Vanhasta korruptoituneesta seriffistä nykyaikaistetuksi Frankensteinin hirviöksi

Kuolema ei ole lopullinen, ei ainakaan Foxin kohtuullisen uudessa scifidraama Second Chancessä. Sarjassa mies nimittäin herätetään henkiin Frankensteinin hirviön tyyliin. JUONIPALJASTUKSIA LUVASSA!

70-kymppinenentinen seriffi Jimmy Pritchard (Philip Baker Hall) ei ole erityisen hyvä ihminen. Päinvastoin. Hän on korruptoitunut ja moraaliton. Hän on myös kuollut. Seriffin onneksi epäsosiaalinen, mutta sitäkin nerokkaampi parantamaan Googlea Lookinglass-yhtiön toisen johtaja Otto Goodwin Otto Goodwinin (Adhir Kalyan) herättää hänet nuoren miehen kehoon (Robert Kazinsky).

Hän nimittäin uskoo Jimmyn DNA:n auttavan parantamaan siskonsa Maryn Goodwin (Dilshad Vadsaria), muuten parantumattoman syövän. Jimmy ei tietenkään muuttunut yhtään paremmaksi ihmiseksi uuden kehon myötä, joten häntä kiinnostaa Maryn parantamisen sijaan oman tapauksensa selvittäminen ja lähentyminen poikansa Duvalin (Tim DeKay) kanssa.

Kuulostaako mielenkiintoiselta? Ainakin minusta kuulosti, vaikka luinkin jo etukäteen sarjan saaneen leikkurin vain 11 jakson jälkeen. Second Chancen tekijät päättivät kuitenkin tehdä jostain kumman syystä hyvin tavanomaisen rikossarjan. Luultavammin tarina olisikin sopinut paremmin elokuvamuotoon, sillä pari tuntia riittäisi hyvin sen kertomiseen hyvin.

Second Chance sopi kuitenkin harmittomaksi huviksi hyvin. Mitään syvällistä, sarja ei tarjoa. Mutta, pitääkö kaiken tarjotakaan. jäikin positiivinen kuva sarjasta, vaikka televisiossa tulee tätä nykyä paljon parempiakin sarjoja. Varsinkin näin television toisella kultakaudella. Kun jättää aivot narikkaa, niin voi keskittyä nauttimaan sarjan monista hyvistä puolista.

Niihin kuului muun muassa hauskuus, tappelukohtaukset, hienot autot ja muu tekniikka, tappelukohtaukset ja kauniit ihmiset, niin miehet kuin naisetkin. Second Chance ei kuitenkaan ollut kummoinen rikossarja. Hyvän rikossarjan a ja o ovat rikoksia ratkoja pari tai mahdollisesti tiimi. Siksi sellaiset rikollissarjat kuin Bones ja Castle toimivat niin hyvin. Jimmyssa ja Duvalissa ei ollut läheskään tarpeeksi kemiaa. 

Päähenkilö ansaitsee myös pitkän miinuksen. Jimmy ehkä tarkoitettiin alun perin renttuimaisen karismaattiseksi, mutta siinä ei onnistuttu kovinkaan hyvin. Oli hänellä hyvätkin hetkensä, mutta niitä ei kuitenkaan ollut läheskään tarpeeksi. Vaikka Goodwinin kaksosissa ei ollutkaan mitään vikaa, he eivät pystyneet pelastamaan tilannetta. Asiaa ei auttanut se, että he jäivät sivuosaa.

Jimmyssä vai vaivaamaan yksi toinenkin asia. Hänen vanha ja uusi versionsa ei muistuttanut toisiaan läheskään tarpeeksi. Totta kai minä ulkonäölliset seikat ymmärrän, ovathan versioilla eroa monta kymmentä vuotta. Mutta vielä käytöskin. Toki joitakin samankaltaisuuksia löytyi. Niitä olisi kuitenkin pitänyt löytyä enemmänkin, olihan kyseessä sama hahmo.

Aika usein teinit kuvataan sarjassa erittäin rasittavaksi, millä tietysti on todellisuuspintansa. Näin ei kuitenkaan käynyt Jimmyn pojantytär Gracien (Ciara Bravo) tapauksessa. Hän olikin sarjan hahmoista parhaimmistoa. Myös Maryn ystävä/sihteeri Alexassa (Vanessa Lengies) löytyi potentiaalia. Hänestä kuin paljastui yllättäviä puolia. Muut hahmot olivat ihan kelvollisia, mutta ei mitenkään muistettavia. 

En ole tainnut vielä mainita asiaa, mutta Jimmylla on tytärkin, alkoholistisia taipumuksia omaava Helen (Amanda Detmer). Hän jäi kuitenkin pelkäksi kevennykseksi. Kevennyksissä ei ole mitään vikaa, varsinkin tämänkaltaisissa sarjoissa. Minua jäi kuitenkin mietityttämään se, miksi Jimmy ei näyttänyt haluavan minkäänlaista yhteyttä hänen kanssaan. Olihan hän yhtä lailla Jimmyn lapsi kuin Duvalkin.

Jimmyn yliluonnollisista voimista eli supervahvuudesta, superkestävyydestä ja supernopeudesta riippuen sarjan roistoissakin on jotain ihmeellistä. Ainakin isossa osassa. Ja sarja on parempi sen takia. Pitäähän sankarille antaa jotain haastettakin. Muuten ei hekään olleet ihmeellisemmästä, tai edes muistettavimmasta päästä. Valitettavasti.

Toki sarjasta löytyi päävastustajakin, Goodwinien liittolainen/kilpailija Connor Graff (Adan Canto). Hän ei varsinaisesti tarjonnut genreen mitään uutta, eikä oikein päässyt yllättämään muutenkaan. Sen sijaan pidin siitä, että hänen motiivinsa pysyi inhimillisenä. Hän halusi voittaa kuoleman. Kukapa ei? Muuten hän pysyi hyvin tiukasti superroistoille suunnitellun rajan sisällä.

Sarjan loppu vaikutti hieman hätiköidyltä, mikä ei ole mikään ihme. Pitihän kauden jatkua vielä pidempäänkin, joten sarjan tekijöillä ei ollut aikaa hukattavaksi loppua suunnitellessa. Siitäkin huolimatta pidin siitä. Loppu ei nimittäin ollut turhan imelä, mutta kuitenkin tarpeeksi. Ja roistokin sai ansaitsemansa lopun, joka ei ollut kuitenkaan turhan ilmeinen.

Kaiken kaikkiaan minulle jäi sarjasta hyvä maku suuhun, vaikka sitä onkin haukuttu kriitikoiden toimesta enemmän, jos vähemmän. Sillä olikin myös omat selkeät heikkoutensa. Siksi se ei voi saada kahta ja puolta tähteä enempää.

Buffyn ja Supernaturalin villin lännen serkku hirviöitä tappamassa

Sarjakuvista tehdyt tv-sarjat ovat tulleet jäädäkseen Näin ainakin ajattelee yliluonnollisia ja villin lännen elementtejä sekoittavan Wynonna Earpin tekijät. Varo juonipaljastuksia!

Wynnona Earp (Melanie Scrofano), legendaarisen Villin lännen seriffin Wyatt Earpin lapsenlapsenlapsi, on kirottu. Hänen tehtävänään on Helvetistä joka sukupolvi karanneitten ”Reveranttien” eli eräänlaisten demonien tai rauhattomien sielujen tappaminen. Siihen pystyy Rauhantekijä-pistooli, jota vain Earppien vanhin sisko voi käyttää. Yksin Wynonnan ei kuitenkaan tarvitse demoneja kohdata.

Siskoja on vielä toinenkin, Waverly (Dominique Provost-Chalkley), jolla on varsin kattavat tiedot yliluonnollisista asioista. Apuaan tarjoaa myös vakavailmeinen agentti Dolls (Shamier Anderson) sekä salapeäinen Doc Holiday (Tim Rozon), joka on ehkä itsekin demoni tai ehkä ei. Hyvikseksi miestä ei kuitenkaan voi sanoa. Ei, et ole ainoa, jolle tuli Spike ensimmäiseksi mieleen.

Wynonna Earp perustuu Beau Smithin samannimiseen sarjakuvaan. En ole lukenut sarjakuvaa, joten en taaskaan voi verrata sitä ja sarjaa keskenään. Sen voin kuitenkin sanoa, että sarjakuvan tunteminen ei ole tarpeen nauttiakseen sarjasta tai ymmärtääkseen, mitä siinä tapahtuu. Niinpä uskon vahvasti, että Sellaisten sarjojen kuin Buffyn ja Lost Girlin ystävät pitävät luultavasti Wynonna Earpistakin.

