Tauko

Hei!

Työni Mediapajalla loppuvat tänään, joten kirjoitteluuni tulee tauko. Sen pituutta en vielä tiedä.

Haluan vielä kiittää kaikkia lukijoitani.

T: Inka

Storybrookessa kaikki on menossa Pimeän olentojen ansiosta päin Helvettiä

Olipa kerran viidennen kauden ensimmäinen puolisko tuli päätökseensä kauden 11. jakson, The Swan Songin, myötä. Siinä sankarimme kohtaavat Pimeän olentojen uhan.

Aikaisemmin tapahtunutta: PimeäEmma paljastui hyvikseksi, tilastaan huolimatta. Toisin oli Koukku laita. Hän nimittäin käytti Pimeän kirousta Storybrookeen päästäkseen ja tappoi Merlinin ja päästi kaikki aikaisemmin eläneet Pimeän olennot Alamaailmasta. Zelenalla, Robinilla ja Reginalla on huoltajuuskiista käynnissä, mutta ketä kiinnostaa. Ei ainakaan minua.

Jakson eivät takaumat tällä kertaa sijoutu Camelotiin. Se tarina näyttää todellakin olla loppuunkäsitelly. Itseasiassa koko kuningas Arthurin possea ei jaksossa nähty. Tai Meridaakaan sen puoleen. Juoni siis jäi tavallaan kesken, sillä Merida ei ehtinyt vielä kostaa isänsä kuolemaa tai Guinevere päästä hänet Arthurin luona pitämästä lumouksesta.

Nyt itse jaksoon tai tarkemmin sanottuna takaumiin. Ne keskittyvät tällä kertaa Koukkuun. Mies on jaksossa etusijalla, joten se ei ole mikään ihme. Koukun isä hylkää hänet ja hänen veljensä laivaorjuuteen, molempien ollessa vielä lapsia. Syy ei selviä. Paitsi ehkä se, että hylkäävät vanhmmat on sarjassa klisee, varsinkin pahisten kohdalla.

Takaumissa vanhojen kierrättäminen senkun jatkuu. Nimittäin loput takaumat keskittyvät aikaan, jolloin Paha kuningatar Regina päätti palkata Koukun tappamaa äitinsä Coran. Ensin miestä pitää kuitenkin testata heikkouksien varalle. Niinpä Regina vie Koukun tavernaan, tappamaan oman heikkoutensa, eli tarkemmin sanottuna isänsä.

Merirosvo ei kuitenkaan pysty tehtävään. Isä kertoo surullisen tarinansa menetetystä rakkaudesta ja niin edespäin. Asiaan liittyy unikirouskin. Reginan pitää kuitenkin luulla Koukun suorittaneen tehtävänsä loppuun. Niinpä Koukku tarjoaakin hänelle ja velipuolelleen matkaa pois Kaikki meneekin hyvin, kunnes Koukku kuulee velipuolensa nimen.

Se on sama, kuin hänen kuolleella veljeelläänkin, Liam. Velihän kuoli mikä-mikä maassa, Peter panin toimesta. Mainitsin sen, jos joku ei sattunut muistamaan. Asiasta suivaantuneena Koukku tekee juuri niin kuin Regina pyysi eli tappaa isänsä.. Ilmiesesti hylkäämistraumat olivat sittenkin hänelle liikaa ja seuraukset nsiitä ovat traagisia. Takaumat loppuvat tähän.

Niin Charmingit kuin Robinkaan ei näytä edes muistavan lapsiaan. Hyvä, että minä muistan. Niinpä sopiikin kysyä, tuleeko heistäkin pahiksia. Sen jakson näkisin mieluusti. Muutenklaan takaumat eivät jaksaneet kiinnostaa. Ne eivät oleet huonoja. Koukku vain kiinnosta minua hahmona kovinkaan paljon. Sentään Pahaa kuningatarta oli kiva nähdä taas vaihteeksi. 

Storybrookessa sankarimme kohtaavat vihdoin Pimeän olennot. Millaiseksi tahansa sitä viime jakson jälkeen ajattelitkin, joudut todennokeisesti pettymään. Pimeän olennot eivät saa jäädä elävien maailmaan uhraamatta saman verran ihmisiä Manalaan. Niinpä he yrittävät lähettää sankarimme sinne. Keino: He merkkaavat hyvikset sinne vievällä merkillä.

Toisaalla Zelena uhkaa viedä hänen ja Robinin vauvan. Aihe ei kauheasti kinnosta minua, joten käyn sen nopeasti. Regina onnistuu vihdoin käyttämään toisiin maailmoihin vievää taikasauvaa ja lähettää Zelenan takaisin Oz. Hän tulee vielä takasin. Uskon siihen vahvasti. Onko se hyvä vai huono asia? Riippuu vähän, millaiseksi kauden toinen puoliko oikein muotoutuu.

Toinen sivutarina kertookin sitten Bellestä ja Rumplesta. Ensin Rumple pyytää Belleä lähtemään kauas pois, mikä viisasta onkin. Belle tulee kuitenkin takaisin uhan ollessa ohi. Sori, mene vähän asioiden edelle, mutta käsittelen nyt tämän juonen loppuun. Belle ei siis vieläkään halua vieläkään erota Rumplesta. Jostain käsittämättömästä syystä.

Belle perustelee päätöstään silltä, että Rumples teki ensimmäisen kokonaan epäitsekkään tekonsa antamalla hänen mennä. Olen erimieltä. Bellen lähdettyä Rumplella on yksi huoli vähemmän eli silloinhan Bellen se on enemmän tai vähemmän itsekästä. Valitettavasti tv-sarjojen hahmot eivät koskaan kuuntele minua, joten, hän ja Rumple palaavat yhteen, jälleen kerran. Facepalm!

Takaisin päätarinaan. Sanakimme yrittävät löytää ongelmaansa ratkaua, mutta luovuttavat luonteensa vastaisesti pian. Emmaa lukuunottamatta. Hän on päättänyt tappaa itsensä Excarburin avulla. Silloin Pimeän olentoja ei enää olisi. Valitettavasti Koukku saa varastastettua miekan häneltä, minkä jälkeen hän teleporttaa kaikki lähelle Alamaailman porttia.

Pimeän olentojen suunnitemien viimeinen osa, mutta siellä tapahtuukin jotain, mitä minun on vieläkin vaikea uskoa. Regina muistuttaa Koukkua siitä kerrasta kuin tämä tappaa isänsä ja Koukku tekee äkkikäännöksen. Syy? Koska jaksoa on enää vähän jäljellä, eikä mihinkään kauempaan vievään ei ole aikaa. Hän rukoilee Emman tappavan itsensä ja kerrankin Pelastaja jopa tekee sen.

Pimeän olennot katoavat ja loppu hyvin kaikiki hyvin, eikö niin. Ei läheskään. Emma ei halua päästää vieläkään irti Koukusta, niinpä hän suunnittelee matkaavansa Manalaan. Apua hän saakin Rumplelta, josta on tullut taas Pimeän olento. Hän nimittäin taikoi Excarburin siirtämään kaikkien Pimeän olentojen taimkuus itseensä. Bad Rumple! Se siitä hahmokehityksestä sitten.

Eikä siinäkään vielä kaikki. Muut päättävät tulla mukaan, koska ilmeisesti kaikki ovat unohtanut Koukun yrittäneen viedä heidät Alamaailmaan vielä vähän aikaa sitten. Siihen samaan paikkaa, jonne kaikki ovat nyt vapaaehtoisesti menossa. Siitäkin huolimatta, että jakson alussa se oli suurikin kauhistus. He ottavat vielä Henrynkin, teinin, mukaansa. Huippuvanhemuutta taas kerran.

Toisaalta, en voi sanoa olevani yllättynyt. Pelkäsin jo etukäteen, että Koukku saa kaikki tekonsa anteeksi, koska Pimeän olento. En kuitenkaan olettanut sen tapahtuvan näinkin pian. Mitä tulee Koukun pahuuteen tai hyvyyteen? Jakson lopussa koukku vain yksinkertaisesti siivosi omat sotkunsa, mikä ei tee kestään vielä sankaria. Ainakaan minusta.

Sanon sen suoraan, jakso oli iso pettymys. Kaikki palasi takaisin omalle paikoilleen, kuin koko storylinea ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Näköjään sarjan tekijät pelkäävät hullu lailla muutosta.
Tuntuu kuin olisin katsonut kaikki 11 tuntia turhaan. Lisäksi koko jaksossa ei ollut mitään uutta. Vanhaa kierrätettiin vain vähän eri käänteillä. Ehkä tekijät eivät jaksa välittää enää.

Hahmot eivät käyttäytyneet yhtään itensä lailla. Kaikki olivat niin ulkona hahmostaa, että siitä on olemassa oma listakin. Lista löytyy osoitteesta: http://whatthefangirl.com/really-every-out-of-character-moment-from-once-upon-a-times-swan-song/. Se kannattaa lukea. Sanomattakin lienee selvää, että olen listan tekijän kanssa samoilla linjoilla.

