Hyviä uutisia Game of Tronesin ja Doctor Who:n ystäville aka minulle!

Maisie Williams esiintyy Doctor Who:ssa. Vieläpä peräti kahdessa jaksossa. Tietoa hänen hahmostaan on tullut vähän. Sen kuitenkin tiedän, ettei hahmo ole Tohtorille ennestään tuttu.

Blogiin päivytys vähenee

Hei!

Lähden Mediapajalta uusiin haasteisiin, joten minulla on vähemmän aikaa päivittää blogia. Yritän kuitenkin päivittää sitä edes jonkin verran. Ainakin Olipa kerran-jakso päivitykset ovat suunnitteilla. Voin myös päivittää minulle tulleita uusia tietoja tv-sarjoja yms. liittyen.

Lisätietoa Sleepy Hollowin ja Bonesin yhteisjaksoista

Elikkä sain lisätietoja Sleepy Hollowin ja Bonesin yhteisjaksoista. Samalla huomasin olleeni väärässä veikkauksieni suhteen. Tässä ne tiedot sitten tulevat.

Ensimmäiseksi tulee Bonesin jakso, jossa kummankin sarjan porukka sattuvat etsimään samaa todistetta. he päättävät viisaasti tehdä yhteistyötä.

Sleepy Hollowissa Isabodin vanha vihollinen nousee haudastaan ja niinpä he tarvitsevat Bonesin tiimin apua. He siis käyttävät nykyaikaisia keinoja 1800-luvun mysteerin selvittämiseen.

Sinä oli kaikki tieto aiheesta täällä erää. laitan johonkin tahtiin, kun taas uutta selviää.

Valkoisen talon valtaus jatkuu entistä suuremmalla innolla

Arvostelin äskettäin House of Cardin ensimmäisen tuotantokauden. Nyt on vuorossa toinen, entistä korkeimmalla panoksilla pelaaja tuotantokausi. JUONIPALJASTUKSIA LUVASSA! 

House of Cardin toinen tuotantokausi jatkuu siitä, mihin edellinen jäi. Frank Underwood on päässyt oikein varapresidentiksi saakka, mutta hänen kunnianhimonsa ei lopu siihen. Valitettavasti häntä vastustaa presidentin uskottu, rikas liikemies Raymond Tusk (Gerald McRaney). Myös lehdistö tuottaa vaikeuksia tutkimalla Frankin viime kauden tekemisiä turhan tarkkaan.

Frankin vallanportaita kipuamisen olla House of Cardin toisella kaudella käsiteltiin myös sellaisia ajankohtaisia asioita kuin Yhdysvallan ulkopolitiikkaa, nyt Kiinan osalta. Myös samaisen maan armeijassa tapahtuvat raiskaukset saivat omat juonikuvionsa, joka antoi vieläpä Clairen loistaa vähän miehestään erillään. Ongelma on vieläpä todellinen, joten hyvä, että se sai huomiota.

Ajankohtaiset aiheet eivät olleet pääosassa. Niitä käsiteltiinkin vain Underwoodien ja miksei muidenkin keinoina joko pitää valtansa tai päästä valtaan. Idealistit löytyvät kaukana valkoisesta talosta. Hahmot ovatkin sarjan mielenkiintoisempi osa, niin antisankarin ja roiston välissä tasapainoileva päähenkilö kuin muutkin.

Frank on oma itsensä. Välillä hänen ylivoimaisuutensa käy ärsyttäväksi. Varteenotettavan vastustajan puute olikin yksi viime kauden heikkouksista. Tällä kaudella korjattiin, kiitos Raymond Tuskin. kuitenkin heti, kumpi tulee kamppailun voittamaan. Toisaalta sarjan ideana ei ole kysyä, voittaako Frank, vaan pikemminkin miten hän sen tekee.

Frank on nyt varapresidentti, joten luonnollisesti hän on tekemisisä entistä enemmän harvinaisen vähäkarismaattisen Yhdysvaltain presidentti Garrett Walkerin (Michael Gill) ja hänen vaimonsa Patrician (Joanna Going) kanssa. Samalla päästiin heidän aviollisten ongelmien äärelle. Juoni ei ollut turha isomman kuvion kannalta, mutta se ei tehnyt siitä yhtään kiinnostavampaa.

Myös prostituoitu-tarjoilija Rachelilkin saa kaudella tärkeämmän osa Frankin apulaisen, Doug Stamper, joskus hieman ylimitoitetunkin ihailun kohteena. Vaikka sivujuoni oli sinänsä kiinnostava ja Rachelkin on hahmona onnistunut, varsinkin tältä kaudella, siihen keskityttiin vähän turhan paljon. Siitäkin huolimatta, että se tarjosi yhden mielenkiintoisemmista käänteistä.

Toinen mielenkiintoinen käänne tapahtuu koko viime kauden ja suurimman osan tätäkin kautta sivussa oleva Freddie, Frankin lempiravintolan omistaja-kokki. Hänestä saadaan tietää uusia puolia, joskin se ei ole mikään ihme, sillä kukaan ei tiennyt ennen tämän kauden yhdeksännettä jaksoa juuri mitään. Siitäkin huolimatta, hänen käy sääliksi.

Kaudelle tuli myös uusia hahmoja. luonnollisesti. Yksi heistä on Frankin entisen työnsä saanut kovaotteinen entinen sotilas Jackie Sharp (Molly Parker), joka saa niin liittolaisen kuin vastustajankin roolin. Minusta hän on yksi kauden parhaista lisistä sarjaan, joskin hän sai kohtuullisen pienen roolin. Sekin liittyi vahvasti suhteeseen erään vanhan hahmon kanssa.

Mukaan sekoitetaan myös rahanpesuun osallistuvia kiinalaisia, Amerikan alkuperäisasukkaita kasinoineen, uteliaita lehdistön edustajia, Tuskin kätyreitä, edellisen kauden tapaista huomio saamattomia uusia lehdistön edustajia sekä omaa peliä pelaava menestyvä hakkeri ja ainut, joka kannattaa mainita nimellä, Gavin Orsay (Jimmi Simpson).

Ensimmäinen kausi oli parempi, jos nyt vertaamaan pitää. Sen juoni ole hiukan nerokkaampi. Tällä kaudella keskityttiin myös vähän turhan paljon sivujuoniin, niin kuin jo aikaisemmin mainitsin. Pitää kuitenkin muistaa, että kaudella on myös omat vahvuutensa. Se kun ei pelkää viemästä sarjaa entistä pidemmälle, menemättä kuitenkaan liian pitkälle ja pysymällä hyvän maun rajoissa.

Toiselta kaudelta ei yllättäviä käänteitä puuttunutkaan. Kukaan ei ole turvassa Frank Underwoodin saadessa enemmän panoksia valtaan pääsemiseen. Olit sitten vanha ystävä, uusi tuttavuus tai maailman mahtavin mies. Eikä heillä ole vaarassa pelkkä asema, maine tai vapaus, vaan myös henki. Frank kuin ei tunnetusti kaihda mitään keinoja tavoitteidensa saavuttamiseksi.

House of Card on pysynyt edelleen erinomaisena poliittisina draamana. Se pitää katsojat edelleen otteessaan ja iloitsemaan siitä, että sarjaa voi katsoa monta jaksoa kerrallaan, kiitos Netflixin. Annan kaudelle Neljä ja puoli tähteä.