Wynonna Earpissa ja Lots Girlissä on vieläpä sama kehittäjä, Emily Andras. Sarjoissa olikin paljon samaa: kaunis ja vahva naispäähenkilö, yliluonnollisia otuksia, suuri kohtalo, tiettyä kevytmielisyyttä ja jopa huumoria yms. Mikään Buffy tai Lost Girl-kopio sarja ei kuitenkaan ollut, vaan sillä oli omakin persoonansa. Ja charminsa, josta pääosa tuli kiinnostavasta päähenkilöstä ja Melanie Scrofanon taidosta näytellä häntä.

Wynonna Earpin samankaltaisuus muihin sarjoihin sai minut pelkäämään, sen juonesta tulevan paljon nähtyä perushuttua. Aluksi näyttikin siltä., että sarjan juonesta tulisi perushuttua. Hyvää perushuttua,mutta kuitenkin. En kuitenkaan missään vaiheessa miettinyt sarjan keskeyttämistä. Sen verran hyvä se oli alusta alkaen. Kauden lopussa asia kuitenkin muuttui. Sarjasta löytyikin isoin yllätys vähään aikaan. 

Kauden ensimmäiset jaksot keskittyivät niin sanottuun viikon hirviö-formaattiin. Pääjuontakin kulki siinä sivussa. Ratkaisu toimi, sillä se auttoikin pääsemään maailmaan sisään. Loppua kohden pääjuonta näytettiin aina enemmän ja enemmän ja viimeiset pari jaksoa käsittelivätkin pelkästään sitä, niin muin luonnollista olikin. Tylsää ei tullut kummankaan formaatin kohdalla.

Jos et ole vielä päätellyt, niin sarja oli mieleeni. Siinä oli kaikkea juuri sopivasti, niin toimintaa, suuria tunteita, terävää dialogia ja huumoriakin. Sarjasta ei myöskään puutu sydäntä, mikä on äärimmäisen tärkeää tämänkaltaisessa sarjassa. Suorastaan sen edellytys. Sen tekijät selvästi rakastavat sarjaa ja uskovat siihen. Sarjan vahvuuksiin voisi vielä luetella sen, ettei se ottanut itseään liian vakavasti.

Ainut valituksen aiheeni oli halvannäköiset erikoistehosteet, mutta nekin olivat enemmän huvittavia kuin kamalia katsella. Toki sarjalla oli aika pieni budjetti, joten uskon heidän kuitenkin tehneen parhaansa. Sitä paitsi vika oli loppuen lopuksi aika pieni, eikä todellakaan estänyt sarjan nauttimisesta. Muuten toteutus onnistui. Tunnussävel ansaitsee erikoiskiitoksen. Se sopi sarjaan, kun nenä päähän.

Muuten sarjasta välttyi juuri oikea tunnelma, vaikka villi länsi ei olekaan erityisen lähellä sydäntäni. En tiedä, miksi. Näköjään aika moni on toista mieltä, sillä sen tunnelmaisia sarjoja tulee televisioon kaiken aikaan, esimerkiksi myös sarjakuvaan perustuva Preacher. Tai ehkä minusta vain tuntuu siltä. Jonkun mielestä kyseisenlaisia sarjoja on vieläkin tv:ssä liian vähän.

Sarjan ensimmäisissä jaksoissa keskityttiin lähinnä Earpin siskoksiin. Heidän dynamiikkansa olikin sarjan parasta antia. Kuvattiinhan heidät melkeinpä toistensa vastakohtana. miehetkään eivät jääneet huonommaksi. Itseasiassa erityisesti Dollsin ja Docin yhteistyötä oli viihdyttävä seurata. Heidän tehtävänsä ei tosiaankaan jäänyt vain Wynonnan rakkauden kohteena olemiseen.

Kauden pääpahista kutsuttiin Boboksi (Michael Eklund). En pilaile. Onneksi hänen ulkomuotonsa ja käytöksensä olivatkin sitten vaikuttavampia. Ihan täysin paha ei Bobo missään tapauksessa ollut. Itseasiassa loppua kohden hänestä tehtiin jopa hieman sympaattinenkin. Muut reverantit jäivät sitten hänen taakseen ja sopivatkin lähinnä viikon hirviö-jaksoihin.

Kauden toinen pahis oli ns. Kivinoita Constance Clootie (Rayisa Kondracki, jossa oli potentiaalia, mutta sitä ei koskaan käytetty kunnolla. Muitakin yksitäisiä pahiksia vieraili sarjassa, mutta vain yhden jakson verran. Vierailevista hahmoista, ei tosin pahiksista, suosikkini oli ”Seppä”(Rachael Ancheril). Valitettavasti hahmo tapettiin melko pian. Toisaalta mielenkiintoisista hahmoista ei ollut pulaa.

Sarja tulee saamaan ainakin vielä toisen tuotantokauden, mistä olen iloinen. en pelkästään siksi, että pidän sarjasta oikein paljon. Vaan myös siksi, että ensimmäinen tuotantokausi loppui koukkuun. Tulen todennäköisesti katsomaan kauden, kunhan se tulee. Siihen on kuitenkin vielä aikaa. Toivottavasti se on edes puoliksi yhtä hyvä, kuin ensimmäinen kausikin.

Tiivistettynä Wynonna Earp vaikuttaa kuin minulle tehdyltä, vaikka sarja lainaisikin vähän turhankin paljon muilta. Onneksi sentään vain ne parhaat puolet. Viisi tähteä. Suosittelen tämän tyyppisten sarjojen, kuten Supernaturalin, Lost Girlin ja Buffyn, ystäville

Veriviholliset pahisjahdissa

Uusintafilmatisoinnit ovat nyt kuuminta hottia. Sen huomasi myös 60-luvulla esitettyyn tv-sarjaan perustuva, Koodinimi U.N.C.L.E (englanniksi The Man from U.N.G.L.E).

 
Huomioita: En ole katsonut 60-luvun sarjaa, johon elokuva perustuu. En siis vertaile sitä ja elokuvaa keskenään. Luonnollisesti. Ennen arvostelua varoitan myös tavalliseen tapaan juonipaljastuksia, joita tähän arvosteluun sisältyy. Lue omalla vastuulla.

Vielä lisähuomio: Sinua saattaa kiinnostaa, että U.N.C.L.E. on lyhennys United Network Command for Law and Enforcement:ista eli organisaatiosta, johon elokuvan päähenkilöt lopulta päätyvät. 

Koodinimi U.N.C.L.E sijoittuu kylmän sodan aikaan. Nuoren itäsaksalaisen teknikon Gaby Tellerin (Alicia Vikander) Hitlerille aikoinaan ydinaseita suunnitellut isä (Christian Berkel) on kidnapattu salaperäisen, italialaisen, rikollisjärjestön toimesta, jonka johtajana toimii Victoria Vinciguerra (loistava Elizabeth Debickin). Uhka on erittäin todellinen ja ennen kaikkea maailmanlaajuinen.

Niinpä toistensa peri viholliset, C.I.A ja K.B.G, päättävät tehdä yhteistyötä sen poistamiseksi. He yhdistävätkin naistenkaatajan maineessa oleva entinen varkaan ja nykyinen CIA-agentti Napoleon Solon (Myös Teräsmiehenä tunnettu Henry Cavill) voimakaan, mutta helposti suuttuvan KGB-agentti Illya Kuryakin (Armie Hammer) kanssa. Miesten yhteistyö toimii vaihtelevien tuloksen.

Kyseessä oli jonkinlainen esiosa, vaikka lähdeteoksen ystävien mielestä näillä kahdella oli yllättävän vähän tekemistä toistensa kanssa. Siihen en ota kantaa. Kuitenkin ratkaisu toimi näin tv-sarjaa näkemättömän kannalta loistavasti, sillä Francinen maailma oli minulle tuntematon. Toki genre on tuttu lukuisista sarjoista ja elokuvista, joten turhan vieraalta sarja ei missään tapauksessa tuntunut. 

Oliko uusintafilmatisointi tarpeen? Nostan heti sen kissan pöydälle. Vastaus on yksinkertainen: Ei ollut. Elokuva kun ei tarjonnut mitään uutta tai ihmeellistä. Paitsi tieto siitä, että elokuvan lähdemateriaalina toimiva sarja on ollut olemassa. Kaiken ei tietenkään tarvitse tarpeellista ollakseen viihdyttävää ja sitä tämä elokuva oli, ainakaan elokuvaa katsoessa ei päässyt tylsistymään.

