Kissanainen laskeutuu aina jaloilleen-hahmosta tehty elokuva kuitenkaan ei

Wonder Womanin jälkeen sain innostuksen vilkaista myös toista naissupersankarista kertovaa elokuvaa, Catwomania, joka kalpenee vertailussa. Eikä vain Wonder Womania, vaan myös edes jokseenkin katsottavaa lajityyppinsä elokuvaa vastaan.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia Catwoman-elokuvasta. Varoitus on siltä varalta, että haukkujeni jälkeenkin päätät katsoa tämän elokuvan ja menettää samalla vähän yli puolitoista tuntia elämästäsi, joita et ikinä saa takaisin. Mikä sinulla on tietenkin täysi vapaus tehdä.

Sävyisä graafinen suunnittelija Patience Phillips (Halle Berry) kokee elämänsä järkytyksen, kuultuaan vahingossa, että hänen työnantajansa Hedare Beautyn uudessa ihovoide Beau-linessa on sivuoireita, joita hänen pomonsa pyrkii peittämään keinolla, millä hyvänsä. Valitettavasti noihin keinoihin kuuluu myös tahattomasti salakuunnelleen naisen murhaaminen.

Tämän seurauksena Patience kuoli. Tämä ei ole kuitenkaan hänen loppunsa, vaan uusi alkunsa. Naisen herätti henkiin kissa. Vähän ajan päästä hän huomaa käyttäytyvänsä kissamaisesti ja omaavansa harvinaisen nopeat refleksit. Konsultoituaan kissan omistanutta, omalaatuista tutkijaa, Ophelia Powersia (Frances Conro) hän saa tietää kuluvansa nyt erittäin harvalukuiseen ja muinaisiin kissanaisiin.

Patience päättääkin laittaa päälleen naamion ja käyttää uusia voimiansa kostaakseen kuolemansa. Myös Beau-linen myynti pitäisi estää. Hänen yölliset aktiviteettinsä pitää kuitenkin pitää salassa hänen poliisirakastettu Tomilta (Benjamin Bratt). Catwoman perustuu löyhästi Dc:n samannimiseen. Kuitenkin hyvin löyhästi, sillä niin syntytarinoissa kuin arkinimessäkään ei ole mitään samaa.

Paperilla Catwoman vaikuttaa varsin lupaavalta, löytyyhän siitä niin itämäistä mystiikkaa, kissoja, perin suosittu naishahmo, aimo annos toimintaa sekä sellaisia tähtiä kuin Halle Berry ja Sharon Stone. Todellisuus on kuitenkin toinen, minkä vuoksi elokuvaa onkin haukuttu jopa maailman huonoimmaksi elokuvaksi ja se on voittanut vihatun kultaisen vadelman enemmän kuin yhdessä kategoriassa.

Tiesin siis jo etukäteen, että mitään mestariteosta on turha odottaa. Siitäkin huolimatta, se onnistui pettämään odotukseni. Ajattelin sen nimittäin olevan huono hauskalla tavalla. Että sen huonoudelle voi jopa nauraa katketakseen. Näin ei kuitenkaan ollut asian laita. Vaikka sen toteutuksessa omat koomiset piirteensä olikin, tahattomat tai tahalliset, suuremmaksi osaksi se oli kuitenkin vain tylsä. 

Catwoman oli täytetty kaikilla mahdollisilla, ja mahdottomillakin, tyttöelokuvien kliseillä. Vieläpä niin, että se ei vetoa minua tyttömäisiinkään tyttöihin. Valitettavasti elokuva ei tarjoa mitään pojillekaan, nahka-asuista Halle Berryä lukuun ottamatta. Senkin löytää nykyään helposti netistä. Sarjakuvafanienkaan ei kannata vaivautua. Elokuvan Catwomanilla on hyvin vähän tekemistä esikuvansa kanssa.

Elokuva alkoi liian hitaasti, vaikka voisi luulla, että se haluaisi siirtyä nopeasti niihin supervoimiin ja jättää alustuksen vähemmälle. Kuitenkin yllättävän suuren osan elokuvan kestosta meni seuraamalla kuin Halle Berry yritti harvinaisen epäuskottavasti näytellä arkaa hiirulaista. Ei millään pahalla Halle Berry ja hänen näyttelijätyötä kohtaan. Hänestä ei vain saa sellaista tekemälläkään. 

