Ihmeotukset velhomaailman sisällissodan kynnyksellä

Viime aikoina olen arvostellut lähinnä supersankarielokuvia. Vaihtelu tunnetusti virkistää, joten arvostelen nyt valitettavan keskinkertaisen Fantastic Beasts: The Crimes of Grindelwald-elokuvan.

Varoitus: Tämä arvostelu sisltää jonkin verran juonipaljastuksia. Ei kuitenkaan paljon, joten sen voi  lukea suhteellisen turvallisesti, vaikka elokuva onkin vielä katsomatta.

Gellert Grindelwald (Johnny Depp) ei ehtinyt kauan vankilassa pysyä kun hän jo pääsi pakenemaan. Hänen seuraava tavoite on löytää harvinaisen voimakas orpo Credence Barebone (Ezra Miller). Tämän estääkseen Albus Dumbledore (Jude Law) antaa entiselle oppilaalleen Newt Scamanderille (Eddie Redmayne) tehtäväksi löytää poika ennen häntä.

Credencelle kiinnostuneita ovat myös Newtin ihastus Tina Goldstein (Katherine Waterston), Taikuuden Ministeriä, Newtin kouluaikainen ystävä Leta Lestrange (Zoë Kravitz) sekä salaperäinen Yusuf Kama (William Nadylam). Fantastic Beasts: The Crimes of Grindelwald on toinen osa Fantastic Beasts-sarjalle ja kymmenes The Wizarding World- franchisessa, johon myös Harry Potter-elokuvat kuuluvat.

Suorastaan rakastan Harry Potter-elokuvia, en ihan niin paljon kuin kirjoja, mutta kuitenkin. Pidin myös ensimmäisestä Fantastic Beasts-elokuvasta, vaikka minusta se ei ollut läheskään niin hyvä kuin olisi voinut olla, eikä se saavuttanut täysin Harry Potterin taikaa. Surukseni joudun ilmoittamaan, että franchise ei, toiveistani huolimatta, parantunut vanhetessaan. Päinvastoin, se muuttui huonompaan suuntaa.

Tämä ei tarkoita, etteikö The Crimes of Grindelwald olisi katsomisen arvoinen, varsinkin velhomaailman ystävälle. Itseasiassa löysin siitä paljon hyvääkin, kuten Jude Law nuorena Dumbledorena, yllättävän kiinnostava Leta Lestrange sekä jo edellisessä osassa ihastuttaneet söpöt taikaolennot ja Newtin jästikaveri Jacob (Dan Fogler), joka toi elokuvaan paljon tarvittavaa keveyttä.

Elokuvan parhaita ratkaisuja oli keskittyä Ezra Millerin jo edeltäjässään loistavaan, yltiösympaattiseen, Credenceen. Toki myöskään elokuvan nostalgia-arvoa ei pidä vähätellä. Aina välillä tuntuikin, että katsoisikin taas Harry Potter-elokuvaa, mitä tarkoitan pelkästään hyvällä tavalla. Tämä tapahtui erityisesti Tylypahkaan keskittyneissä takaumissa.

1920-luku toi The Crimes of Grindelwaldiin oman mausteensa, erityisesti, mitä visuaaliseen ilmeeseen tuli. Sitä olisi tietenkin voinut käyttää enemmänkin, mutta en valita. Elokuvalla oli monta muutakin rautaa tulessa. Samoin nyt hyvinkin ajankohtainen, Harry Pottereissakin esiintyvä, teema eli fasismi, sen houkutus ja sen vastaiunen taistelu. Sitä vieläpä käsiteltiin Pottereita aikuismaisemmalla otteella.

Elokuvan suurin heikkous liittyi päähahmoihin. Newt Scamander oli niin karisma-vapaa kuin vain olla, eikä oikein kotonaankaan tämän tyylisessä elokuvassa. Hän sopisi enemmänkin johonkin lapsille tarkoitettuun sarjaan, jossa esitellään taikaeläimiä. On vaikea uskoa, että Dumbledore halusi juuri hänet tehtävään, eikä esimerkiksi juuri tämän tyyppisiin asioihin erikoistuneita auroreita.