Taistelu ravintoketjun herruudesta

Eläinten vallainkumouksesta kertova Zoo alkoi Subilta viime viikon tiistaina. Miltä sarja vaikuttaa? Arvosteluni perustuu vain ja ainoastaan First Blood-nimiseen pilottijaksoon.

Zoo perustuu James Pattersonin samannimiseen kirjaan, jossa niin vapaat kuin eläintarhaankin suljetut eläimet alkavat hyökkäillä ihmisten kimppuun tuntemattomasta syystä. Sarja seuraa amerikkalaista turistiopasta Jackson Ozia (James Wolk) ja hänen parasta kaveriaan Abraham Kenyattan (Nonso Anozie), jotka elävät rauhallista elämää Afrikassa. 

Jacksonin oman käden kautta kuolleella isällään on teoria eläinten käyttäytymiseen liittyen. Sitä ei kuitenkaan oteta vakavasti, ei ennen kuin leijonat tappavat bussilastillisen turisteja. Turisteista selvisi vain ranskalaisleidi Chloe (Nora Arnezeder). Abrahamin serkun leiriinkin hyökättiin, mutta leiriläisten kohtalo on kuitenkin vielä tuntematon. 

Leijonat riehuvat myös Los Angelesissa, jossa pedot tappavat kolme ihmistä, joista yksi on heitä pennusta saakka hoitanut eläintarhan työntekijä. Asiaa tutkii sarjan toinen päähenkilö eli salaliittoteorioidensa takia potkut saanut toimittaja Jamie Campbell (Kristen Connolly), joka saa apua ihmisistä piittämättömalta eläinlääkäriltä Mitch Morganilta (Billy Burke).

Jo ensimmäinen jakso sisälsi teorioita mysteerin ratkaisusta. Yksi niistä on teoria, jonka mukaan leijonat saatuivat huonosta ruuasta. Suuremmassa mittakaavassa siinä ei ole mitään järkeä. Safarin leijonat eivät syö pahojen suuryritysten ruokia, saatika muut ihmisiä tappamaan tulevat eläimet. Ratkaisu tuskin onmuutenkaan ihan niin ilmiselvä. Voi kyllä olla väärässäkin.

Näin ensikatsomalta sarja vaikuttaa mielenkiintoiselta, vaikka vältyinkin koukuttumiselta. Sarja kun ei näytä tuovan lajitypilleen mitään uutta. Dialogi oli kliseistäö ja hahmot toistavat samoja vanhoja latuja, joskin uskon ainakin viimeiseksi mainittujen paranevan. Yleensä sarjoissa hahmot syventyvät ja samalla parantuvat ajan myötä. Eiköhän niin käy Zoossakin.

Idea on kuitenkin hyvä ja ensimmäisen jakson perusteella toteutuksessakaan ei ole hirveästi valittamista. Mielenkiintoinen idea on koristeltu kauniilla ihmisillä ja maastoilla, eikä huumoriakaan ole unohdettu. Sen lisäksi sarja on tarkoitettu kevyksi viihteeksi ja sellaiseksi oikein onnistunut, niinpä sarjaa ei kannata ottaa liian vakavasti.

Turhan veristä sisältöäkään ei tarvitse pelätä. Ihmisten kuolemiakaan ei näytetty mitenkään erityisen yksityiskohtaisesti. Pilotti jäikin yllättävän kesyksi, vaikken sitä heikkohernmoiselle suosittelisikaan, varsinkin, jos kyseinen yksilö omistaa lemmikkieläimen. Se oma Musti tai Mirri voi vaikuttaa sarjan katsomisen jälkeen yllättävän pelottavalta.

Yleensä tämän tapaisissa mysteerisarjoissa arvoitus salataan liian pitkään, eikä se juuri koskaan ole odotuksen arvoinen. Waynard Pines toi siihen mukavan poikkeuksen. Ainakin vielä tässä vaiheessa niin voi tehdä tämäkin. Mysteeri on pääasia, ei lisä, joten toivottavasti en joudu pettymään. Ainakin pilotin perusteella ratkaisu ei ole ilmiselvä, joten toivoa on. 

Zoon ensimmäinen jakso jätti, hyvän pilotin tapaan, monia kysymyksiä auki, sen ison lisäksi. Kuten, mitä puussa parveilevat kissat suunnittelevat. Se selvinnee pian, eikä ole mitään mukavaa. Muffini ja kummppanit kaipaavat verta. Minua kiinnostaa myös se, miten eri storylinet sulautuvat yhteen. Nykyisen tilanteen valossa ratkaisu ei selviä ihan heti.

Zoo on katsomisen arvoinen sarja, ainakin minun mielestäni. Se vaukuttaa tarpeeksi kiinnostavalta, jotta voisin katsoa sitä enemmänkin, ainakin muutaman jakson verran. Sarjassa on paljon hyvää, mutta myös jotain huonoa, ainakin toistaiseksi hyvät riittävät korvaamaan huonot. Saa nähdä, onko näin myös vastaisuudessa. Neljä tähteä.

Korttitalo huojuu

Jos puhutaan Netflix-sarjoista, puhutaan melkein poikkeuksetta myös Kevin Spaceyn tähdittämästä poliittisesta draamasta House Of Cards:ista. Onko se hypetyksen arvoinen?

 
House of Cardssin päähenkilö, kyyninen kongressiedustaja ja demokraattien puoluepiiskuri Francis Underwoodin (Kevin Spacey), joutui kokemaan vääryyttä. Vasta valittu presidentti lupasi hänelle valtion sihteerin viran, mutta unohti lupauksen heti valintansa jälkeen. Nyt mies haluaa kostaa, likaisia keinoja kaihtamatta. Vallanhimo on kuitenkin kostoakin suurempi motiivi.

Yksin ei kuitenkaan Valkoista taloa valloiteta. Sarja esitteleekin Frankin vähintäänkin yhtä juonikkaan vaimon Clairen (Robin Wright), nuoren ja erittäin kunnianhimoisen toimittaja Zoen (Kate Mara), huumeriippuvaisen, mutta hyvää tarkoittavan kongressiedustajan Peter Russon (Corey Stoll) ja Frankin oikean käden Doug Stamperin (Michael Kelly).

House of Cards perustuu BBC:n brittiläisestä samannimiseen minisarjaan, joka puolestaan perustuu samannimiseen kirjaan. Yleensä Amerikkalaiset versiot kalpenevat alkuperäisen rinnalla. House of Cardssin kohdalla ongelma on vältytty ottamalla mukaan alkuperäisen sarjan ohjaaja-tuottaja David Fincher , joka auttoi sarjan muokkaamisessa Amerikkalaiseen muotoon.

Kuulemma House of Cards maksoi Netflixille 100 miljoonaa dollaria kahdelta ensimmäiseltä kaudeltaan, mikä näkyy väistämättä tuloksessa. Raha on käytetty lähinnä huippuluokan tekijöihin, mutta sarjan visuaalinen ilmekin on upea. Samoin harvoin nähdyt, mutta sitäkin laadukkaammat, erikoistehosteet. Näköjään rahalla tosiaan saa, hevosella pääsemiseen en ota kantaa.

