Tyttö- ja poikakloonit kilpasilla

Netflix näytti tuoreltaan yhden maailman parhaista scifisarjoista, Orphan Blacin, kolmannen tuotantokauden. Sillä nähdään myös poikaklooneja.

Orphan Black kertoo laittoman kloonamisen tuloksena syntyneistä naisista. Pääosassa häärii pikkurikollinen Sarah Manning, mutta myös muut saavat ruutuaikaa riittämiin. Muut keskuskloonit ovat tiukkapipoinen kotiäiti Alison ja rento evoluutisen biologian opiskelija Cosima. Jokaista kloonia näyttelee taas erittäin taitava Tatiana Maslany.

Kolmannella kaudella klooneja uhkaa salaperäiset poikakloonit, jotka pyrkivät tavoitteeseensa keinoja kaihtamatta. Tavoite selviää kauden aikana. Aikaisempien kausien tapaan jokaisella kloonilla on omat ongemansa. Sarahin tehtäväksi jää viimekaudella kidnapatun Helenan pelastaminen. Tehtävä ei ole helppo, sillä häntä vartioi kovan luokan sotilaat.

Cosima kärsii monet muut kloonit tappaneesta sairaudesta ja yrittää keksiä itselleen parannuskeinoa. Samalla hän miettii suhdettaan Delphineen, josta on tullut uusi “Rachel”. Voiko naiseen luottaa? Alison puolestaan haluaa voittaa vanhempainyhdistyksen vaalit, hinnalla millä hyvänsä. Hän jopa tutustuu huumekaupan ihmeelliseen maailmaan. Nainen on kuitenkin sivussa melkein koko kauden.

Racheliakin nähdään. Hän kamppailee myös terveytensä kanssa. Viime kaudellahan klooni sai kynän silmäänsä, kiitos Cosiman ja kumppaneiden. Nyt hän on puoliksi sokea. Lisäksi hän vahingoitti aivonsa tavalla, joten puhe ei oikein kulje. Kaudella nähdään myös Sarahin adoptioveli, kunnia-klooni Felix, joka tuo siihen tarvittavaa keveyttä. Valitettavasti miehellä oli tällä kaudella vain vähän tehtävää.

Sivuhahmoja tällä kaudella riitti, sekä vanhoja, että uusia. Minulla oli kaksi suosikkia. Ensimmäinen on jo vanha tuttu Scott, Cosiman hauska tieteilijäkaveri. Hän on hahmona hyvin sympaattinen. Toinen on myös Cosiman storylinesta. Hän on cosiman nettideitti Shay (Lost Girlin Ksenia Solo). Osittain siksi, että pidin näyttelijän hahmosta Lost Girlissä.

Sarja onkin aiheestaan huolimatta erittäin hauka, varsinkin kloonin yrittäessä esittää toista kloonia. Onhan aihe aika ilmiselvä ja sarjassa hieman kulutettukin, mutta entäs sitten. Tämän kauden lempparini oli cosima Allisonina. En ole varma, onko Cosima esittänyt muita klooneja vielä kertaakaan. Tuskin, sillä niin huonosti se meni. Hauskalla tavalla tosin.

Tatiana Maslany loistaa tyttöklooneina, jälleen kerran. Antakaa hänelle Emmy! Poikaklooneja esittävä Ari Millen onnistui myös hyvin. Sarjan hyvyys ei ole kuitenkaan pelkästään Tatianan tai kenenkään muun näyttelijätyön varassa. Kiinostavat samaistuttavat henkilöhahmot, hyvä tarina ja ammattitaitoinen tekijätiimi tekivät myös osansa. Kaikki toimi.

Orphan Black on pitänyt tasonsa. Se on edelleen hauska, koskettava, jännittävä ja ennen kaikkea koukuttava. Odotankin jo malttamattomana neljättä tuotantokautta. Sarja ansaitseekin täydet viisi tähteä.

Merlin- Kuningas Arthurin legenda koko perheelle sopivana

Aikoja sitten katsoin Merlin-nimistä sarjaa. Nyt löysin sen uudestaan Netflixista. Arvostelen sarjan neljännen tuotantokauden. Viidennen kauden arvostelu tulee heti kun saan sen katsottua. 

Merlin (Colin Morgan) on nuori ja lupaava velho, joka auttaa prinssi Arthuria (Bradley James) palvelijan ominaiuudessa. Camelotissa taikuus on kuitenkin kiellettyä, joten Merlinin pitää salata todelliset lahjansa kaikilta. Poikkeuksen tekee kuitenkin hovin parantaja Gaius (Richard Wilson), joka on ottanut Merlinin siipiensä suojaan. Merlin perustuu löyhästi Kuningas Arthurin legendaan.

Neljännellä kaudella Paha velhotar Morgaise on kuollut, mutta hänen siskopuolensa ja samalla kuningas Arthurin siskopuoli, Morgana elää. Hän hautookin kostoa. Camelotissa Kuningas Uther ei voi hyvin. Hänen sydämensä särkyi Morganan petturuudesta. Niinpä Arthuria autaa tämäm eno Agravaine (Nathaniel Parker), joka ei kuitenkaan ole sitä, miltä näyttää.

Merlin on harmitonta, huumorilla höystettyä viihdettä. Ja sellaisena varsin laadukasta. Niin myös neljäs kausi, vaikka siinä mennäänkin jo vähän aikuisempaan suuntaan. Siitäkin huolimatta sarja on edelleen perheystävällinen, ehkäpä liiankin. Maailma kun on melkein niin mustavalkoinen kuin vain voi olla. Hyvikset ja pahikset erottaa helposti. Kai lapset ja lapsenmieliset haluavat juuri sitä.

Poikkeusiakin on. Camelot ja erityisesti kuningas Uther on hyvin taikuusvihamielinen. Osittain jopa hyvästä syystä, onhan taikuutta käytetty Camelotia vastaan monet kerrat. Utherin taikuusfobia voidaan rinnastaan nykyajan rasismiin tai homofobiaan. Ei kuitenkaan kannata, sillä sarjaa ei ole tarkoitettu ylianalisoitavaksi.

Neljäs kausi keskittyi Arthuriin ja hänen kehitykseensä aikaisempaa enemmän. Merlinin hahmokehityksen kustannuksella. Lisäksi se, että Arttu ei vieläkään tiedä Merlinin taikavoimista alkaa turhauttaa. Liian käytetty. Miten hän onnistuu aina olevan tajuttomana yms. Merlinin käyttäessä niitä. Se ei enää ole kovin uskottavaa.

Merlinin taikavoimista puheenollen. Ne ovat kiinnostavia, koko sarjan kiinnostavin osa, mutta välillä voimat taantuvat pelkäksi telekinesiaksi. Merlin siirtelee milloin mitäkin paikasta toiseen. Pieni monipuolisuus olisi suotavaa. Vaikka pieni hiominen olisi voinut tehdä sarjasta paremman, pidän siitä noinkin. 

Merlin on päähahmoksi harvinaisen koominen. Tämä sopiikin loistavasti sarjaan. Neljännellä kaudella hän joutuu aikuistuimaan ja paljon. Muita onnistuneita hahmoja on Morgana, jonka muutos hyväsydämillisestä, mutta hemmotellusta ladystä pahaksi velhottareksi oli sarjan mielenkiintoisen. Sarjan naishahmoista myös Guinevere on erittäin onnistunut hahmo.