Yksinkertaisesti sanottuna, en pitänyt jaksosta. Se oli yksi sarjan huonompia. Anna sille kaksi tähteä. Tähdet tulivat Pahasta kuningattaresta ja siitä, että koko storyline loppuu.

Kuningas Ragnar ja muut pohjanmiehet Eurooppaa valloittamassa

Nykyään televisio on täynnä historiasarjoja. Yksi parhaista on History Channelin Viikingit, jonka kolmas tuotantokausi sai juuri päätöksensä. Nyt on arvostelun vuoro.

Aluksi on hyvä huomauttaa, että Viikinki-sarjassa on historiaa vain niteeksi, niin kuin tekijätkin auliisti myöntävät. Itseäni asia ei haittaa. Dokumentit on sitten erikseen. Nyt on hyvä hetki muistuttaa myös, että tämä arvostelu tulee sisältämään juonipaljastiksia, joskaan ei paljon. Lue siis omalla vastuulla.

Tiivistetysti Viikingit kertoo Ragnar Lothbrokista (Travis Trimmel), entisestä maanviljeliästä ja nykyisestä kuninkaasta. Kolmas kausi keskittyy hänen unelmaansa valloittaa englantilaista maata viljelytarkoituksiin. Hän saakin littolaisekseen koko Englannin hallintaa tavoittelevan Kuningas Ecbertin (Linus Roache). Kausi keskittyykin suurimmaksi osaksi Eurooppaan

En voi sanoa, että olen aina pitänyt Viikingeistä. Petyin pilottia katsoessani, sillä jostain syystä odotin Spartacusta viikingeillä. Sellainen sarja ei tietenkään ole. Onneksi kuitenkin annoin sille mahdollisuuden. Nykyään nimittäin katson sarjaa mielelläni, vaikka se ei viiden parhaan joukkoon pääsekään. Olemassa on niin paljon muitakin hyviä sarjoja.

Tosielämän viikingien tapaan, sarja on hyvin toimintapitoinen. Viikingit sotivat ties keiden kanssa, joskus jopa keskenään, eikä vereltä ja suolenpätkiltä voi välttyä. Kolmannella kaudella toimintaa on kuitenkin aikaisempaa vähemmän. Ratkaisu toimii. Jos katsojia ei saa investoimaan hahmoihin, toimintakin on yhtä tyhjän kanssa. Merkityksetöntä suorastaan.

Kolmas kausi keskittyykin enemmän ihmisiin ja heidän välisiin suhteisiinsa ja valtapeleihinsäkin. Viikinkien ehdotonta vahvuutta: taistelustrategioitakaan ei olla unohdettu. Taistelut voitetaan voimien lisäksi myös järjellä. Myös eri uskontokunnatkin ovat saaneet kaudella näkyvämmän rooliin. Eroavathan viikinkien uskomukset hyvin paljon kristityjen vastaavista. 

Sarjan vahvuudet eivät rajoitu vain yllä luettelemiin. Se myös näyttää hyvältä. Niin maisemat kuin ihmisetkin ovat kauniita kuin kuvat. Suomalaisena minulle tuli pieni ylpeyten pilkahdys. Kyllä Pohjopis-Eurooppa on kaunis. Sen sijaan taistelukohtaukset eivät olleet television parhaimmistoa, vaikka ne ihan katsottavia olivatkin. No, pitäähän sarjassa jokunen heikkoutensakin olla.

Onneksi sarjan hahmot eivät kuitenkaan kuulu niihin. Niin miehet kuin naisetkin. Vahvat naiset ovatkin sarjan parasta antia. Esimerkiksi hahmosuosikkeihini kuuluva, Lagertha (Katheryn Winnick). Miehistä suosikkeihinim kuuluu, siis Ragnarin lisäksi, uskonsa kanssa kamppaileva Athelstan (George Blagden) sekä Ragnarin poika Björn (Alexander Richard Ludwig). 

Inhokkejani löytyy myös molemmista sukupuolista. Heikin kuuluu niin Ragnarin uusi vaimo kuningatar Aslag (Alyssa Sutherland ),veli Rollo (Clive James Standen) kuin hänen hyvä ystävänsä Floki (Gustaf Skarsgård). Inhokkilistani kärkeen pääsee kuitenkin vain itsestään välittävä kuningas Ecbert. Loput hahmot eivät herätä tunteita puolesta tai vastaan.

Kaiken kaikkiaan Viikinkien kolmas kausi jatkaa aikasemmilla kausilla nähtyjä ja hyväksi havaittuja teitä. Odotankin jo malttamattomana sarjan neljättä kautta. Viisi tähteä.

PimeäKoukku on hurja mies, huraa, huraa

Olipa kerran palasi viikon tauon jälkeen. Vuorossa on kauden kymmenes jakso, Broken Heart, joka Pimeän olentona rellestävään Kapteeni Koukkuun. JUONIPALJASTUKSIA!

Aikaisemmin tapahtunutta: Rumplella ja Koukulla on vanha kauna. Camelotissa Emma pelasti Koukun hengen tekemällä hänestä Pimeän olennon. Storybrookessa merirosvo sai juuri tietää asiasta. Zelena puolestaan synnytti hänen ja Robinin lapsensa. Ensimmäiseksi Pimeän olennoksi paljastunut Nimue puolestaan paljastui ainoaksi, joka voi pelastaa porukan.

Jakson takaumat sijoittuvat Camelotiin, mahdollisesti viimeistä kertaa. Tämänkertaiset takaumat nimittäin ottavat kiinni kauden pääjuonen, jota pidän pelkästään positiivisena asiana. Vaikka pidänkin Kuningas Arthurin legendasta, sarjan versio ei tee sille oikeutta. Nyt pitemmittä puheitta itse jakson tarinaan, joka alkaa Koukun taistellessa pimeytensä kanssa.

Onneksi Kouku ei ole ongelmansa kanssa yksin. Rakastavaiset riitelevät. Koukun mielestä Emman olisi pitänyt antaa hänen kuolla. Olen samaa mieltä. Pimeän olennoissa yksikin on jo liikaa. Lisäksi sarja pärjäisi ihan hyvin ilman Koukuakinkäänne tarkoittaa lisää Koukkua. Joskin hänenä olisin hieman kiitollisempi henkeni pelastajalle. Tavasta viis.

He kuitenkin sopivat ja palaavat Grannylle etsimään Merlinia. Nyt pimeyden poisto on enstistä tärkeämpää. Koukulla on kuitenkin pahat mielessään. Hän suunnittelee langettavaansa pimeän kirouksen. Merirosvo tarvitsee kuitenkin eniten rakastamansa henkilön sydämen. Emmaa hän ei aio tappaa, joten tehtävä on helpommin sanottu kuin tehty.

Koukun onneksi säännön voi kietää. Miehen sisällä on kaikki pimeän olennot, myös Nimue. Nimuen tosirakkaus taas on vielä elossa oleva Merlin. Niinpä Koukku tappaakin hänet. Vähän turhan helposti tosin. Eikö hänen sanottu olevan yhtä voimakas kuin Pimeän olennotkin? Lisäksi Merlin oli yksi harvoista hyvistä värillisistä hahmoista.

Muutenkin käänne vaikutti vähän väkisin keksityltä, Kun tekijät eivät olisi tajunnut miettiä etukäteen, kuinka porukka pääsisi takaisin Storybrookeen. Niinpä he vain kirjoittivat pimeän kiroukseen joninlaisen porsaanreiän. Ymmärrän, miksi käänne oli välttämätön juonen kannalta, mutta tässä tapauksessa tarkoitus ei pyhitä keinoa.

Toivo ei kuitenkaan ole vielä menetetty. Sankariemme onneksi Emma saapuu paikalle. Hän ei pysty pysäyttämään kirousta, mutta jotain Pelastajakin voi tehdä. Hän ottaa kaikkien muistot, jotta kukaan ei muistasisi Koukun olevan pimeän olento, edes Koukku itse. Takaumat loppuvat sarjassa ties kuinka monenteen pimeyden kiroukseen Camelotiin yllä.

Kuinkakohan mones Pimeyden kirous oikein on menossa? Kuka muisti laskea? Voi niitä aikoja, kuin pimeyden kirous oli vielä jotain vaikuttavaa. Nyt sen voi tehdä melkein kuka vaan, millon vaan ja miksi vaan. Juonena se on harvinaisen kulunut, niin kuin muistiin mernetys ja aikamatkakin. Viimeiseksi mainittua ei ole onneksi vielä tullut vastaan tällä kaudella. Toivottavasti ei tulekaan.