Sarjan vahvuus on kuitenkin käsikirjoituksessa. Juoni on harvinaisen nerokas ja ennalta-arvaamaton. Harva arvasi loppuratkaisun ennalta. Frankin yksinpuhelut päästivät katsojat hetkeksi päähenkilön pään sisään. Ne olivatkin sarjan parasta antia. Kovin kauaksi niistä ei jää myöskään sarjalle ominainen musta huumori, jota siinä riitti.

Itse päähenkilö ei onnistunut herättämään minkäänlaisia sympatioita itselleen, vaikka kiinnostava onkin. Toisaalta House of Cardsin viehätys nojaa vahvasti päähenkilönsä moraalittomuuteen ja löytyyhän niinkin moniulotteisesta hahmosta myös miellyttäviäkin piirteitä, ei tosin kovin monta. Hän ei olisi kuitenkaan mitään ilman häntä mestarillisin ottein tulkitsevaa Kevin Spaceytä.

Aluksi muut hahmot vaikuttavat stereotypioilta, mutta saavat lisää syvyyttä sarjan edetessä. Minulla ei ole varsinaisesti lempihahmoa. Claire on miehensä veroinen juonittelija. Zoea oli kuitenkin helpoin kannustaa, vaikkei hänkään mikään pyhimys ole. Niin kuin ei aluksi vihaamani Peterkään. Mielipiteeni hahmosta muuttui myönteisempään suuntaan sarjan edetessä.

House of Cards on aidontuntuinen matka politiikan maailmaan, jonka laatuun on panostettu huomattavasti. Vastauksena edellä kysyttyynkysymykseen: Kyllä, se on ehdottomasti hypetyksensä ansainnut. Viisi tähteä.

Verinen rakkaustarina 1930-luvun tyyliin

Jos olet kuin suurin osa, tunnet edes jotenkin Bonnien ja Clyden tarinan. Aiheeseen pääsee tutustaan historiankirjojen lisäksi myös fiktion, kuten nyt arvostelemani minisarjan, muodossa. 

Bonnie ja Clyde kertoo oman aikansa kuuluisimpien ja pelottavimpien pankkiryöstäjien Bonnie Parkerin (Holliday Grainger) ja Clyde Barrowin (Emile Hirsch) tarinan, joka on kiehtonut suurta yleisöä heidän 30-luvulla tehdyistä rikoksistaan alkaen. Minisarja ei keskity pelkästään rikoksiin, vaan myös heidän väliseensä draamaan. Sitä on itseasiassa suurin osa sarjasta. 

Painotuksen vuoksi sarjassa on yllättävän vähän väkivaltaa, rikollisista kertovaksi sarjaksi siis. Ei sitäkään sarjasta puutu, varsinkaan lopusta. Sarja alkaa kuitenkin hitaasti, hieman turhankin. Loppu kuin on jo tiedossa. Ensimmäinen osa käsitteleekin suureksi osaksi aikaa ennen ryöstöaaltoa, johon kuuluu niin Clyden ensimmäinen ryöstö kuin Bonnien epäonnistunut avioliittokin.

Pieni taustoitus ei kuitenkaan ole pelkästään pahasta. Päähenkilöt kuin eivät ole niitä samaistuttavampia mahdollisia. Bonnie kuvataan sarjassa epäonnistuneena näyttelijänä, joka janoaa kuuluisuutta enemmän kuin mitään muuta. Clyde taas kylmäverisenä rikollinen, joka ottaa sen, mitä hän tai Bonnie tahtoo. Sarjassa Bonnie on enemmän tai vähemmän johtavassa asemassa.

 Bonnie ei ole sarjan ainut vahva nainen. Toinen heistä on Bonnien ja Clyden paras sivuhahmo PJ Lane (Elizabeth Reaser). Miehet tietysti suhtautuivat naisiin tuohon aikaan tyypilliseen tyyliin eli lähinnä alentuvaksi. Esimerkiksi Bonnien yhtälaista osuutta rikoksiin oli vaikea uskoa. Sivuhuomautus: Oikea Bonnie olikin tiettävästi enemmän avustavassa asemassa.

PJ:n lisäksi sarjasta ei muutenkaan sivuhahmoja puuttunut, vaikka suurin osa ajasta käytettiinkin pääparin seurassa. Rikollisparilla oli enemmän kuin yksi rikoskumppani, kuten Clyden veli Buck (Lane Garrison) ja hänen vaimonsa Blanche (Sarah Hyland). Poliisia edustaa mm. legendaariseksi rikollisten tappajaksi kuvattu Frank Hamer (William Hurt).

Minisarjassa on paljon todellisia tapahtumia, mutta myös keskittyjä, joten dokumenttina sarjaa ei kannata ottaa. Jos aihe kiinnostaa, siitä löytyy kyllä tietoa ja jopa aikanaan erinomaisesti menestynyt Arthur Pennin elokuvakin. nimirooleja näytteli Warren Beatty and Faye Dunaway. En ole nähnyt elokuvaa, mutta se on ainain kriitikoiden rakastama.

Hieman yllättävästi sarjassa on pienoinen yliluonollinen elementti. Clive nimittäin näkee näkyjä tulevaisuudesta. Asiasta on kyllä ihan oikeasti huhujakin, mutta käytännössä niillä ei ole luonnollisesti mitään todellisuuspohjaa. Muutenkin niillä ei ole sarjassa mitään virkaa, ruutuajan viemisen lisäksi. Ne olivatkin sarjan epäuskottavin ja samalla huonoin osa. 

Aikaisemmin kertomani elokuvan myötä on mietitty, kannattiko minisarjaa tehdä. Minusta kyllä. Kertoohan Bonnien ja Clyden tarinan myös meille nuoremmille sukupolville, vaikka sitä onkin väritetty aika paljonkin. Tarinaan on myös varmasti lisätty paljon ennen näkemätöntä, onhan minisarjalla ruutuaikaa elokuvaa enemmän, yli kolme tuntia.

Minisarja on vieläpä laatutyötä, varsinkin historiallisiin asioihin, kuten lavastuksen, puvustuksen ja rekvisiitan kohdalla. Ei mikään ihme, näytetäänhän sarjaa History-Channelilla. Kahden muun samaan kanavaperheeseen kuuluvan kanavan lisäksi. Muutkin osa-alueet toimivat moitteettomasti. Lukuunottamatta aikaisemmin mainitsemiani.

Kaiken kaikkiaan Bonnie ja Clyde on hyvin tehty minisarja mielenkiintoisesta aiheesta. Siinä on kuitenkin myös omat vikansa, joskin niitä on onneksi varsin vähän. Neljä tähteä.

Omalaatuinen proffa rikoksia ratkaisemassa

Rikossarjoja tehdään jatkuvalla syötöllä. Ilmeisesti kanavien johto uskoo niiden suosion jatkuvan tai sitten niitä on vain edullinen tehdä. Joko tai. Vastikaan katsomani Perception on niistä uusin. 

Perceptionin päähenkilö on omalaatuisen, skitsofreniaa sairastava, neurotieteiden profesori Daniel Pierce (Eric McCormack). Tauti ei kuitenkaan estä häntä auttamasta FBI:ta ja erityisesti entistä oppilastaan Kate Morrettia (Rachaell Leigh Cook) murhien selvittämisessä. Päinvastoin. Näyt ovat tulevat hänen alitajunnasta ja näyttävätkin asioita, joita mies ei tiedä tietävänsä. 