Pidän myös siitä, että on näyttelijä on tummaihoinen. Se ei ehkä ole historiallisesti uskottavaa, mutta se ei haittaa. Ei sarja muutenkaan ole. Onhan kyseessä fantasiasarja, ei historian dokumentti. Myös Gaius kuuluu lempihahmojeni joukkoon. Arthur on sarjassa liian ylimielinen, mikä ei vetoa minuun. Sitäpaitsi mies hokee liiankin kanssa kuinka hyvä ja kunniallinen on. Siitä menee uskottavuus. 

Kuningas Utheria taas on kiva vihata. Toisin kuin Agravaine, joka on se perinteinen mies sisällä-hahmo. Hän jäi hahmona liian pinnalliseksi. Joku motivaatio olisi ollut kiva. En saanut selville, miksi hän on uskolinen juuri Morganalle. Muut sivuhahmot ovat tarkoituksellisen yksiulotteisia. Siitä sarja ansatsee miinusta.

Erikoistehosteet ovat paikoittain naurettavia. Esimerkiksi lohikäärmeen kohdalla olisi voitu onnistua paljon paremminkin. Niihin kuitenkin tottuu mopeasti ja onhan sarja 2000-luvun alusta. Budjektikin on voinut tulla vastaan. Joten en laita sitä viaksi. Muuten Camelot on kaunis. Samoin hahmojen puvut, joten en valita. Sitäpaitsi se on sisältö joka ratkaisee.

Vaikka nykyään etsinkin hivenen monimutkaisempaa ja aikuismaisempaa fantasiaa, aina välillä on kiva palata yksinkertaiseen hyvä vastaan paha-fantasiaan ja nähdä niin taikuutta kuin miekkataistelujakin. Niitä merlin tarjoaakin mielin määrin. Neljä tähteä.

Nörtit sankareina

Scorpion on yksi nistä sarjoista, jota seurasin ihan Suomen televisiosta. Sarjaa kertoo nörttijoukosta, jotka selvittävät erillaisia rikoksia älynsä avulla. 

Walter O'Brienilla (Elyes Gabel) on unelma. Hän haluaa auttaa ihmisiä älynsä avulla. Tämä on mahdollista eri tavalla älykkäiden ihmisten avulla. Näitä ihmisiä ovat "ihmislaskukone" Sylvester Dodd (Ari Stidham), käyttäytymistieteilijä Toby Curtis (Eddie Kaye Thomas) sekä mekaanikko Happy Quinn (Jadyn Wong).

He saavat apua liittovaltion agentti Gabe Callolta (Robert Patrick), joka on ottanut Walterin siipiensä suojaan. Koska nerojen kommunikointi tavallisten ihmisten kanssa ei oikein suju, heitä tulkkaa tavistarjoilija Paigea ryhmääänsä. Vastalahjaksi ryhmä auttaa Paigea (Katharine McPhee) ymmärtämään neroa poikaansa. 

Scorpionia liittää Rillit Huurusta-sarjan tapaiset nörtit (nörtti-termiä ei ole tarkoitettu loukkaavaksi) perinteiseen rikossarjaan. Sarja keskittyy tieteeseen ja ongelmien ratkomiseen. Ongelmat, jotka ratkaistaisiin perinteisesti tutkinnan ja takaa-ajon merkeisssä, selvitetään nyt tietotekniikkaa sun muuta vastaavaa hyväksikäyttämällä. 

Perinteistä toimintaa ja katsojia liikuttavaa draamaakaan ei ole unohdettu. Walterin ja Paigen välillä kipinöi, joten romantiikkakin saa sarjassa osansa, joskin se jää hyvin pieneksi. Valitettavasti sarja kuvaa nörttejä paikoittain vähän turhan stereotypisesti. Onneksi sarjan edetessä hahmoista kuitenkin kasvaa omia persooniaan.

Muutenkaan stereoptypioilta ei ole vältytty, mutta kannattaa muistaa, että tv-sarjat välttyvät stereotypioilta vain harvoin, jos silloinkaan. Tämä on harvinaisen totta rikossarjojen kohdalla. Sarjalla on myös toinen huono puoli. Teemastaan huolimatta sarja ei ole kovinkaan älykäs. Tosinörtit ovatkin löytänyt siitä kaikkenlaisia virheitä.

Scorpionilta ei kannata odottaa liikoja. Sarja on puhdasta viihdettä ja sellaisena onnistunutta. Ainakin tarpeeksi hyvää viihdyyttääkseen kerran viikossa noin 45 minuuutin ajan. Se on paikoittain hauska ja jännittäväkin. Rikosten ratkaisu menetelmät puolestaan tarjoavat vaihtelua. Katson sarjasta toisenkin kauden, jos se ylipäätään tehdään ja näytetään Suomessa.

Scorpion on kohtuullisen hyvää viihdettä, jos sitä ei ota turhan vakavasti tai jos siltä ei odota liian suuria. Kolme tähteä.

Tunne kahdeksikon voima

Heti Orange is New Blacin jälkeen siirryin toiseen kehuttuun Netflix-sarjaan, scifidraama Sense8:iin, joka kertoo kahdeksasta kummallisen yhteyden omaavasta ihmisestä.

Sense8_ssä pääosan saavat kahdeksan toisiaan tuntematonta ihmistä kertoo kahdeksasta, jotka asuvat eri puolella maapalloa. He huomaavat kykenevänsä jakamaan ajatuksiaan ja tunteitaan toisilleen telepaattisesti. He myös pystyvät “lainaamaan” toisenta kykyjä tarpeen mukaan. Tarvetta luovat niin salaperäinen Whispers (Terrence Mann) salaperäisine organisaatioineen kuin muutkin pahikset.

Kahdeksikkoon kuuluu transukupuolinen hakkeri Nomi, meksikolaisnäyttelijä Lito (Miguel Angel Silvestre), toisen polven chicagolaispoliisi Will (Brian J. Smith), naimisiin menevä tiedenainen Kala (Tina Desai), pikkurikollinen Wolfgang (Max Riemelt), gootti-dj Riley (Tuppence Middleton), bisnesnainen Sun Doona Bae) sekä bussikuski Capheus (Aml Ameen).

Sense8 on etnisesti harvinaisen monipuolinen. Siitäkin huolimatta kaikki puhuvat englantia. Syy on tietenkin amerikkalaisten katsojien, jotka vierastavat tekstityksiä yllättävän paljon. Virallisen selityksen mukaan kaikki puhuvat kyllä omaa kieltään, mutta katsojat vaan kuulevat sen englantina. Minusta omalla kielellä puhuminen olisi tehnyt sarjasta vielä uskottavamman.

Hahmoja on paljon ja se voikin tuntua sekavalta. Sitä se osittain onkin. Minusta sarja pärjäisi hyvin viidellä, sillä nyt muutama jää pahasti sivuosaan. Sarjassa parasta ei suinkaan ole mikään yksittäinen hahmo, vaan kahden tai enemmän hahmon yhteiskohtaukset, erityisesti taistelusellaiset. Niistä paras oli ehdottomasti Liton ja Wolfien yhteinen.

Toki myös suosikkihahmoja pääsi syntymään. Yksi niistä on yllättävän badass Sun, bisnes nainen päivällä, kamppailulajeja harrastava taistelija yöllä. Kohtaus, jossa Sun auttaa Capheusta saamaan tämän äidin HIV-lääkeet takaisin rikollisilta sai minut puolelleni. Silloin päätin jatkaa sarjan katsomista. Toinen on transsukupuolinen hakkeri Nomi.