Tämä ei olisi ollut niin suuri ongelma, jos roisto olisi osoittautunut mielenkiintoiseksi, mutta näin ei ole. Gellert Grindelwald oli pelkkä kevytversio Voldemortista, ilman hänen tyyliään ja vaikuttavuuttaan, eikä sellaisenakaan kovin mieleenpainuva. Asiaa ei paranna se, että häntä näyttelevää Johnny Deppiä on syytetty muun muassa pahoinpitelystä.

Ensimmäisessä osassa parhaiden hahmojen joukkoon kuuluvan Queenie Goldsteinin (Alison Sudol) varsin monin tavoin ongelmallinen tarina aiheutti myös pienempää mielipahaa. Samoin se, että elokuvan tekijöiden mielestä oli hyvä idea tehdä ultrafasistisen Voldemortin käärmekätyristä tai pahimmilaan jopa käärmeorjasta Naginista (Claudia Kim) aasialaisen naisen.

Elokuvasarjaan olisi vielä tulossa kolme elokuvaa, mikä minussa on ainakin kaksi liikaa. Jos olen negatiivisemmalla päällä, niin viisi. Hyvin todennäköisesti käyn kuitenkin katsomassa myös sen. Toivon, että se osoittautuu The Crimes of Grindelwaldia paremmaksi ja että jos niin ei käy, minulla olisi viisautta jättää siitä seuraava osa katsomatta, luultavasti kummassakin tapauksessa turhaan.

Tiivistetysti The Crimes of Grindelwald oli sen käsikirjoittaneen Harry Potter-kirjailija J.K. Rowlingin heikoin esitys, mutta se ei tee siitä huonoa elokuvaa. Kolme tähteä.

Etuoikeutetut nuoret taikakoulussa

Jostain syystä olen unohtanut arvostella yhden tämän hetken parhaista fantasiasarjoista, samannimisiin kirjoihin perustuvan The Magiciansin. Korjaankin asian saman tien, tässä se tulee.

Varoitus: JUONIPALJASTUKSIA LUVASSA!

Huomautus: Arvostelen tässä arvostelussa sekä ensimmäisen, että toisen kauden.

Quentin Coldwater (Jason Ralph) kutsutaan Brakebillss-nimisen eliittiyliopiston hakukokeisiin. Brakebillss ei kuitenkaan ole mikä tahansa koulu, vaan siellä opiskellaan taikuutta. Ilokseen Quentin pääsee sisään. Valitettavasti siellä, missä on taikuutta ja velhoja, on myös hirviöitä. Niistä pahin on Beast, joka tahtoo syystä tai toisesta tappaa Brakebilssin oppilaita.

Muihin oppilaisiin kuuluu myös Quentinin yllättävän paljon Harry Pottereiden Hermionea muistuttava Alice (Olivia Taylor Dudley), juhlija Eliot (Hale Appleman), kärkäskielinen Eliotin paras kaveri Margo (Summer Bishil), psyykkisiä voimia omaava Penny (Arjun Gupta) sekä synkkiä salaisuuksia omaava Kady (Jade Tailor). Yhdessä heidän pitäisi pelastaa itsensä ja Brakebills Beastin kynsistä. 

Myös Quentinin paras ystävä, A-tyypin persoonallisuuden omaava Julia (Stella Maeve) pääsee Brakebillssin hakukokeisiin. Nainen ei kuitenkaan pääse kouluun sisään, niinpä hänen matkansa taikuuden ihmeelliseen maailmaan onkin hyvin toisenlainen, eikä tippaakaan vaarattomampi. Kuuluuhan siihen muun muassa eräänlaisten katunoitien keinoja kaihtamaton johtajansa Marina (Hanniball-tähti Kacey Rohl).

En ole lukenut Lev Grossman samannimistä kirjatrilogiaa, koska se ei ole vieläkään päätynyt tänne Suomeen, tai ainakaan omalle kotikunnallinen. Kun niin sitten tapahtuu, otan ne varmasti luettavakseni. Niihin perustuva sarja on nimittäin sen verran hyvä. Ei ihan Game Of Thronesin tasoa, mutta ei ihan niin kaukana siitä kuin voisi luulla.