Sarjassa esiintyyluonnollisesti myös erilaisa sivuhahmoja, kuten eräänlaisena Piercen psykiatrina ja järjen äänenä toimiva Natalie (Kelly Rowan), joka on professorin mielikuvituksen tuotetta, mutta jolla on yhteys myös Pierceen myös oikeasti. Tai hänen assistenttinsa Lewicki (Arjay Smith), jonka tehtävänsä on pitää Pierce hyvissä sielun ja ruumiin voimissa. Tehtävä ei ole mitenkään helppo.

Nyt saatat miettiä samaa kuin minä, että missä olet kuullut saman aikaisemmin. Eikä mikään ihme. Konsepti ei ole ennen näkemätön. Se on tuttu mm. Monkista, Housesta, Mentalistista ja ennen kaikkea legendaarisesti Sherlock Holmesissa. Toisaalta konsepti pn hyväksi havaittu, joten mitä sitä muuttamaan. Se on ollut suosittu menenisyydessä, joten miksi ei tulevaisuudessakin.

Mielenterveydelliset seikat kuvataan pelkistetysti, ehkä hieman romantisoitukin. Dokumenttinä sarjaa ei kannata ottaa. Vaikka kuvaus ei ehkä ole realistisesta päästä, se ei onneksi demonisoi kyseisistä ongelmista kärsiviä millään lailla. Hyvä niin, sillä mielisairauksilla on edelleen tietynlainen stigma. Niihin ei suhtauduta samallalailla, kuin ruumillisiin sairauksiin. 

Selvitettävät tapaukset eivät ole huonoimmasta päästä, eikä ennalta-arvattavanakaan. Yleensä kuin pitkään rikossarjoja katsoneet pystyvät arvaamaan lopputuloksen etukäteen. Hallusinaatiot olivat hyvä lisä. Varsinkin niiden ollessa tunnettuja henkilöitä, kuten Jeanne d'Arc. Kyllä, luitte oikein. Joidenkin kohdalla kyllä mietti, miten tämä on FBI:n ongelma.

Sitten itse hahmoihin. Aloitan päähenkilöllä. Hahmona Pierce on kunniaksi muille hieman rikki oleville tv-sankareille, jotka selvittävät ongelmia omasta turvallisuudestaan tai mielenterveydestää piittaamatta. Mitenkään samaistuttavammasta päästä hän ei ole, mutta kyllä häntäkin tulee kannustettua. Kiitos siitä kuuluu Eric McCormackille, joka oli oikea valinta rooliin.

Muut hahmot toimivat vain ja ainoastaan Piercen tukijoukkona ja siten kaipaisivat lisää persoonaallisuutta. Kate Morrettikin, joskin hän on hahmoista suosikkini. En kuitenkaan tunnen hahmoa kovin hyvin. Tiedän vain sen, että hänen isänsäkin oli poliisi. Lisätiedot tulisivat siis tarpeeseen. Natalieen liittyvä paljastus oli puolestaan yllättävin. En tietemkään paljasta sitä.

Kokonaisuudessaan sarja kuuluu kastiin tarpeeksi hyvä, jotta sitä jaksaa katsoa viikoittain, vaikka muutaman jakson kerralla. Tuskin kuitenkaan Netflixistä olisin ruvennyt seuraamaan. Minulle kuin riittää Suomen televisiosta tulevat rikossarjat ihan hyvin. Kolme tähtiä.

Ristiretkiläisen synninpäästö

Netflixiin tulee aina välillä kohtuullisen uusia, mutta heikosti menestyviä elokuvia. Yksi näistä on muun muassa Nicolas Cagen tähdittämä Outcast.

Menneisyyden haamut piinaavat ristiretkeltä palannutta soturia Jacobia (Hayden Christensen), sillä sota on julmaa, mikä vuoksi hän onkin luvannut, ettei seuraa koskaan enää sivusta viattomien surmaamista. Päätös joutuu testiin, kun päätyy suojelemaan Kiinan tulevaa hallitsijaa (Bill Su Jiahang) tämän vallanhimoiselta ja sotaisalta veljeltä Shingiltä (Andy On).

Outcastin viesti on vahvasti sodanvastainen ja hyvä niin. Se ei kuitaan tarkoita sitä, että elokuva ei sisällä väkivaltaa. Onhan se jo melkeinpä sen itseistarkoituskin, eikä välttämä edes vain melkein. Niinpä kovin syväliseksi elokuvaa ei voi haukkua. Siitäkin huolimatta, että etsimällä riittävän kauan elokuvasta voi löytää myös uskonnon- tai auktoriteetinvastaisiaviestejä. 

Outcast voisi olla hyvä, jopa erinomainen, esittäähän sen pääosia Nicolas Cage ja nuorena Darth Vaderina parhaiten tunnettu Hayden Christensen. Sitä se ei kuitenkaan ole. Monestakin syystä. Juoni on tylsä, helposti unohdettava ja ennalta-arvattava, näyttelijät alittivat riman ja pahasti, samoin leikkaajat ja kuvaajat. Ei siis ihme, että elokuva ei päässyt Suomessa teatteriesitykseen asti.

Elokuva on täynnä hevosen mentäviä loogisia aukkoja, luuliko joku jotain muuta. Niihin en kuitenkaan mene sen enempää, sillä muuten tästä arvostelusta tulisi niin pitkä, ettei kukaan jaksaisi lukea sitä. Asiaa ei paranna se, että elokuva ottaa itsensä aivan liian vakavasti. Joskus pieni itsekritiikki kannattaa.

Historiallinen todenmukaisuuskin on unohdettu, vaikka historialliset elementit, niin asujen kuin lavastuksenkin kohdalla näyttivät uskottavilta. Onneksi minulle jo ulkonäkö riitti. Historiantutkijat voisivat olla toista mieltä. Ajan kuvaan liittyen voisi myös kysyä, oliko valkoinen mies nyt se tarpeellinen lisä, sillä itse elokuva sijoittuu keskiaikaiseen Kiinaan.

Hahmot olivat hyvin stereotypisiä, varsinkin aasialaiset. Heitä vieläpä kuvataan harvinaisen yksiulotteisesti, jokaisella aasialaisella on voin yksi luonteenpiirre. Ehkä siksi heidän ja päähenkilöiden romanssi tuntui pakotetulta. Sitä ei kyllä onneksi ollutkaan paljon. Länsimaalaisten kohdalla tilanne ei ole niin huono. saivat itselleen jopa harmaan sävyjä.

Näyttelijöistä en osaa sanoa mitään, paitsi etteivät he ole maineesa värtti.Varsinkaan Nicolas Cage, joka on luutavimmin suostunut elokuvaan pelkästään rahan takia ja se näkyi jo suorituksessakin. Amerikkaillaiset kriitikot huomauttivat myös hänen kauhesta aksentistaan. Muutenkaan näyttelijät eivät olleet mitenkään erikoisia, joskaan ei nyt susihuonojakaan.

En kuitenkaan pettynyt elokuvaan ja nyt kerron miksi. Minun odotukseni ei ollut alunperinkään kovin korkealla. Saihan se huonoja arvosteluja. Esimerkiksi Suomeen Rotten Tomatoessa siitä piti vain yksi arvostelija kuudestatoista. Arvostelijat eivät tietenkään aina ole oikeassa, mutta nyt heitä kannattaa jopa uskoa. En tietenkään kiellä sen katsomista, jos elokuva kiinnostaa, katso pois vaan. 