Tylsimmät kohtaukset kuuluivat Kalalle, joka ei liittynyt juoneen oikein milläin tavalla, eikä hänelle tapahdu mitään jännittävää. Hahmossa ei kuitenkaan ole mitään vikaa. Itse asiassa hänen tieteellisestä lahjakkuudesta olisi voinut olla paljon hyötyä. Ehkä vielä onkin. Sarjan saaman huomion myötä, siitä tullee toinenkin kausi.

Sarja tarjoaa siis monenlaisia hahmoja. Valitettavasti ne ovat kuvattu turhan stereotypisesti, aasialainen osaa kamppailulajeja, poliisilla on alholisti isä, transnaisen äiti kutsuu lastaan itsepäisesti tämän syntymänimellä jne. Kaikki on jo nähty monta kertaa. Siitäkin huolimatta, että sarja manostaa olevansa jotain uutta ja erilaista.

Game of Thrones onnistui paremmin erillisten tarinoiden yhdistämisessä. Siinä kaikki liittyy kaikkiin ja olivat jo itsessään tarpeeksi mielenkintoisia. Maailma on saumaton. Valitettavasti sense 8 ei pysty samaan. Siinä yksittäiset tarinat ovat mielenkiinnottomia ja itse mysteeriä selvitettiin liian vähän. Juuri se onkin sarjan suurin heikkous.

Sarjaa on kritisoidu liiasta homopropagandasta. Olen eri mieltä asiasta. Seksuaaliset vähemmistöt ovat siinä kyllä hyvin kuvattuna. Onhan Nomi suhteessa naisen kanssa ja vielä transsukupuolinen. Lito puolestaan piilottelee homouttaan, koska pelkää sen vaikuttavan negatiivisesti uraansa. En kuitenkaan näe, miksi asia olisi paha.

Homoja on oikeastikin, joten miksi heidän näyttämisensä olisi jotenkin erityisesti propagandaa. Eihän heteroparien näyttäminenkään ole. Sitäpaitsi onhan yksi sarjan tuottajista, Lana Wachowski, itsekin transsukupuolinen, joten miksi hän ei myös kirjoittaisi transsukupuolisia hahmoja. Liittyhän asia läheisesti hänen elämäänsä. Lisäksi transsukupuolisia hahmoja ei liiaksi vielä ole.

Sarja lähtee hitaasti käyntiin, joten jaksoja kannattaa katsoa muutamia ennen mielipiteen muodostamista. Liian hitaasti. Siksi sarja ei sovi kaikille. Minäkin olin kauan kahden vaiheilla. Päätin kuitenkin katsoa vielä muutaman jakson, sillä olin kuullut, että sarja paranee noin kolmannen jakson tienoilla. Olen samaa mieltä. Tosin neljäs jakso oli vielä edellisiä parempi.

Sense8:ssa on lisäksi tärkeä yliluonnollinen elementti ja siihen liittyvä mysteeri. Varsinki alkukohtaus on harvinaisen härö. Mysteeristä ei ihan heti pääse kärryille ja hyvä niin. Kaikki kuitenkin selviää, kunhan jaksaa katsoa pitempään. Maanläheisempää viihdettä haluaville sarja ei kuitenkaan luonnollisesti sovi.

Sense8 on hieman erilainen tv-sarja, joskaan ei niin hyvä kuin se olisi voinut olla. Hyviä puoliakin siitä löytyy tasapainottamaan huonoja. Juuri kun katsoja meinaa kyllästyä sarjaan, se tarjoaa jonkin coolin hahmojen yhteiskohtauksen. Kolme tähteä.

Draamaa ja huumoria naisvankilassa

Naisvankilaan sijoittuva Orange is New Black on yksi Netflixin parhista sarjoista. Siitä tuli vähän aikaa sitten kolmas kausi, jonka ahminkin hyvin lyhyessä ajassa. SPOILEREITA!

Orange is New Black perustuu löyhästi Piper Kermanin oman kokemuksensa pohjalta kirjoittamaan samannimiseen kirjaan. Sarjan alussa kun sen päähenkilö Piper Chapman (Taylor Schilling) tuomittiin 15 kuukaudeksi Litchfieldin naisvankilaan huumerahojen kuljettamisesta entiselle tyttöystävälleen Alex Vausille (Laura Prepon). 

Sarjan teemat ovat tuttuja, kuten äiteys, johon ensimmäinen jakso keskittyy lähes täysin. Useasta hahmosta vielä. Muutenkin teema on vahvana esillä koko kauden ja siitä nähdään paljon myös takaumien muodossa. Aihe on esillä myös vankilassa. Onhan yksi vangeista raskaana ja moni muu äitejä.

Toinen teema on uskonto, jota käsitellään niin Norman (Annie Golden) kultin kuin hahmojen menneisyyden valossa. Esimerkiksi yksi hahmoista on entinen amish, toisen vanhemmat taas muslimeita. Lisäksi yllättävän moni vangeista kääntyy juutalaiseksi huomattuaan heillä olevan paremmat ateriat. Yksi hahmoista ottaa juutalaisuuden jopa tosissaan.

Vankila saa kaudella myös uudet omistajat stereotypisen rahanahneesta yhtiöstä, jolle vankien hyvinvointi on sivuseikka. Vain raha ratkaisee. ta kiinnostaa vain raha. Myös vartijat joutuvat kärsimään yhtiö suorittamista leikkauksista. Aihe onkin ajankohtainen, sillä yhtiöissä leikataan entistä enemmän. Joskus myös työntekijöiden kustannuksella.

Ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. Piper saa heiltä hyvän bisnesmahdollisuuden ja hänestä tuleekin kauden aikana eräänlainen jengipomo. Piperistä puheenollen. Hän on aina ollut sarjan hahmoista tylsin ja ärsyttävin, päähahmon statuksesta huolimatta. Kolmannella kaudella Piperia melkeinpä rakastaa vihata.

Kaudella keskitytään hahmoihin suhteellisen tasapuolisisti. Nekin hahmot, jotka vain vilahtivat aikaisimmissa kaudissa, saavat nyt enemmän ruutu aikaa. Heistä olekaan pulaa. Hahmot ovatkin vielä hyvin tehtyjä. Hauskat, uskottavat ja monipuoliset hahmot ovatkin ehdottomasti sarjan parasta antia. Kekseliään dialogin ja huumorin lisäksi. Ne tekevät sarjasta yhden Netflixin parhaista.

Sarja seuraa mm. Poysseyta (Samira Wiley) Pennsatuckya (Taryn Manning), Rediä (Katie Mulgrew), Sosoa (Kimiko Glenn) Lornaa, Nickya (Natasha Lyonne) ja transukupuolinen Sophiaa (Laverne Cox). Miehiäkin mahtuu mukaan, kuten vankilan johtaja Caputo (Nick Sandow) sekä harvinaisen epäpätevä sosiaalityöntekijä Healy (Michael J. Harney).

Uusiakin hahmoja löytyy. Yksi niistä on Piperin toinen rakkaudenkohde, australialainen Stekka (Ruby Rose), joka on kieltämättä yksi kuumimmista Litchfieldin naisista ja jokamelkein rikkoi sosiaalisen media. Vankila saa myös paljon Healyta pätevämmän sosiaalityöntekijän ja ison pinon uusia vartioita. Uusia pomojakin nähtiin jonkin verran.