Tässä hyvä esimerkki asiasta

Näin alussa pitää varoittaa, että The Magicians on kaukana sympaattisesta koko perheen fantasiasta tyyliä Harry Potterit ja Narnian tarinat. Maailma on synkkä ja väkivaltainen, eikä seksiäkään kainostella turhaan. itse pidän tätä hyvänä asiana, sillä olen kasvanut ohi suurimmasta osasta lapsille ja nuorille suunnatusta fantasiasta, poikkeuksena on tietenkin Harry Potterit. Ne ovat hyviä aina ja ikuisesti.

En osaa sanoa, kumpi The Magicianssin kausista on parempi. Kummassakin oli omat hyvät ja huonot puolensa. Ehkä ensimmäinen kausi oli piirun verran parempi. Se oli jotenkin toista tasapainoisempi ja hauskempi. Lisäksi ensimmäisellä kaudella näytettiin enemmän sitä, milloin sarja on parhaimmillaan eli sen hahmoja tekevät yhteistyötä, milloin minkäkin haasteen voittamiseksi. 

Mikä sitten tekee sarjasta niin hyvän? Ensinnäkin sen idea, niin fantasiagenrelle tyypillinen kuin se onkin. Se oli hyvin meta muuhun fantasiagenreen nähden, erityisesti Harry Pottereihin ja Narniaan. Se rikkoi tai teki pilaa fantasia monista kliseistä erinomaisella tavalla. Esimerkiksi sarjassa ei ole sitä pakollista Valittua, suurta kohtaloa tai mitään muuta vastaavaa.

Pidin myös siitä, miten taikuus kuvattiin sarjassa eli jonain mihin pitää kyllä olla taipumuksia, mutta jota pitää oppia samaan tapaan kuin tiedettäkin. Lisäksi sarja oli sopivan aikuismainen, hyvin monella tapaa. Siinä on myös moniulotteinen maailma ja hahmot. Tunnelmakin oli sarjassa kohdallaan. Se oli sopivalla tavalla synkkä, todentuntuinen ja pelottava.

Fillory on erittäin jännittävä paikka, kuin Narnia, mutta paljon vinksahtaneempi. Siellä on mitä ihmeellisempiä taruolentoja ja taikuuskin on arkipäivää. Valitettavasti siellä oltiin ensimmäisellä kaudella vain vähän aikaa ja toisella kaudella siihen liittyvät osuudet olleet läheskään niin kiinnostavia kuin olisi voinut olla. Ne nimittäin keskittyivät lähinnä politiikkaan.

Molempien kausien finaalitkin loppuivat erittäin jännittävällä ja yllättävällä tavalla. Jo varmistuneen kolmoskauden tulee olemaan vaikea ylittää ne. Molemmissa finaaleissa oli toki nillitettävääkin, mutta koska kuvailen nyt molemmat kaudet, en mene juuri yksityiskohtiin. Esimerkkinä mainittakoon, että toisen kauden finaali ratkaisi koko kauden kestäneen konfliktin liiankin nopeasti.

Minulla on toki sarjasta muutama valittamisen aihe. Suurin niistä liittyy sen päähahmoon eli Quentineen. En vain yksinkertaisesti pitänyt hänestä ihmisenä, sillä mies valitti kaiken aikaa ja on harvinaisen itsekäs lähes minkä tahansa genren päähenkilöksi. Tosin hänestä tuli jonkin verran siedettävämpi toisella kaudella. Tämä on suuri miinus, onhan hän sarjan päähenkilö.

En myöskään pitänyt tavasta, jolla yksi toisen kauden roistoista poistui sarjasta. Hänen poistuminen sarjasta oli mitä antiklimaksisin. Hänet olisi pitänyt tappaa. En tosiaankaan ole käsitykseni kanssa yksin. Yksityiskohta on varsin pieni koko sarjaa ajatellen, mutta sitäkin merkittävämpi. Olihan hänen tappamisensa yksi sarjan suurimmista motiiveista. 

Mielipiteeni Quentineen olette jo saaneet selville, mutta entäs muut hahmot. Niistä eniten pidin Juliasta, toiseksi eniten Pennystä. Valitettavasti juuri he kärsivät eniten. Kyllä muutkin kärsivät, mutta ei niin jatkuvalla syötöllä kuin he. Pidin myös Alicesta, jonka olisi pitänyt olla sarjan päähahmo, niin pätevä hän oli. Tai sitten hän olisi voinut jakaa sen kunnian Julian kanssa.