Jos tyyli iskee, suosittelen lämpimästi Koodinimi U.N.C.L.E.:n katsomista. Itsekin pidin elokuvaa katsomisen arvoisena, vaikka en tyylin faneihin kuulukaan. Mitään suurta vaikutusta elokuva ei kuitenkaan tehnyt. Se kuitenkin sopi täydellisesti perjantai-illan kevennykseksi. Eli kuin katsojan ei tee mieli mitään vakavaa. Odotuksia ei kuitenkaan kannata pitää liian isoina, niin ei pety.

Juoni ei tarjonnut mitään uutta ja ihmeellistä. Siinä oli paha rikollisorganisaatio, kovia miehiä, kauniita naisia, toimintaa ja kaverikomedioille tyypillistä huumoria. Se tarjoaakin hyvin Bond-maisen elokuvanautinnon. Siis nimenomaan sen uusimpia Bondeja perinteisemmän. Tämä ei ollut sattumaa, olihan aikanaan Napoleon Solon hahmoa kehittämässä itse Ian Fleming, James Bondin isä.

Tekijät olivat selkeästi keskittyneet pääosakaksikkonsa väliseen kemiaan. Valinta ei ole huono, sillä se olikin yksi elokuvan suurimmista vahvuuksista. Toinen elokuvan vahvuus oli sen sijoittuminen 60-luvulle, Kylmän sodan aikaan. Siitä ei vain saatu käytetty kaikkea potentiaalia, hyvästä yrityksestä huolimatta. Se kuitenkin erotti elokuvan perusagenttijännäreistä ja tarjosi elokuvalle mielin määrin silmäkarkkia.

Elokuva näyttikin hyvältä, kaikin puolin. Niin lavastus, puvustus ja kauniit naiset sekä komeat miehet hivelivät silmää Samoin taistelukohtaukset, joita elokuvassa riittikin mielin määrin. Tosin se äityi joskus vähän turhankin kesyksi. Samoin muu elokuva. Siinä oli kyllä kidutuskohtaus, mutta sekin kuvattiin mahdollisimman tylsästi. Ikärajan nosto olisi ratkaissut ongelman.

Toinen valituksen aihe onkin se, että melkein kaikki muu jäi sivuosaan. Erityisesti elokuvan jopa genrelleen harvinaisen unohdettavat pahikset, jotka olivatkin elokuvan suurimpia heikkouksia. Kylmää sotaakin kylmempi pääpahis oli elokuvan ehdoton valopilkku, vaikka saikin liian vähän ruutuaikaa. Saamaa voisi sanoa Gabysta. Pidin hahmosta, sivuun hänkin kieltämättä joutui.

Muut hahmot vaikuttivat kliseisiltä, jopa elokuvan päähahmo Napoleon Solo. Ongelmia tietenkin korostui sivuhahmojen, kuten kahden tiedustelupalvelun johtajien tai pahisten kätyreiden, kohdalla. En tiedä, oliko syy alkuperäisissä hahmoissa vai vaan elokuvasovituksesta. Luultavasti molemmista. Toki 60-luvulla hahmotyypit saattoivat ollakin vielä tuoreita. Mene ja tiedä.

Kaiken kaikkiaan Koodinimi U.N.C.L.E oli lajityyppinsä keskinkertaista parempi tuote. Siinä olisi kuitenkin ollut myös paljon parantamisen varaa. Kolme ja puoli tähteä.

Monsterikauhua 80-luvun hengessä

Netflixin uusin oma sarja, Stranger Thing, on rakkauskirje 80-luvun yliluonnollisille elokuville. Sellaisille kuin vaikkapa E.T tai Kolmanteen asteen yhteys. JUONIPALJASTUKSIA LUVASSA!

Hawkins, Indiana. Pikkukaupungin rauha järkkyy, kun 13-vuotias Will (Noah Schnnapp) katoaa jäljettömiin, äitinsä Joycen (Winona Ryder) ja veljensä Jonathanin (Charlie Heaton) suureksi kauhuksi. Samaan aikaan Hawkinsin labotariosta karkaa jotain pelottavaa. Asiat liittyvät toisiinsa, mutta miten. Ja miksi muitakin ihmisiä alkaa kadota kuin savuna ilmaan?

Asian tutkiminen ei jää pelkästään viinaanmenevän poliisipäällikkö Hopper (David Harbour), sillä Willin kaverit eli Mike (Finn Wolfhard), Lucas (Caleb McLaughlin) ja Dustin (Gaten Matarazzo) tekevät omaa tutkimustaan. He löytävätkin kaverinsa katoamispaikalta oudon, kummallisia voimia omaavan, tytön (Millie Bobby Brown). Tytöllä ei ole nimeä, vain numero, yksitoista.

Stranger Things sekoitti scifiä, kauhua ja draamaa ja lainailee turhia häpeämättä genrensä vähän jo vanhemmilta mestariteoksilta. Sarjan tekijät markkinoivatkin sitä juuri rakkauskirjeenä kyseisille teoksille. Se muistuttaa myös erästä toista sarjaa, Waynard Pinesia. Hyvästä syystä, olihan Stranger Thingssin tekijäkaartiin kuuluvat Matt ja Ross Duffer eli Dufferin veljekset tekemässä myös sitä.

Sarja ei tuntunut halvalta mestariteoksien kopiolta, vaikka siinä olikin paljon lainattua. Toisin kuin voisi etukäteen luulla. Sarjan laatu ei kuitenkaan ole aina idean tuoreudesta kiinni. Toteutus vaikuttaa myös. Tämä sarja oli toteutettu erinomaisesti, mikä sai sen vaikuttamaan enemmänkin kunnianosoitukselta kuin kopiolta. Se tekee siitä myös yhden parhaista uusista sarjalöydöistäni.

En ole paras ihminen sanomaan, kuinka osuva sarjan ajankuvaus oikein oli. Kaikki ainakin näytti ja tuntui oikealta. Joka tapauksessa juuri tuohon aikakauteen keskittyminen toimi hyvin, sillä se loi sarjalle oman, ainutlaatuisen tunnelmansa. Kuitenkin nykyaikaan sijoittuminen ei olisi huonontanut sarjaa merkittävästi. Paitsi vähentämällä sen nostalgia-arvoa, jota ei toki pidä väheksyä.

Sarjan tarina oli suoraviivainen. Sivujuonia ei juuri ollut, vaan kaikki tapahtumat liittyivät toisiinsa, vaikutti se aluksi kuinka turhalta tahansa. Sarja sisälsi vain kahdeksan jaksoa, joten sen oli vähän pakkokin olla. Pituus oli tarinalle juuri sopiva, vaikka olisi hyvyytensä puolesta enemmän jaksoja ansainnutkin. Kuka tietää, ehkä siitä tulee vielä toinen tuotantokausi. Peukut pystyyn!

Stranger Things oli vahvimmillaan, kun se keskittyi tarinan yliluonnollisimpiin elementteihin. Niitä olisi voinut olla melkeinpä enemmänkin. Olisin myös halunnut tietää enemmän siitä, mitä ”Ylösalas maailmassa” oli oikein tapahtunut. Siellä näkyi autoja yms. kaupunkiin sopivaa, mutta miksi ja miten ihmiset olivat kadonneet. Toki maailmasta tullut hirviö antoi siitä hyviä viitteitä.

Se tarjosi kuitenkin paljon hyvää myös draamaan puolella. Hirviöiden ja yliluonnollisten voimien alla oli suuri sydän. Hahmojen väliset suhteet saivat syystäkin keskipisteen tarinassa. Ihmiset eivät yrittäneet pelastaa maailmaa, vaan vain heille läheisiä ihmisiä. Muutenkin ihmisten väliset suhteet vaikuttivat autenttisilta. Siitä kunnia kuului täysin uskottaville hahmoille.

Tarinaa kerrottiin kolmesta näkökannasta, aikuisten, lasten ja nuorten. Nuorten joukkoon kuului Miken sisko Nancy (Natalia Dyer), joka joutui tapahtuman keskipisteeseen hänen parhaan ystävänsä Barbin kadottua myös mystisesti. Hän sai avukseen Jonathanin. Nuorten tarina sai tylsän alun, mutta se parani loppua kohden. Siis silloin, kun sillä alkoi olla merkitystä päätarinan kannalta.

Pidin kuitenkin eniten lasten, eli Willin kavereiden, näkökulmasta. Lapsinäyttelijät olivatkin sarjan parasta antia, erityisesti Yhtätoista näyttelevä Millie Bobby Brown. Yksitoista olikin sarjan paras hahmo, vieläpä selkeällä erolla. Siitäkin huolimatta, että muutkaan, varsikaan lapsihahmot, eivät olleet missään tapauksessa huonoja. Hänessä nyt vaan oli sitä jotain.

