Avaruusrobottit täyttävät maapallon- Jo neljättä kertaa

En tiedä, mikä sai minut katsomaan Michael Bayn Transformers: Tuhon aikakausi-elokuvan. Syytän hetkellistä mielenhäiriötä. Arvostelen kuitenkin elokuvan tapani mukaan.

Transformers: Tuhon aikakausi on elokuvasarjan neljäs osa. Edellisten elokuvien tapahtumien vuoksi ihmiset vastustavat kaikkia avaruusolentoja tasapuolisesti. Eikä ihme, sillä onko sillä kumpi sen omaisuuden tuhoaa, autobotit vai decepticonit. Omaisuutta tuhouituukin tässäkin elokuvassa enemmän kuin teräsmiehellä Man of Steelissä. 

Elokuva alkaa köyhän keksijän, Cade Yeagerin (Mark Wahlberg), ostaessa vanhan, parhaan päivänsä nähneen, rekan, joka paljastuukin itse Optimus Primeksi, autobottien johtajaksi. Itsekin mystisen avarruusrobon kanssa työskentelevä C.S.I paikantaa nopeasti. Niinpä Yeager perheineen vedetään mukaan C.S.I:n ja avariisrobojen väliseen kamppailuun.

Transformerssit ovat minulle aika vieraita. Elokuvista olen nähnyt kaksi, ykkösen ja kakkosen. Lelumuodossa en ole niillä koskaan leikkinyt, joskin ymmärrän kyllä, miksi ne saattavat vedota, erityisesti pikkupoikiin. Niinpä tämä arvostelu ei ole ns. fanitytön silmin, joka taas voisi nauttia elokuvasta ihan eri lailla. JUONIPALJASTUS VAARA.

Itse tarina on valitettavasti hajanainen, ennalta-arvattava ja lapsellinen. Siitä kertoo jo sekin, että CinemaSins on listannut elokuvan syntejä kahdessa osassa. Lisäksi elokuva on liian pitkä. Se kestää noin kaksi tuntia ja kolme varttia. Niin pitkässä elokuvassa pitäisi ola joku juonikin. Pelkkä silmäkarkki ei riitä.

Sitä elokuvassa sentään on ja paljon. Niin hienojen autojen, maisemien kuin kauniiden ja komeiden ihmisten muodossa. Niin kuin tämän tyyppisissä elokuvassa pitää ollakin. Erikoistehosteryhmä ansaitseekin kiitosta. Erityisesti robodinot onnistuivat. Myös erinäiset taistelukohtaukset tarjoavat silmäniloa riittämiin.

Henkilöhahmot puolestaan karikatyyrejä, ilman omaa persoonallisuuttaan. Varsinkin tyypillinen neito pulassa eli sankarin tytär Tessa (Nicola Peltz) ja tämän ralliautoilija poikaystävä (Jack Reynor), josta ei ole juuri hyötyä. Alun takaa-ajokohtausta lukuunottamatta. Pahikset ovat hieman mielenkiintoisempia, mutta vain hieman.

Ihmiset eivät tosin olekaan elokuvan pääasia, vaan transformerit. He tekevät lähes kaiken taistelemisen. Oprimus Prime on ihan mukiinmenevä päähenkilö, vaikka hänessäkin on tarttumapintaa vähemmän kuin kierrätyspahvissa. Muut autobotot olivat lähinnä mukahauskoja sivuhahmoja. 

Elokuvan päärobopahis, Decepticon-palkkionmetsästäjä Lockdown oli aika perus tämän tyyppisille elokuville. Hän sentään muuttuu tyylikkääksi Lamborghiniksi ja tarjoaakin siten edes jonkinlaista silmäniloa. Toinen robopahis on ihmisten Decepticonin-osista rakentama Galvatron, eli edellisen leffan pahiksen Megatronin uusi olomuoto.

Viimeiseksi otan esiin elokuvaan olennaisesti liittyvän seikan, nimittäin tuotesijoittelun. Tuhon aikakausi piilomainostaa jopa 55:tä eri tuotetta. Katsojalle tuskin jää epäselväksi, ketkä ovat elokuvan sponsoreita.Uskon, että päätös on tuottajien, eikä ohjaajien. Minulla ei ole mitään piilomainontaa vastaa. Se on nykyään osa elokuvia. Liika on kuitenkin aina liikaa.

Millaiseksi kuvittelisit Michael Bayn elokuvan? Toiminnantäyteiseksi, räjähdyksiä, kauniita tyttöjä ja autoja sisältäväksi, kökköjuoniseksi, hahmokehityksen unohtaneeksi eli tiivistettynä ADHD-sukupolvelle sopivaksi. ja pinnalliseksi. Sitä elokuva juuri onkin. Jos tykkäsity edellisistä Fransfromereista, tämäkin kannattaa katsoa. Itselläni on vähän niin ja näin. Kaksi tähteä.