Minua jäi vaivaamaa, miten Snow, David, Regina ja kumppanit oikein pettivät Emman? Tapahtumathan olivat pelkästään Emman ja Koukun syytä. Toki he tavallaan epäonnistuivat jäämällä Zelenan vangitsi. Se taaas edesauttoi Koukun kuolemaa, mikä taas johti Emman päätökseen muuttaa Koukku Pimeän olennoksi. Vaikutus jää silti erittäin välilliseksi.

Eli tiivistetysti en ihmonnut takaumia, varsinkin kuin ne laittoivat Camelotin-osuuden siististi pakettiin. Vhdoinkin saimme kokonaiskuvan Camelotin takaumista ja moni kysymys sai vastauksensa. Loppuratkaisukin oli mukavan ennalta-arvaamaton, ainakin sarjan mittapuulla. Valitettavasti tämän viikkoinen takauma hädin tuskin jaksoi pitää mielenkiintoani yllä..

Storybrook. Nykyaika. Koukku ottaa Pimeyden olentojuudestaan kaiken irti. Mies vie Emman muistot ja häipyy Coldin kauppaan. Hänellä on kosto mielessään. Rumple saa maksaa, mitä teki Milalle silloin kauan aikaa sitten, Pimeän olentona. Tapahtuma, jota itse tuskin muistan. Kaiken lisäksi Koukku itsekään ei ollut syytön tapahtumien kulkuun.

Koukku aikoo tehdä sen hyvin symbolisesti, haastamalla Rumplen kaksin taisteluun laivallaan. Symbolisesti, koska kasikko taisteli siellä historiansa aikana kahteenkin aikana. Toisen taistelun voitti Koukku, toisen Rumple. Olihan Rumple ensimmäisen taistelun aikana vain ihminen. Tämän viikkoisen taixstelun voitti, enemmän kuin hieman yllättäen, Rumple.

Pakko sanoa, että ei käy minun järkeeni. Onhan Rumple taas kuolevainen. Ja Koukku voisi tappaa hänet helposti. Nyt Rumple sai tilaisuuden tappaa Koukku, mutta tämä ei tehnyt niin (?). Tilaisuutensa oli Koukullakin, mutta tämä nautiskeli tilanteesta liian pitkään, samaan tapaan kuin Bond-pahiksetkin. Eikö Koukku oli nähnht yhtään Bond-leffaa?

Rumple ehkä voitti taistelun, mutta hävisi rakkaudessa. Hän ja Belle nimittäin erosivat, sillä Belle haluaa suojata sydämensä. Rumle on loukannut häntä lukemattomia kertoja. Suoraan sanoen, en ymmärrä Bellen ratkaisua. Kerrankin Rumple on oikeasti muuttunut ja heillä on jopa mahdollisuus onnistua. Joku minua ilkeämpi voisi miettiä, viehättikö juuri Pimeys Belleä alunperinkin.

Nyt menen vielä yhteen draaman aiheeseen, nimittäin vauvadraamaan. Zelena haluaa, ymmärrettävästi, nähdä synnyttämänsä lapsen. Vauva ei kuitenkaan ole enää sairaalassa.Regina ja Robin kuitenkin lupaavat, että lännen ilkeä noita voi nähdä lastaa, kunhan Regina tai Robin on paikalla. Zelena saa jopa vauvan syliinsä, eikä jostain syystä, edes taio heitä jonnekin kauas.

En ole samaa mieltä Reginan ja Robinin kanssa. Zelena tuskin muuttuu lapsen takia yllättäen hyväksi. Vauva ei korjaa kaikkea tai kaikkia. Ihan oikeastikaan. Siitäkin huolimatta, että monet yrittävät korjata lapsella rikkonaisen avioliittonsa ja ties mitä muuta. Sitä paitsi, eihän se korjannut Coraakaan. Nyt esimerkiksi. Miksi Zelena olisi eri asia?

Nyt takaisin päätarinaan. Kikessa lyhyydessään Emma löytää Koukun aikaisemmin kadottamat unensieppaajat ja kaikki saavat muistinsa takasin. Sitä ennen tapahtui kuitenkin paljon juonimista ja Emmalla oli yhdessä vaiheessa taikuutta estävä rannekorukin.En mene nyt siihen sen enempää. Tärkeämpää on kuitenkin se, että Emma muistaa, mitä Koukulla on oikein mielessään.

Mitä Koukulla sitten on oikein mielessään? Hän käyttää Rumplen verta avaamaan Helvetin portit. Kyllä, luitte oikein. Tehtävään käy vään sellaisen veri, joka on kulkenut helvettiin ja takaisin. Toisin sanoen herännyt kuolleista. Portista tulikin jotain harvinaisen kauheaa: Kaikki jo kuolleet Pimeän olennot. Nimue etunenässä. Pakko sanoa, että yllätyin toden teolla. Kerrankin! The End!

Jakso oli tylsähkö, sillä niin sanottu CaptainSwan ei ole kiinnostanut minua mitenkään erityisesti. Ei pahalla heidän fanejaan kohtaan. Meillä on vain erilainen maku. Sitä paitsi minulla on vähän sama ongelma sarjan muidenkin parien kanssa. Niinpä ongelma taitaa olla minussa. Ekäi minulla mitään paria vastaankaan ole, mutta ei heitä kovin kauan jaksa katsellakaan.

Sitä paitsi PimeäKoukku on harvinaisen epämiellyttävä. Sellainen mies oli tosin merirosvona ollessaankin. Muutos oli silti turhankin nopea. Pimeys kuin ei vaikuttanut Koukkuun, tämän luulleessa olevansa normaali. Hän siis muuttui hyviksestä pahiksesta yhden jakson aikana. On veikattu, että hänkin olisi salaa hyvis, kuten Emmakin. Rohkenen kuitenkin epäillä.

Onneksi seuraavalla puoliskolla käymme läpi Herculeksen tarinaa. Odotan toista puolikasta jo kovasti. PimeäEmma, ja Pimeäkoukku-storyline ei ole läheskään niin hyvä kuin olisi toivonut. Toivottavasti seuraava puolisko tarjoaa jotain parempaa. Toivon niin siitäkin syystä, että pidän sekä Hercules-leffasta, että kreikkalaisesta jumaltarustosta. Enenmmänkin kuin pidän.

Vaikka jaksossa oli omat heikkoutensa, viimeinen kohtaus tarjosi parasta Olipa Kertaa. Kohtaus oli vaikuttava ja toi sarjaan ehdottomasti jotain uutta, tai tarkemmin sanottuna vanhaa. Se myös lupaa hyvää kauden ensimmäisen puolikaan loppuun. Saa nähdä, miten sankarimme selviävätkö kaikista maailman Pimeyden olennoista vai meneekö kaikki päin helvettiä (pun intendet).

Broken Heart tarjosi kieltämättä jännittävän asetelman seuraavaan jaksoon. Se myös lopetti Camelotin storylinen ja hyvä niin. Siitä löytyi kuitenkin liikaa kummatuksen aiheita, joita käsittelin tässä tekstissä. Kolme ja puoli tähteä.

Etsivä Jessica Jones ja Marvellin synkemmät sävyt

Supersankarit ovat saaneet uuden tulemisen. Uusin tulokas kastiin on vain Netflixistä löytyvä Marvelin Jessica Jones. Katsoin sen heti voituani, nyt on arvostelun vuoro.

Lukijan on hyvä tietää, että tämä teksti sisältää juonipaljastuksia, joskin suhteellisen pieniä. Haluaisin myös huomauttaa näin alussa, että marvelin Jessica Jonesia voi katsoa ilman pienintäkään tuntemusta Marvelin sarjakuvaunifersumista, missään muodossa. Ei sarjakuvia, elokuvia tai tv-sarjoja. Jos sarja siis kiinnostaa muuten, sitä kannattaa katsoa.

Ennen arvostelua menen hieman sarjan taustaan. Marvel ja Netflix tekivät yhden maailman realistisimmista ja synkkäsävyisimmistä supersankarisarjoista, Daredevilin. Se menestyi hyvin, eikä ihme. Se oli yksi parhaimmista supersankarisarjoista miesmuistiin. Menestys toi kummalekin ytiölle rajaa. Niinpä Daredevilia seurasi oli sitäkin synkempi Marvelin Jessica Jones.

Varoitan jo nyt. Marvelin Jessica Jones ei ole tyypillinen supersankarisarja. Tyyliltään se muistuttaa enemmänkin film noiria. Jos tyylilaji ei ole tuttu, kannattaa katsoa vaikka elokuva Black Dahlia. Eli jos odotat perinteistä supersankariasarjaa, tulet pettymään. Siitäkin hulimatta, että sarja kuuluu samaan universumiin Avengerien kanssa. Nyt itse Marvelin Jessica Jonesin pariin.

Jessica Jones (Krysten Ritter) on supervoimakas- ja kestävä yksityisetsivä, jonka ura supersanakri päättyi lyhyeen, kun ihmiset tahtoonsa saava Killgrave (Tohtori Whon:n David Tennant) sieppasi Jessican ja käytti hänen voimiansa, ja ruumistaan, omiin tarkoituksiinsa. Jessica on töykeä, alkoholisoitunut, kyynistäkin kyynisempi, mutta harvinaisen hyvä työssään. 