Joskus kun lapset toimivat elokuvan tai sarjan päähenkilöinä, aikuiset eivät saa itse mitään aikaan. Onneksi Stranger Things teki asiaan mukavan poikkeuksen. Hyvänä esimerkkinä siitä oli poliisipäällikkö Hopper, kaikessa kliseisyydessään. Juomiin menevät poliisit eivät ole mitään uutta auringon alla. erinomainen, joskin vähän turhan kliseinen hahmo. Hän sai kuitenkin paljon aikaan, ilman lapsihahmojakin.

Pidin vähiten Joycen tarinasta, koska hahmolle ei annettu tarpeeksi mielekästä tekemistä. Puhelimien rikkomista ei lasketa. Syy ei kuitenkaan ollut 80- ja 90-luvulla suuren suosion saaneen, mutta sittemmin varastamiskohussa ryvettyneen, Winona Ryderin. Hän teki parhaansa. Muut aikuiset saivat vähäisemmän roolin. Harmi sinällään, sillä Nancyn ja Miken äidistä olisi voinut saada kiinnostavan hahmon.

Tarinassa riitti myös pahiksia. Niistä tuhoisin oli ehkä toisesta todellisuudesta tullut hirviö, tappoihan hän ihmisiä ja eläimiäkin. R.I.P. viaton kauris ja muut metsän eläimet. Otusta ei kuitenkaan voi oikein pahaksi sanoa, toteuttihan se vain luontoaan. Toisin on tarinan keskiössä olevan salaperäisen Hawkinsin laboratorion laita. He olivatkin paljon otusta pelottavampi uhka.

Ihmisten luomalle pahuudelle kasvot antaa mahdollisesti vielä laboratoriotaankin hämäräperäisempi Tohtori Martin Brenner (Matthew Modine). En tiedä, mikä saa hänet tekemään ihmiskokeita viattomalle pikkutytölle, sillä sarja ei kertonut hänen tarinaansa. Ei sillä, että olisin kaivannutkaan hänestä lisää tietoa. Tiedon vähyys teki hahmosta paljon mystisemmän. Ja siten myös pelottavimman.

Stranger Things oli parasta netflixiä, enkä suinkaan ole yksin näkemykseni kanssa. Sarja sai muun muassa IMBD:stä 9,2 pistettä kymmenestä mahdollisesta. Täydet viisi tähteä. Suosittelen lämpimästi.

Salem noitien ja ruton vallassa

Salem on yksi mielenkiintoisemmista Netflix-tuttavuuksistani. Sen uudella, toisella kaudella, Salemi: Witch War uhkaa noitien aiheuttama rutto. Kun vielä sisällissota uhkaa, saavat kaikista viattomammatkin kärsiä.

Juonipaljastuksia on taas luvassa, joten lue omalla vastuulla. Pyrin pitämään ne kuitenkin suhteellisen pieninä, joten uskoakseni tätä arvostelua voi lukea ennen Salemin toisen kauden katsomista.

Vaikka Salem ottaakin vaikutteita hyvin tunnetuista Salemin noitaoikeudenkäynneistä, sarjalla on hyvin vähän tekemistä todellisten tapahtumien kanssa. Jotkin nimet ovat samat kuin tapahtumaan liittyvillä henkilöillä, mutta siihen yhdyskohdat todellisuuteen loppuvatkin. Sarja kannattaakin ottaa pelkkänä viihteenä, ei toisena versiona historiallisista tapahtumista.

Aikaisemmi tapahtunutta: Mary Sibley (Janet Montgomery) sai aikaan erittäin tuhoisan ruton, joka on vain ensimmäinen askel kohti lopullista päämäärää, Luciferin kutsumista maan päälle. Anne Hale (Tamzin Merchant sai tietää olevansa noita erittäin karmimalla tavalla, tappamalla vahingossa omat vanhempansa. Ongelmia tuotti myös Maryn entinen holhokki Mercy Lewis (Elise Eberle). 

Toiseen kauteen mentäessä Salemilla siis menee huonosti. Toivo ei ole kuitenkaan vielä menetetty. Cotton Mather (Seth Gabel) tietää nyt noidista ja heidän juonistaan. Kukaan vaan ei tunnu uskovan häntä. Kuoleman kieliin jäänyt John Alden (Shane West) jäi henkiin, mielessään vain yksi tavoite: tappaa kaikki löytämänsä noidat. Tämä ei kuitenkaan ole helppo tehtävä hänen uusista kyvyistään huolimatta.

Mukaan joukkoon tummaan tulee myös salaperäinen Kreivitär Marburg (Lucy Lawless), poikansa Sebastian von Marburgin (Joe Doyle kanssa). Hän ja Mary huomaavat pian joutuvansa napit vastakkain, samoista pyrkimyksistään huolimatta. Heidän pelinappuloinaan toimivat vanhojen hahmojen lisäksi puritaaneista puritaanein Wendell Hathorne (Jeremy Crutchley).

Salemin ensimmäinen kausi oli minulle erittäin positiivinen yllätys. Lähinnä sarjaa huonosti kuvastavan trailerin, mutta myös vaihtelevien arvosteluiden takia. odotin jotain romanttispainotteista, mutta sainkin viihdyttävän, synkähkön ja visuaalisesti kauniin sarjan, joka ei tosiaankaan sovi heikkohermoisille. Olinkin myyty. Sarjan ensimmäinen kausi saikin minulta hyvät arvostelut.

Toinen kausi oli vieläkin parempi, jos se vain on mahdollista. Se muisti edellisen kauden suurimmat vahvuudet ja poisti osia sen heikkouksista. Esimerkiksi vahvojen naisten rooli pysyi samana. Kreivitär Marburgin myötä niitä tuli jopa yksi lisää. Sarjan suurin heikkous oli huipputylsä John Aldin. Hänen rooliaan kuitenkin pienennettiin tällä kaudella. Olen erittäin iloinen muutoksesta.

Sarjaa on kritisoitu paljon, lähinnä sen historiallisesta epätarkkuudesta. Sen on jopa sanottu loukkaavan sekä noitia, että kaikkia Salemin noitaoikeudenkäynnin uhreja. En menisi niin pitkälle, sillä kyseessä on viihteellinen sarja, joka ei väitäkään kuvaavansa oikeita tapahtumia. Ymmärrän kyllä arvostelijoitakin, varsinkin kuin noidiksi luultuja syrjitään vieläkin jossain päin maailmaa.

Siitä, miten taide vaikuttaa todellisuuteen, voi olla montaa mieltä. Siitä voisikin kirjoittaa ihan oman artikkelin. Sitä en kuitenkaan nyt tee. Oma mielipiteeni on, että tottakai taide vaikuttaa ihmisten tapaan nähdä maailmaa, niin hyvässä kuin pahassakin. Loppuen lopuksi vastuu on kuitenkin katsojalla. Heidän pitää ymmärtää faktan ja fiktion ero.

Mikään iloinen tarina se ei siis ole. Eikä ihme, sen aihe, Salemin noitaoikeudenkäynnit, ei ole mikään naurun asia. Sitä ei myöskään vaivaa turha mustavalkoisuus. Juonesta voisi kuvitella sarjan olevan puritaanien puolella. Tämä ei ole totta. Itseasiassa jopa noidat saivat enemmän sympatiaa osakseen. Päähenkilöt tietenkin saivat siitäkin karhun osan, sillä heidän tarinaa seurattiin eniten. 

Toteutus oli tälläkin kaudella huippuluokkaa, kaikilla osa-alueilla. Pidin erityisesti sarjan synkähköstä tunnelmasta. Tuollainen goottiromantiikka uppoaa minuun. Sitä edusti myös sarjan tunnussävel, joka piti kuunnella joka kerta. Silmäkarkkiakin tarjottiin niin miesten, naisten, puvustuksen kuin maisemienkin näkökulmasta. Myös taikuuden käyttö tarjosi monenlaisia visuaalisia ihmeitä.

Mary kuului lempihahmoihini sarjassa. Jos jotain hahmoa kannattaa sarjassa kannustaa, niin juuri häntä. Tai ennen niin viatonta Annea, joka esiintyi kaudella edukseen. Hänen taistelunsa noituutensa kanssa kuin kauden parasta antia, ainakin ennen viimeisiä jaksoja. Lisäksi eläinystävä minussa piti hänen suojelijaeläimestään, hiiri Brown Jenkinssistä. Kolmanneksi parhain hahmo oli Cotton. Vihasin häntä ensimmäisen kauden alussa, mutta onneksi mielipiteeni hänestä muuttui nopeasti.

