Hiukkaskiihdytin kiihdyttää hiukkasten lisäksi myös tunteita-puolesta ja vastaan

Huomasin joku aika kirjastosta Douglas Prestonin Rienaus-nimisen kirjan. Koska sama kirjailija on myös toinen Pendergast-kirjasarjan kirjoittajista, päätin lainata sen. Nyt kerron, kannattiko se.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia.

Toinen varoitus: Tämä kirja on loukannut useita kristittyjä, ainakin kiihkosellaisia. Jos tunnet kuuluvasi ryhmään, kirja ei ehkä ole sinulle paras vaihtoehto.

Arizonassa sijaitsevan vuoren sisään rakennettu Isabella on maailman suurin ja tehokkain hiukkaskiihdytin, jonka uskotaan paljastavan alkuräjähdyksen salaisuuksia. Kaikki eivät kuitenkaan näe laitetta hyvänä asiana. Paikalliset navajo-intiaanit eivät pidä siitä, että se on rakennettu heidän pyhille maalleen. Äärikristityille koko projekti on silkkaa jumalanpilkkaa, yrittäähän se todistaa alkuräjähdyksen tapahtuneen.

maailman luomisen salaisuudet uhkaavat kuitenkin jäädä paljastumatta, sillä laitteen käynnistämisen yhteydessä tapahtuu jotain odottamatonta, jota tutkijat yrittävät pitää salaisuutena kaikin keinoin. Heidän selitykset jatkuvista teknisistä vioista eivät kuitenkaan enää tyydytä tuloksia odottavaa hallitusta. Niinpä he pyytävät entisen CIA-agentin Wyman Fordin selvittämään tilannetta.

Vastaan ensimmäiseksi alussa esittämääni kysymykseen. Kyllä. Kirja kannatti lainata, niin juonensa kuin mielenkiintoisen aiheensa takia. Douglas Prestonin paras tuotos se ei kuitenkaan ollut. Esimerkiksi yhdessä Lincoln Childin kanssa kirjoitettu Pendergast-kirjasarja oli vielä paljon parempi. Se kertoo kuitenkin enemmän kyseisen kirjasarjan hyvyydestä kuin Rienauksen huonoudesta.

Rienaus kuvasi kristittyjä negatiivisessa valossa, minkä vuoksi jotkin kristityt ovat pitänyt sitä kristinuskon vastaisena. Olen eri mieltä. Tavallisia kristittyjä ei kirjassa juuri kuvattu, joten miten se muka voisi kuvata heitä yhtään mitenkään. Ainoat kirjassa esiintyvät kristityt, varsinkin huonossa valossa kuvatut, olivat kiihkosellaisia. Niinpä kirjan voisi sanoa vastustavan enemmänkin kiihkokristittyjä, kuin kristittyjä yleensä.

Kirjailija itse

Tieteen ja uskonnon vastakkainasettelu tarjosi kirjalle hyvän lähtökohdan. Varmasti moni, minäkin, lainasin kirjan juuri kyseisen teeman takia. Kirjalla oli siis paljon potentiaalia. Valitettavasti tämä potentiaali jäi ainakin osittain käyttämättä. Rienaus käsitteli tärkeää aihetta suhteellisen mielikuvituksettomasti, tarjoamatta siihen mitään uutta tai ennen näkemätöntä.

Päähenkilö ei ollut huono, muttei kyllä erityisen mieleenpainuvakaan. samaa voisi sanoa muistakin hahmoista. Varsinkin tutkijoista. Eli juuri ne, joihin kirja eniten keskittyy. Heistä mainitsemisen arvoisia oli vain kaksi: Tutkijaryhmän karismaattinen johtaja Gregory North Hazeliuksen sekä hänen oikea kätensä Kate Mercer. Muut tyytyivät lähinnä olemaan tiedemiesten, - ja naisten, karikatyyrejä.

Kirjaa vaivasi myös tietty mustavalkoisuus. Sen hahmot olivat selvästi joko hyviä ja pahoja, yhtä hahmoa lukuun ottamatta. Siitä hyvä esimerkki on kirjan pääroisto, järkensä totaalisesti menettävä pastori Russell Eddy. Hänessä, tai hänen ”armeijassaan”, ei juuri ollut mitään sympaattista tai pelastamisen arvoista. Tilanne oli sama myös muilla ns. pahishahmoilla, joita kirjassa kyllä riitti.

Sitä Kirjan ehdottomasti paras osa oli loppu, ennalta-arvattavuudestaan huolimatta. Pidin siitä, ettei se ei ollut liian siirappinen, mutta ei liian synkkäkään. Juuri sellaisia loppujen pitäisi olla. Huonoin osa puolestaan oli hitaasti etenevä keskiosa, jota tiivistämällä paksua kirjaa olisi saanut helposti lyhyemmäksi. Vieläpä ilman, että se olisi menettänyt mitään juonen kannalta oleellista.

Tiivistetysti Rienaus oli lukemisen arvoinen kirja. Olen lukenut parempiakin, mutta se ei estänyt kirjasta nauttimista. Kolme ja puoli tähteä.