On elokuvan alussa, ja melkeinpä voisin sanoa jo, että keskikohdassa, jotain hyvääkin. Ainakin näin kissafanin näkökulmasta. Jos elokuvasta nimittäin ei jotain puuttunut, niin kissoja. Valitettavasti ne olivat sitä kuuluisaa erikoistehoste-rotua. Eroa ei huomaisi, eikä silloin olisi ongelmaakaan, jos tehosteet olisi tehty hyvin, mutta näin ei ollut käynyt, vaan ne olivat kökköäkin kökömpiä. 

Elokuva parani jonkin verran kuin sankari sitten sai voimansa. Ei paljon, mutta vähän sentään. Siitä löytyi jopa muutama hauska hetki. Vieläpä tahallinen sellainen. Sitä paitsi se antoi Halle Berryn olla oma, valovoimainen itsensä. Se jo mainittu nahka-asukin tuli silloin kuvioihin. Nämä parannukset eivät kuitenkaan ole tarpeeksi, pelastaakseen muuten niin katastrofaalisen elokuvakokemuksen.

Patience oli sympaattinen, vaikka häneen olikin laitettu kaikki mahdolliset tyttöelokuvien kliseet. Hänen after-egonsa puolestaan jäi jonkinlaiseksi huonon impulssikontrollin omaavaksi dominatrixiksi. Kauas sarjakuvien kiehtovasta antisankarista. Lisäksi noiden kahden persoonallisuuden muutos oli liian nopeaa. Patiece muuttui säyseästä konttorirotasta seksikkääksi kissaksi välittömästi supervoimansa saatuaan.

Muut hahmot olivat vielä stereotyyppisempiä, varsinkin Tom. Mies oli kyllä pidettävä ja varmasti ulkonäöllisesti monien naisten mieleen, mutta juuri luonnetta hänellä ei ollut tai kemiaa vastanäyttelijänsä kanssa. Hahmona ei vakuuttanut Patiencen paras ystävä ja työkaveri Sallykaan (Alex Borstein), mutta hänellä sentään oli jonkinlaista komedia-arvoa.

Kovin omaperäisiä eivät olleet roistotkaan, mutta se nyt on supersankarielokuvien helmasynti muutenkin. Sitä paitsi oli itse pääpahiksella, Laurel Hedarellakin hetkensä. Eikä vähiten siksi, että häntä esitti loistava Sharon Stone. Valitettavasti hahmon ei annettu mennä tarpeeksi yli ollakseen edes jokseenkin muistettava. Toinen pahis eli hänen miehensä George (Lambert Wilson) oli sitten sitäkin unohdettavampi.

Toteutuskaan ei ollut tarpeeksi hyvää peittääkseen muun elokuvan synnit. itseasiassa se oli juuri se synneistä pahin. Sen huomasi jopa niinkin harjaamattomalla silmällä kuin minulla on. Erikoistehosteet olivat harvinaisen epäuskottavia, taistelukohtaukset kornia, ainakin suurin osa niistä ja dialogi kömpelöä. On kuin elokuva olisi suoraan elokuvan tekemisen opaskirjojen älä tee näin-osuudesta.

Lopuksi vielä yksi asia. Catwomania kannata ottaa todisteeksi siitä, ettei afrikkalaisamerikkalaiset näyttelijättäret, tai naiset ylipäätään, voisi kannatella ison budjetin supersankarielokuvia. Elokuva ei ollut huono Halle Berryn takia, vaan hänestä huolimatta. Kuitenkaan edes hänen kaltaisensa tähti ei voi saada mitään kovin hyvää aikaa elokuvan materiaaleista.

Nainen teki ihan kelpo roolisuorituksen elokuvasta ja muutenkin olen naisen työtä sen verran nähnyt, että tiedän hänen osaavan näytellä. Wonder Woman puolestaan todisti, että naisten tähdittämillä supersankarielokuville on kysyntää ja ne voivat vielä olla hyvin tehtyjäkin. Toivottavasti Black Panther todistaa saman myös tummaihoisten sankareiden kohdalla.