Mercy oli turha lisä kaudelle. Olisivat vaan antanut hänen kuolla. Samaa voisi sanoa Johninkin kohdalla. Hän sai mielenkiintoisia voimia, mutta niiden käyttö jäi vähäisesi. Sivussa oli myös Maryn orja/ystävä Tituba (Ashley Madekwe). Tämä oli valitettavaa, sillä hänen ja Maryn dynamiikka oli yksi ensimmäisen kauden parhaista anneista. Toiselta kaudelta se puuttui kuitenkin täysin, jostain käsittämättömästä syystä.

Entäs sitten kauden suurin uusi hahmo, kreivitär Marburg? Entinen Xena-tähti Lucy Lawless toi hahmoon oman karismansa. Naista rakasti vihata. Toisin oli Sebastianin laita. Hahmo jäi mitäänsanomattomaksi. Hänen ainoana motiivinaan näytti olevan rakkaus Maryyn. Naiseen, jota hän tuskin tunsi. Uusista hahmoista paras oli tieteeseen uskova lääkäri (Stuart Townsend).

Taikuus säilyi edelleen kuvottavana ja pelottavakin. Siihen kuului niin veri kuin muutkin ruumiin osat. Sarjassa nähtiin paljon verta, kuolleita eläimiä, ruumiita, tappamista yms. Uutta oli tieteen näkökulma asiaan. Ideaa ei kuitenkaan viety oikein mihinkään suuntaan. Harmi. ideassa olisi nimittäin voinut olla potentiaalia. Puritaanit kuin näyttävät vahaavan tiedettä melkein yhtä paljon kuin noitiakin.

Kaudessa oli vain 13 jaksoa. Vaikka nautinkin sarjasta ja haluaisin nähdä sitä niin paljon kuin mahdollista, pidän suuntauksesta. Yli 20 jakson kaudessa kuin yleensä riittää myös paljon höttöä, jotain joka laitettiin sarjaan vain ajan kuluksi. Sitä paitsi sarja ei ole vielä ohi. Siitä on tulossa vielä ainakin kolmas tuotantokausi. En tiedä, jääkö se viimeiseksi vai ei. Aika näyttää.

Kaiken kaikkiaan Salemin kausi antoi minulle juuri sitä, mitä odotinkin siltä, jopa enimmässä määrin kuin sen erinomainen ensimmäinen kausi. Viisi tähteä.

Sean Dillon ja kumppanit neitoa pelastamassa

Olen lukenut jonkin verran Jack Higginssin Sean Dillon kirjoja. Niinpä matkalleni mukaan tarttui kirjailijan samaa sarjaa oleva teos, Tappotanner. JUONIPALJASTUKSIA!!!

13-vuotias Sara on kidnapattu Irakiin, jotta tämä voisi mennä täysi ikäiseksi kasvettuaan naimisiin Jumalan vasaraksi kutsutun terroristin kanssa. Tytön epätoivoinen isä pyytää Sean Dillonilla ja kumppaneilta apua vastineeksi hänen terroristisolua koskevista tiedoistaan. Tiimi lupaakin auttaa häntä. Ongelmia tuottavat myös venäläiset omalla salamurhajuonellaan.

Jack Higginsin kirjat ovat kaikki lajityyppinsä edustuskelvollisia tuotoksi. Parhaimpien joukkoon en niitä kuitenkaan laskisi. Siitäkin huolimatta suosittelen kirjasarjaa lämpimästi. Uusien lukijoiden kannattaa aloittaa kirjasarja jostain aikaisemmasta teoksesta. ideaalisesti siitä ensimmäisestä. Kirja kun nojaa aika paljon siihen, että kirjan maailma kaikkine hahmoineen on lukijoille jo ennestään tuttuja.

Higginsin kirjoitustyyli erottuu edukseen muihin lajityypin kirjoittajiin nähden. meno on rentoa, vakavasta ja päivänpolttavasta aiheestaan huolimatta. Huumoria viljeltiinkin tasaiseen tahtiin. Aiheen vakavuuttakaan ei unohdettu. Pidin siitä, että myös vastustajalle annettiin ääni. He saatiinkin näyttämään ihan ihmisiltä. En siitäkään huolimatta kannattanut heidän puoltaan missään vaiheessa.

Tappotanner oli vähän liiankin samanlainen muihin Sean Dillon-kirjoihin nähden. Monesti minulle tuli tunne, että olen lukenut saman joskus ennenkin, vain pienellä variaatiolla. Tämä on hyvä uutinen kirjasarjan faneille. Suurin valituksen aiheeni on se, että joskus asioita tapahtuu vähän turhan kätevästi. Aina oikea henkilö on oikeassa paikassa juuri silloin kuin Dillon, ja tarina, sitä eniten vaatii.

Kirjan päähahmot, siis hyvisten puolella, on jo minulle tuttuja. Kirjan parasta hahmoa, Gretaa lukuun ottamatta. Valitettavasti hän sai kirjassa liianvähän tekemistä. Sean Dillon on pysynyt entisenlaisena, mikä on pelkästään positiivinen asia. Samaa voisi sanoa muistakin tuttuista hahmoista. Uusista hahmoista paras oli Sarah, hänen äitinsä taas huonoin. Ja epäuskottavin.

Pahikset olivat lupaavia, mutta loppu jotenkin vesitti heidät. He olisivat voineet näyttää uuden, vähemmän mustavalkoisen, näkökannan muslimiterrorismiin, mutta ei. Lopulta heistä tuli kuitenkin erittäin kliseisiä. Ymmärrän kyllä, että aihe on herkkä. Lukijat haluavat varmasti nähdä hyvisten voittavan pahiksen. Varsinkin kun se voisi toimia eräänlaisena fantasiana nykyiselle terrorismin täyteiselle ajalle.

Tappotammer oli taattua Jack Higginsiä. Niin hyvässä kuin pahassakin, lähinnä hyvässä. Kirjasarjan paras kirja se ei kuitenkaan ollut, ei lähellekään. Neljä tähteä.

Marco Polo vaali- ja muunlaistenkin taistelujen tuoksinassa

Netflixistä löytyy kiitettävästi katsomisen arvoisia alkuperäissarjoja. Yksi niistä on historiallinen sarja, Marco Polo, joka sai joku aikaa sitten toisen tuotantokautensa. 

Ennen arvosteluun menemistä on pari asiaa, jotka haluaisin lukijan tietävän. Ensinnäkin vaikka Marco Polo ja osa muista sarjan hahmoista perustuu oikeisiin historiallisiin hahmoihin, sarjan tapahtumat ovat silkkaa fiktiota. Historian tunnista sitä ei siis pidä ottaa. Toiseksi varoitan taas tapani mukaan, että tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia. Lue omalla vastuulla.

Marco Polon (Lorenzo Richelmy) isäntä Kublai-kaani (Benedict Wong) voitti edellisellä kaudella Etelä-Kiinan itselleen. Sen asukkaat eivät kuitenkaan suhtaudu asiaan niin hyvin kuin kaani toivoi. Ehkäpä heidän poikakeisarin vangitseminen auttaisi. Lisäksi sisällissota uhkaa, kun Tšagatain kaanikunnan johtaja Kaidu (Rick Yune) haluaa, omasta mielestä ansaitsemansa, paikan kaanien kaanina.

Marco Polon toinen kausi ei pettänyt odotuksiani, itseasiassa se ylitti ne. Pidin ensimmäisestä kaudesta, mutta toinen kausi pisti vieläkin paremmaksi. Osittain kai siksi, että en enää verrannut sarjaa Game of Thronesiin. Sarjalla on edelleen joitakin heikkouksia, mutta myös selviä vahvuuksia. Tavallisesta poiketen, kerron ensin sarjan vahvuudet ja sitten menen heikkouksiin. Vähän vaihtelua elämään.

Yksi sarjan vahvuuksista oli draaman ja toiminnan välisen tasapainon löytäminen. Kumpaakin on juuri sopivasti. Taistelukohtaukset oli vieläpä tehty taiten. Samoin aikalaiskuva. katsojien voisi kuvitella olevansa itsekin paikan päällä. Niin maisemat, puvustus ja lavastus oli tehty erittäin uskottavasti ja silmiä hivelevästi. Silmäkarkkia ei sarjasta siis puuttunut. Budjetti on edelleen valtava ja se näkyy. Ja hyvä niin. 

Sarja ansaitsisi myös kiitosta nimikkohahmonsa jättämisestä sivurooliin. Hän oli sarjan tylsin hahmo. Sarjasta ei kuitenkaan puutu mielenkiintoisia hahmoja, kuten yksi sarjan parhaista hahmoista Kublai-kaani. Kiitos siitä kuuluu Benedict Wongille, joka ansaitsisi suorituksestaan Emmyn. Paljon Marco poloa mielenkiintoisimmiksi osoittautuivat myös sokea munkki Hundred Eyes (Tom Wu). 