Eliot ja Margo olivat hyviä sarjan keventäjiä, mutta oikeiksi hahmoiksi heillä on vielä matkaa. Vaikka he, erityisesti Margo, jo lähellä ovatkin. Kady oli kiinnostava, mutta hieman alikehittynyt hahmo. Hän toimikin lähinnä muiden hahmojen auttajana, siis silloin kuin ylipäätään esiintyi sarjassa. Mikään hahmoista ei ollut erityisen pidettävä, mikä ei tee heistä yhtään huonompaa. Hyvä hahmo voi olla ilmankin. 

Tiivistetysti The Macigians tarjosi juuri sitä, mitä fantasiasarjalta tarvitsen ja enemmänkin. Viisi tähteä.

Ihmeotukset vapaalla jalalla

Ihmeotukset ja niiden olinpaikat on tänä vuonna eniten odottamani elokuva. Voin ilokseni sanoa, että se on odottamisen arvoinen. Uusi Harry Potter se ei kuitenkaan ole.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää paljastuksia elokuvan juonesta.

Vuosi 1926. Englantilainen Lisko Scamander (Eddie Redmayne) matkustaa pikavisiitille New Yorkiin laukku täynnä toinen toistaan ihmeellisempiä taikaolentoja. Erittäin epäonnisten sattumusten seurauksena osa ihmeotuksista pääsee karkuun. ne pitää löytää pikimmiten, sillä panoksena on jotain niinkin suurta kuin taikamaailman paljastuminen ei-majeille eli ei taikuutta omaaville. 

Lisäksi auroriksi takaisin mielevä Tina Goldstein (Katherine Waterston epäilee otusten olevan vastuussa kaupungissa tapahtuvista oudoista kuolin tapauksista. Kun tähän vielä lisätään noitia vihaavat Toiset Salemilaiset ja paossa oleva pimeyden velho, soppa on valmis. Onneksi kaksikko saa apua Tinan ajatuksia lukevalta Queenie-siskolta (Alison Sudol) ja sympaattiselta ei-maj Jacob Kowalskilta (Dan Fogler).

Ihmeotukset ja niiden olinpaikat on saanut innoituksensa samannimisestä taikaolennoista kertovasta opaskirjasta. Se esiintyy Harry Potter-kirjoissa ja elokuvissa, joten kyseessä onkin jonkinlainen Harry Potter-kirjojen ja elokuvien esiosa. Se ei jää ainoaksi. Elokuva nimittäin aloittaa peräti viidestä elokuvasta koostuvan elokuvasarjan. Lisää siis on tulossa ja paljon.

Ihmeotukset ja niiden olinpaikat on erinomainen, jos ei täydellinen, esiosa Harry Potter-saagalle. Ei vähiten siksi, että saaga on kasvanut katsojiensa mukana. Eikä vain siksi, että päähenkilöt ovat aikuisia. Vaan se on myös edeltäjiään synkempi. K13-ikäraja onkin elokuvalle juuri sopiva. Alkuperäinen taika on kuitenkin tallella. Jos verrata pitäisi, sanoisin Pottereita paremmaksi, mutta ei Ihmeotuksetkaan kauas jää.

Juoni oli erinomainen. Pidin erityisesti siitä, että päähenkilö oli enemmänkin tapahtumiin vahingossa joutunut sivusta katsoja kuin juonta kantava voima. Se on hyvää vaihtelua valtavirtaan nähden. Myös ihmeolentojen omaavien erityiskykyjen luova käyttö ansaitsevat kiitosta. Se toi elokuvaan juuri sopivasti omaa persoonallisuutta.

Juonella oli toki myös omat ongelmansa. Suurin niistä on hyvin tyypillinen mille tahansa elokuvasarjan ensimmäiselle osalle. Elokuva nimittäin käytti hieman turhankin paljon aikaa muiden osien alustamiseen. Varsinkin kuin ottaa huomioon, kuinka lyhyt elokuva oikein oli. Lisäksi juoni kärsi pienoisesta ennalta-arvattavuudesta sekä fantasiaelokuville tyypillisistä loogisista aukoista.