Vaikka sarjan päähenkilöllä on supervoimia, ne saavat suhteellisen vähän huomiota. Se keskittyykin aika lailla Jessican ja Killgraven kaksinkamppailuun sekä Jessican henkiseen tilaan, johon Killgrave jätti pysyvät jäljet. Juoni onkin teemojensa lailla harvinaisen aikuismainen, pelottava ja helposti samaistuttavakin. Toisin sanoen, juoni on minulle mieleen.

Jos jotain minun pitäisi muuttaa, niin tekisin kaudesta hieman lyhyemmän. En siksi, etten olisi pitänyt, vai pitäisikö sanonut rakastanut, sarjaa. Vaan siksi, että juoni alkoi toistamaan itseään. Enemmän kuin kerran Jessica saa käsiinsä Killgraven, mutta tämä onnistuu ihmeen kaupalla pakenemaan. Luulin jo kauden loppuvan pahiksen hetkelliseen voittoon.

Sarja ei ole mitään, ilman mielenkiintoista päähenkilöä. Sellainen Jessica Jones ehdottomasti on. Hän on naissupersankariksi harvinaisen persoonallinen, jos nyt häntä voisi supersankariksi sanoa. Hänen kaltaisa hahmoja ei ole monia, ainakaan naisissa. Suoraan sanottuna kusipäisiä, mutta myös työssään erittäin hyviä olevista miehistä ei ole pulaa. Otetaan vakka House, Walter White tai Dexter.

Olen kuullut jostain, että supersankarielokuvien hyvyys riippyy täysin siinä olevasta pahiksesta. Jos sitä soveltaa sarjaankin, Marvelin Jessica Jones on napakymppi. Killgrave on nimittäin vaikuttavin pahis pitkään aikaan. Yksi syy siihen on hahmon moniulotteisuus. Toinen, kenties vielä tärkeämpi, on hänen voimansa, jotka tekevät hänestä paljon perusroistoja pelottavamman.

Miksi näin? Avengerit ovat täynnä pelottavia, ja ennen kaikkea mahtavia superroistoja. Yksinkertaisesti siksi, koska hänen teoillaan on vertailukohtaa todellisuudessa. Tällä hetkellä joku kokee henkistä tai fyysista väkivaltaa, ehkä jopa molempia. Raiskauksiakin tapahtuu melkein päivittäin. Lisäksi oman tahdon vieminen voi olla jopa kuolemistakin pahempaa. 

Luke

Sarjan hahmot eivät tietenkään rajoitu vain Jessicaan ja Killgraveen. Sivuhshmoista tärkeimmät lienee pian omankin sarjansa saava Luke Cage (Mike Colter) ja sarjakuvissa Hellcattinakin tunnettu Jessican kasvattisisko ja paras ystävä Trish Walker (Rachael Taylor). Kumpikaan hahmo ei ole ihan päähenkilöt, tai päävastustajan veroinen, mutta erinomaisia siitä huolimatta.

Tarina ja hahmot voivat olla kuinka hyviä vain, mutta huono toteutus voi pilata sarjan kuin sarjan. Onneksi niin ei käynnyt Marvelin Jessica Jonesin kohdalla. En tietenkään ole asiantuntija, mutta kaikki näyttää ja kuulostaa oikealta. Käsikirjoituskin on huippuluokkaa. Jopa Jessican voice-overit tulivat tarpeeseen. Ne kun toivat hahmon sarkastisen luonteen hyvin esiin.

Jessica Jones on vielä parempi kuin Daredevil, yhtään Daredevilia väheksymättä. Syy löytyy niin jännitttävästä juonesta kuin kiinnostavista ja moniulotteisita hahmoistakin. Viisi tähteä.

Liekehtivä tyttö ei ota sammuakseen

Supersuosittu Nälkäpeli-elokuva sarja sai viimeisen, neljännen, elokuvansa Matkijanarki 2:sen. Kävin katsomassa sen heti tilaisuuden tullen. Tässä arvostelu.

Matkijanärhi 2 lähtee liikkeelle suoraan siitä, mihin edellinen osa jäi. Aivopesty Peeta (Josh Hutcherson) on pelastettu, mutta sota senkun jatkuu. Capitol pitäisi vallata ja paha presidentti Snow eliminoida. Tehtävää tarttuukin Katniss (Jennifer Lawrence). Yksin hänen ei tarvitse kaupunkia vallata. Hänellä on apunaan ryhmä eliittisotilaita.

Matkijanärhen juoni laahasi paikka paikoin liikaa, varsinkin ensimmäisen kolmanneksen aikana. Myös loppu oli pitkä kuin nälkävuosi. Elokuvaa lopetettiin usean, elokuvalle mitään lisää tuovan, kohtauksen verran. Elokuvasta löytyi kyllä toimiintaakin. Itseasiassa aikasempaa osaa enemmän. Ei kuitenkaan niin paljon kuin odotin, mikä ei ole välttämättä paha asia. Draamallekin jäi aikaa.

Se myös näytti hyvältä. Erityisesti Capitol itse. Siihen päästiinkin tutustumaan aiempaa osaa enemmän. Sijoittuihan se lähinnä harmaisiin bunkkereihin. Toki ympäristän lisäksi kauniita olivat myös puvustus, ihmiset, aseet ja muut sellaiset. Itselläni ei ollut 3D laseja, joten en tiedä, toisivatko ne jotain lisää. Elokuvasta nauttii hyvin ilmankin. Ainakaan itse en jäänyt niitä kaipaamaan.

Elokuva keskittyi silmäkarkin lisäksi hahmokehitykseen, niin kuin kirjojatkin. Jokainen elokuvasarjan hahmo on enemmän tai vähemmän rikki. Myös Katniss. Sitä se sota teettää. Siihen käytettiinkin kiitettävästi aikaa, mikä teki Katniksista ja kumppaneista samaistuttavia. Se myös kuvasti hyvin elokuvan sodanvastaista sanomaa.

Draamaa tarjosi sodan traumojen lisäksi myös muun juonen kyljessä kulkeva jo ensimmäisessä osassa käynnistynyt kolmiodraamaa Katnissin, Peetan ja vastarintaan ryhtyneen Galen (Liam Hemsworth) välillä. Tämä on elokuvan heikoin anti. Osittain kai siksi, että hahmojen välillä ei ole minkäänlaista kemiaa. Myös aiheena kolmiodraama alkaa olla kulunut.

Elokuva on vain yhtä hyvä kuin sen pääosa. Onneksi Jennifer Lawrence hoitaa homman kotiin tälläkin kertaa. Hän on elokuvan valopilkku. Siitäkin huolimatta, että elokuvassa vilisee muitakin tähtinäyttelijöitä, kuten Woody Harrelson, Julianne Moore sekä kesken kuvausten kuollut Philip Seymour Hoffman.

Nälkäpeli:Matkijanärhi 2 on edellisten osien tapaan erinomainen elokuva, jolla on omat heikkoutensa. Ne jäävät kuitenkin aika vähäiseksi. Neljätähteä. Koko elokuva- ja kirjasarjalle annan kuitenkin viisi tähteä. Ihan jo siitä hyvästä, että ne ovat kehittänyt nuorten dystopioita valtavasti hyvään suuntaan ja samalla saaneet nuoret taas lukemaan kirjoja.

Olipa Kerran tupla-arvosvostelu: Pimeänolentoja ja Karhukuninkaita

Tällä viikolla sain nauttia Olipa Kertaa kahden jakson voimin, mikä tarkoittaa sitä, että seuraavalla viikolla ei jaksoa näytetä. Arvostelen nyt molemmat jaksot, Birthin ja The Bear Kingin.

Aikaisemmin tapahtunutta: Camelotissa Zelena on pahaksi paljastuneen Arthurin puolella. Arthur hallitsee Merlinia, joka taikoi sankarimme, Emmaa lukuunottamatta, vielä tuntemattomaan paikkaan. Merida taistelee oikeudesta kuolleen isänsä valtaistuimelle. Storybrookessa PimeäEmma yhdisti Excalburin. Arthur paljastui pahaksi ja Zelena on edelleen raskaana.

Arvostelen molemmat jaksot samassa arvostelussa, jakso kerrallaan. Ensin on vuorossa Birth ja sitten The Bear King. Koska jaksoja on kaksi, käyn jaksojen juonen läpi vain pääpiirteissää. Muuten tekstistä tulisi auttamatta liian pitkä. Aloitan tavalliseen tapaani takaumista. Birthin takaumat sijoittuvat taas Camelotiin. Tervetuloa mukaan!