Löytyy elokuvasta jotain hyvääkin, niin että tämäkään arvostelu eimene ihan haukkumiseksi Nimittäin elokuvan pääasia eli taistelukohtauksen onnistuivat, kiitos upeiden koreografioiden. Se ei ole mikään ihme, onhan elokuva entisen stuntkordinaattorin ohjaama. En tosin odotakaan kyseisiltä kohtauksilta paljoa. Hahmotkaan eivät olleet silmiinpistävän huonoja, kliseisiä vaan.

Outcastissa olisi ollut paljon potentiaalia, mutta se jäi täyttymättä. Ei Netflixin kuukausi hinnan väärtti, mutta onneksi moni muu sieltä löytyvä elokuva tai tv-sarja on. Annan elokuvalle kaksi tähteä.

Uusi kausi, uudet kujeet, vanha tuttu kaupunki, entistä enemmän kauhua

Arvostelin vähän aikaa sitten Hemlock Groven ensimmäisen tuotantokauden. Nyt on vuorossa vasta katsomani toinen tuotantokausi. JUONIPALJASTUKSIA LUVASSA!

Koska kertaus on opintojen äiti, kerron lyhyesti mihin Hemlock Grove jäi: Kauden pahis Cristina, paha ihmissusi, tapettiin, samoin oletettavasti Romanin äiti Olivia. Toinen Selleyn ja toinen Romanin toimesta hänen saatua teitää olevansa vampyyrimäinen upir. Romanin serkku Letha synnytti lapsensa, mutta kuoli itse. Peter puolestaa lähti kiertämään maailmaa äitinsä kanssa.

Entäs sitten toinen tuotantokausi? Peterin ja Romanin elämä ei ole parantunut kausien välissä, päinvastoin. Peterin äiti pidätettiin ja asianajajakulut pitäisi maksaa jotenkin. Roman puolestaan taistelee nälkänsä kanssa. Verta pitäisi jostain saada, mutta mistä. Hän kun ei haluaisi tappaa ketään. Hänen äitinsäkin on vieläkin elossa, yrityksistä huolimatta, ja siskokin on yhä kadoksissa.

Uusi pahiskin riehuu Helmoch Grovessa, nimittäin salaperäisen maskimiesten ja miksei naistenkin veljeskunnan. Uudet hahmot eivät rajoitu vain murhanhimoisiin sellaisiin, vaan mukaan mahtuu myös Hemlock Groveen eksynyt Miranda (Orange is New Blackin Madeline Brewer). Uusista hahmoista nuorin ja mahdollisesti merkittävin on kuitenkin Lethan synytyksesä selviytynyt vauva.

Hemlock Groven toinen tuotantokausi on ensimmäistä parempi, vaikka ei ensimmäinenkään mitenkään huono ollut. Siinä kuitenkin oli omat parantamisen varansa, mistä voi lukea muun muassa tekemästäni arvostelusta. Sarja on pitänyt itsellään paljon hyvää. Se on vieläkin tummasävyinen, seksikäs, paikoittain erittäin härö, mutta myös inhimillinen.

Ensimmäiseltä kaudelta löytyi paljon hyvin vastenmielisiä piirteitä, kuten raiskaus, 14-vuotiaiden tyttöjen seksulisointi, insestiset piirteet yms. Niitä löytyy toiselta kaudelta vähemmän. Sen sijaan väkivaltaa on lisätty runsaasti, erityisesti viimeisiin jaksoihin. Väkivaltapitoisuuden vuoksi sarja ei edelleenkään sovi heikkohermoisille. Katsominen omalla vastuulla.

Pidän siitä, mihin sarja on viennyt hahmonsa, varsinkin Romanin ja Peterin, jotka jäivät ensimmäisellä kaudella enemmän tai vähemmän stereotypioiden tasolle. Heidän kaveruutensa on sarjan koossapitävä voima, joten hyvä. Suhde saa kaudella myös jonkin verran uusia piirteitä, fanityttöjen harmiksi ei kuitenkaan homoeroottisia. Siis, jos kolmipeliä ei lasketa.

Jos päähahmoja voidaankin sanoa stereotyppisiksi, se on vielä enemmän totta sivuhahmojen Ongelma on kuitenkin nyt hoidettu ja melkein jokainen hahmo on entistä moniulotteisempi. Sivuhahmotkuten Destiny ja uuden näyttelijän saanut Shelley, saivat enemmän ruutuaikaa. En tiedä, mistä vaihdos johtui, joten en ryhdy spekuloimaan sitä sen enempää.

Tuotantoarvo on pysynyt korkealla, joskin lopun erikoistehoste hirviö, josta yritän olla paljastamatta liikaa, jäi aika kököksi. Muuten kaikki näytti hyvältä, erityisesti Romanin uusi asunto ja “Valkoinen torni”. Ihmissusimuodonmuutos oli jo tuttua kauraa eli niin kuin aikaisemmassa arvostelussa sanoin, yksi genren parhaita, jos ei jopa paras. Tai ainakin vastenmielisin.

Koska ilmeisesti tekijoiden mielestä sarjassa ei ole yliluonnollisia elementtejä vielä tarpeeksi, siinä päästään unten ihmeelliseen maailmaan. Vasta kauden lopussa selviää, miksi. Yleensä en pidä tälläisistä juonenkäänteistä, vaan pysyisin mielummin sarjan tavallisessa maailmassa. Se kuitenkin antaa Peterille ja Romanille motiivin murhien selvittämiseen, joten kaipa lisä oli tarpeellinen.

Pidin lopusta, sillä se oli tarpeeksi yllättävä, vaikka kauden toinen pahis aika huono olikin. Lopussa tapahtui kaksi kuiolemaa, toinen yllättävä, toinen ei niinkään. Onneksi suosikkihahmoni jäivät kuitenkin henkiin. Kausi loppui lifthangeriin, joten onneksi sarjasta on tulossa myös kolmas tuotantokausi. Kolmastuotantokausi jää näillä näkymi sarjan viimeiseksi.

Jos Helmock Groven taso kohoaa tähän tahtiin, kolmas kausi olisi jo mestariteos. Neljä tähteä.

Ihmenelikko tulee taas – Yleisön pyynnöstä huolimatta

Kävin katsomassa supersankarielokuvien ystävänä luonnollisesti myös uunituoreen Fantastic Fourin. Siitäkin huolimatta, että se on saanut paljon haukkuja. Onko se tosiaan niin huono?

Neljä nuorta, saavat käymästään toisen ulottuvuuden planeetta Zeroksi kutsutusta planeetasta supervoimia. Reed Richards (Miles Teller) pystyy venyttämään itseään loputtomiin, Ben(jamie Bell) saa mahtavat voimat, mutta näyttää kivihirviöltä, Sue (Kate Mara) osaa muuttua näkymättömäksi ja Johnny (Michael B. Jordan) muuttuu ihmissuihduksi.

Fantastic Four kertoo siis Marvelin suositun supersankariryhmän syntytarinan. Sarjakuvafilmatisoinnissa käytetyn aiheen. Vastaan nyt näin aluksi ylläolevaan kysymykseen. Ei ole. Ihan. Fantastic Four on elokuvana jopa ihan katsottavakin. Olen kuitenkin nähnyt parempia sankareiden syntytarinoita enemmän kuin laki sallii. Huonompia en yhtään.