Hahmoja nähdään myös vankilan ulkopuolella, takaumien muodossa. Ne onnistuvatkin tuomaan mukavaa väriä hahmoihin, erityisesti muuten sivussa oleviin. Kiinnostavin takauma kuuluukin melkein huomaamattomalle Chanille (Lori Tan Chinn). Paras ystävyyssuhde kuului Pennsatyckylle ja Big Boolle.

Orange is New Black on parempi kuin koskaan, vaikka muutkin kaudet ovat olleet erittäin tasokkaita. Pidän erityisesti päätöksestä jättää Piper hieman sivuun. Kannattaa katsoa, jos tämän tyyppiset sarjat kiinnostavat vähääkään. Viisi tähteä.

Musta surnma tekee tuhojaan Keskiajan Englannissa

Historia ovat lähellä sydäntäni, joten jokin aika siten päöätin katsoa ruttoepidemiasta kertovan Black Death-elokuvan, jota tähdittää mm. Boromirina ja Ned Starkkina tunnetti Sean Bean.

Black Death alkaa ruton tehdessä tuhoaan keskiajan Englannissa. Yksi kylä on kuitenkin säilynyt tuholta kuin ihmeen kaupalla. Luonnollisesti Ulricin (Sean Bean) johtamat Jumalan sotilaat uskovat sen johtuvan noituudesta. Kyseessä oleva noita pitää tietysti tuhota. Siitäkin huolimatta, että hän näyttää saaneen pelkästään hyvää aikaan.

Tie on kuitenkin sotilaille tuntematon. Niinpä he hakevat elokuvan päähenkilön, noviisina majailevan Osmundin (Eddie Redmayne) oppaakseen. Osmundilla on menossa oma uskonkriisinsä, sillä hän rakastaa kaunista Averillia (Kimberley Nixon) Tämä ei tietenkään sovi hänen antamalleen selibaattilupaukselle.

En tiedä, kertooko tämä liikaa juonesta, mutta kyseessä on ennen kaikkea historiallinen elokuva, ei niinkään fantasia. Siinä ei käsitellä Jumalan olemassa oloa, vaan hänen sanaansa tottelevia miehiä. Tai ainakin niin luulevia. Aihetta on kyllä käsitelty ennenkin, eikä elokuva löydä siitä mitään uutta. Tuskin kovin monet yllättyvät siitä, että uskonnon puolesta tehdään myös pahoja asioita.

Black Death alkaa hitaasti, jopa turhankin. Loppu oli pettymys, sillä se muutti kohtuullisen sympaattisen Osmundin ihmishirviöksi. Ei näin. Muutenkin tarinapuoli jäi ontoksi. Eikä vähiten siksi, että se pursuaa kliseitä toistensa perään. Puitteet on kuitenkin kunnossa ja näyttelijätkin tekevät osansa kunnialla, kuten heistä tunnetuin Sean Bean. 

Lisäksi Elokuvan pahis henkiä manaava nekromantti (Game of Thronesin Melisandrena tunnettu Carice van Houten) on koko elokuvan kiinnostavin ja omaperäisin hahmo. elokuva ei oikein mennyt mihinkään suuntaan. Muut hahmot jäivät kaksiulotteiseksi, jopa itse päähenkilö. Niinpä elokuva saa sympatisoimaan enemmän kyläläisiä kuin ns. Sankareitamme. Oliko se tarkoituskin?

Black Death on ihan katsottava elokuva. Se ei kuitenkaa tarjoa mitään elämää suurempaa. Elokuva tuskin kahmi Oscareita, mutta sain sen, mitä tulin hakemaankin eli vaihtelua arjen harmauteen. Kaksi ja puoli tähteä.

Game of Thronesin uusin, entistä järkyttävämpi, luku

Game of Thrones kuuluu ehdottomasti tv-sarjojen parhaimmistoon. Tasoa pitää yllä myös nyt arvostelemani viiden tuotantokausi. JUONIPALJASTUKSIA TAAS LUVASSA!

Game of thronesin viides kausi spoilaa tulevia kirjoja. George Martin ei ole pysynyt sarjan perässä. Ymmärrettävästä syystä. Kirjoittaminen on toki hidasta. Niin siis tämä tekstikin. Sitä ei voi vättää.
Sarja jäi jännään kohtaan melkein kaikkien hahmojen kohdalta, mutta kerron vain tärkeämmät käänteet, sillä muuten en pääsisi arvosteluun olleenkaan.

Game of Thrones:in viides tuotantokausi jatkaa luonnollisesti siitä, mihin neljännen kauden finaali jäi. Joffrein (Jack Gleeson) kuoltua valtaistuin jäi hänen nuoremmalle veljelleen Tommenille (Dean-Charles Chapman), joka sai valtaistuimen lisäksi myös veljensä vaimon Margaery Tyrellin (Natalie Dormer). Kuningatar äiti Cerseyn (Lena Headey) suureksi harmiksi. Hän ei olekaan enää kukkulan kuningatar.

Tyrion (Peter Dinklage) tappoi oman isänsä. Daenerys “Dany” Targaryen (Emilia Clarke) yrittää hallita jo valtaamaasan aluetta Mereeniä, mikä ei ole niin helppoa, varsinkin kuin kunnianhimo vaatisi jo Westerosiin päin. Vaatimuksia esittää myös perinteisiinsä tykästyneet mereenin kansalaiset. Heidän hallitsemisensa ei ole helppoa.

Muurilla Valkoiset kulkijat ovat tulossa, mikä pakottaa Jonin (Kit Harington) johtamat Yövartijat ja heidän vanhat vihamiehensä vapaat ihmiset yhteistyöhön. Myös Kuningas Stannis (Stephen Dillane) vierailee Muurilla ennen pohjoisen valloitustaan. Luonnmollisesti tämä ei ilahduta yövartioita.

Arya (Maisie Williams) matkaa kauas palvelemaan Mustan ja Valkoisen temppeliä. Muuallekaan hän ei voi mennä. Kasvottomaksi mieheksi ei kuitenkaan tulla niin vain. Onko Aryasta siihen? Varsinkin kuin hänen pitää luopua jostain tärkeästä: Minuudestaan. Sen mukana myös tappolista saa mennä. Se on kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty.

Aryan sisko Sansa (Sophia Turner) saa apua äitinsä lapsuudenystävältä Pikkusormelta, joka opastaa häntä juonitteluiden saloihin. Miehellä on kuitenkin tapansa mukaan oma lehmä ojassa. Sansa ei tule pitämään miehen suunnitelmista häntä varten. Varsinkin kuin niihin liittyy talvivaaran nykyisen hallitsijan sadistinen poika Ramsay Bolton (Iwan Rheon).

Dormessa prinssi Oberynin kuolema laukaisee hänen rakastajattaressaan ja tyttärissään kostonhalua. Kuitenkin itse Dormen hallitsja ei halua sotaa, joten heidän täytyy toimia salassa. Uhasta tietoisena Cersei lähettää veljensä ja laapsiensa isän Jaimen (Nikolaj Coster-Waldau) pelastamaan tytärtään. Tämä saa avukseen palkkasotilaasta ritariksi kavunneen Bronnin (Jerome Flynn).