Tiivistetysti Catwoman ei tarjoa oikein kenellekään mitään, vaikka se sisälsi myös hauskojakin kohtia, Halle Berry ja kissoja. Niistä annan elokuvalle kaksi tähteä.

Rautanyrkki tarkoitustaan etsimässä-Niin sarja kuin hahmokin

Netflixin ja Marvelin yhteiset supersankarisarjat ovat saaneet syystäkin paljon ylistystä. Valitettavasti  yliluonnollisia voimia omaavasta taistelijasta kertova Iron Fist teki poikkeuksen sääntöön.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia

Danny Randin vanhemmat menehtyvät lentokone-onnettomuudessa kaukana kotoaan. Dannyn onenksi hänet pelastetaan munkkien toimesta. He vievät hänet mystiseen K'un-Luniin, jossa hänestä tulee yliluonnollisilla voimilla vahvistettu kamppailulajien taitaja, yliluonnollisia voimia omaava kamppailulajien taitaja, Iron Fist, suomeksi Rautanyrkki. 

Nyt, viiden toista vuoden jälkeen, Danny (Game of Thrones tähti Finn Jones) on päättänyt hylätä velvollisuutensa K'un-Lunin suojelijana ja palata kotiinsa New Yorkiin ottamaan paikkansa nimeänsä kantavan Rand-yhtiön johtajana. Danny ei kuitenkaan pääse velvollisuuksiaan pakoon, sillä kaupunkiin on tullut myös hänen perivihollisensa Hand.

Iron Fist on Defenders-sarjoista ylivoimaisesti heikoin. Pitää kuitenkin muistaa, että niiden taso oli erittäin kova. Niinpä niitä huonompana oleminen ei tarkoita sitä, että olisi ylipäätään huono. Itseasiassa sarjaa ei kannata jättää väliin, varsinkin jos supersankarimäiskintä ja kamppailulajit kiinnostavat. Tai jos olet pitänyt muiden Defergerien sarjoista edes vähän. Sanoivat kriitikot, mitä tahansa.

Sarjan lähtökohta on kieltämättä kiehtova ja siitä saisikin aikaan, vaikka ja mitä. Sen meille on osoittanut jo DC:n harvinaisen laadukas Arrow. Iron Fistissä olikin paljon potentiaalia ja mitä tärkeintä aina välillä se potentiaali jopa käytettiin hyväkseen. Varsinkin kauden lopussa, jossa sarja olikin parhaimmillaan. Suuremalta osin potentiaali kuitenkin jäi käyttämättä.

Sentään Colleen Kick Ass

Valitettavasti toteutus ei ollut läheskään yhtä hyvä kuin sen olisi pitänyt olla. Eikä varsinkaan niin hyvä kuin Marvelin ja Netflixin yhteistyöllä tekemistä sarjoista olen tottunut odottamaan. Taistelukohtauksia oli liian vähän ja nekin olivat harvinaisen huonosti tehtyjä, yritysmaailmaan keskityttiin liikaa, suurin osa hahmojen repliikeistä oli lähinnä noloja ja tahtikin oli liian hidas. 

Kolmetoista jakso oli sarjalle liikaa. Tarina olisi saatu kerrottua paljon lyhyemmässä ajassa. Juoni kävikin paikka paikoin tyhjäkäynnillä. Ajan tappamiseksi sarjaan oli ängetty täysin turhia sivujuonia, jotka, antaisin anteeksi, jos sivujuonista olisi edes tehty kiinnostavia. niin ei kuitenkaan ollut asian laita. Olen minä ennenkin täytejaksoja nähnyt, mutta täytekausi on minulle jotain uutta.

Yliluonnolliset elementitkin oli hylätty melkein kokonaan. Osittain syynä oli pieni budjetti, osittain se, että sarjan haluttiin sopivan yhteen muiden Defenderien kanssa, kanssa, jotka edustavat supersankareista sitä katutasoa. Se oli virhe. Ne olisivat tehneet sarjasta niin paljon paremman. Sitä paitsi en ole asiantuntija, mutta eivätkö ne kuulu hahmoon muutenkin.