Mikä sitten tekee elokuvasta niin huono? Vastoin yleistä mielipidettä en usko syyn löytyvän mäyttelijöistä, varsinkaan Johnnyn tummaihoisuus ei häirinnyt minua lainkaan. Uskon, että he tekivät parhaansa annetuilla materiaaleilla. Ei ole heidän vikansa, ettei materiaali ollut kummoinen. Käsikirjoitus kuin oli puiseva, eikä visuaalinen toteutuskaan ollut mitenkään ihmeellinen.

Elokuvan heikkoudet eivät lopu käsikirjoitukseen tai visuaaliseen ilmeeseen. Ne eivät edes ole elokuvan suurimpia heikkouksia. Niitä on elokuvassa kaksi: Hidas käynnistyminen ja se, että ryhmän väliset suhteet jäivät vaihtopenkille. Aikahypyt eivät parantanut elokuvaa. Päinvastoin. Nyt elokuvassa jäi auki monia kysymyksiä.

En tiedä teistä, mutta supersankarielokuvia katsoessani odotan supervoimia tai edes muuta toimintaa. Fantastic Four tarjosi niitä säästeliäästi, aivan turhaan. Esimerkiksi supervoimia nähtiin vasta elokuvan puolivälissä. Toimintakin alkoi vasta kymmenen minuuttia ennen loppua eli auttamatta liian myöhään. Uskon, etten ole näkemykseni kanssa yksin.

Mikä sitten korvaa toiminnan? Tiede. En ihmettele asiaa, sillä se on kuulemma yksi Fantastic Four-sarjakuvien kiehtovimmista elementeistä. Niin tai näin, elokuvassa tuo elementti ei onnistunut alkuunkaan, sillä se tarjotaan katsojille lähinnä ähinnä kohtauksissa, joissa hahmot tuijottavat tietokoneiden näyttöjä, mikä taas on harvinaisen tylsää katseltavaa.

Sitten hahmoihin. Kaksi suosikkiani eivät kummatkaan kuulu Fantastic Fouriin. Ensimmäinen näistä on miellyttävä-ääninen Suen ja Johnnyn isä Tohtori Franklin Storm. Hän oli hahmoista samaistuttavan, mikä ei elokuvan kohdalla kerro vielä paljon. Toinen on elokuvan pahis, Tohtori Doom, jonka voimat ovat elokuvan parhaat. Tätäkin ehdin elokuvan aikana miettiä. 

On elokuvassa jotain hyvääkin. Esimerkiksi koko sen alkupuoli, varsinkin talonräjäytyskohta oli hauska. Muutakin hauskaa elokuivasta löytyy, jokunen jopa ihan tarkoituksella. Supervoimatkin olivat ihan cooleja, vaikka itsensä venyttäminen onkin hyvin komediallista. Myös lopputaistelu oli hyvä myös, vaikka se loppuikin turhan nopeasti.

Fantastic Fourin katsomisen jälkeenkään en ole varma, miksi kyseinen elokuva oli pakko tehdä. Kyllä sen kuitenkin katsoi, ennen kuin selkänsä otti. Setäni sanontaa mukaillen. Kaksi tähteä. Se nyt vaan jäi vähemmän fantastiseksi. Sori, en voinnut vastustaa.

Jumala antaa ihmiskunnalle vetisen lopun - Ei kuitenkaan kaikille

En juurikaan katso Raamattuun perustuvia elokuva. Tein kuitenkin poikkeuksen Darren Aronofskyn Noah-elokuvan kohdalla. Onhan se saanut jonkin verran huomiota maailmalla.

Noahin tarina on tuttu jo pyhäkouluakoista. Jumala on lopen kyllästynyt ihmiskuntaan ja syystäkin. Niinpä hän päättää tuhota koko maailman tulvan alle. Hän antaa kuitenkin maailmalle toisen mahdollisuuden lähettämällä Noah-nimiselle miehelle (Russell Crowe) näyn. Miehen pitää rakentaa arkki, johon hän kerää perheensä ja kaksi jokaista eläinlajia.

Jos tämä ei kuulosta houkuttelevalta, en ihmettele. Tarina kun on kuultu jo niin moneen kertaan, monena eri versiona. Uskonolinen lähde tuokin elokuvaan oman haasteensa. Paikoin tuntuu, kuin katsoisi pyhäkoulua varten laadittua opetuselokuvaa. Varsinkin takaumissa, jossa tuttuja Raamatun tarinoita kerrataan. Visuaalisesti hienolla tavalla tosin.

Ilokseni voin kuitenkin luvata, että elokuva ei pelkää lisätä tarinaan jotain uutta. Se ei tosiaankaan pysy uskollisena raamatun tarinalle, vaikka tietyt elementit on sieltä otettukin. Se onkin suututtanut sekä fundamentalistikristityt että muslimit. Nooa kuin kuluu myös islamin uskon profeettoihin. Jumala läsnä, joten elokuva ei ole suunnattu ateisteillekaan.

Noah:ia voisikin pitää tutkielmana ihmisten pahuudesta ja siitä, miten heidän itsekkyys aiheuttaa. Sekä siitä, onko ihmisten oikeus käyttää luontoa, miten haluaa. Nykyään, ilmastonmuutoksen alla, ajankohtaisesta aiheesta. Noahin mielestä ihminen on osa luontoa eikä sellaisena eläimiä arvokkaampi. Hän on jopa kasvissyöjä. Ihmisten tappamista tämä ei kuitenkaan estä.

Elokuvan tulkinta Nooasta on hyvin erillainen erilainen. Hän on ihmisiä vihaava, kyyninen ja hyvin toimintasankarimainen. Hän on myös täynnä uskonnollista kunniantuntoa. Liiaksikin. Häntä voisikin pitää totuutta itseoikeutetukseen pitäväksi uskonnolliseksi kiihkoilijaksi. Ihmistyypiksi, jota niin maltillisten uskovaisten kuin ateistienkin on vaikea sietää.

Valitettavasti muut hahmot jäävät hänen varjonsa. Siitäkin huolimatta, että näyttelijöinä toimii sellaiset nimet kuin Anthony Hopkins, Jennifer Connelly ja Emma Watson. Se tuskin on näyttelijöiden syytä. Hahmot vaan on kirjoitettu liian yksiulotteisesti. Pienemmistä rooleista nyt puhumattakaan. Siksi kukaan ei jaksa välittää ihmiskunnan kohtalosta.

Sen sijaan elokuvan pahis Tubla-Kain (Ray Winstone) on toista laatua. Hän uskoo, että eläinkunta on luotu yksinomaan ihmisten ravinnoksi ja ihmiset saavat hyödyntää luontoa, miten haluavat. Minusta pahis oli hyvä lisä, mutta olisin tehnyt hänestä piirun verran mustavalkoisemman. Vastuuhan hän sentään ihmisten joukkotuhoa. Itsekkäistä syistä, mutta silti. 

Elokuva on visuaalisesti erittäin näyttävä. Varsinkin suuri Taru Sormuksen Herrasta tyylinen taistelukohtaus. Ihan tosi. Siinä on “enttejäkin”, ennen enkeleitä olleita kivi-jättiläisiä. Myös vedenpaisumus näyttivät hienoilta. Katsoin elokuvaa kotisohvalta, joten voin vaan kuvitella, miltä se näyttäisi 3D lasit päässä. Tuskin se olisi kuitenkaan tuonnut siihen mitään kauhean olennaista.