Kaikki eivät pidä elokuvan päähenkilöstä Lisko Scamanderista, mutta minä olen toista mieltä. Eläinrakkaassa ja sosiaalisesti rajoittuneessa hahmossa on jotenkin samaistumispintaa. Hahmoista hauskin ja hurmaavin oli kuitenkin Queenie. Hieman yllättäen. Jäljelle jäävä kaksikkokin onnistui voittamaan minut puolelleen, vaikka he eivät olekaan hahmoista omaperäisempiä, saatikka kiinnostavampia.

Muita niin sanottuja hyviä hahmoja nähtiin niin vähän, että heistä on vaikea muodostaa mielipidettä suuntaan tai toiseen. Niinpä en mene heihin vielä tässä arvostelussa. Roistoista Mary Lou Barebone (Samantha Morton) onnistui saamaan minut vihaamaan itseään, niin kuin hyvän roiston kuuluukin. Pelätty Gellert Grindelwald vilahti elokuvassa, mutta mitään suurta vaikutusta hän ei vielä ehtinyt tehdä.

Parasta elokuvissa ei suinkaan ollut ihmiset, vaikka heitäkin katsoi ihan mielellään. Vaan jo nimessä mainitut ihmeolennot, joihin kuului muun muassa metalliesineitä varastava myyränkaltainen Haisku, tikkua muistuttava Bowtruckle (suomenkielistä nimeä en löytänyt) sarvikuonomainen Purske ja paljon muuta. Suosikkia minulla ei ole, sillä jokainen oli sympaattinen omalla tavallaan.

Vaikka elokuva kertoo noidista ja velhoista, siinä oli myös toiminnallinen puolensa, joka ei kuitenkaan vienyt huomiota muulta sisällöltä. Kun ottaa huomioon sen ja elokuvassa esiintyvät satuolennot voi melko varmasti sanoa, että erikoistehostetiimillä oli varmasti paljon töitä tämän elokuvan parissa. Onneksi he tekivät työnsä vakaalla ammattitaidolla. Samaa voisi sanoa muutakin tekijätiimistä.

Tämän kaltaisessa elokuvassa tarvitaan myös huumoria ja sitä Ihmeotukset ja niiden olinpaikat tarjoakin sopivassa määrin. Vieläpä hyvä laatuista sellaista. Enkä ole yksin mielipiteeni kanssa. Nauruntirskahduksia kuului monta kertaa näytöksen aikana, eikä ne tulleet todellakaan säälistä. Erityisen hauska oli Salamanderin soinnintanssi, mutta muutkaan hauskat kohtaukset eivät jääneet paljo sitä huonommaksi.

Ilokseni huomasin, ettei elokuvalla oli selvä loppu. Tämä ei ole itsestään selvyys elokuvasarjan ensimmäisille osille. Toki se jätti jotain auki seuraavia elokuvia varten, niin kuin pitääkin, mutta saimme onneksi myös jonkinlaisen pysyvämmän ratkaisun. Luonnollisesti lopusta löytyi pari yllätystä, joista toisen arvasin jo etukäteen, mutta toisen en. Vaikka ehkä olisi pitänyt.

Ihmeotukset ja niiden olinpaikat eivät ehkä ole uusia Harry Pottereita, mutta tarvitseeko sen ollakaan. Elokuva on harvinaisen nautittava ihan omana itsenäänkin, täyden viiden tähden arvoinen.

Taikuutta Marvelin elokuvauniversumissa

Taikuus on jotain, jota Marvelin suuri elokuva- ja tv-sarjauniversumi on vain sivunnut. Siihen tuli kuitenkin muutos, nyt arvostelemani Doctor Strange-elokuvan myötä. 

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia.

Ylimielisen, alaisiaan avoimesti nöyryyttävän, neurokirurgin Tohtori Strangen (Benedict Cumberbatch) elämä muuttuu hänen jouduttuaan käsien työkyvyn vievään auto-onnettomuuteen. Tohtori huomaa pian, ettei länsimaisesta lääketieteestä ole apua. Niinpä hänellä ei ole muuta mahdollisuutta, kun matkata viimeisillä rahoillaan Nepaliin etsimään parannusta salaperäisestä Kamar-Tajista. 

Siellä mies tapaa mystisen Muinaisen (Tilda Swinton), joka käsien parantamisen sijaan opettaakin hänelle taikuutta. Pian arvon tohtorilla on huolenaan paljon käsiään isommat asiat Kamar-Tajin entisen oppilaan Kaecilius (Mads Mikkelsen) yrittäessä tuoda pimeyden olento Dormammun maan päälle. Se tuhoaisi maailman, joten Kaecilius täyttyy luonnollisesti pysäyttää keinolla, millä hyvänsä.