Lyhyesti ja ytimekkäästi Emma pelastaa koko muun porukan, jonka Arthur on sidottanut puuhun. Samalla hän myös vapauttaa Merlinin ja anastaa Excarburin. Koukku kuitenkin vahingoittuu Arthurin kanssa taistellessa. Siitä tulee tärkeää tarinan vielä vähän edetessä. Nyt Emma kuitenkin parantaa miehen. Emma myös taistelee sitoutumiskammonsa kanssa, mutat ei siitä sen enempää.

Sankareillamme on nyt kaiki tarvittava Emman pimeyden poistavaan loitsuun. Loitsu toimiikin kuin unelma. Sillä on kuitenkin hintansa: taistelussa vahingoittunut Koukku on kuoleman kielissä. Emma kuitenkin pelastaa hänet ainoalla voimallaan tavalla. Koukun vastustuksesta huolimatta. Hän ei poista pimeyttä, vaan luo uuden. Kyllä, Koukusta tulee Pimeän olento. Takaumat loppuvat tähän.

Ensimmäiseksi on pakko mennä takaumien suurimpaan yllätykseen eli Koukun tuloon pimeyden olennoksi. Pakko myöntää, etten odottanut ihan sitä. Osittain siksi, etten tiennyt sen olevan mahdollista. Osittain taas siksi, että nykyään Olipa Kerran menee usein siitä, mistä aita on matalin. Vain aika näyttää, miten se ilmenee. Koukullahan ei ole taikuutta itsessään.

Minulle heräsi kuitenkin yksi kysymys. Miten Koukku ei tiedä olevansa kaikkivoimainen Pimeänolento? Onko minullakin mahtavia voimia, joita en vain ole itse huomannut? Tuskin, mutta aina saa toivoa. Mahtavista voimista puheenollen Merlin pystyi vastustamaan, joskin vähän Arthurin miekkaa. Joko Merlin on tosiaan niin mahtava tai kyseessä on iso looginen aukko?

Kaiken kaikkiaan pidin takaumista. Arthur hävisi kerrankin, en taida suostua enää sanomaan häntä enää kuninkaaksi. Sitä voisi katsoa enemmänkin. Samoin Zelenaa kaikissa pahuuden voimissaan. Moni asia selvisi vihdoinkin. Jotain jäi vielä arvailujenkin varaan. Esimerkiksi Merlinin kohtalo on vielä selvittämättä. Liittyykö hänen kohtalonta kenties johonkin Koukun tekemään? Miksei?

Nyt Storybrookeen, jossa David, Koukku ja Robin vangitsevat Arthurin. Ryhmällä on edes yksi huoli vähemmän. Emmallakin pitää kiirettä. Hän ensin pelastaa Koukun ja sitten vangitsee tämän. Hän myös aikaistaa Zelenan synnytystä kuukausi tolkulla ja sitten vangitsee hänetkin. Yhdessä Koukku ja Zelena kuitenkin pääsevät pakoon.

Sitä ennen meille selviää Emman suunnitelma: Hän aikoo tappaa Zelenan Excaliburilla ja samalla poistaa pimeän taikuuden. Kuulostaa hyvältä minusta, vaikka tappaminen väärin onkin. Zelena ei kuitenkaan ole mikään puhdas pulmunen. Internet oli siis oikeassa: Emmalla on hyvät mielessään. Niin kyseenalaisia kuin hänen keinonsa ovatkin.

Koukun päivä on saamassa vieläkin yllättävimmän käänteen. Zelena nimittäin löysi merirosvon muistot unensieppaaajasta. Niinpä Koukku saa tietää olevansa Pimeyden olento. Zelena nimittäin löysi meririsvon muistot unensiepparista. Vain aika näyttää, miten Koukku suhtautuu paljastukseen. Jahtasihan hän edellistä Pimeyden olentoa pari sataa vuotta. 

Juoni meni eteenpäin junan lailla Storybrooken puolellakin. Onneksi. Nimittäin ainakin Zelenan raskausjuoni alkoi mennä vanhaksi, niin kuin väistämättä käy vauvajuonellekin. Antakaa sille aikaa. Zelenasta puheenollen. Hänen avuliaisuutensa kertoo pienoisesta kasvamisesta hänen puoleltaan, ehkä hahmolla on vielä mahdollisuuksia. Jos Emma ja Koukku eivät tapa häntä ensin.

Valitettavasti muut hahmot aivät auttamatta sivuosaan. Se vähentää jakson tähtiä, vaikka Regina sentään sai pari hyvää vuorosanaa. Kokonaisuudessaan Birth oli kuitenkin erinomainen. Anna sille neljä ja puoli tähteä.

Nyt otan käsittelyyn toisen The Bear Kingin Se keskittyy Meridan kuningaskuntaanDunBrochiin, jota voisi kutsua myös Olipa Kerran Skotlantinniksi. Takaumat alkavat Meridan isän, Fergusin kysyessä Urhea-elokuvastakin tutulta noidalta taikuutta avukseen miestensä kannustamisessa. Kuningas saikin kypärän, joka saa kaikki seuraamaan häntä mitään kyseenalaistamatta.

Sodan tullessa Merida pääsi mukaan, ensimmäistä kertaa. Fergus lupasi vaimolleen pitää Meridan turvassa, joten tyttö sai opettajaksi/henkivartijaksi kokeneen taistelijan, meille jo tuttun Mulanin. Taistelut käynnisityivät kuitenkin pian ja Fergus on pulassa. Vastustaja tulee takaapäin ja on kyllin Merida huomasi tämän ja ampuikin nuolen kohti tämän vastustajaa, mutta hän ampui ohi.

Fergus kuoli ja tappaja paljastui Arthuriksi, koska kukapa muukaan se voisi olla. Siis katsojille, ei Meridalle. Muuten tyttö oli jo kostanut aikoja sitten. Tiivistetysti pidin näistäkin takaumista, joskaan ne eivät vedä vertoa muulle jaksolle. Mulanin ilmestyminen oli ehdottomasti sen paras osa. Häntä tulikin jo ikävä. Hahmo on ollut poissa jo pitkään.

Loppu jakso jatkaa, siitä mihin edellisen jakson takaumat jäivät. Arthur on kukistettu ja nyt hän haluaa kypärän itselleen. Hän ei tiedä, että niin haluaa Meridakin. Vanha noita nimittäin uhkasi muuttaa hänen kuningaskuntansa asukkaat karhuiksi, jos Meridalla ei ole kypärää hänelle antaa. Arthur taas tarvitsee jotain, jolla innostaa omia miehiään. 

Kummankaan ei tarvitse olla pyrkimystensä kanssa yksin. Merida pyytää avukseen sydänsuruja potevan Mulanin, Arthur puolestaa saa apuna Zelenasta. Merida saa myös toisenlaista apua pitkään sarjassa poissa olleesta Rubystä. Nainen lähti etsimään muita ihmissusia, mutta noita muutti hänet pysyvästi sudeksi. Onneksi Mulan auttaa häntä.

Long story short, niin kuin Amerikan ihmemaassa sanotaan. Meridalle selviää, että Arthur tappoi hänen isänsä. Hän olikin ottanut Fergusin kypärän, mutta se osoittautui feikiksi. Myöhemmin selviää, että alkuperäiselläkään kruunulla ei ollut mitään taikavoimia. Noita vain uskotteli niin. Joka tapauksessa Merida voitti Arthurin ja osiitta samalla olevansa kruununsa arvoinen.

Lopuksi Mulan suostuu auttamaan Rubyä tämän etsinnöissä saadakseen jotain järkevää tekemistä. Mulan oli ollut enenn Meridan ilmaantumista jo luovuttanut ja hän tekikin töitä eniten tarjoavalle. Olisiko se tuleva LBGT-pari kenties Ruby ja Mulan? Olisihan se ilmiselvää, mutta koskas sarja ennenkään olisi ilmiselviä ratkaisuja vältellyt.

Jakso on saanut jonkin verran haukkuja, mutta minä pidin siitä, ja paljon. Se tarjosi sarjan tyyliin sopivan kivan pikku seikkailun, ja Mulanin, mitä muuta sitä voi haluta. Olenko ainut joka toivoo spin offia Rubyn ja Mulanin retkestä? Meridakin voisi aina välillä vierailla siinä. Tekijöille ihan vain vinkiksi.

Jaksossa oli kieltämättä yksi huono puoli, se oli suurimmaksi osaksi irrallinen kauden pääjuonesta. Toki se antoi Meridalle motiivin hyökätä Arthurin kimppuun ja ihmissusillakin voi olla merkitystä. Epäilen kuitenkin vahvasti. Juuri irrallisuutensa takia olisin näyttänyt jakson ensin. Birthin paljastuksiin olisi ollut hyvä lopettaa. En kuitenkaan valita.

Niin tärkeä kuin edellinen jakso olikin, pidän tästä melkeinpä enemmän. Tiedän kuuluvani vähemmistöön, mutta se ei haittaa. Viisi tähteä. Niin kuin tähdistä voi päätellä, tämä viikko olipa Kerralle erittäin hyvä.

