Being Human US on uusin Netflix löytöni. Arvostelin viimeksi sen 1. tuotantokauden, joten nyt on toisen vuoro. Niin kuin viime tekstissä lupasin. JUONIPALJASTUKSIA!
Being Humanin toinen tuotantokausi alkoi siitä, mihin edellinen jäi. Aidan jäi hallitsemaan Bostonia ja miettimään, mitä tekee edellisen johtajan muuttamien uusien vampyyrien kanssa. Josh muutti tyttöystävänsä vahingossa ihmissudeksi ja nyt hänen pitää opettaa tälle kirouksen kanssa elämistä. Sally puolestaan missasi ovensa, joten hän ei pääse toiselle puolelle. Miten se vaikuttaa meidän lempiaaveesemme?
Henkilökohtaisten ongelmien lisäksi porukan pitää selvitä myös monesta ulkopuolisesta uhasta. Niihin kuuluu mm. vampyyrikuninkaalliset, vallattomat ihmissusikaksoset, itse Viikatemies sekä sekalainen joukko muita uusia, aikaisempia vaarallisempia, tuttavuuksia. Myös niitä vaarattomiakin löytyy, mutta niihin menen toisessa kappaleessa.
Ensimmäisellä kaudella sarja seurasi brittiversiota vähän liiankin tarkasti, mutta toisella kaudella se meni vihdoin omaan suuntaansa. Eikä hetkeäkään liian aikaisin. Tulos oli oikein nautittava, vaikkei se ole vieläkään alkuperäisen veroinen. Onneksi en odottanutkaan sitä. Niinpä arvostelen sarjan omana itsenään, kuten ensimmäisen tuotantokauden kohdallakin.
Sarja meni tällä kaudella aikuisempaan suuntaan, mikä valitettavasti vähensi sen hauskuutta huomattavasti. Huumorin sijaan kausi lisäsi tarinaan lisää syvyyttä ja samalla synkkyyttäkin.
Siinä otettiin syvempi silmäys sarjan maailmaan ja hahmojen taustoihin. Synkkyyttä lisäsi puolestaan hahmojen vähemmän moraaliset teot, esimerkiksi Aidanin “dinner party” kahden viattoman tytön kanssa.
Hahmojen välillä ei vieläkään tarpeeksi kemiaa. En ole nähnyt näin epäyhtenäistä ystävysporukkaa kovinkaan usein televisiosta. Hahmot viettivät aika paljon aikaa erillään tällä kaudella, mitä voi pitääkin suurimpana syynä hahmojen vähäiseen yhtenäisyyteen. Asia vaikuttaa juoneen erittäin paljon, sillä aika monelta olisi vältytty, jos hahmot olisivat pelanneet yhteen hiileen. Heidän itseriittoisuutensa jaksoikin siksi ärsyttää minua.
Aidan alkoi muistuttaa yhä enemmän Buffy-sarjasta tuttua Angelia: Epäilyttävän menneisyyden omaava, tumma ja synkkä. Siis enemmän kuin ensimmäisellä kaudella, jolloin yhteittä ei myöskään voinut olla huomaamatta. Silti häntä oli mielenkiintoisin seurata. Tai juuri sen takia. Hänen tarinansa sisälti kuitenkin liikaa vampyyripolitiikka, joka jäi pahasti true Bloodin vastaavan varjoon.
Joshin tarina meni hyvään suuntaan, mutta hänen jatkua valitus tilastaan ja paikoittainen tekopyhyytensä häiritsi minua. Siitäkin huolimatta, että hänellä on kolmikon, jos ei koko sarjan, vakain moraalinen kompassi. Tällä kaudella mukaan saatiin myös Nora. Vaikka Nora esiintyi heti sarjan alussa, nyt hän pääsi loistamaan. Hän teki Joshin hahmosta ja koko ihmissusitouhusta paljon mielenkiintoisemman.
Sally pysyi erinomaisena hahmona. Hänenkin tarinaa oli viihdyttävä seurata. Hahmon suunta muuttui eniten. Sallyn tarina sai kauden pelottavimman, mutta mahdollisesti kovimman hahmon. Itse viikatemiehen. Vihasin häntä, mutta hahmo on luullakseni tehty vihattavaksi, viime vuonna esiintyneen Dannyn tilalle.
Sarja toi ruutuun myös uusia hahmoja. Yksi niistä Zoe. Äitinsä hyväksyntää hakeva vampyyriprinsessä Suren oli mielenkiintoinen lisä sarjaan, vaikka hahmosta oli vaikea pitää. Yksikään hahmo ei erottunut edukseen. Sen sijaan Aidanin vampyyripoika Henry ei kiinnostanut minua alkuunkaan.
Being Humanin loppu oli parempi kuin viime kaudella. Se oli yllätyksellinen, järkyttävä ja antoi toiselle kaudelle ansaitsemansa päätöksen. Se myös loi melkoisen koukun, kolmekin sellaista, seuraavalle kaudelle. Minä aloitinkin sarjan kolmannen kauden heti finaalin päätyttä. Tämä oli mahdollista, kiiton Netflixin.
Being Humanin toisesta kaudesta minulle jäi lähinnä hyvä maku suuhun. Siitäkin huolimatta, että joitakin valittamisen aiheita löytyi. Pysyn päätöksessäni katsoa myös muut tuotantokaudet. Neljä tähtejä.