En ole lukenut Doctor Strange-sarjakuvia, joten minulla ei ollut odotuksia hänen oman elokuvansa suhteen. Toisin on yleensä Marvelin supersankarielokuvien kohdalla. Niistä minulla on odotus ja toinenkin. Elokuva täyttikin ne kaikki, niin hyvässä kuin pahassakin. Suurimmaksi osaksi kuitenkin hyvässä. Sille on syynsä, miksi olen katsonut kaikki Marvelin supersankarielokuvat ainakin kerran.

Doctor Strangen juoni oli perus supersankarinsyntytarina, eikä edes mitenkään ennennäkemätön sellainen. sama kaava nähtiin jo ihka ensimmäisessä Iron Manissäkin. Nyt superpuku ja robotiikka vain oli vaihtunut taikuuteen ja erikoisiin rinnakkaismaailmoihin. Omaperäisyyden puute ei kuitenkaan pilannut juonta. Ei se pilannut muissakaan Marvel elokuvissa, joten miksi pilaisi tässäkään.

Mitä rotuihin tulee, elokuvan perusjuoni sisälsi yhden vakavan ongelman. Siinähän valkoihoinen mies tutustuu toiseen kulttuuriin kuuluvia taitoja ja lopulta osaa sen paremmin kuin kyseiseen kulttuuriin kuuluvat henkilöt. Asetelma on vanha ja sitä voisi jopa pitää rasistisenakin. Ja hyvästä syystä. En kuitenkaan antanut sen pilata katsomiskokemusta, onhan lähdeteoskin ajalta, jolloin tällaisia asioita ei juuri ajateltu.

Toteutus oli sitten huippuluokkaa, niin kuin Marvelin elokuvalle sopiikin. Erikoiskiitosta Doctor Strange ansaitsee visuaalisesta ilmeestään. Erikoistehosteet ovat olleet aina Marvelin bravuuri, mutta nyt se ylitti itsensä. Siitäkin huolimatta, että psykedeelinen tyyli ei olekaan yleensä makuuni. Suosittelisinkin melkein sen katsomista 3D:nä. Silloin elokuva on parhaimmillaan.

Käsikirjoitus oli paikoittain kökköä. Onneksi näyttelijöiden, erityisesti pääosaa esittävän Benedict Cumberbatchin, suoritukset pelastivat senkin. Eturivin näyttelijöiden palkkaaminen siis todellakin kannatti. Löytyi käsikirjoituksesta hyvääkin. Pidin erityisesti elokuvan muista Marvelin elokuvista poikkeavasta, mutta siitäkin huolimatta nauruhermoja kutkuttavasta, huumorista.

Toki elokuvassa oli myös aimo annos toimintaa. Erona muihin Marvelin supersankarimättöihin oli tietenkin se, että taistelut käytiin taikuuden, ei aseiden tai nytkin avulla. Eroa ei tosin juuri huomannut. Olisinkin toivonut taikoja käytettävän taistelussa hieman kekseliäämmin. Ei riitä, että ase on tehty taikuudella, sen pitäisi myös toimia hieman tavallisista miekkaa omaperäisemmillä tavoilla. 

Itse päähenkilö oli viihdyttävä. ei ehkä kaikkein samaistuttavin, mutta silti. Hänen seikkailujaan näkisi mieluummin lisää, varsinkin nyt kuin se pakollinen syntytarina on tehty. Olen kuullut asiaan enemmän perehtyneiltä, että elokuvan Tohtori Strange ei näytä sarjakuvien vastaavalta. En ole vertaillut versioita keskenään, mutta uskon toki heitä. Asia ei kuitenkaan häirinnyt minua vähimmässäkään määrin.

Hänen taustajoukoissakaan ei ollut juuri vikaa, vaikka heitä nähtiin paljon vähemmän. Erityisesti Muinainen osoittautui katsomisen arvoiseksi hahmoksi. Siitäkin huolimatta, että olisin melkeinpä valinnut aasialaisen rooliin. En siksi, että Tilda Swintonista olisi mitään vikaa. Itseasiassa hän oli muuten hyvä valinta rooliin. Näyttelijän hyvyys ei kuitenkaan tee valkopesusta hyväksyttävää. 