Nykyajan mittapuulla elokuva ei ollut pitkä, jonkin verran oli kaksi tuntia, mutta elokuvasta olisi saannut helposti myös lyhyemmänkin ilman minkään tärkeän pois jättämistä. Elokuva esimerkiksi lähtee käyntiin turhan hitaasti. Varsinkin kuin melkein kaikki katsojat tietävät, miten siinä tulee käymään. Toista puoliskoakin olisi voinut pätkiä vähentämällä arkisssa kökkäämistä.

Noah tuo raikkaan tuulahduksen vanhaan tarinaan, tai historialliseen tapahtumaan. Riippuu vähän, mihin uskoo. Se on myös elokuvana viihdyttävä. Se on kuitenkin kaukana täydellisestä. Kolme tähteä.

Hemlock Grovessa hirviöt mekastavat ja tyttöjä kuolee

Jokaisessa asuu hirviö. Ainakin Netflixin oman kauhusarjan, Hemlock Groven mukaan. Katsoin juuri sarjan ensimmäisen tuotantokauden ja nyt on arvostelun aika. JUONIPALJASTUKSIA!

Hemlock Grove perustuu McGreevyn samannnimiseen romaaniin. Hemlock Groven, pinnalta katsottuna idyllisen pikkukaupungin, rauha rikkoontuu. Kun kaupungin leikkikentältä löytyy ruumis, joka kuuluu lukioikäiselle cheerleaderille. Tyttö on revitty kappaleiksi hyvin brutaalilla tavalla. Onko se tappaja eläin vai jotain tyystin muuta?

Kaupunkilaisten katseen kääntyvät mustalaisperheeseen tai tarkemin sanottua perheen ihmissudeksi huhuttuun poikaan Peteriin. (Landon Liboroin). Niin myös rikkaan perheen vesa Roman (Bill Skarsgård). Ensin epäiltynä, sitten ystävänä. Myös Romanin suvulla riittää salaisuuksia, joita vartioi perheen timantinkova matriarkka Olivia (Famke Janssen).

Peter on kuin onkin ihmissusi, mutta ei syyllinen murhaan. Niinpä pojat päättävät Peterin maineen ja mahdollisten muiden uhrin pelastamiseksi etsiä tappajan käsiinsä. Juoni tiivistyy, kun kaupungista löydetään toinenkin ruumis.Loppu onkin sitten lievästi kummallisia juonenkäänteitä, kauhua, vähän romanssiakin, ihmiskokeita, kuolemaa, mysteerejä sekä hyytävää tunnelmaa.

Hemlock Groveen ei pääse sisään ihan heti, mutta sarja paranee muutaman jakson jälkeen. Yritin katsoa sarjaa joskus aikaisemminkin, mutta se jäi kesken. Ajattelin kuitenkin antaa sille toisen mahdollisuuden ja se kannatti. Kun hahmoihin ja erikoiseen huumoriin pääsi sisään, niin sarja pitää otteessaan loppuun asti, vaikka olenkin nähnyt parempia lajityypin edustajia.

Sarja on omituinen, lähinnä hyvällä tavalla. Se ei kuitenkaan tarjoa genreen mitään uutta. Se oikein pursuaa kauhuelokuvien sun muiden kliseitä, eikä siten myöskään onnistu yllättämään. Ei kyllä pelottamaankaan. Valitettavasti. Itse olisin kyllä kaivannut kauhupuolta enemmän. Draamaa sarjasta löytyy sitten riittävästi, vaikka romantiikka jäikin vähemmälle.

Sarja näyttää ja kuulostaa siltä, miltä tämän tyylisen sarjan pitääkin. Erikoistehosteita on tämänkaltaisille sarjalle epätyypillisen vähän. Tottakai niitäkään ei ole unohdettu. Esimerkiksi sarjan ihmissusimuodonmuutos on yksi kaikien aikojen vaikuttavampia ja kekseliäimpiä. Samalla myös järkyttävämpiä. Herkkohermoiselle se ei siis sovi.

Hahmoihin ei pääse kyllästymään, mikä on jo jotakin. Kovin miellyttäviä he eivät kuitenkaan olleet. Minulla oli kolme suosikkihahmoa: Peter, Romanin sisko Shelley (Nicole Boivin) ja ammattimainen hirviönmetsästäjä Tohtori Clementine Chasseur (Kandyse McClure). Pidin myös Peterin taikavoimia omaavasta serkusta Destinystä (Kaniehtiio Horn).

Hemlock Grove on hyvä yliluonnollinen sarja ja niitä ei ole koskaan liikaa. Jotain jäi kuitenkin puuttumaan. Kolme ja puoli tähteä.

Kuolemattomuuden tavoittelijat

Joku aika sitten päätin mennä pitkästä aikaa dokumenttien maailmaan. Netflixiin kuin oli tullut vanhenemisen pysäyttämistä tavoittelevista tutkijoista kertova The Immortalists.

Cure ageing... or die trying, älyvapaasti suomennettuna paranna ikääntyminen tai kuole sitä yrittäessäsi. Näin ajattelee toinen dokumentin päähenkilöistä, kuusikymppinen maratoonari ja biologian asiantuntija Bill Andrews. Hän ei ole ajatuksensa kanssa yksin. Ne jakaa myös hänen kollegansa olutta lipittävä partaveikko Aubrey de Grey.

Kuolemattomuus on mielenkiintoinen aihe, yksi mielenkiintoisimmista. Miten se vaikuttaisi yhteiskuntaan? Kannattaako ihmisille edes antaa iankaikkista elämää? Dokumentti olikin parhaimmillaan, kun tieteilijöiden piti perustella epäilijöilleen juuri näitä asioita. Epäilijöitä heilä riittääkin. Ala on yllättävänkin epäarvostettu. Niin nyt kuin menneisyydessäkin.

Dokumentin kohteiden tutkimukset, samoin näkökulmat asiaan poikkeavat toisitaan kovasti. Valitettavasti se ei näytä juuri dokumentin tekijöitä kiinnostavan, vaan tutkijoiden oma persoonallisuus, joka taas ei jaksa kiinnostaa minua juuri ollenkaan. Ihan susi tylsä dokumentti ei kuitenkaan ole ja jaksoin jopa katsoa sen loppuun. 

Tutkijoiden rakkauselämä sai kohtuuttoman paljon huomiota. Bill Andrew on kihloissa hänen rakkautensa maratooneihin jakavan Mollyn kanssa. De Grey puolestaan on naimisissa itseään huomattavasti vanhemman geneetikon Adelaiden kanssa, joskin hänellä on myös pari nuorempaa tyttäystävää. Hänen mukaasa kuolemattomuus muuttaisi ihmisten käsitystä avioliitosta.

Myös kummankin motivaatiot tulivat hyvin esille. Kuolemattomuus olisi paitsi palvelus yhteiskunnalle, niin myös heille itselleen. Kukapa haluaisi kuolla tai nähdä perheenjäsenensä vanhenevan. Kummankin vanhemmat ovat jo vanhoja, yli kasikymppisiä, eikä heillä ole enää paljon aikaa. Asia, johon monet voivat varmasti samaistua.