Kyseessä ei ole mikään lasten fantasia, vaikka tarinassa mm. lohikäärmeitä onkin. Siis edelleenkään. Sitä sarja ei ole koskaan ollutkaan. Sen sanoo jo sarjan synkkä ja osittain realistinen tyylikin. Siinä ei kuvata hyvän ja pahan välistä taisteluja, vaan se keskittyy lähinnä valtapeleihin, taisteluihin ja monipuolisiin hahmoihin. Juuri hahmot ovatkin sarjan selkeä vahvuus.

Sarjassa on hahmojen lisäksi muutakin loistavaa, nimittäin sen ennalta-arvaamattomuus. Koskaan ei tiedä, mitä tulee tapahtumaan tai kuka tulee kuolemaan. Siis jos kirjat ovat lukematta. Esimerkiksi hahmot, jotka olisivat perusfantasiassa voittanut koko valtaistuinpelin, kuolevat nyt nopeaan tahtiin. Viides kausi ei tee siinä poikkeusta.

Viides kausi menee kauemmaksi lähdemateriaalista, Tulen ja jään laulu-kirjoista. Kirjojen ystävänä vastustan asiaa, ainakin periaatteessa. Toisaalta televisio ja kirjat ovat hyvin erilaisia taiteenmuotoja, joten ei ihme, että vapauksia on otettu. Minusta sarja on hyvä noin, mutta ymmärrän myös toisin ajattelevia.

Storylinista en inhonnut mitään. Parhaimmat kohtaukset tulivat Muurilta ja Braavosilta. Eli Jonin ja Aryan näkökulmasta. Danyn storylinekaan ei jäänyt paljon jälkeen, varsinkin kuin Tyrion saapui hänen hoviinsa. Valitettavasti “kääpiö” on menettämässä särmäänsä. Dany puolestaan ei, vaikka hänen tarinansa on muuttunut. Ennen valloitettiin, nniitä valloitettuja alueita pitä hallita.

Kigs Landissäkin tapahtui opaljon kaikkea mielenkiintoista. Rakastin vihata Cersein lisäksi myös Harmaa varpusta. Inhoan uskonnollista kiihkoa. Oli uskonto mikä tahansa. Tommen on ehkä kuninkaasti epäpätevä, mutta ainakin veljeänsä mukavampi. Valitetavasti myös vietävissä. Niinpä on epäselvää, kuka maata käytännössä hallitsee.

Sen sijaan Sansan tarina ei jaksanut kiinnostaa, tälläkään kaudella. Dorne-kohtaukset olivat loppujaksija lukuunottamatta tylsimpiä. Potentialia olisi olut enempäänkin. Minua kiinnostaa erityisesti Hiekkakäärmeet. Myäs eräs puuttuva hahmo olisi tuonnut osioon eloa. Kaiken kaikkiaan osio kuitenkin sai kohtuulisen vähän ruutuaikaa.

Visuaalisesti sarja pistää parastaan. Ei niin, että muillakaan kaudella olisi ollut moittimista. Erityisesti taistelukohtaukset tehtiin upeasti taitoa tai rahaa säästämättä. Myös uusia paikkoja löytyy jonkin verran, kuten Martellien koti Dorne. Tai Braavos. Ne on kuvattu tavalla, joka antaa kaupungeille oman persoonallisuutensa.

Nyt pureudun vähäksi aikaa kohuttiin raiskaus-kohtaukseen. Raiskaus on aina tuomittavaa, poikkeuksetta. En kuitenkaan ymmärrä kohtauksesta tullutta kohua. Game of Thrones on kuitenkin aina ollut väkivaltainen sarja, niin kuin lähdeteoskin. Seksuaalista väkivaltaakaan ei ole uhohdettu. Esimerkiki myös Dany raiskattiin hääyönään ja Theonkin kuohittiin. Katsojien pitäisi jo tietää se.

Lisäksi kohtaus oli uskollinen kirjalle, jossa kohteeksi joutui sarasta poiketen tuntematon henkilö, vale-Arya eli Jeyne Poole. Miksi siis Jeynen paikan sarjassa saanut Sansa olisi säästynyt hänen kohtaloltaan? Kohtaus ei edes ollut sarjan tai edes kauden järkyttävin. Pidän Shireenin kohtaloa pahempana. Shireen oli kuitenkin vain lapsi.

Kausi oli jälleen kerran yllättävä, järkyttävä, verinen, tunnepitoinen ja mahtava. Älä koskaan muutu, Game Of Thrones. Ketään ei taida yllättää, että annan Game Of Thronesin uusimmalle tuotantokaudelle täydet viisi tähteä. Sarja vaan on nyt niin hyvä. Myönnän kyllä, että arviossani objektiivisuus on jäänyt pahasti faniuden jalkoihin.

Tervetuloa Dinomaailmaan!

Legendaarinen Jurassic Parkin tarina jatkuu Jurassic World-nimisen leffan muodossa. Koska alkuperäiset on tullut katsottua ja pidettyäkin vielä, päätin katsoa myös jatko-osan.Varo juonipaljastuksia!

Jurassic Parkin tapahtumista on kulunut jo kauan. Uusi, entistä ehompi, Jurassic Worldkin on toiminut jo yli 20 vuotta. Puistolla on kuitenkin ongelmansa, sillä vaikka vielä toistaiseksi kävijöitä rittääkin, yleisön mielenkiinto on lopahtamassa. Ninpä puiston ylläpito- ja tutkimuskulut hipovat taivaita. Puiston johtajalla Clairella (Bryce Dallas Howard) on ratkaisu ongelmaan.

Hän päättää kehitellä epäilemättä puistoa vakuuttavan vakuutusyhtiön harmiksi kaikkein hurjimmista dinosauruksista kootun, Indominus rex-hydridin, josta tulee tietenkin täysi psykopaatti. Henkilökohtaista ulottuvuutta lisää se, että myös Clairen sisarenpojat, Zach (Nick Robinson) ja Gray (Ty Simpkins), vierailevat puistossa samaan aikaan. Lienee sanomattakin selvää, ettei se pääty hyvin.

Luvassa on siis sisältöpuhdas katastrofileffa, Jurassic Parkkien henkeen. Elokuva muistuttaa mutenkin edelltäjiensä, paikoittain liikaakin. Jurassic Parkin faneille ei löydy juuri mitään uutta, mutta he eivät kyllä joudu pettymäänkään. Opetuskin on sama: Ihmisten ei kannata puuttua luonnon aikaansaannoksiin. Opetuksesta huolimatta elokuva pysyy pelkkänä viihteenä.

Blue

Elokuvan tekijät ovat sanoneet tekevänsä dinosauruksista eläimiä hirviöiden sijaan. Ratkaisu toimiikin erinomaisesti, varsinkin kuin erikoistehosteet ovat huippuluokkaa. Jopa niin hyviä, että dinosaurukset, kuten raptori Blue, varastavat show ihmisiltä ihan kymmenen-nolla ihmisten ollessa käveleviä kliseekimppuja.

Siitäkin huolimatta heistäkin välitti. Ainakin järjen äänenä kiinnostavasta, rakkauden kohteena ei niinkään, Owenista. Toisaalta ei ihme, sillä romanssin toinen osapuoli on tiukka työholisti, joka viettää elokuvan ensimmäisen osan elokuvasta yrittäen pelastaa lähinnä oman nahkansa. Pojat ovat sitä pahinta tyyppiä: yli-innokas pikkupoika ja ärtyisä teini. Siksi en oikein samaistunutn heihin.