Sivuosat olivat tähdittämistään huippuluokan näyttelijöistä paljon pääosaa yksiulotteisempia. Syy ei ole näyttelijöiden, vaan käsikirjoituksen. Heille oli annettu hyvin pieni rooli, varsinkin Rachel McAdamsin esittämälle tohtorin entiselle tyttöystävälle, jonka ainoana tehtävänä oli takoa vähän järkeä röyhkeän päähenkilön päähän ja kasata hänet taas kokoon taistelun tauottua. 

Elokuva kärsi yhdestä Marvelin perusviasta, jokseenkin mitäänsanomattomista roistoista. Elokuva olisi saanut jo paljon anteeksi, jos edes toiselle olisi annettu edes jokseenkin järkevät motiivit. Näin ei kuitenkaan oltu tehty. Tämä on erityisen valitettavaa, sillä nyt toisen pahiksen rooli oli annettu Hannibal-tähti Mads Mikkelsen. Mitä asiansa osaavan näyttelijän tuhlausta. 

Itse olisin tehnyt elokuvasta hieman pitemmän. Pidin elokuvan alusta, joka käytti aikaa varsin kattavaan päähenkilön esittelyyn. Se olikin tarpeellista, jos ei jopa pakollista, supersanankarin syntytarinan kertovissa elokuvissa. Valitettavasti elokuvan loppu oli sitten ihan toinen asia. Se tuntui vähän hätiköidysti tehdyltä. Tämä näkyi muun muassa siinä, että pääroisto voitettiin jotenkin turhan helposti.

Kokonaisuudessaan Doctor Strange oli silkkaa taikuutta. Täydet viisi tähteä.

Loppuhuomautus: Lopputekstien jälkeen tulee taas pieni bonuskohtaus, tässä tapauksessa kaskikin sellaista. Älä siis lähde teatterista heti varsinaisen elokuvan loputtua.

Harry Potterin maailma palaa valkokankaalle

Harry Potter-elokuvat loppuivat jo kolme vuotta sitten, mutta niiden faneille tulee nyt hyviä uutisia. Ihmeotukset ja niiden olinpaikat – elokuva perustuu kai jotenkin samannimiseen Harry Potterin maailmaan sijoittuvaan kirjaan.

Warner Bros. on ilmoittanut, että he työskentelevät Ihmeotukset ja niiden olinpaikat -elokuvasarjan parissa. Se on suunnitteilla vuodelle 2016. Kirja johon elokuva perustuu, on varmasti tuttu suurimmille Potter-faneille, koska se on samanniminen kuin kirjasarjassa esiintyvä, velhojen käyttämä oppikirja. Kirja ilmestyi 2001 ja on yksi Rowlingin hyväntekeväisyyttä varten kirjoittamista pikkukirjoista. Kaikki kirjan tuotto on lahjoitettu Comic Relief -järjestölle. Kirjoissa ei ole juonta, ne ovat mukaman luonnontieteen oppikirjoja, joten saa nähdä, mitä niihin keksitään. Veikkaan, etteivät he mitään luontodokumenttia aio tehdä. Kyseessä on elokuvasarja eli elokuvia tehdään enemmän kuin yksi.  Ensimmäisen osan nimi tulee olemaan Ihmeotukset ja niiden olinpaikat (Fastastic Beasts And Where To Find Them). Elokuvasarjassa tullaan seuraamaan kirjan kirjoittajaa Lisko Scamanderia (Newt Scamander), jonka tarina alkaa New Yorkista, 70 vuotta ennen Harry Potterin syntymää. Käsikirjoituksen kirjoittaa itse Pottereiden luoja J.K. Rowling. Elokuva on ensimmäinen, jonka Rowling on käsikirjoittanut. Huhujen mukaan elokuvan ohjaa Harry Potter kolmosestakin tuttu

Alfonso Cuarón, mutta tämä ei ole vielä varmaa. Muita yksityiskohtia elokuvasta ei ole vielä julkistettu.