Annan sarjalle erityistä kiitosta vahvoista, ja moniulotteisista, naishahmoista. Heistä paras oli tappavan kaunis Mei Lin (Olivia Cheng). Toinen hyvä hahmo oli suurkaanin vaimo Chabi (Joan Chen), jolla on tällä kaudella oma, pääjuonen kannalta tärkeä, roolinsa. Naishahmoista myös uusi hahmo Lotus (Michelle Yeoh) ja Kaidun tytär Khutulun (Claudia Kim) ansaitsevat maininnan.

Jokaisesta sarjan hahmosta löytyi jotain hyvää, ja toisaalta taas pahaa. Sarjassa ei ole roistoa, vain vastustajia. Kaidulla oli hyvä syy päästä valtaistuimelle ja hänet siellä haluaisi nähdäkin, ainakin alkukauden perusteella. Sitä paitsi hänen pyrkimyksensä uuteen, rauhallisempaan, aikaan on erittäin ihailtava. Kublai kun yrittää vallata niin paljon alueita omakseen kuin vaan on mahdollista.

Ahmadinkin (Mahesh Jadu) motivaatiota ymmärtää oikein hyvin, murhasihan Kublai hänen isänsä ja myi hänen äitinsä ilotaloon. Jossain toisessa tarinassa hän voisikin saada sankarin roolin. taisteleehan hän tavallaan sortajaansa vastaan. Ei kuitenkaan tässä. Sarja olisin voinut selittää sitä enemmän kuin yhden takauman verran. Toisaalta kaikkea ei mahdu kymmeneen jaksoon.

Sitten huonoihin puoliin. Niitä oli vähemmän. Suurin ongelma oli sama kuin ensimmäisellä kaudella eli hahmojen välinen dialogi. Siitä puuttui se jokin. Se ei ollut kovinkaan uskottavaa. Tuskin tuon ajan mongolit tosiaan puhuivat noin. Lisäksi se äityi välillä turhan tönköksi. Sarja olisi myös voinut olla pari jaksoa pidempi. Ei kuitenkaan sen enempää. Nyt sarjalla ei ollut yhtään täytejaksoa, enkä niitä sille soisikaan.

Marco Polon toinen kausi oli jonkin verran ensimmäistä parempi. Siinäkin oli omat heikkoutensa, mutta kaiken kaikkiaan kausi tarjosi viihdyttävän katseluelämyksen. Ainakin minulle, historiallisen draaman ystävälle. Neljä tähteä.

Bones kadonneen tytön jäljillä

Murhamysteeri, erittäin vanhoillinen kirkko, kadonneita nuoria, kuollut amatööriyksityisetsivä. Kaikkea sitä löytyy matkalla lukemastani Kathy Reischin Speaking In Bonesista, jonka nyt arvostelen.

Jos olet seurannut sarjaa, mutta kirjat ovat vielä lukematta, sinun on hyvä tietää kirjan ja tv-sarjan maailmojen olevan täysin erillisiä. Tarkoituksella. Hahmotkaan eivät muistuta toisiaan muuten kuin nimensä ja ammattinsa puolesta. Niin ikä, luonne kuin taustajoukot ovat erilaisia. Kumpi sitten on parempi? Minusta kumpikin on hyviä omalla tavallaan, vaikka pidänkin enemmän kirjan Tempestä.

Speaking in Bonesista ei ole suomenkielistä versiota, joten sitä on turha etsiä. Se kannattaa pitää mielessä, jos kirjan mielii lukea. Englanniksi se löytyy hyvin varustetuista kirjakaupoista. Itse ostin kirjan Italiasta, josta en olisi suomenkielisiä kirjoja saanut muutenkaan. Vielä yksi asia ennen arvosteluun menoa. Tästäkin arvostelusta löytyy juonipaljastuksia, joten lue omalla vastuulla.

Amatöörietsivä Hazel “Lucky” Strike tuo Tohtori Temperance Brennanille kasetin kidutetusta tytöstä. Hän on varma kyseessä olevan kadonnut Cora Teague. Vaikka Brennan suhtautuukin etsivän väitteisiin vähintäänkin epäluuloisesti ja Coran vanhemmat uskovat tytön karanneen poikaystävänsä kanssa, hän alkaa selvittää tapausta. Tapaus osoittautuukin järkyttävämmäksi, kun hän osasi edes kuvitellakaan.

Olen aina pitänyt Kathy Reichin kirjoista, jopa enemmän kuin niihin löyhästi perustuvasta, itsessäänkin harvinaisen hyvässä, rikossarjassa. Suurin syy tähän on kirjailijan mestarillinen kirjoitustyyli. Speaking in Bones ei tee siinä poikkeusta. Erityisen paljon pidän hänen tavastaan laittaa melkein jokaisien luvun loppuun jonkinlainen cliffhanger. Tyyli toimii, niinpä kirjoja on vaikea päästää käsistään.

Kirjan tapaus on erittäin mielenkiintoinen. Siitä ei jännittäviä käänteitä puutu. Tarina alkaakin mielenkiintoisesti. Ensimmäinen kappale kertoo Brennanin saaman, erittäin epämiellyttävän, nauhan sisällön. Ensimmäisen luvun jälkeen kirja sitten hidasti menoaan. Tahti nopeutui loppua kohti. Lopputuloskaan ei ole niin ennalta-arvattava kuin luulin. Se on kirjalle ehdotonta plussaa.

Kuva on Bones tv-sarjasta.

Kirjasta löytyy paljon tiedepuhetta, tutkiihan sen päähenkilö työkseen ihmisen luita. Itselleni ala ei ole tuttu, joten ne menevät yli ymmärrykseni. Siitäkin huolimatta ne ovat lukemisen arvoisia. Kuitenkin se tuo kirjaan sille tyypillistä realismia. Millainen oikeuspatologi Brennan olisi, jos hän vain tekisi murhatutkimusta päivät pitkät? Tuskin kovinkaan hyvä.

Tarinasta löytyy jonkin verran ns. ”täyte” materiaalia. Monia kohtauksia, varsinkin alussa, olisi voitu poistaa hävittämättä tarinasta mitään oleellista. Toisaalta nekin kohdat kertoivat jotain hahmoista ja olivat muutenkin hyvin kirjoitettu, joten niitä ei ollut puuduttava lukea. Varsinkin kuin nopeasti eteen tuli myös niitä tarinan kannalta tärkeämpiäkin osia.

Kirjassa minua eniten ärsyttää Tempen jahkaaminen siitä, miten vastaisi Andrew Ryanin kosintaan. Kaikki tietävät, miten siinä loppuen lopuksi tulee käymään, joten se vei vain aikaa kirjan muulta sisällöltä. En myöskään välitä hänen taipumuksestaan mennä suin päin vaarallisiin tilanteisiin ilman apujoukkoja. Eikö hän ikinä opi? Ja Tempen pitäisi olla älykäs. Onneksi joku aina pelastaa hänet.

Kathy Reich

Pidän Temperance Brennanin hahmosta, paljonkin. Hän kuuluukin rikoskirjallisuuden parhaiden päähahmojen joukkoon. Hän on älykäs, itsenäinen, huumorintajuinen, tarvittaessa kovakin, mutta myös erittäin inhimillinen ja siten samaistuttava. Hänestä on helppo löytää joko itselleen tai jollekin tutulle ominaisia piirteitä. Lisäksi hänellä on kissa, mikä on aina plussaa.

Sivuhahmoista Temperancen äiti teki suurimman vaikutuksen. Rikostutkija Slidel ei kuulusuosikkihahmoihini, mutta hänen ja Temperancen yhteistyötä kyllä toimii. Se on yksi kirjan ehdottomista vahvuuksista. Melkein kaikki seurakuntaan liittyvät ovat epämiellyttäviä ihmisiä, yhtä tyttöä lukuun ottamatta. Erityisesti pastori ja Coran perhe.

Zeb Ramsey, North Carolinen apulaisseriffi, on mukava uusi tuttavuus. Toivottavasti häntä ja hänen koiraansa nähdään muissakin kirjoissa. Lucky vaikuttaa jo vähään turhankin värikkäältä hahmolta. Onneksi häntä nähdään vain kirjan alussa. Muista hahmoista, kuten Tempen siskosta, minulla ei ole tarpeeksi tietoa, jotta voisin muodostaa heistä jonkinlaisen mielipiteen. Eipä niitä paljon ollutkaan.