Hahmoista viis. Elokuvan parasta antia on toiminta. Jurassic World loistaakin erinomaisesti toiminta- tai seikkailuelokuvana. Varsinkin loppukohtaus oli huippuhyvä. Siinä mm. Edellisistä elokuvissa pahiksen roolin saanut T. Rex teki comebacin. Tällä kertää se jäi kuitenkin pienemmäksi pahaksi. Tietyllä tavalla olento toimikin ihmisten puolella.

Jurassic World yhdistelee onnistuneesti uutta, vanhaa ja lainattua. Jos pidit edellisista osista, pidät melko varmasti myös tästäkin. Huomaa sana “melko”. Takuita en tässä anna. Neljä ja puoli tähteä. Puoli tuli pelkästä franchisenestä.

Vanha kesäteatteri – Uusi näytelmä

Heinolan kesäteatteri esittää joka vuosi jonkin uuden, tähtinäyttelijöitä täynnä olevan, näytelmän. Tämänvuotinen Ulkomaalainen-niminen näytelmä kertoo rauhaa rakastavasta lomalaisesta. 

Yksi asia on varma kesän merkki. Nimittäin Heinolan kesäteatterin komedia. Tänä vuonna vuorossa on Larry Shuen komedia, erillaisuuden pelolle naurava, Ulkomaalainen, jonka näin sen oikein ennakkonäytöksessä. Lavalla nähdään mm. Anu Sinisalo, Ulla Tapaninen ja Iikka Forss. Ohjaajana jatkaa kolmatta kesää Jaakko Saariluoma.

Charlie rakastaa omaa rauhaa. Hän haluaa olla vain omissa oloissaan. Se ei kuitenkaan onnistu niin helposti, sillä hän joutuu lomailemaan erilaisia persoonallisuuksia täynnäolevassa majatalossa. Charlien ystävä keksii tähän ratkaisun: Hän keksii väittää Charlieta ulkomaalaiseksi. Siitä seuraakin monenlaisia tilanteita, kun Charlie pääsee osaksi muiden ennakkoluuloista.

Ulkomaalainen oli pienoinen pettymys. Yleensä kesäteatterissa saa nauraa itsensä kipeäksi, ei kuitenkaan tällä kertaa. Hauskojakin hetkiä kyllä löytyi, mutta ei niin paljon kuin yleensä. Syy ei ole niinkään näytelmässä, sillä sen tyyli poikkesi edelliskesäisistä. Yleisy, ainakin minä, on kuitenkin tottunut erilaisiin näytelmiin Heinolan kesäteatterilta.

Sitten siihen, mikä on hyvää. Näyttelijät olivat huippuluokkaa, niin kuin tavallista. Teemakin on tärkeä, vaikka sitä käsiteltiinkin vain pintapuolisesti. Hyvät puolet eivät kuitenkaan ylitä pahoa tällä kertaa. Kaksi ja puoli tähteä.

Zombi-Liv kittää ja kuittaa

iZombien ensimmäinen kausi sai vähän aikaa sitten päätöksensä. Finaalijaksoa kutsutaan nimellä Blaine's World. Jaksossa on kuitenkin kyse paljon isommista asioista.

Aikaisemmin tapahtunutta: Blaine otti Majorin vangikseen. Livin salaisuus paljastui peytonille, joten hän lähti. Olinpaikka tuntematon. Liv sai tietää, että Max Rager-energiajuoma liittyy olennaisesti zombien syntyyn. He liittyvät myös nuorien kuolemaan. Ravi puolestaan yrittää kehitellä parannuskeinoa zombismiin. 

Tämän viikon uhri on viimejaksossa tapaammme Theresa, joka siis kuoli jakson lopussa nähtyyn hotellihuoneeseen. Nuorella naisella ei ole mitään erikoiskykyjä, sarkastisuutta lukuunottamatta. Sen sijaan hänen muistonsa tulevat hyödyksi. Onhan hänellä paljon tietoa Max Ragerista, luultavammin toisen kauden päävastustajasta.

Hänen murhansa selvittäminen johtaakin suoraan Max Rageriin. Theresan murhasi kuitenkin hänen ystävänsä Cameron. Syy: Bändi oli saanut käsiinsä dokumentin Max Ragerin psykoottiseksi tehneistä ominaisuudesta ja he ajattelivat myydää sen takaisin yhtiölle. Cameron tuli kuitenkin ahneeksi ja halusi pitää kaikki rahat itsellään. Loppu onkin sitten historiaa.

Jäljet johtavat heidän tulevaan energiajuomauutuuteen Super Maxiin, jonka ansiosta ihmisten ei tarvitsisi enää nukkua. Melko hyödyllinen tuote siis, kunhan yhtiö onnistuu eliminoimaan yhden pienen sivuvaikutuksen: zombiksi muuttamisen. Mitä kaikkea voisikaan tehdä, jos ei tarvitsisi nukkua?

Cameron myykin muistion itse, mutta tulee samalla kääntäessä yhtiön vihan iseensä. He yrittävätkin tappaa hänet vanhalla kunnon autopommilla. Keino kuitenkin osoittautui tehottomaksi. Yhtiö ei ehtinyt yrittää toista kertaa, sillä eräs poliisi huomaa hänet. Pojan onneksi häntä epäillään syystäkin kaveriensa murhasta. Max Ragerin epäonneksi Theresalla on vielä yllätys hihassaan.

Ne muistiot Max Ragerin vahingollisuudesta löytyvät hänen koneeltaan. Liv lähettääkin ne lehdistölle. Samoin kuolleen toimittajan, Rebekan, artikkelin aiheesta. Yhtiä ei kuitenkaan ole lähelläkään tuhoutumista. Itse asiassa luultavimmin Liv herätti nukkuvan karhun, eikä todellakaan lempeän sellaisen. Kyseinen karhu lieneekin toisen kauden bigbad.

Rikoksen selvittämisen lisäksi jakson alkuosassa tapahtui myös muuta tärkeää. Zombirotta parani, joten zombismiin löytyy nyt parannuskeino. Lääkettä on kuitenkinvain yhdelle, joten Ravin pitää klehittää lisää. Sen pitkäaikaisvaikutuksistakaan ei tiedetä mitään. Saatika sitä, toimiiko se ihmiszombeille. Niinpä Livin parannus eläväksi on vielä pitkän matkan päässä, jos sielläkään.

Finaalin loppuosan tähti on kylmäkaappiin vangittu Major, joka ei suostu kertomaan varastamiensa aivojen sijaintia, edes kylmäkaappiin suljettuna. Mies saa konkreettisesti nähdä, mitä hänen pojilleen on tapahtunut. Yksi niistä roikkui koukuista kuolleena, aivot poistettuina. Blaine jopa tarjaa Majorille keittoa, jossa kyseisen pojan aivot olivat.

Blaine huopmasi Livin ja Majorin yhteyttä. Niinpä hän soitti Liville ja kertoi pitävänsä Majoria vankinaan. Hän vaihtaisi miehen aivoihin. Liv antaakin pakotettuna aivot Blainelle. Blaine ei kuitenkaan pidä omaa osaa sopimuksesta. Zombin harmiksi Major kuitenkin pääsee vapaaksi omin voimin ja menee hakemaan koko asearsenaalinsa. 