Kaiken tämän antaisi vielä anteeksi, jos Danny edes olisi hahmona jotenkin kiinnostava, sympaattinen tai edes samaistuttava. Niin ei kuitenkaan ole, vaan hän vaikutti lähinnä kiukuttelevalta kakaralta. Kuin nyt kohusta huolimatta päädyttiin valkoihoiseen näyttelijään, kyseisen näyttelijän pitäisi edes olla hyvä. Jos ei näyttelijänä, niin ainakin kamppailulajien taitajana. Valitettavasti Finn Jones ei ollut kumpaakaan.

Onneksi muut hahmot, erityisesti Dannyn yllättävän roistosta jonkinlaiseksi sankariksi noussut Dannyn vanha kaveri Ward (Tom Pelphrey), lujaluonteinen kamppailulajien opettaja Colleen (Jessica Henwick) sekä muistakin Defenders-sarjoista tuttu järjenääni Claire (Rosadio Dawson), korvasivat päähahmon huonouden enemmän kuin hyvin. Heidän voisikin sanoa olevan sarjan pelastavia tekijöitä.

Pidin myös Dannyn ja Collleenin romanssista, jopa yllättävän paljon. Ehkä osittain siksi, että Colleen ei missään vaiheessa saanut perinteisesti rakkauden kohteille annettua Nainen Pulassa-roolia. Myös Wardin ja hänen siskonsa Joyn (Jessica Stroup) kumppanuus oli näkemisen arvoinen, vaikka olisinkin halunnut nähdä Joyn paljon aktiivisemmassa roolissa. 

Hand ei vakuuttanut roistona Daredevilissä, eikä se todellakaan tehnyt niin Iron Fistissäkään. Roistoista toinen eli Wardin ja Joyn kuolleeksi luultu isä Harold (Taru Sormusten Herrasta-elokuvissa Faramiria esittänyt David Wenham) onnistui vähän paremmin, mutta ei hän läheskään Jessica Jonesia piinanneen Killgraven veroinen roisto ollut. Kaukana siitä.

Tiivistetysti Iron Fististissä on ongelmia enemmän kuin laki sallii, mutta ei sitä niiden vuoksi kannata väliinkään jättää, varsinkin kuin jos muut Netflixin ja Marvelin yhteiset tuotokset ovat mieleesi. Sarjalla on myös hetkensä. Kaksi tähteä.

Nimeni on Carter, Peggy Carter

Marvel's Agent Carter on jo loppunut, joten samalla ohjelmapaikalla nähdään samaan unifersumiin kuuluva S.H.I.E.L.D:in agentit. Palaan kuitenkin sarjaan vielä hetkeksi.

Olen kirjoittanut Marvel's Agent Carterista jo, joten kertaan sarjan perusidean lyhyesti. Sarja kertoo Kapteeni Amerikan kuolemaa suremaan jääneestä Peggy Carterista, joka työskentelee S.S.R:ssä. Nyt tiedustelupalvelu aikoo pidätyttää hänen ystävänsä Howard Starkin vaarallisten aseiden myymisestä Yhdysvaltain vihollisille. Peggyn ei auta muu kuin toimia.

Kaksoisagentteja, toimintaa, salaisuuksia, sitä kuuluisaa naisenergiaa ja sodan jälkeistä tunnelmaa. Tätä ja paljon muuta oli luvassa tässä, vain kahdeksan jaksoa kestäneessä tuotantokaudessa. Minusta luku on liian alhainen,. Mutta sille on syynä. Marvel's Agent Carter toimi eräänlaisena väliosana sen sisarsarjaa S.H.I.E.L.D:in agentteja odotellessa.

Katson nykyään paljon supersankareihin liittyviä tv-sarjoja ja elokuvia. Katsomiini sarjoihin kuuluu myös S.H.I.E.L.D:in agentit. Sarja, josta pidän, vaikka DC onkin onnistunut tv-sarjoissa jonkin verran Marvelia paremmin. Marvel taas jyrää elokuvateattereissa. Kuitenkin odotin Agentti Carteria jonkin verran, enkä onneksi joutunut pettymään.