Novellin yhteydestä löytyy myös toinen tarina, Bones in Ice. Se on päätarinaa huomattavasti lyhyempi. En ole varma, mihin se sijoittuu Kathy Reichin kirjauniversumissa. Joka tapauksessa sekin on lukemisen arvoinen, joskin paljon Speakin in Bonesia ennalta-arvattavampi. Lyhyt muoto sopi tarinalle hyvin. Annan sille arvosanan samalla kuin Speaking in Bonesillekin eli loppukaneetin yhteydessä.

En menisi niin pitkälle, että sanoisin olevani Temperance Brennan-sarjan fani, mutta ainakin toistaiseksi olen pitänyt jokaisesta lukemastani. Niin myös Speaking in Bonesista. Annan sille neljä tähteä. Bones in ice ansaitsee niitä kolme ja puoli, vähän päätarinaa huonomman.

Naiset oranssissa

Netflixin laadukas vankiladraama Orange is New Black, sai neljännen kautensa tämän vuoden kesäkuussa. Katsoin sen niin nopeasti, kun voin ja nyt vain arvostelu puuttuu. JUONIPALJASTUKSIA LUVASSA!

Orange Is The New Black (lyhennettynä OITNB) kertoo Litchfieldin naisvankilan asukkaista. Kolmannella kaudella vankila yksityistettiin. Neljännellä kaudella vangit kärsivät teon seurauksista, vankilan johtajaksi valitun Caputon (Nick Sandow) hyvistä aikeista huolimatta. Asiaa ei paranna se, että vartioiksi palkatut veteraanit eivät pelkää käyttää koviakin otteita saadakseen vangit järjestykseen.

Vankien puolella Piper (Taylor Schilling) jatkaa naisvankien käytettyjen alushousujen myymistä nettipervoille. Nyt hänen apajilleen tahtoo myös Maria Ruiz (Jessica Pimentel). Kumpikaan ei kaihda mitään keinoja voittaakseen. Alex (Laura Prepon) puolestaan joutuu tappamaan hänen peräänsä lähetetyn salamurhaajan. Ruumis pitää tietenkin piilottaa, minkä vuoksi soppaan pitää ottaa mukaan muitakin.

Lisäväriä vankilaan tuovat niin Pousseyn (Samira Wiley) ja Soson (Kimiko Glenn) alkava romanssi kuin etuoikeutetun esikuva, Martha Stewartille naureskeleva Judy King (Blair Brown). Kausi sai myös oman juutalaisten ja muslimien kamppailun, kun juutalaiseksi kääntynyt Tovah (Adrienne C. Moore), entiseltä nimeltään Black Cindy saa naapurikseen muslimin. Aihetta kuitenkin käsitellään hyvin pintapuolisesti. 

Sarjassa nähdään edelleen takaumia, joskin aiempaa vähemmän. Osa takaumista kertoo, kuinka vangit oikein joutuivat nykyiseen tilanteeseensa. Jotkin takaumat puolestaan näyttivät hahmojen hyviä puolia. Eihän ihmistä voi oikeassakaan elämässä pelkästään huonoimpien hetkien valossa arvioida. Mitään pyhimyksiä he eivät vangeista, tai vartioistakaan, kuitenkaan tee.

Vankilaitoksen yksityistäminen ja erityisesti sen raadollisempi puoli ovat kauden kantavia teemoja. Teemoja on myös muitakin, kuten rasismi, hyväksikäyttö, kansalaisoikeudet ja väkivalta. Kaikki ovat erittäin ajankohtaisia. Aiheita käsiteltiin paremmin kuin, mitä draamakomedioilta sopii odottaa. Yleensähän niissä vain raapaistaan pintaa. Aiheista löytyisi kyllä paljon lisää sanottavaa, ovathan ne erittäin laajoja.

Lopulta kyseessä on tarina joukosta rikkinäisiä naisia jotka välittävät toisistaan, kuten Caputolle sihteerin töitä tekevä Taystee (Danielle Brooks), vankilaäiti Red (Kate Mulgrew), raiskauksestaan toipuva Pennsatucky (Taryn Manning), mielenterveysongelmista kärsivä Lolly (Lori Petty) sekä taiteilijan urasta haaveileva Daya (Dascha Polanco). Vain muutaman mainitakseni. Hahmoista kun ei ole sarjassa pulaa.

Valitettavasti sellaisia hahmoja kuin Nicky (Natasha Lyonne) tai Sophia (Laverne Cox) nähtiin liian vähän. uusilla hahmoilla oli vain vähän persoonaa, mutta eiköhän asia korjaannu viidennellä kaudella. Tai ainakin sitä seuraavina kautena. Sarja saa ainakin seitsemän kautta. Nyt he kuitenkin määritellään vain yhden piirteen mukaan, joka toisille on syntyperä ja toisille rasistisuus. 

Sarja ei siis ole pelkästään ”valkoinen nainen vankilassa”-tarina. Piper ehkä aloitti sarjan päähenkilönä, mutta hän ei ole ollut sitä enää pitkään aikaan. Hän ei ole edes vankilan kiinnostavin hahmo. Itseasiassa inhosin häntä viime kaudella. Tällä kaudella asiaan tuli onneksi parannus Piperin myöntäessä virheensä ja saadessa ansionsa mukaan. Parannus ei kuitenkaan tee hänestä suosikkiani.

Kauden tunnelma oli hyvin tasapainossa. Vaikka osaa kohtauksista olikin vaikea katsoa, niiden vastapainoksi ympättiin myös aimo annos huumoria. Huumori ei kuitenkaan jätä tärkeitä aiheita varjoonsa tai tee niistä naurunalaisia. Niin kuin ei pidä ollakaan. Mukana oli kuitenkin myös paljon synkempiä kohtauksia, joista en paljasta nyt enempää. Yksi niistä oli kuitenkin ihan kauden loppumetreillä.

Vaikka Orange Is The New Blackin neljännessä kaudessa on jonkin verran parannettavaa, uusien hahmojen liian pieni käyttö nyt esimerkiksi, se onnistui pitämään korkeaa tasoaan yllä. Tehtävä ei ole mitenkään helppo noinkin pitkään jatkuneelle sarjalle. Neljä ja puoli tähteä.

Klooniklubi palaa neljännen kerran

Orphan Black on yksi parhaista tällä hetkellä tulevista scifisarjoista. Kiitänkin Netflixiä siitä, että se näytti jaksot tuoreeltaan. Nyt arvostelen sen uuni tuoreen neljännen kauden. 

Orphan Blackin perusjuoni on varmaan kaikille tätä juttua lukevalle tuttu. Ollaanhan nyt jo neljännessä tuotantokaudessa. Kertaus on kuitenkin opistojen äiti, joten menen siihen lyhyesti. JUONIPALJASTUKSIA LUVASSA!!!

Sarja kertoo Sarah Manningista (Tatiana Maslany) ja hänen klooneista (myös Tatiana Maslany), jotka yrittävät selvittää omaa alkuperäänsä ja säilyttää identiteettinsä maailmassa, joka pitää heitä omaisuutenaan. Erityisesti heidät luoneet Neolutistit, jotka haluavat omistaa heistä joka ikisen, heidän ihmisyydestään viis. Porukka on, kuitenkin ollut hieman sivusta sitten ykköskauden.

Neolutistien lisääminen oli hyvä idea. Uusi pahis olisi jo liikaa, sillä juonesta on tullut muutenkin jo liian sekava moninaisine luonteenkäänteineen. Kausi ei kuitenkaan pidättäydy pelkästään vanhassa. Neolutisteillä on nimittäin uusia juonia, jonka yhtenä toteuttavana on heille työskentelevä, mutta katsojille uusi tuttavuus, Evie Cho (Jessalyn Wanlim) ja hänen poliisikäskyläisensä Martin Duko (Gord Rand).

Kauden tärkeämpänä teemana on tällä kertaa perhe, ja ennen kaikkea heidän puolesta uhrautuminen. Sitä käsitelläänkin monesta näkökulmasta. Toinen kauden suuri teema on klooneja vaivaava sairaus, jonka parannuskeino olisi hyvin tärkeä erityisesti Cosimalle. Sarja käväisee myös muunlaisten ihmiskokeiden maailmassa Neolutistien etsiessä uutta suuntaansa, kloonit kun ovat jo vanha juttu.

Kauden ensimmäinen jakso kertoo kuitenkin mystiseksi jääneestä Bethista. Naisesta, jonka kuolema aloitti koko sarjan, mutta josta olemme saaneet tähän mennessä vain toisen käden tietoa. Ensimmäisen jakson lisäksi hänelle on omistettu myös takaumia, jotka toivatkin oivaa lisämaustetta kauteen. Sen lisäksi ne selittivät monia, katsojan kannalta oleellisia, tietoja Orphan Blackin maailmasta.