Eläinten itsensä tekemää eläintenoikeisaktivismia

Nykyään seuraan ihan Suomen tv.tä suhteellisen vähän. Yksi katsomistani sarjoista oli ensimmäisen kautensa juuri päättänyt, eläinten kapinasta kertova, Zoo. Juonipaljastuksia taas luvassa.

Zoossa eläimet alkavat tappaa ihmisiä, varoittamatta. Niinpä apuun kutsutaan safariopas Jackson Oz (James Wolk ), hänen ystävänsä Abraham (Nonso Anonzie), Ranskan tiedustelupalvelun agentti Chloe (Nora Arnezeder), eläinlääkäri Mitch Morgan (Billy Burke) sekä toimittaja Jamie Campbell (Kristen Connolly). Yhdessä he saavat tehtäväkseen selvittää, mikä eläimiin on oikein mennyt.

Sarjalla oli hyvät lähtokohdat, sillä asetelma on erittäin mielenkiintoinen. Ei ennennäkemätön, mutta ainakin suhteellisen vähän nähty. Zoo tarjoaa paljon hyvää vanhanaikaisten seikkailusarjojen ystäville. Mukiin menevä toiminta, suhteellisen mielenkiintoinen mysteeri ja sopivassa suhteessa draamakin riittivät pitämään mielenkiintoani yllä, ainakin tunnin ajan joka viikko.

Aiheestaan huolimatta sarja ei ollut pelottava tai edes erityisemmin ahdistava. Kuolemia kuin ei näytetty erityisen graafisesti. Siis jos odotat verta ja suolenpätkiä kauhusta tuttuun tyyliin, tulet pettymään. Ihan pienille lapsille en kyllä välttämättä suosittelisi, vaikka ajoittain ihmisten ja eläinten kamppailut näyttivät enemmänkin koomisilta.

Pelkästään ihmissuhdesaippuaksi sarja ei kuitenkaan mene, joten ei huolta. Jännitystä sarjasta kyllä löytyy. Huumoriakaan ei olla unohdettu, varsinkaan alkupään jaksoissa. Kyseessä on kesäsarja ja kesäsarjat ovat usein aika kevyitä. Niin tässäkin tapauksessa. Kukapa kesäisin mitään syvällistä jaksaisikaan katsoa? Kevyeksi katsottavaksi sarja onkin oikein viihdyttävä.

Valitettavasti se ei kuitenkaan ole niin hyvä, kuin olisi voinut olla. Suurin syy siihen on yksiulotteiset hahmot. Alkujaksoista tämän vielä antaisi anteeksi. Aluksihan lähes kaikkilla tv-sarjojen hahmolla on se yksi korostettu piirre, josta hahmo sitten muotoutuu vähitellen moniulotteisempaan suuntaan. Näin käy paremmissakin sarjoissa.

Zoossa tämä muutos kuitenkin jäi suhteellisen pieneksi, niinpä heidän edesottamuksensa eivät kiinnostaneet läheskään niin paljon kuin olisi pitänyt. En syytä tästä näyttelijöitä. Uskon, että he tekivät parhaansa annetuilla aineistolla. Minulla oli jopa pari lempihahmoakin: Abraham ja Mitch. Muitakaan en inhonnut. Heillä vain olisi ollut potentiaalia parempaankin.

Sarjan pahis, yritys Reiden Global, puolestaa toimi hyvin vähän turhankin realistisena suuryrityksenä, jota on helppo vihata. Ja kukapa ei vihaisi? Varsinkin kuin olin viime arvoastelussani väärässä, eläinten omituinen käytäytyminen on todellakin Reiden Globanin syytä. Tuskin tulin loppuen lopuksi paljastamatta liikaa. Jos tulin, niin pyydän anteeksi.

Zoo on suhteellisen kesy kesäsarja, joka kuitenkin jatkui ansaituisti toiselle kaudelle. Katson luultavimmin kauden, kun han se rantautuu Suomen televisioon. Neljä tähteä.

Se toinen Hercules-elokuva

Noin vuosi sitten Hercules oli sitä kuuminta hottia. Aihestaan tehtiin kaksikin elokuvaa. Joista toinen on vasta katsomani Renny Harlinin The Legend of Hercules.

Hercules (Kellan Luntz) rakastuu velipuolelleen Iphiclesille (Olipa Kerran Arthurina tunnettu Liam Garrigan) luvattuun naiseen Hebeen (Gaia Weiss). Niinpä hänen isäpuolensa veren- ja vallanhimoisen isäpuolensa Amphitryon (Scott Adkins) ajaa syvästi inhoamansa miehen maanpakoon. Tämä pakottaa miehen taistelemaan kruununsa ja naisensa puolesta.

Elokuvan tarina ei kiinnosta missään vaiheessa. Se ei ole huono, ainoastaan keskinkertainen. Juoni on nähty sen miljoona kertaa. Käsikirjoitukseen ei luultavimmin juuri panostettu. Laatudraamaa onkin turha odottaa, mutta tuskin kukaan niin tekeekään. Toteustuskaan ei vastaa miljoonaelokuvien tasoa. Luulisi, että elokuvan noin 45 miljoonan euron budjetilla saisi parempaakin aikaan.

Elokuvan puolesta on sanottava, että se antaa minkä lupaa eli upeita miekkataisteluja sekä näyttäviä erikoistehosteita. Taistelukohtauksetkin olivat jokseenkin viihdyttäviä, niin kuin tämän tyyppisessä elokuvassa kuuluukin. Elokuva tarvisee kuitenkin jotain muutakin. Taisteluissa ei ole mitään mieltä, jos siihen osallistuvista henkilöistä ei välitä vähääkään.

Hahmona Hercules ei jääkään erikoisemmin mieleen. Jumalan pojaksi hän on aika kesy tapaus, varsinkin verrattuna Bret Ratnerin tulkintaan samasta hahmosta, joka pisti miehiä poikki ja pinoon suorastaan yliluonnollisella voimalla. Tässä elokuvassa hahmo kuitenkin kärsii huonosta pääosan esittäjästä. Kellan Lutz ei osaisi näytellä, vaikka hänen henkensä riippuisi siitä.

Mieleen eivät jää muutkaan hahmot, Liam McIntyren tulkitsemaa Sotirista lukuunottamatta. Hänestä minä pidin. Mitä Hebeen tulee. Hän rakastaa Herculesta. Muuta en naisesta tiedä. Sinällään ymmärrettävää. Kyseessähän ei ole The Legend of Hebe. Pahikset kulkevat tuttu miekka ja sandaalielokuvien latuja. Hahmotyypistä löytyy monia parempiakin versioita.

Jos Hercules kiinnostaa, jumalan poikaa voi nähdä paremmissakin elokuvissa. Pakko katsottava elokuva ei siis ole. En kuitenkaan tuntenut hukanneeni aikaani täysin. Kaksi ja puoli tähteä.

Olipa kerran origin: Pimeän olento

Viikko on taas vierähtänyt ja Olipa Kerran seitsemännen jaksonsa. Jakso esittelee nimensä mukaisesti Nimuen. Se myös esittelee alkuperän enemmästä kuin yhdestä asiasta.

Aikaisemmin tapahtunutta: Merlin vangittiin puuhun Pimeän olennon toimesta. Camelotissa Emma yrittää estää itseään tulemasta Pimeän olennoksi, keinolla millä hyvänsä. Kuningas Arthur puolestaan vannoo kostoa.Storybrookessa sankarimme saivat yhteyden Merliniin, joka sanoi Nimuen olevan heidän ainoa mahdollisuutensa päihittää Emma. Emma sai miekkansa kivestä.

Tämän viikkoisissa takaumissa mennään todella kauas. Ensimmäinen niistä sijoittuu noin tuhat vuotta ennen Camelotin syntymää. Aikaa, jolloin Merlin ei vielä ollut kaikkien tuntema velho. Nuori Merlin harhailee aavikolla ystävänsä kanssa, janoissaan. Sitten kuin tilauksesta he löytävät kupin, Graalin maljan. Merlinin ystävä yrittää juoda maljasta. Hän kuitenkin hajoaa tomuksi.

Merlinin ei auta muu kuin seurata perässä. Ystävän kohtalosta huolimatta. Kuolema kuin on lähellä jo muutenkin. Yllätyksenseen Merlin huomaa paitsi olevansa elossa, saneensa myös mahtavia voimia. Hän muuttaa kuivan autiomaan vehreäksi maaksi. Merlin kiittää jumalia ja kohtaus loppuu. Tarkoittaako hän kenties Zeusta ja kumppaneita?

Mistä Graalin maljan Merlinille antamat voimat ovat tarkaan ottaen peräisin? Merlin itse veikkaa jumalia. Kohtaus herätti muitakin kysymyksiä. Esimerkiksi Graalin malja löytyi juuri sopivasti, mikä ei liene sattumaa. Laittoiko joku sen juuri Merlinin tielle? En ole varma, saadaanko kysymyksiin koskaan vastausta, eikä ne ole juonen kannalta tärkeitäkään.