Opin siis jonkin verran vanhenemista parantamista yrittävistä meihistä, en läheskään tarpeeksi siitä, miten siihen pyritään tai miten se vaikuttaisi ihmisiin ja maailmaan yleensä. Dokumentti oli kuitenkin katsomisen arvoinen. Kolme tähteä.

Kostotarina keskiaikaisella mausteilla

Kosto oli suloinen myös keskiajalla, ainakin mikäli uskotaan Netflixistä katsomaani Sword of Vengeance -elokuvaa. Ja miksipä ei, yleensä siitä saa ainakin katsottavaa viihdettä.

Sword of Vengeance sijoittuu vuonna 1066 tapahtuneen Hastingsin taistelun jäkeiseen aikaan. Paha kuningas Earl (Karl Roden) hallitsee nyt maata kahden sosiopaattisen poikansa (Gianna Giardinelli ja Edward Akrout) kanssa. Maa kaipaa pelastajaa. Olisiko se Shadow Walker (Stanley Weber), kostoa vannova prinssi. Kuningas kuin tappoi hänen isänsä ja myi hänet orjaksi. 

Apua löytyykin kaikkensa menettäneestä kylästä, kuin kadonnut prinssi pelastaa kuvankauniin Annan (Annabelle Wallis) raiskaukselta. Anna itse on leski, joka on saanut tarpeekseen kuninkaan itsevallasta, muun kylänsä tavoin. Kyläläiset tarvitsevat kuitenkin itseleleen vahvan johtajan. He nimittäin tietävät, että kuningasta vastaan noustessa uhkana on kaiken menettäminen.

Sword of Vengeance on katsottava elokuva. Ei siis niin huono, kuin esimerkiksi Rotten Tomatoesin arvostelut voisivat antaa ymmärtää. Toki aikansa voi käyttää paremminkin. Jopa silloin, jos sattuu olemaan lajityypin ystävä. Toisaalta, voisi ajan käyttää myös paljon huonomminkin. Varsinkin, kuin elokuva on loppuen lopuksi aika lyhyt.

Juoni ei ole kummoinen. Hahmotkin ovat niin kaksiulotteisia, että heidän voisi luulla olevan revitty jonkun paremman elokuvan extroista. Päähenkilöllä ei ole nimeä, mikä kertinee kaiken tarpeelisen. Kostonhimo on hänen ainut persoonallinen piirteensä. Anna ei ole sen parempi. Hän on olevinaan ns. vahva nainen siinä kuitenkaan onnistumatta.

On Sword of Vengeancessa jotain hyvääkin. Nimittäin toiminta. Sitä elokuvassa riittääkin. Se vieläpä näyttää hyvältä, ainakin budjetin huomioiden. Onneksi, sillä elokuva ei tarjoa juuri muuta. Elokuva näyttää mutenkin hienolta, joskin siihen kyllästyy nopeasti. Elokuva kuin on melkein mustavalkoinen. Jos elokuvaa uskotaan keskiajan Englanti on pimeä paikka.

En nyt varsinaisesti suosittele elokuvaa kellekään. Yksinäinen samurai-tyyppisten elokuvan ystävät tai keskiaikaan hullaantuneet voisivat pitää elokuvasta. Kaksi tähteä.

Söpöt avaruusoliot kaukana kotoa

Minulle suositeltiin Home-nimistä animaatiota. Esiintyyhän siinä liuta tähtiä ja yksi söpö kissakin, joten ajattelin katsoa, millaisesta elokuvasta on oikein kyse. 

Boovit ovat työtätekeviä, söpöjä ja harvinaisen pelkurimaisia avaruusolijoita. Kun sanon pelkurimaisia, tarkoitan sitä. Heidän mottonsa on: Koskaan ei ole liian myöhäistä juosta karkuun. Näin uskoo erityisesti Boovien kapteeni Smek (Steve Martin). Smek ei ole kuitenkaan elokuvan päähenkilö. Se kunnia kuuluu sosiaalisesti kömpelölle Oh:ille (Jim Parssons).

Oh joutuu omiensa jahdattavaksi kutsuttuaan kaikki, myös Booveja jahtaavat Grodit, tervetuliaisjuhliinsa. Boovien puhelimessakin Lähetä-nappi on turhan lähellä Lähetä kaikille-nappulaa. Selvä suunnitteluvirhe. Tästä muut Boovit eivät tietenkään tykkää, joten Oh joutuu kaltaistensa taka-ajamaksi.

Hänen ei kuitenkaan tarvitse matkata yksin. Hän saa avukseen äitiään Lucya (Jennifer Lopez), etsivän esiteinin Gratuity “Tip” Tuccin (Rihanna). Mukana roikkuu myös Tipin kilpikonnakuvioinen kissa Pig. Hauska fakta: Alkuperäisteoksessa eli Adam Rexin True Meaning of Smekday-lastenkirjassa Oh:in nimi on J.Lo eli Jennifer Lopezin kutsumanimi.

Animaatio sei tarjoa mitään uutta auringon alla. Varsinkin ihmislapsi-avaruusolio tiimejä ovat jo tuttua huttua animaatioiden ystäville. Siitäkin huolimatta elokuva onnistuu viihdyttämään katsojia, niin lapsia kuin lapsenmielisiäkin koko kestonsa ajan. Se on hurmaava, hauska ja eläväinen animaatio, jossa on mukana aimo annos sydäntä. Haukaa ja kevyttä katseltavaa siis.

Elokuvan tyyli on juuri lapsille ja lapsenmielisille sopiva. Kaikki on pastellinväristä, selkeää, mutta ei mitenkään erityisen näyttävää. 3D-lasit olisivat menneet hukkaan. Sen sijaan elokuva kannattaa katsoa alkuperäisillä äänillä. Tietenkin vain siinä tapauksessa, että sitä ei katso lapsen kanssa. Elokuva kuin on täynnä tähtiä.

Oh on vähän kuin animoitu versio Jim Parssonin menestysroolista, Rillit Huurussa-sarjan Sheldonista. Uskonkin vakaasti, että ilman näyttelijää elokuva ei olisi olut läheskään yhtä viihdyttävä. Myös Booveilla on oma viehätysvoimansa. Jos joidenkin avaruusolioiden täytyy valloittaa maa, olisipa he Boovien kaltaisia. 

Eikä vähiten siksi, että heidän maailmanvalloittamisensa sujui verettömästi. Kaikki ihmiset pääsivät turvaan “Happy Humantown”-nimiseen kommuuniin. Boovit tuovat elokuvaan myös aimo annoksen komediaan, joka on melkeinpä pakollista tämän tyyppisille elokuville. Onhan heidän tietämättömyys maapallosta ja sen asukkaista helppo, mutta pohjaton huumorin lähde.

Tip puolestaan on värillisyyttään lukuunottamatta animaatioiden peruspäähenkilö, hyvällä tavalla. Hän on rohkea, itsenäinen ja helpostui samaistuttava, hauska ja vielä älykäskin. Lisäksi hänen ruumiinrakenteensa on harvinaisen realistinen elokuvan päähenkilöksi, erityisesti naispäähenkilöksi. Tip on hyvä roolimalli nuorille tytöille ja miksei pojillekin.

Home on malliesimerkki hyvänmielen animaatiosta. Niinpä arvostelenkin sen lajityyppinsä standardeilla. Luonnollisesti. Neljä ja puoli tähteä. Puoli pistettä meni kliseisyydestä.