Kauden pääjuoni on aiempaa suoraviivaisempi, menettämättä kuitenkaan moniulotteisuuttaa. Pahat olivat selkeästi pahoja ja hyvät hyviä, ainakin joskus. Liian yksinkertaiseksi hyvä-paha asetelmaksi sarja ei kuitenkaan äidy missään vaiheessa. Orphan Blackissä kun on loppuen lopuksi kyse erilaisista pyrkimyksistä, joista suurin osa on hyvin inhimillisiä. Ihmisillä pyrkimysten takana on omat hyvät ja pahat puolensa.

Kausi onnistuu syventämään vanhoja hahmojaan loistavasti. Lisäksi kaikki sivuhahmot, olivat he kuinka pienessä roolissa tahansa, saavat edes jonkinlaisen mielekkään tarinan. Suosikkejani ovat edelleen Helena, Cosimasa, Felix ja Krystal. Valitettavasti Felix jää tällä kertaa hieman sivuun. Kausi saa minut tuntemaan myötätuntoa Bethiä kohtaan enemmän kuin ennen. 

Inhokkeja minulla ei ole. Paitsi Rachel. nainen on ollut sivussa sitten kakksokauden, mutta nyt hän tulee taas, entistä kavalampana. pakko sanoa, että olen käänteen ystävä. Rachelista ei ole hyvikseksi, vaikka hänestä löytyy inhimillisiäkin puolia. Itseasiassa hänen tilanteensa onnistuu herättämään, ainakin minussa, jonkin verran myötätuntoa. Ennen lopun juonenkäännettä.

Uudet hahmotkin ovat mielenkiintoisia, ainakin hyvät. Siis Felixin siskoa lukuun ottamatta. Suomikin mainitaan, sillä uusista hahmoista M.C on täältä kotoisin. Muutenkin hahmo toi sarjaan oman, mielenkiintoisen, lisänsä. Eikä pelkästään siksi, että saimme vihdoin tietää, mitä Helsingissä oikein tapahtui. Nainen taitaa myös tietokoneiden salat paljon muita hahmoja paremmin.

Pahikset ovat sitten vähän. Heidän työnantajanaan toimivasta, herkullisen pahasta, organisaatiosta huolimatta. Tämä on totta erityisesti Dukon kohdalla. Miehellä ei ole juuri persoonallisuutta. Siski hänen kuolemansa tuskin järkytti ketään. Neolutistit puolestaan ovat ehdottomasti Orphan Blackin paras päävastus, vaikka se joskus vaikuttaakin turhan kliseiseltä pahalta organisaatiolta. 

Olen hehkutta Tatiana Maslanyn näyttelijänkykyjä ennenkin ja teen sen taas. Hän on ehdottomasti parasta tässä sarjassa, sillä sarjan hyvyys tai huonous riippuu täysin hahmoista. Samaistuttavat hahmot ovatkin Orphan Blackin paras puoli muutenkin. Sarja ei kuitenkaan nojaa täysin Maslanyn harteilla, vaan muutkin sarjan tekijät hoitivat työnsä mallikkaasti. Niin näyttelijät kuin kameran takana työskentelevätkin.

Vaikka päätunnelma on vakava, johtuen hauskuuden jäämisestä pahasti vakavampia asioita käsittelevän pääjuonen jalkoihin, löytyy sarjasta edelleen koomisiakin hetkiä. Niitä tarjosi niin perinteiset” klooni esittää toista kloonia”-kohtaukset kuin hauskat sivuhahmot, kuten Alison, Helena, Donnie ja uutena tuttavuutena huvittavalla tavalla väärässä oleva, mutta yllättävän tuloksellinen Krystal.

Kaikean kaikkiaan erinomainen kausi Orphan Blackilta. Olen jokaisen kauden fani, mutta neljäs kausi oli erityisen hyvä, jopa melkein yhtä hyvä kuin ensimmäinen kausikin. Viisi tähteä. Valitettavasti herkkua ei ole tarjolla loputtomiin, sillä kausi loppuu seuraavaan, eli järjestyksessään viidenteen, tuotantokauteen.

Älä kiusaa Carrie Whitea

Vielä viime viikolla olin kahden viikon Keski-Euroopan matkallani. Siellä tuli luettua jonkun verran. Yksi lukemistani kirjoista on Stephen Kingin klassikko Carrie. JUONIPALJASTUKSIA!!!

Katsoin joku aika sitten Carriesta tehdyn elokuvan, sen uudemman. Kadun sitä, että katsoin elokuvan ennen kirjan lukemista. Luultavasti kirja olisi ollut parempi ilman päässäni pyöriviä elokuvan kohtauksia. Kirja kun osoittautui odotetusti paljon paremmaksi, vaikka en pitänytkään elokuvaa mitenkään kauhean huonona. Virhe on kuitenkin tehty, enkä voi sille enää mitään. Nyt arvosteluun.

Carrie White on kiihkouskovaisen äidin tytär, jota on aina kiusattu. Tilanne eskaloituu hänen saadessa ensimmäiset kuukautiset. Ilman, että itsekään tietää, mitä ne oikein ovat. Carrie huomaa itsestään jotain mutakin. Nimittäin sen, että hän omaa telekineettisia voimia eli pystyvänsä liikuttamaan esineitä ajatuksen voimalla. Miten käy, kun kiusaajat menevät liian pitkälle?

Carrie luetellaan kauhukirjaksi. Sitä se onkin, ainakin jollakin mittarilla. Tyyli kuitenkin on useammista, ainakin minun lukemista, kauhukirjoista poikkeava. Telekinesiaakin kohdellaan tieteellisenä ilmiönä ja tapahtumia ruoditaan monesta näkökulmasta. Mitenkään pelottava se ei ollut. Joku voi toki kokea kirjan toisin. Voin kuitenkin sanoa, että vähän heikkohermoisemmatkin voi sitä lukea. Toki omalla vastuulla.

Juoni ei ollut yllätyksellisin, saatikka mitenkään ennenäkemättömin. Tai ehkä oli omana aikanaan. Pitää muistaa, että kirja on jo vuosikymmeniä vanha. Liian kuluneelta se ei kuitenkaan tuntunut. Ainakin osittain siksi, että en lue yleensä juuri tämän tyyppisiä kirjoja. Kauhu genrenäkin on minulle aika vieras, joskin sitäkin on tullut luettua. Lähinnä erilaisten novellikokoelmien muodossa.

Kirja pitää miettimään. Koulukiusaaminen on vielä nykyäänkin joka puolella maailmaa vakava ongelma, joten kirjan voisi laittaa pakolliseksi koululukemiseksi. Muina teemoina toimivat aikuiseksi kasvamisen ongelmat, joten teinit saattavat sada siitä muutenkin paljon irti. Toisaalta voin sanoa, että kyllä siitä vanhempikin nauttii. Itselläni ne vuodet ovat jo takanapäin, onneksi.

Carriesta puhuttaessa ei voi sivuuttaa sen kliimaksia ja samalla tärkeintä kohtausta, tanssiaiskohtausta. Onhan se koko tarinan ikonisin. Kerrottiin tarina sitten missä muodossa tahansa. Se olikin brutaali kuvaus yliluonnollisesta kouluampumisesta. Se ei kuitenkaan ollut yhtä vaikuttava kuin olisi voinut, varsinkin hehkutuksen huomioiden. Kohtaus kuvasi tapahtumia liian katkonaisesti.

Kirjan kerronta erottaa hyvän kirjan huonosta, jyvät akanoista niin sanoakseni. Sen Stephen King taitaa. Hänellä on oma tyylinsä, jonka ylin ystävä en yleensä ole. Carrie kuitenkin oli mukava poikkeus sääntöön. Kirjasta tekee erikoisen se, että siinä on välissä tekaistuja raportteja ja pätkiä tekaistuista kirjoista, mikä tuo siihen mukavasti särmää. Joidenkin mielestä se tosin tekee kirjasta sekavan. Minä en kuulu niihin.

Hahmot olivat enemmän tai vähemmän stereotyyppisiä, mutta ei ärsyttävällä tavalla. Tietty hahmojen tuttuus vain lisäsi kirjan uskottavuutta. Hahmoista suosikkini oli Carrie, mutta parilla muullakin hahmolla oli hetkensä. Ehdoton inhokkini oli Carrien äiti, Margaret. Hän oli jopa Christinaa ja tämän kovispoikaystävää inhottavampi ja se on jo paljon sanottu. Muista hahmoista minulla ei ollut vahvoja mielipiteitä.

Kaiken kaikkiaan Carrie on erittäin hyvä kirja, jolla on syystäkin paikka pop-kulttuurin historiassa. Ihan täysin minun makuuni se ei kuitenkaan ollut. Neljä tähteä.