Takaumat jatkuvat vähän lähempänä nykyaikaa, 200 vuotta ennen Camelotia. Silloin Merlin tapasi Nimuen, jonka kylä tuhottiin, joten hän etsii uutta kotia. Merlin rakastuu häneen. Jonkin aikaa myöhemmin Merlin kosii.Hän haluaa elää Nimuen kanssa, mutta asialla on pieni mutta. Hän ei usko hänen ollessa kuolematon. Onneksi suurella velholla on ongelmaan ratkaisu.

Hän suunnitelee muuttavansa itsensä jälleen kuolevaiseksi, mitä minä itse en tekisi kuolemattomana mistään hinnasta. Siihen Merlin tarvitsee Graalin maljaa ja Prometheuksen tulta. Graalin malja löytyykin niin sattumalta Nimuen kylässä. Olihan Graalin maljan etsintä syy kylän tuhoon. Merlin onnistuukin muuttamaan maljan Excarburiksi. Heidät kuitenkin keskeytetään.

Keskeyttäjä oli Nimuen kylän tuhonnut mies. Hän haluaa nyt Graalin maljan haltuunsa. Hän hyökkää Merlinia kohti. Nimue menee kuitenkin tielle. Hän kaatuu. Merlin yrittää puhua pahikselle järkeä. Samaan aikaan Nimue kuitenkin nousee. Nainen oli juonut Graalin maljasta ja hän on nyt kuolematon. Nimue tappaa miehen ja hänestä tulee historian ensimmäinen Pimeän olento. 

Käsi ylös, joka yllättyi siitä, että Nimue on Pimeän olento. En minäkään. Se oli selvää jo kauden alkupäässä. Takaumassa Nimue ei kuitenkaan ole vielä valmis. Hän rikkoo Excarburin kahteen osaan. Merlin ei saa sitä enää koottua, koska taikuus. Hän kuitenkin voi laittaa miekan kiveen ja tehdä toisesta osasta tikarin, jolla Nimueta voisi hallita.

Nyt menen vähäksi aikaa Merliniin hahmona. Itse pidin hänestä, varsinkin nyt kuin hahmo sai inhimillisiä puolia. Samalla mainittakoot, että olin väärässä. Merlin tuskin saa sitä luvattua LGBG-storylinea. Rakastaahan mies Nimueta, naista. Toisaalta, miksei mies olisi bi. Juuri nyt veikkaan kuitenkin storylinen kuuluvan Mulanille. Hänenhän tunteistaan Auroraa kohtaa tiedetään.

Kaiken kaikkiaan takaumat olivat ehdottomasti katsomisen arvoisia. Suorastaan jakson paras osa. Pimeän olennon alkuperä oli ihan hauska tietää, on siitä tulevaisuudessa hyötyä tai ei. Merlinia ja Nimueta ei nähty juuri parina, joten heistä en osaa sanoa juuri mitään. Velhon oppipoikakin nähtiin, pikkupoikana tosin. Kovin suurta osaa hä ei kuitenkaan saanut ja ihan hyvä niin.

Camelot. Merlin lupaa auttaa Emmaa. Siihen hän tarvitsee Prometheuksen tulta, joka löytyisi Nimuen entisen, nyt jo unohtuneen kylän kohdalta. Hän ja Emma menevätkin etsimään sitä. Merlin tarvitsee myös Arthurila olevan puolen Excalburista. He kiipeävätkin kylään, jalkaisin. Siellä Merlin antaa Emmalle ”lainaamansa” Pimeän olennon tikarin, jossa näkyvät nimet alkavat muuttua.

Lopulta se on Nimuen kohdalla. Emma näkeekin naisen, tosin vain oman pään sisällä. Oikea Nimue on missä lie. Merlinkin näkee Nimuen. Suuressa voimassa on myös suuret edut. Merlin sanoikin sen, joskin hieman eri sanoin. Nimue käskee Emmaa tappamaan Merlinin. Emma kuitenkin voittaa tahtojen taistelun ja Merlin jää eloon. Huom: tikarilla hänet voisi tappaa.

Emma saa tulen. Se on Nimuen sisällä. (?) En minäkään ymmärrä. Koska taikuus on jälleen kyseessä. Sen pidemmittä puheitta toiseen tehtävään, Excaliburin varastamiseen kuningas Arthurilta. Tehtävä jäi Davidille, Snow:lle, Reginalle, Koukulle ja Robinille. Viisikko ei kuitenkaan tiedä, miten he tehtävän hoitaisivat, vaikka yksi heistä onkin ammattivaras.

He saavat apua yllättävältä taholta, nimittäin Zelenalta. Hän sanoo, että linnaan on oikotie. Ilman taikuutta hän ei kuitenkaan pystynyt itse käyttämään sitä. Tiedolla on kuitenkin hintansa: Zelena haluaa taikuutensa takaisin. He suostuvat tarjoukseeen ja unohtavat samalla kaikki ne kerrat, jolloin Zelena huijasi heitä. Yllättäen Zelena johdattaakin heidät ovelle. Snow jää vahtiin.

Muut pääsevätkin linaan sisään. He löytävät sekä miekan, että kuningas Arthurin linnan sisältä. Kuningas uhkailee heitä, mutta Regina ei ole peloissaan. Eihän kuningas Arthurilla ole taikuutta. hän ei tiedä, että heidän puhuessaan Zelena karkaa. Snow:lla oli yksi työ. YKSI! Nainen tuleekin auttamaan Arthuria, joka oli antanut hänelle taikuutensa takaisin.

Zelenan petturuus oli ennalta-arvattavissa, jopa vähän yksinkertaisempienkin. Katson teitä, Snow ja Charming! Vaikka jaksan haukkua hahmoja, he itseasiassa olivat vielä parina ekana kautena hyviä. Sellaisia, kuin sankarien kuuluukin. Nyt he saavat harvoin mitään järkevää tekemistä ja senkin he tuppaavat mokaamaan. Olen pahoillani, jos loukkasin jotain hahmojen fania.

Nyt takaisin tarinan pariin. Zelena käyttää Merlinin omaa taikaa velhoa vastaan ja taikoo Excaliburin hallitsemaan Merlinia. Arthur kutsuukin häntä välittömästi. Merlinin ei auta muuta kuin tulla paikalle. Taika siisi toimii. Arthur käskee hänen taikoa sankarimme muualle. Miehen ei auta muu kuin totella. Camelotin osuus loppuu siihen. Siis tältä kertaa, sinne palataan vielä.

Minulla on teoria, jonka kanssa en ole yksin. Entäs jos, Arthur hallitsee edelleen Merliniä ja aikoo käyttää miehen pahaan, jonka Emma aikoo estää. Eihän Rumplekaan tehnyt Pimeän olentona pelkästään pahoja asioita. Oli teoriassa perää tai ei, nyt meille ainakin selvisi lopullisesti, että Merlin ei ole paha. Ainakaan omasta tahdostaan.

Emmasta puheen ollen jakson viimeisessä kohtauksessa hän yhdistää Excalburin, näky-Pimeän olentojen katsellessa. Näky-Pimeän olennot voisivat tarjkoittaa, ettei Emma oli Pimeän olento, ainakaan kokonaan. Toisaalta ne voivat tarkoittaa myös sitä, että Emma on menettämässä järkensä. Kauden lopussa hänelle kannattaisi varata suosiolla pehmustettu selli.

Toinen siihen vihjaava asia on Emman ulkonäkö. Hän näyttää vielä ihmiseltä. Toisaalta niin näytti Rumplekin Storybrookessa, joten se ei kerro vielä mitään. Kolmas vihe taas voi tarkoittaa, mitä vain: Emma kuuli mielessään Merlinin varoituksen ennen miekkaan koskemista. Hän varoitti nuorta Emmaa koskemasta miekkaan. Emma ei kuitenkaan totellut, joten se siitä.

Jaksolla oli omat huonot ja hyvät puolensa. Se muun muassa näytti itse päähenkilöitä liian vähän, jälleen kerran. Onko sarja jo kyllästynyt heihin? Lisäksi PimeänEmma storyline saisi jo mennä. Hän ei ole mielenkiintoinen pahis, ei sitten millään. Toisin kuin jakson valopilkku Zelena. Hän on pahis, jota rakastaa vihata. Sen huomasi erityisesti tässä jaksossa.

