Ruusujen sota jakaa Englanin aatelissuvut toisiaan vastaan

Conn Iggulden on yksi parhaista historiaallisen fiktion kirjoittajista. Hänen Ruusujen sota-sarjaan on tulut jatkoa, Kolmen liitto-nimisen kirjan muodossa. Nyt se on luettu.

Kolmen liiton tarina jatkaa siitä, mihin sarjan edellinen osa, Myrskylintu, jäi. Vuosi 1454. Englannin kuningas Henri VI on mieleltään hyvin sairas, minkä vuoksi hän makaakin tiedottomana vuoteellaan. Koska kuninkaan poika Edward vielä lapsi, eikä Keskiajalla nainen kelvannut hallitsijaksi, maahan on syntynyt valtatyhjiö. Sille riittääkin täyttäjiä.

Yksi niistä on sijaishallitsijaksi nimetty Richard York. Kuningatar haluaa kuitenkin pitää vallan miehellään ja samalla itsellään ja pojallaan. Lopulta valtakunta ajautuu sotaan, jossa palkintona on valtaistuin. Jotkin suvut käyttävät tilaisuutta hyväkseen maksamaan vanhoja kalavelkoja. Näistä suurin on sarjassa enen näkemätön suku, Percyt, jotka liittyvätkin kamppailuun Yorkin riveihin. 

Olen kuullut, että Tulen ja jään laulu-sarja, jonka jotkin tetävät siitä tehdystä Game of Thrones-sarjasta, on saanut innotteita juuri tästä aikaudesta. Uskon sen. Aikakausi on erittäin kiinnostava. Vaikka siitä voikin saada helposti romanttisen kuvan, todellisuus on karu. Varsinkin jos satut olemaan tavan tallaaja. Siksi kirjoissa, niin kuin tässäkin, kuvataan usein hallitsevaa kansanosaa.

Igguldenin kirja on siitä hieno teos, että se onnistuu melko tasapuolisesti kuvaamaan sisällissodan molempia puolia. Lukija ei kannata kumpaakaan puolta tai kannattaa vahän molempia. Muutenkin henkilöt ovat aina olleet Conn Igguldenin vahvuus. Ne ovat tässäkin kirjassa sopivan moniulotteisia. Suurin osa hahmoista ei ole hyvä tai paha, vain inhimilinen.

Hahmoista lempparini on tässä kirjassa liian vähän huomiota saanut ja puhtaasti kuvitteellinen hahmo vakoojamestari Derry Brewer. Myös toistensa vastustajat York ja kuingas Henrik ovat pidettäviä hahmoja, lähinnä heidän helposti ymmärrettävien motivaatioiden ansiosta. Inhokkini on ehdottomasti vanhempi Percy. Hänen poikansa on paljon isänsä siedettävämpi.

Pakko sanoa, että itse olin Yorkin puolella, ainakin kirjassa. Lähinnä siksi, että Henrik on liian sairas hallitsemaan yhtään mitään. Fyysinen sairaus ei olisi haitannut tai edes päätöksen tekoon vaikuttamattomat mielenterveydelliset ongelmat. Henrik ei kuitenkaan ollut suurimman osan aikaa edes henkisesti läsnä. Valitettavasti, sillä terveenä olleessaan hän vaikutti hyvältä mieheltä.

Toisaalta kait Margaretasta olisi voinut tulla hyvä hallitsija, jos se olisi ollut mahdolista naisille. Valkoisessa kuningattaressa hänet kuvattiin enemmän tai vähemmän kylmä verisenä narttuna. Suoraan sanoen. Kolmen liitossa hän on paljon sympaattisempi. En tiedä, millainen hahmo hän oikeasti oli, mutta pidän enemmän tämän kirjan versiosta.

Englantilaisten nimeämisperinteen mukaan useat henkilöt ovat nimetty samannimisiksi. Edwardeja, Richardeja sun muita kirjasta löytyy riittämiin. Se voi tehdä nimien muistamisesta vaikeaa. Onneksi avuksi kirjan alkuun on laitettu sukutaulukot, jotka selventävät asiaa. Lisäksi hahmoja kutsutaan kirjassa myös hänen hallitsemansa alueen mukaan.

Oheinen kuva on Valkoinen kuningatar-sarjasta

Ruusujen Sota: kolmas liitto on täynnä hurjia taisteluita, ovelaa juonittelua, draamaa ja historian siipien havinaa. Siis kaikkia niitä piirteitä, jotka vetoavat minuun erityisen paljon. Itse näen taistelut kirjan parhaana antina. Suurimmaksi osaksi onnistuneen kuvailun vuoksi. Niissä kirjailija pysähtyy usein kuvailemaan suhteellisen tarkkaan kaikkea mahdollista.

Lukijat voisivat kuvitella olevansa itse paikalla. Pääseensä jännitykseen kiinni turvallisesti, kotisohvalta käsin. Sen verran uskottavasti maailma ja sen tapahtumat on kuvattu. Muutenkin pidän Conn Igguldenin kirjoitustyylistä. Se on parempi kuin mm. Valkoisen kuningattaren kirjoittanut Philippa Gregory, vaikka hänkään ei ihan huono ole.

Kolmen liitto osoittaa jälleen, että Conn Iggulden on yksi historiallisen fiktion mestareista. Minuun teos ainakin uppoaa. Viisi tähteä.