Sarja on melkeinpä yhtä hyvä kuin ehdin alunperin toivoakin. Olinhan nähnyt siitä aika paljon taustamateriaalia ennen kuin pääsin itse sarjaan. Mainoksia tuli mm. S.H.I.E.L.D:in agenttien aikana runsaasti. Loppukausi ei ollut ihan alkukauden veroinen, mutta mutta no, kaikkea ei voi saada. 

Itse juoni oli kiinnostava. Hahmotkin edes jotenkin. Pidin erityisesti päähenkilöstä, mutta myös venäläisvakooja Dottie Underwood (Bridget Regan) jaksoi kiinnostaa. Myös Peggyn työtovereillekin annettiin lisää piirteitä, onneksi. Aika ei kuitenkaan riittänyt tekemään heistä moniulotteisempia.

Katson melko varmasti sarjkan toisen kauden, kunhan se tulee. Toivottavasti se on tätä kautta pitempi. Viisi tähteä.

Constantine kick ass - Nyt tv-sarjan muodossa

Demoninmetsästäjästä kertova Constantinen ensimmäinen kausi sisälsi vain 13 jaksoa. Liian vähän, sanon minä. Jäljelle jää, ennen toista kautta, enää arvostelu.

Ensin vähän taustatietoa: Sarja perustuu suosittuun DC:n Hellblazer-sarjakuvaan, jonka pääosassa häärii demoninmetsästäjä Constantine (Matt Ryan). Mielisairaalassa viihtyvä, kyyninen, tupakkaa polttava brittimies, jota menneisyyden haamut piinaavat. Constantine auttaa ihmisiä demoneihin yms. liittyvissä ongelmissa parhaan kaverinsa Chedin ja näkijä Zedin kanssa.

Hän saa apua myös taivaallisilta voimilta enkeli Mannyn (kyllä, luitte oikein) muodossa. Apu onkin tarpeen, sillä jotain synkkää on tulossa ja se laittaa alamaailman säännöt uusiksi. Tämäkös tuottaa kumppanuksille harmia. Sarjakuvasta on tehty myös elokuva. Siinä pääosaa näyttelee Keany Reeves. 

En ole lukenut Hellblazer-sarjakuvia ja olen nähnyt elokuvastakin vain pätkän. En siis vertaa niintä tv-sarjaan. Siitäkin huolimatta, tekstisssä voi olla juonipaljastuksia. Lue siis varoen.

Constantine on minun tyyppiseni sarja: Kevyt, mutta ei liian, hauska, mutta ei parodia, synkkä, mutta ei ahdistava... Kovin pelottava se ei kuitenkaan ole. Suureksi pettymyksekseni. Synkkä, hauska ja harmaalle alueille menevä. Jo aloittaessa sen katsomista, ajattelin voivani pitää siitä. Niin minä pidinkin, paljon.

Dialogi on perushyvää, samoin kaikki muukin. Tarinat ovat kiinnostavia ja niissä on jopa jotain omaperäistäkin, ainakin osassa. Tunnelma on sopiva. Sarjassa on paljon samaa kuin yhdessä suosikkisarjoistani Supernaturalissa, mitä voi pitää pelkkänä positiivisenä asiana. Tämä ei ole sattumaa, sillä Supernaturalin sanotaan ottaneen vaikutteita Hellbrazer-sarjakuvista.

Sarja ei kuitenkaan ole ongelmaton. Ongelmista suurin liittyy sarjaa esittävään kanavaan. Constantinea on, kuulemma, siistitty sarjaan paljon. Tupakoimisen näyttämättömyys on siitä vain yksi esimerkki. Kanavalla ei siis ole tarpeeksi rohkeutta näyttää hahmoa sellaisena kuin se on. Vaan hänet on muutettu mustavalkoisempaan muotoon. Jopa Bi-seksuaalisuus on otettu pois.

Hahmot ovat enemmän kuin ok. Pidän antisankareista ja sivuhahmoissakin on tarvittavaa särmää. Erityisesti sarjaan toisessa jaksossa ilmestyneessä Zedissä. Minua kiinnosti myös Constantinen vanha vihollinen papa Midninght. Demonit näyttävät hyvältä, niin kuin kaikki muukin. Toisaalta, mitä muuta sarjalta sopii odottaakin. Ne jaksavatkin kiinnostaa, mutta vain yhden jakson verran.