Sarja kärsii kuitenkin paljon edellistä vakavammasta ongelmasta. Nimittäin sekavasta aikajanasta. Ongelma on tullut esiin aikaisemminkin, mutta se korostuu vielä tällä kaudella. Onhan sillä menossa kolme eri tarinaa samaan aikaan. Itse ymmärrän sen jokseenkin. Seuraanhan aiheeseen liittyviä arvosteluja sun muita. Satunnainen katsoja on kuitenkin eri asia

Tiivistetysti: Hyvin taustaa, liian vähän päätarinaa. Minulla ei ole kuitenkaan suurempia harmin aiheita. Jakso oli aika keskitasoa. Neljä tähteä. Seuraavalla viikolla jaksoja näytetään poikkeuksellisesti kaksi, joista ensimmäisessä nähdään Emma käyttää miekkaa. Toisessa menemme Meridan, Mulanin ja Rubyn matkaan. Toivottavasti se luvattu LTGB-storyline nähdään vihdoin.

Kirja-arvostelu: Aavikon jumala

Viimeaikoina lukeminen on jäänyt vähemmälle. Laadukkaiden kirjojen puutteesta tämä ei suinkaan johdu. Sellainen oli myös viimeksi lukemani Wilbur Smithin Aavikon jumala.

Muinaista Egyptiä uhkaa voimakas vihollinen, pelätyt hyksot. Ongelmaan etsii ratkaisua myös Aavikon jumalan päähenkilö Taita, faaraon neuvonantajana toimiva vapautettu orja. Hänellä onkin suunnitelma valmiina. Siihen kuuluu niin ryöstöretkiä, matka aavikon halki sekä faaraon siskojen naittamistakin. Eikun retkikunta mukaan ja menoksi.

Valitsin kirjan yhdestä erittäin hyvästä syystä: Se kertoo muinaisesta Egyptistä. Olen hyvin kiinnostunut historiasta, varsinkin ennen ajan laskun alkua tapahtuneesta. En osaa sanoa, kuinka paljon tarinassa on historiallisia tosiasioita. Uskon, että niitä on ainakin jonkin verran. En kuitenkaan ottaisi teosta minään historian oppikirjana.

Nyt itse arvosteluun. Aloitan tarinasta. Pidin siitä, vaikka loppu jäikin hieman kesken. Kirjassa oli myös yliluonnollinen puoli. En uskoisi, että koskaan sanoisin mitään tälläistä, mutta minusta se olisi kannattanut poistaa. Loppuen lopuksi se ei antanut kirjalle mitään uutta, vain vähensi sen uskottavuutta. Sen sijaan pidin loppukohtauksesta. Se oli kirjalle sopiva.

Pidin myös Wilbur Smithin kirjoitustyylistä. Se vei mukaansa. Hetken ajan voin ajatella siirtyneeni muinaiseen Egyptiin. Tai Kreikkaan. Kirja ei todellakaan pysy vain yhdessä paikassa. Siiihen liittyy myös kirjan suurin heikkous. Matkustamista kuvaillaan turhankin paljon. Ymmärrän kyllä, että kirja vaatii omat seesteiset vaiheensa, nyt niitä vaan oli liikaa.

Pidin Aavikon jumalan päähenkilöstä, koska hänessä löytyi tiettyä inhimillisyyttä. Kyllä, hän ajatytelee olevansa paras melkein kaikessa, mutta juuri hänen kyvyttömyytensä nähdä omia puutteitaan tekee hahmosta todentuntuisen. Jokainen on kai tavannut Taitan kaltaisa ihmisiä. Sen sijaan en pitänyt hänen paikoittaisesta rasismistaan, mitä hahmo ei kyllä ikinä myöntänyt.

Egyprin prinsessat, sivuhahmoista tärkeimmät, esitettiin myös uskottavassa valossa. Olivathan he enemmän kuin hieman hemmoteltuja, mutta olisit sinäkin, jos olisit asunut palatsissa koko elämäsi. Pakko myöntää, että nuorempi sisarus osoittautui välillä ärsyttäväksi. Muut sivuhahmot saivat vähempää huomiota. Pidin kuitenkin taitan tavoin Zaraksesta ja Loxiasista.

Kaiken kaikkiaan pidin kirjasta. Voisinkin lukea enemmänkin Wilbur Smitihn tuotantoa. Muut kirjat ovat kuulemma vielä parempia. Täydellinen ei aavikon jumala suinkaan ollut. Siksi annankin sille neljä ja puoli tähteä.

Hemlock Grove pääsee haudan lepoon-heti kolmannen kauden jälkeen

Netflixin ikioma kauhusarja Hemlock Grove sai jokin aikaa sitten kolmannen ja samalla viimeisen kautensa. Miten Romanin, Peterin ja kumppaneiden kauhuntäyteinen tarina päättyy?

Huomioitavaa. Teksti sisältää juonipaljastuksia Hemlock Groven kaikilta kausilta ja luonnollisesti myös sarjaa edeltäneestä kirjasta.

Kolmas kausi alkaa jokin aika toisen kauden tapahtumien jälkeen. Roman ja Peter etsivät kuumeisesti kadonneita Nadia ja Mirandaa. Lisäksi Roman taistelee vieläkin upirin luontoaan vastaan ja yrittää johtaa Godfreiden järjestöä. Peter puolestaan on liittynyt mustalaisten rikollijärjestöön. Hänen serkkunsa poikaystävällä on kuitenkin vaarallisia suunnitelmia.

Hyvin ei mene Oliviallakaan, ei niin että kovin moni välittäisi. Roman on viennyt naiselta hänen koko omaisuuteensa ja nyt hän taistelee uutta, entistä salaperäisempää sairautta vastaan. Hän haluaa myös päästä itsekin Nadiaan käsiksi. Tohtori Pryce popsii lääkkeitä kui viimeistä päivää ja yrittää samalla tehdä uutta ruumista Shelleylle.

Shelleystä puheenollen. Hänen mielensä järkkyi Prycillan kuoltua ja nyt hän on mielialalääkkeillä. Kiltti jätti sentään todettiin syyttömäksi ensimmäisen kauden murhiin, mutta Hemlock Groven asukkaat eivät päästä häntä niin helpolla. Kaudella nähdään myös liuta uusia hahmoja, kuten yksityisetsivä Isaac Ochoa, upir Annie sekä Shelleyn potentiaalinen poikaystävä Aitor.

Hemlock Grove oli ehdottomasti parhaimmillaan ensimmäisellä kaudella, sillä nyt sarja meni monellakin osalta liian pitkälle. Kuin kaikki on shokeraavaa, mikään ei ole. Jos ymmärrätte, mitä tarkoitan. En minä kautta vihannutkaan. Siinä olikin paljon potentiaaliajoista osa käytettiin, mutta osa ei. Niinpä kaudesta olisi saanut paremmankin.

Ensin sarjan hyviin puoliin. Pidin erityisesti upir-kommuunista, varsinkin verityyppikohtaus oli onnistunut. Itse päätarinakaan ei ollut huono. Se esimerkiksi lisäsi tarinaan paljon kiinnostavaa, kuten zombieupirit, upirseurapiirit ja ihmissusilauma. Toimintaakin riitti, joten tylsää hetkeä ei sarjasta juuri löytynyt. Kaikella toiminnalla oli ainakin jokin näennäinen tarkoituskin.

Sarja onnistui myös visuaalisesti, jälleen kerran. Sillä on oma tyylinsä, mistä pidän todella paljon. Erikoistehosteet olivat laatutyötä ja maisemat paikoittain kuvankauniita. Ne eivät kuitenkaan muuttunut sarjan aikana juurikaan, pysyttiinhän samassa kaupungissa. Toki verta ja suolenpätkiä sisältävät kohtaukset olivat cooleja myös, siitä ei pääse mihinkään. 

Huonoja puolista näkyvin oli hahmot. Heistä vain Shelley ja Destiny olivat millään tavalla sympaattisia. Esimerkiksi Roman ei ole koskaan ollut pidettävämpiä mahdollisia hahmoja, mutta nyt häntä alkaa jopa vihata. Spivak jäi puolestaan pahiksena etäisesti, vaikka häntä kuvattiin upirien painajaisten kohteeksi. Oliviaan taas käytettiin liikaa aikaa.

Hahmoistakin löytyim pari iloista yllätystä. Peter pysyi suht koht pidettävä loppuun asti.. Mikään pyhimys hänkään ei ole, mutta ei mikään hirviökään. Shelley itsenäistyi vihdoin ja Prycekin yllätti positiivisesti. Hyvis hän ei ole, mutta aloin jo melkein pitää hänestä. Hän sai jopa miesystävän, mutta tätä ei juuri sarjassa näkynyt.

En jotenkin syttynyt lopulle, vaikka se oli kai ainoa mahdollinen. Kovin yllättävä se ei ainakaan ollut, vaikken sitä sarjan alussa olisi veikannutkaan. Se nimittäin sai koko sarjan näyttämään turhalta. En tietenkään paljasta loppusta enempää. Nytkin voi olla, että sanoin liian paljon. Jos näin on, niin pahoittelen syvästi. Sentään varoitin juonipaljastuksita jo etukäteen.

Kaiken kaikkiaan Hemlock Groven kolmas kausi alkoi hyvin, mutta huononi loppua kohti. Tylsää ei ollut vielä silloinkaan. Kolme tähteä.