Joulupäivänä katsoimem perheemme kanssa Disneyn uusimman Soul-Sielun syövereissä animaation. Elokuva ei ollutakaan hassumpi, vaikka ei myöskään tuotantoyhtiön paras.
Varoitus: Juonipaljastuksia luvassa!
Joe Gardner (äänenä Jamie Foxx) opettaa musiikkia, mutta hänen todelinen intohimonsa on jazz-musiikki. Keski-ikäiseltä mieheltä on kuitenkin jazz-maailma jäänyt valloittamatta. Sitten Joen entinen oppilas saa hänet kuuluisan jazz-laulajan Dorothea Williamssin (äänenä Angela Bassett bändiin, joten elämä alkaa vihdoinkin hymyillä.
Kauaa ei mies kuitenkaan ehdi menestystään juhlia, sillä hän joutuu onnettomuuten, jonka sielunsa päätyy tuonpuoleiseen. Siellä hän saa, monien vaiheiden jälkeen, valmennettevaksi maapintaa jo pitkään vältelleen sielu 22:en (äänenä Tina Frey), jonka avulla Joe toivoo pääsevänsä takaisin elävien kirjoihin. Samalla kaksikko oppii paljon elämästä, tuonpuoleisesta ja toisistaan.
Disneyn ja Pixarin elokuvista on vaikea olla pitämättä. Jopa minun, joka ei oikein kuulu kohderyhmään ja joka ehkä juuri siksi, pitääkin enemmän jonkun muun tyyllisistä elokuvista. Jotkut niistä ovat jopa harvinaisen hyviä elokuvia, eikä suinkaan vain genressään, niin kuin Inside Out. Soul-Sielun syövereissä tai lyhyemin vain Soul, ei ihan niin hyvä ollut.
Elokuva oli kyllä varsin hyvä, ehdottomasti katsomisen arvoinen, varsinkin jos sattuu asumaan lapsiperheessä. Siitä löytyi kaikki, mitä sopii odottaakin tämän tyyppiseltä elokuvalta. Soul oli hauska, ei ehkä tuotantoyhtiön hauskin, mutta silti. Päähenkilö oli varsin samaistuttava, viesti, muista arvostaa elämän pikuasioita, oli myös varsin hyvä. Gneerisyydestään huolimatta.
Elokuvan toteutuksessakan ei ollut mitään vikaa. Se näytti erittäin hyvältä, mikä ei ollut mikään ihme. Pixarin, ja sitä kautta myös Disneyn, animaatiokyk paranee vuosi vuodelta. Niin kuin pitääkin. Jamie Foxx ja Tina Frey tekivät varsin erittäin hyvää työtä pääkaksikon äänenä, eikä muissakaan äänissä ollut valittamista.
Elokuvan parhas osuus oli sen viimeisella puoliskolla. Tietenkään se, miksi on vaikea sanoa paljastamatta juonesta liikaa. Sanottakoot vain, että sihen liittyi kissa ja kaikkea muuta hauskaa. Keskikohdassa elokuva sitten parani ja huimasti kun päästiin vihdoin tutustumaan tuonpuoleiseen ja sen henkilökuntaan (Wes Studi, Alice Braga ja Richard Ayoade).
Alku oli taas tylsin, mutta siinä ei ole mitään uutta. Joka elokuvassa on se pakollinen taustoitusvaihe. Pitäähän katsojat tutustuttavaa elokuvan maailman ja ihmisiin, erityisesti päähenkilöön. Tässä se oli onneksi jopa aika lyhyt, niin kuin lapsille sopivalle elokuvalle olikin paitsi sopivaa, niin myös pakollista. Lisäksi kyllä alustakin löytyi omat hyvät kohtansa.
Kuitenkin elokuvan loputtua perheeni ainut kommentti oli ”olisi pitänyt olla enemmän kissaa”, mikä jos jokin kertoo siitä, että ei onnistunut samaan katsojia puolelleen läheskään niin hyvin kuin voisi toivoa. Syynä tähän on elokuvan pienoinen pliisuus. Elokuva kuin oli varsin geneerinen Pixar-raina, jossa oikein mikään ei erottunut edukseen muista vastaavista.
Joe ei ollut kiinnostavin mahdollinen päähenkilö, mutta samaistuttava kyllä. 22 oli päähenkilönä parempi, mutta ei hänkään mitenkään omaperäinen hahmo ollut. Tosin niin ei ollut kyllä elokuvan viesdikään, joka oli kyllä varsin tärkeä, muta ei mitenkään uusi oivallus. Juonessakin omaperäisintä oli jazz-teema ja se, että elokuvan päähenkilö musta. Ja keski-ikäinen.
Soulin tärkeimmät sivuhenkilöt olivat Joen Libba-äiti (äänenä Phylicia Rashād), jo mainitsemani jazz-laulaja Dorothea, kadonneita sieluja auttava shamaani Moonwind (äänenä Graham Norton). sekä eräänlaisen pahiksen roolin saavat sieluja laskeva Terry (äänenä Rachel House). Heistä kaikki tekivät tehtävänsä varsin hyvin, mutta vain Moonwind erottui edukseen.
Tiivistetysti Soul-Sielun syövereissä tarjoaa hauskanseikkailun, josta koko perhe voi nauttia, mutta liikaa ei siltä kannata odottaa. Neljä tähteä!