Being Humanin toinen tuotantokausi alkoi siitä, mihin edellinen jäi. Aidan jäi hallitsemaan Bostonia ja miettimään, mitä tekee edellisen johtajan muuttamien uusien vampyyrien kanssa. Josh muutti tyttöystävänsä vahingossa ihmissudeksi ja nyt hänen pitää opettaa tälle kirouksen kanssa elämistä. Sally puolestaan missasi ovensa, joten hän ei pääse toiselle puolelle. Miten se vaikuttaa meidän lempiaaveesemme?
Henkilökohtaisten ongelmien lisäksi porukan pitää selvitä myös monesta ulkopuolisesta uhasta. Niihin kuuluu mm. vampyyrikuninkaalliset, vallattomat ihmissusikaksoset, itse Viikatemies sekä sekalainen joukko muita uusia, aikaisempia vaarallisempia, tuttavuuksia. Myös niitä vaarattomiakin löytyy, mutta niihin menen toisessa kappaleessa.
Ensimmäisellä kaudella sarja seurasi brittiversiota vähän liiankin tarkasti, mutta toisella kaudella se meni vihdoin omaan suuntaansa. Eikä hetkeäkään liian aikaisin. Tulos oli oikein nautittava, vaikkei se ole vieläkään alkuperäisen veroinen. Onneksi en odottanutkaan sitä. Niinpä arvostelen sarjan omana itsenään, kuten ensimmäisen tuotantokauden kohdallakin.
Sarja meni tällä kaudella aikuisempaan suuntaan, mikä valitettavasti vähensi sen hauskuutta huomattavasti. Huumorin sijaan kausi lisäsi tarinaan lisää syvyyttä ja samalla synkkyyttäkin.
Siinä otettiin syvempi silmäys sarjan maailmaan ja hahmojen taustoihin. Synkkyyttä lisäsi puolestaan hahmojen vähemmän moraaliset teot, esimerkiksi Aidanin “dinner party” kahden viattoman tytön kanssa.
Hahmojen välillä ei vieläkään tarpeeksi kemiaa. En ole nähnyt näin epäyhtenäistä ystävysporukkaa kovinkaan usein televisiosta. Hahmot viettivät aika paljon aikaa erillään tällä kaudella, mitä voi pitääkin suurimpana syynä hahmojen vähäiseen yhtenäisyyteen. Asia vaikuttaa juoneen erittäin paljon, sillä aika monelta olisi vältytty, jos hahmot olisivat pelanneet yhteen hiileen. Heidän itseriittoisuutensa jaksoikin siksi ärsyttää minua. Aidan alkoi muistuttaa yhä enemmän Buffy-sarjasta tuttua Angelia: Epäilyttävän menneisyyden omaava, tumma ja synkkä. Siis enemmän kuin ensimmäisellä kaudella, jolloin yhteittä ei myöskään voinut olla huomaamatta. Silti häntä oli mielenkiintoisin seurata. Tai juuri sen takia. Hänen tarinansa sisälti kuitenkin liikaa vampyyripolitiikka, joka jäi pahasti true Bloodin vastaavan varjoon.
Joshin tarina meni hyvään suuntaan, mutta hänen jatkua valitus tilastaan ja paikoittainen tekopyhyytensä häiritsi minua. Siitäkin huolimatta, että hänellä on kolmikon, jos ei koko sarjan, vakain moraalinen kompassi. Tällä kaudella mukaan saatiin myös Nora. Vaikka Nora esiintyi heti sarjan alussa, nyt hän pääsi loistamaan. Hän teki Joshin hahmosta ja koko ihmissusitouhusta paljon mielenkiintoisemman.
Sally pysyi erinomaisena hahmona. Hänenkin tarinaa oli viihdyttävä seurata. Hahmon suunta muuttui eniten. Sallyn tarina sai kauden pelottavimman, mutta mahdollisesti kovimman hahmon. Itse viikatemiehen. Vihasin häntä, mutta hahmo on luullakseni tehty vihattavaksi, viime vuonna esiintyneen Dannyn tilalle.
Sarja toi ruutuun myös uusia hahmoja. Yksi niistä Zoe. Äitinsä hyväksyntää hakeva vampyyriprinsessä Suren oli mielenkiintoinen lisä sarjaan, vaikka hahmosta oli vaikea pitää. Yksikään hahmo ei erottunut edukseen. Sen sijaan Aidanin vampyyripoika Henry ei kiinnostanut minua alkuunkaan. Being Humanin loppu oli parempi kuin viime kaudella. Se oli yllätyksellinen, järkyttävä ja antoi toiselle kaudelle ansaitsemansa päätöksen. Se myös loi melkoisen koukun, kolmekin sellaista, seuraavalle kaudelle. Minä aloitinkin sarjan kolmannen kauden heti finaalin päätyttä. Tämä oli mahdollista, kiiton Netflixin.
Being Humanin toisesta kaudesta minulle jäi lähinnä hyvä maku suuhun. Siitäkin huolimatta, että joitakin valittamisen aiheita löytyi. Pysyn päätöksessäni katsoa myös muut tuotantokaudet. Neljä tähtejä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti