja sitä Ihmeotukset ja niiden olinpaikat tarjoakin sopivassa määrin. Vieläpä hyvä laatuista sellaista. Enkä ole yksin mielipiteeni kanssa. Nauruntirskahduksia kuului monta kertaa näytöksen aikana, eikä ne tulleet todellakaan säälistä. Erityisen hauska oli Salamanderin soinnintanssi, mutta muutkaan hauskat kohtaukset eivät jääneet paljo sitä huonommaksi.

Ilokseni huomasin, ettei elokuvalla oli selvä loppu. Tämä ei ole itsestään selvyys elokuvasarjan ensimmäisille osille. Toki se jätti jotain auki seuraavia elokuvia varten, niin kuin pitääkin, mutta saimme onneksi myös jonkinlaisen pysyvämmän ratkaisun. Luonnollisesti lopusta löytyi pari yllätystä, joista toisen arvasin jo etukäteen, mutta toisen en. Vaikka ehkä olisi pitänyt.

Ihmeotukset ja niiden olinpaikat eivät ehkä ole uusia Harry Pottereita, mutta tarvitseeko sen ollakaan. Elokuva on harvinaisen nautittava ihan omana itsenäänkin, täyden viiden tähden arvoinen.