Sitä seurasi hieman epäuskottavaa tulitusta. Sosiaalityöntekijä tuskin olisi oikeasti voittanut zombit niin helposti. Eikä hän kyllä voittanutkaan, sillä tulitaistelun jälkeen tullut Blaine ehti puukottaa sankaria. Majorin onneksi Liv saapuu paikalle Blainen pettämisestä suivaantuneena. Hän ampuukin Blainea. Yhtä'äkkiä Major ei ole ainoa aseellinen hyvis.

Blaine kuitenkin huomautta, että häntä ei kannata tappaa, sillä misä hänen kasvattamansa zombiepopulaatio saisi aivoja syödäkseen. Näin ajatellen maailman suurin uhka onkin Major. Hän kun yritti tuhota koko Blainen bisnekssen. Pahimmassa tapauksessa se johtaisi zombimaailmanloppuun.

Liv kuulee Majorin äänen ja menee hänen luokseen. Hän löytääkin Majorin maasta verisenä.
Blaine kertoo Majorille Livin olevan zombi. Pääsääntöisesti siksi, että on kusipää. Blaine yrittää tappaa Livin, joten hänelle ei jää muuta mahdollisuutta, kun parantaa Blaine. Ratkaisu on viisas. Näin Blainesta ei ole enää uhkaa, ainakaan niin paljon kuin aikaisemmin ja zombit saavat aivoja syödäkseen.

Eikä vain itsensä. Liv nimittäin ei halua Majorin kuoleman, joten hän tekee ainoan teon, mitä voi: muuttaa Majorin zombiksi. Major ei ole tästä ymmärettävästi iloinen. Saatika siitä, miten Liv valehteli hänelle. Hyvästä syystä, mutta kuitenkin. Tavallaan Major siis kuoli tässä jaksossa, ei Peyton, niin kuin arvelin. Nainen on edelleen poissa. Häntä ei nähty koko jaksossa.

Major ei pelkästään kuollut. Hän heräsi eloon. Liv ei nimittäin käyttänyt kaikkea vielä nimetöntä zombismin parannuslääkettä Blaineen. Niinpä hän ehti pelastaa Majorin. Valitettavasti sillä on seurauksensa. Jos nyt ajattelette, että jakson henkilökohtaiset vaikutukset jäävät näin vähänsi, olette väärässä.

Livin ensimmäistä työpäiväänsä aloittava veli Evan joutui poliisipäällikkö Suzukin räjäyttämän pommin uhriksi. Sen on tarkoitus peittää MeatCutessa tapahtunut. Evan on teholla ja tarvitsee oman veriryhmänsä verta, Livin verta. Se kuitenkin tuo ongelman. Livin veri tekisi hänestä zombin. Siksi Liv päättikin kieltäytyä antamasta vertaan.

iZombien ensimmäisen kauden finaali oli erilainen kuin alunperin odotin, lukuunottamatta Blainen kohtaloa. Alkujakso oli hyvin tavanomainen sarjalla ja hyvä niin.Tavanomainen iZombien kun on enemmän kuin hyvä sarja. Loppuosa oli vielä alkuosaakin parempi. Kokonaisuudessaan jakson kummatkin osat toivat siihen sitä jotakin.

Jokatapauksessa jakso tarjosi kaikkea, mitä sarjan viimeiseltä jaksolta sopii odottaakin. Yksi valittamisenkin aihe löytyi: Liv jäi hieman sivuosaan. Jakson todellinen sankari oli Major. Annan sille viisi tähteä. Saman verran antaisin myös koko ensimmäiselle kaudelle. En todellakaan kadu sitä, että rupesin katsomaan sarjaa.

Elämä avaruusolentojen kanssa jatkuu

Tätä on jo odotettu. Nimittäin scifidraama Defiancen toista tuotantokautta. Kausi sijoittuu noin yhdeksän kuukautta edellisen kauden loppumisesta ja paljon onkin ehtinyt tapahtua.

Älä katso Defiancen toista ennen kuin olet tutustunut ensimmäistä. Sen verran jatkuvajuoninen sarja on kuitenkin kyseessä. Kauden katsoneet saavat nyt muistinvirkistämistä. Tiiviostän nimittäin sarjan ja ensimmäisen kauden tärkeimmät palat ennen viimeisimmän kauden arvostelemista. Varo Juonipaljastuksia.

Lyhyesti sanottuna Defiance perustuu lähitulevaisuuteen, jossa ihmisten lisäksi maata asuttavat myös Votaneiksi kutsuttujen avaruusolentojen kahdeksan eri rotua. Rotuihin kuuluu mm. Vitivalkoiset ja sivistyneet castit, hengelliset Irathientsit ja huippuälykkäät indogeeneistä. Sarjassa seurataan Defiancen kaupunkia, jossaVotanit ja ihmiset elävät jonkinlaisessa yhteisymmärryksessä keskenään.

Maailma on muuttunut Votaneiden tulon myötä, vieläpä erittäin dramaattisesti. Votanien tulo aiheutti sodan heidän ja ihmisten väälillä. Sota muutti Maapallon enimmäkseen asuinkelvottomaksi. Sellaisa nykyajan mukavuuksia, kuten internettiä ei ole. Onneksi vastapuolet tajusivat solmia rauhan, joten edes jotain jäi jäljelle.

 Päähenkilönä hyörii Han solomainen Joshua Nolan (Grant Bowler) ja hänen adoptiotyttärensä Irisa (Stephanie Leonidas). Toiselle kaudelle mentäessä Joshua etsii kadonnutta tytärtään

Kaupungissa asuu myös mm. ex-pormestari Amanda, joka pyörittää nyt siskonsa omistamaa bordellin ja baarin risteytymää NeadWantia, jonka edellinen omista, Amandan sisko on kadonnut Kenya, luultavasti kuollut.

Syyllinen on juonikas Kenyan ex-rakastajatar Stahma Starr (Jaimie Murray), jonka pormestarin paikan vienyt mies vangittiin tämän tappaessa Tasavalla sotilaan. Paikka siirtyi karismaattiselle tasavaltalaiselle Niles Pottinger ( James Murray). Muita pelaajia kaivoksilla rikastuneet McCawleyt, joiden tytär Christie (Nicole Muñoz) on naimisissa Starrien pojan Alakin (Jesse Rath) kanssa.

Defiance on pysynyt tyylillleen uskollisena. Tämä on lähinnä hyvä asia, joskin sarja pysyi vähän turhankin samanlaisena. Vaihteluhan virkistää, mikäli vanhaa sanontaan uskomista. Scifielementistä piti huolen Irisa ja hänet puolelleen saanut avaruusalus Kaziri. Storyline estikin sarjan muuttumista pelkäksi saipuaoopperaksi.

Uuttakin löytyy. Toinen kausi on edellistä synkempi. Minusta se sopii sarjalle. Huumoriakaan ei ole unohdettu. Maailmastakin saatiin selville vaikka mitä. Pidin erityisesti siitä, että jotkin ihmiset pukeutuvat casteiksi ja tapaavat puoli salaisella klubilla. Yksityiskohta toi uskotavuutta sarjan mytologiaan. 