Kokonaisuus tarjoaa siis laadukkaan sarjan, jossa on paljon nähtävää. Constantine on yksi parhaimmista uusista sarjoista, vaikka Supernaturalin veroinen se ei olekaan. Neljä ja puoli tähteä. Saatan lukea Constantinesta kertovan sarjakuvan tai pari, jos vaan satun sellaisen löytämään.

Constantine- piinattu sielu demoneja metsästämässä

DC:n sarjakuvien sovittaminen televisioruuduille vain jatkuu jatkumistaan. Tällä kertaa vuorossa on menneisyytensä piinaava demonintappaja Constantine.

Näin aluksi on hyvä paljastaa, etten ole lukenut Hellbrazer-sarjakuvia, joihin sarja perustuu. En ole myöskään katsonut Keany Reevesin tähdittämää Contantine-elokuvaa. Minun mielipiteeni siis sarjaan, eikä sen uskollisuuteen esikuviaan kohtaan. Toki minulta jää siksi myös huomaamatta monia sarjakuvafaneille osoitettuja yksityiskohtia. Sarjasta on tullut tähän mennessä muutamia jaksoja, joten en ryhdy kuvailemaan niistä jokaista liian tarkkaan. Kerron kuitenkin pääpiirteet.

Sarja alkaa Constantinen (Matt Ryan) viettäessä aikaa mielisairaalassa sähköshokkihoitojen ja ryhmäterapian parissa. Mies on mennyt mielisairaalaan itse. Muisto hänen takiaan helvettiin juotuneesta tytöstä piinaa. Constantinen rauha särkyy nopeasti hänen saatua tietää vanhan ystävän tyttären, Livin (Lucy Griffiths), olevan vaarassa. Lopusta en spoilaa enempää, mutta siihen kuuluu Supernaturalista tuttuja demoninkarkotus elementtejä. Voin myös paljastaa, että Liv jäi eloon. Hän kuitenkin poistuu sarjasta. Toki Liv voi esiintyä myöhemmin sivuosassa.

Zed

Toinen jakso käsittää parjattua, mutta toimivaa viikon hirviö- kaavaa. Contantine tutkii kaivosmiesten mystisiä kuolemia. Hän myös tapaa Livin tilalle tulevan naispääosan, muistoja koskettamalla saavan Zedin (Angélica Celaya), jolla on salaperäinen menneisyys. Kolmas jakso käsittelee kauhusta tuttua käsitettä: sielun myymistä demonille. Vaikka idea onkin aina mielenkiintoinen, se on kyllä niin käytetty. Esimerkkinä voisin antaa mm. Supernaturalin, jossa sielun myyminen on enemmän kuin yhden jakson teema.

Matt Ryan osaa hommansa. En tiedä, kuinka uskollisesti hän seuraa sarjakuvien Constantinea, mutta hän tekee hahmosta tarpeeksi kiinnostavan. Contantinessä on tarpeeksi karismaa, vaikka piinatut antisankarit ovatkin lajityypille ominaisia. Valitettavasti tuotantoyhtiön päättänyt tehdä tv-sarjan versiosta televisioon sopivamman mm. vain vihjaamalla Constantinen tupakoimisesta. Lisäksi hahmo on sarjakuvissa bi-seksuaali, mutta sitä ei ole ainakaan toistaiseksi mainittu sarjassa.

Manny

Sivuosia on muitakin, kuten enkeli Manny ja Contantinen jokseenkin kuolematon kaveri Chas. Jaksossa nähtiin myös mm. Demoni-Constantine. En ole nähnyt hahmoja tarpeeksi muodostaakseni heistä sen kummempia mielipiteitä. Ihan mukiin meneviltä sivuhahmoilta vaikuttavat. Sen sijaan pidän Zedin hahmosta, Hän on minusta paljon Liviä kiinnostavampi.

Constantine on paras tähän asti näkemäni DC-sarjakuvista tehty sarja. Sarja on ehdottomasti aikuisin, vaikka esimerkiksi Gotham ei ole lasten ohjelma sekään. Sarjasta muistuttaa Supernaturalia, mitä pidän sarjan ystävänä pelkästään hyvänä asiana. Synkkä tunnelma, makeat demonit, toiminta ja yliluonnolliset ilmiöt. Mitäpä muuta tyttö voisi kaivata?