Itse odotan elokuvasarjaa innolla, vaikka sen tuloon on vielä aikaa ja moni asia voi muuttua. kirjoitan uutisia, jos sellaisia ilmenee. Paljon on nimittäin vielä auki. Lapsena luin Harry Potter-kirjoja ja elokuvatkaan eivät tuottaneet pettymystä. Saa nähdä, mitä pidän itse elokuvasta. Toivottavasti se vastaa harry Potter-elokuvien tasoa, edes jotenkuten. 

Noitia onko noita?

Vastaus otsikossa olevaan kysymykseen, onhan noita. Nykyajan noitia kutsutaan kuitenkin eri nimellä, wiccoiksi. Pitää kuitenkin muistaa, että vaikka noituus on tärkeä osa Wiccaa, kaikki Wiccat eivät ole noita eivätkä kaikki noidat Wiccoja. Aloitukseni on sillä tavalla harhaanjohtava.

"Tee mitä haluat, kunhan et vahingoita" kuvaa erinomaisesti tämän 50-luvun Englannissa syntyneen luonnonuskonnon periaatteita. Wiccat eivät palvo saatanaa, vaikka olenkin kuullut heitä siitä syytettävän. Wiccassa ei ole kieltoja eikä lakeja siitä, miten tulisi elää, vaan kaiken pohjana on elämän kunnioitus ja elämästä nauttiminen. Wiccoista kaikki ympärillä oleva on pyhää. He uskovat myös, että kaikki teot, niin hyvät kuin pahatkin, tulevat takaisin kolmenkertaisena. Wiccat mieltävät ihmisen osaksi luontoa, tasavertaiseksi sen kanssa, ja paljolti nykyään keskitytäänkin tämän luontoyhteyden palauttamiseen. Sanan "wicca" etymologiaa ei tiedetä, mutta on esitetty että sanan juurena olisivat anglosaksin "weik" tai "wic", jotka olisivat tarkoittaneet uskontoa, magiaa, viisautta tai taivuttamista/kääntämistä. Wiccan isänä pidetään englantilaista Gerald Gardneria. Nykyisin jakautuu kahteen kenttään, traditionaaliseen wiccaan sekä uuswiccaan. Traditionaalisella wiccalla tarkoitetaan alkuperäisessä muodossa harjoitettavaa wiccaa, jota ei voi harjoittaa ilman perinteistä koulutusta. Sen harjoittajat kerääntyvät yhteisöiksi. Uuswiccat puolestaan harjoittavat uskontoaan yksin tai kaveriensa kanssa ja keräävät tietonsa uskonnostaan julkisista lähteistä. Suomessakin on wiccoja, mutta heidän lukumääränsä on vaikea arvioida. Sillä ei ole uskonnollista asemaa.

Nyt perehdyn asiaan, joka on herättänyt kiinnostusta wiccoissa: wiccat ja magia. Wiccat tarkoittavat magialla luonnollisen energian ohjaamista, niin, että se vaikuttaa asioiden kulkuun, esimerkiksi ohjaamalla parantavaa energiaa sairaalle ihmiselle. Wiccat harjoittavat magiaa joka liittyy parantamisen, hedelmällisyyteen ja oman elämänlaadun parantamiseen, sekä kannustavat sen harjoittamiseen positiivisessa mielessä. Wiccaa pidetään kuitenkin usein mystisempänä kuin se oikeasti on ja kaikki wiccat eivät suinkaan harjoita noituutta millään muotoa. Wicca voi olla, vaikkei noituutta harjoittaisikaan. Wiccaan yleisesti liittyy myös rituaalinen puoli. Rituaaleja tehdään juhlapyhien ja osallistujien elämänvaiheiden muuttumisen aikana. Wiccan rituaali sisältää usein kehän, ekä mm. tanssimista, laulamista, ruoan ja juoman nauttimista, sekä lopuksi kehän sulkemisen kiitoksineen. Yleisiä rituaalivälineitä ovat rituaaliveitsi, athame ja malja. Rituaaleissa voidaan käyttää myös muita esineitä. Wiccaan liittyy lisäksi initiaatiorituaaleja, jotka edellyttävät tiettyjen asioiden läpikäymistä. Nämä rituaalit littyvät henkiseen kasvuun wiccana.

Wiccoihin voi perehtyä esimerkiksi www.wicca.fi foorumissa ja pakanayhdistysten, kuten Lehto, kautta.