Mietityttää juuri nyt

Löysin viime viikonlopulla historiasta ja murhamysteereistä kiinnostuville passelin ohjelman: Euroopan verinen historia. Siinä tutkitaan vanhoja Euroopassa tapahtuvia kuolemia, joiden syistä ei olla varmoja. Onko kyseessä sairaus vai kenties salamurha? Ohjelma nähdään Foxilla yhdeksän pintaan.

Olen miettinyt myös naisen asemaa sarjakuvien fanina. En pidä itseäni sellaisena, mutta kuulemani perusteella naisten kohtelussa olisi parantamisen varaa. Toinen tasa-arvoon liittyvä asia, joka on mietityttänyt minua, on uskontojen epätasa-arvoinen esittäminen fiktiossa. Tietoni asiasta on valitettavan rajalliset, mutta näkemäni perusteella, kristinuskoja ja erityisesti Jumalaa, käsitellään amerikkalaisessa tv:ssä silkkihansikkain, kun taas muita uskontoja saa mollata mielin määrin. Ymmärrän kyllä syyn, varsinkin kun puhumme amerikkalaisista ohjelmista, mutta kannatan tasa-arvoa tässäkin asiassa. Hyvänä esimerkkinä toimii Da Vinci's Demons ja Supernatural. Ensimmäisessä todistetaan kyllä Amerikan alkuperäiskansojen uskomukset vääriksi, muttei kosketakaan kristinuskoon. Sentään kristinuskon edustajista voi antaa huonon kuvan. Supernaturalissa taas tapetaan ja muuten vaan tavataan muiden uskontojen jumalia aina silloin tällöin. Kristillistä Jumalaa ei kuitenkaan näy missään.

Vielä yksi asia mietityttää. Miksi myöhällä tulevat sarjat tulevat aina eri aikaan? Kyllä, katson sinuun Sub! Miksi hyviä sarjoja edes tulee myöhään? Nimittäin nauhoitan mielelläni kaikki haluamani ohjelmat suoraan. Se ei onnistu, jos ohjelman aikataulu vaihtelee. Kyseessä on se ns. first world problem, mutta ongelma silti.

Suomen suurin scifi ja fantasia tapahtuma – Finncon

Ensimmäinen Finncon järjestettiin vuonna 1986. Nykyään tapahtuma on jokavuotinen, ja se järjestetään vuorotellen Helsingissä, Turussa, Jyväskylässä ja Tampereella. tarjoaa yli sata tuntia ohjelmaa kirjallisuudesta, elokuvasta, sarjakuvista ja ylipäätään fantastisesta kulttuurista suomeksi ja englanniksi, jopa ruotsiksi. Finnconissa kuulet myös scifin ja fantasian tutkimuksen tuoreimmat uutiset. Finncon erottuu useimmista muista maailmalla järjestettävistä coneista siinä, että se on osallistujille täysin ilmainen.  Kävijöiden määrä onkin noussut parhaimmillaan noin 5000:een päivässä.

Tänä vuonna se järjestetään Jyväskylässä 11.–13.7.2014. Tapahtuma keskittyy Yliopistolle Liikunnan laitokselle, mutta myös muita lähialueen tiloja tullaan hyödyntämään. Teemana ovat mikro- ja makrokosmokset. Kunniavieraina ovat Elizabeth Bear, moninkertainen Hugo-voittaja, Hannu Rajaniemi, maailmankirjallisuuden huimin ja vielä matemaatikko ja Jukka Halme, suomalaisen science fiction ja fantasiaskenen big man. Finncon on järjestyksessään 20, minkä vuoksi ohjelmistossa on myös toiveuusintoja aikaisempien Finnconien parhaista ohjelmista. Luvassa on myös tiedeohjelmaa, luentoja paneeleja, kisailuja, bileitä, naamiaiset, tutkijatapaaminen ja paljon muuta. En tiedä vielä, menenkö paikalle. Yritän ainakin. Jos menen, kirjoitan aiheesta koosteen myös blogissani. Majoitus saattaisi järjestyä, sillä siskoni opiskelee Jyväskylässä.