Vaikka peruslänkkärin sankaria muistuttavalla Joshualla onkin oma viehätyksensä, suosikiksi hän ei kuitenkaan yltänyt tällä kaudellakaan. Se kunnia kuuluu edelleen Stahma Starrille, joskin hän ei ole enää niin ylivoimainen suosikki. Parhaat one-linerit kuuluvat kuitenkin Doc Yewll (Trenna Keating). Irisa puolestaan ei esiintynyt tällä kaudella edukseen, vaikka pidinkin hänestä ensimmäisellä kaudella.

Uusista hahmoista pidän erityisen paljon armeijan propagandaa tekevästä Berlinistä (Anna Hopkins). Odotin hahmolta jotain muuta sarjan alusta, mutta onenksi olin väärässä. Inhoan kauden pahiksena epäonnistunutta pormeari Pottingeria. Enimmäkseen huonon motiivinsa taki. Jonkun tietyn naisen saaminen ei ole tarpeeksi hyvä syy. Cai puolestaan oli vain tylsä. Muissa hahmoissa ei ole niin valittamista kuin kehumistakaan.

Defiancen toinen kausi oli viihdyttävää scifiä, mutta se olisi voinut olla parempaakin. Onneksi hahmot pelastavat sarjan. Neljä ja puoli tähteä. Sarja jatkuu vielä kolmannellakin kaudella. On spekuloitu, että sarjan ympäristö muuttuisi ainakin yhden sukupolven verran ja täten koko ympäristö muuttuisi. En kuitenkaan usko sitä. Joshua ja Irisa eivät ole sarjan ainoat hahmot.

Veri lentää kreikkalaisten ja persialaisten ottaessa yhteen - Tällä kertaa merellä

Defiancen toista tuotantokautta ja muita hyviä Netflixin näyttämiä sarjoja odotellessani päätin käydä elokuvien puolella. Löysinkin kohtuullisen uuden 300:Imperiumin nousu elokuvan.

Spartan kuningas Leonidasin kamppailessa Persian jumalkuningasta vastaan 300 miehen voimin kreikkalaiskenraali Themistoklesin (Sullivan Stapleton) taistelee samaa vihollista vastaan toisella rintamalla laivastonsa kanssa. Vastapuolta komentaa pahamaineinen Artemisia (Eva Green), jolla on hyvä syy vihata kreikkalaisia. 

Elokuvassa päästään myös viholisten saappaisiin. Elokuvassa kerrotaankin niin Xerxeksen kuin Artemiksenkin tarinaa. Lyhyesti: Elokuvan päähenkilö tappoi Xerxeksin isän. Kreikkalaiset puolestaan tuhosivat artemisian kylän ja pitivät häntä lukittuna laivan ruumaan, jossa he raiskasivat häntä aina mielen tehdessä.

Esikuva eli alkuperäinen 300-elokuva on hyvä olla katsottuna, vaikka jako-osa ei vie alkuperäisen 300:n tarinaa merkittävästi eteenpäin. Päähenkilö kun kuoli ensimmäisen elokuvan lopussa. Jatko-osa tyytyykin laajentamaan tarinaa. Elokuvasta löytyykin luonnollisesti paljon viittauksia edelliseen osaan, niinpä se edelliselle osalleen hyvin uskollinen. 

Pääpaino on jälleen kerran verisillä yhteenotoilla. Elokuvassa onkin vain kahdenlaisia kohtauksia: taisteluita ja valmistautumisia taisteluun. Verta ja väkivaltaa siis riittää, jopa enemmän kuin edeltäjässä. Sellainen pikkuasia kuin historiallinen todenmukaisuus on unohdettu täysin. Persialaissodan taistelut tarjoavat lähinnä vain hyvän kehyksen elokuvalle. 

Taistelut keskittyvät tällä kertaa veteen. Kummankin maan laivastot saavatkin tehdä työtä palkkansaeteen. Meritaistelut olivatkin katselemisen arvoisia, vaikka ensimmäisen taistelun lopputulos näytti olevan enemmän sattuman, kun sotataidon seurausta. Itselleni meritaistelut ovat jääneet vieraammaksi, joten vaihtelu virkisti.

Themistokles puolestaan jää kauaksi edellisen osan Leonidaksesta (Gerard Butler). Hänestä tehtiin Hollywood-sankarin arkkityypiksi. Siis ilman perhettä suojeltavanaan. Themistokles välittää vain Kreikasta. Hahmoista Artemisia on ehdoton suosikkini. Hän on sopivan ovela, mielipuolinen ja verenhimoinen. Takaumat puolestaan saivat katsojat ymmärtämään häntä. 

Naisnäkökulmaa tarjoaan Artemisian lisäksi myös Lena Headeyn (Game Of Thronesin Cersei) näyttelemä spartalaisten kuningatar Gorgo. Elokuvassa seurataan Themistoklesen ystävän ja tämän pojan tarinaa. Kummatkin ottavat osaa taistelun. Muut hahmot jäivät vähemmälle käsittelylle. Niinpä katsojat eivät välittäneet, vaikka heitä kuoli kasapäin, kummaltakin puolelta.

Imperiumin nousu ei petä alkuperäisen elokuvan faneja. Itsekin jaksoin sitä katsella ihan ilokseni. Se ei kuitenkaan tuo mitään uutta, eikä siksi ylläkään edeltäjänsä tasolle. Tuiivistetysti elokuva on katsomisen arvoinen, mutta ei mitenkään erikoisen muistettava. Kolme tähteä.

Muistot säilyvät ihmisten kuoltua- Kirjaimellisesti

Tulin katsoneeksi uuden Stitchers-nimisen sarjan avausjakson. Ihan yleisestä mielenkiinnosta. Nyt on aika kertoa sarjasta ja samalla arvostella sen ensimmäinen jakso. JUONIPALJASTUKSIA!

Stitcherssin päähenkilö on nerokas CalTech:in opiskelija ja hieman Continuumin Kiera Cameronin kopio Kirsten, joka käsii vaivasta nimeltä temporal dysplasia, eli suomeksi hän ei tunne ajan kulumista. Se myös tekee hänet emotionaalisesti etäiseksi. Esimerkiksi hän ei osoittanut tunteitaan kuollutta ottoisäänsä kohtaan, koska hänen kuolemansa oli hänelle heti tuttu. 

Aloitusjaksossa hän tutustuu huippusalaiseen organisaatioon, johon kuuluu neroras neurologi Cameron (Kyle Harris), Cameronin sidekick Linus (Ritesh Rajan) ja ryhmän pomo Maggie (Eurekan Salli Richardson-Whitfield). Heitä avustaa myös Kirstenin huonetoveri ja tietokone-expertti Camille (Warehouse 13:n Allison Scagliotti).

Ryhmä lähettää Kirstenin kuolleiden alitajuntaan, jossa hän pääsee käsiksi henkilön muistoihin. Muistoja hän käyttää rikosten, usein murhien, selvittämiseen. Usein on kuitenkin kyse myös isommasta kuviosta. Esimerkiksi ensimmäisessä jaksossa, A Stitch in Time, ryhmä etsii kadonnutta pommia kuolleen pommittajan ja alan asiantuntijan muistojen avulla. 

Idea ei ole niin uusi kuin saattaa ehkä vaikuttaa. Nykyäänhän melkein joka toinen nuori aikuinen omaa tai huomaa omaavansa erikoiskykyjä ja käyttää niitä maailman pelastamiseen tai edes murhien selvittämiseen. iZombie tulee nyt ensimmäisenä mieleen. Stitchers kyllä kärsii vertailussa, mutta olenkin katsonit iZombia pidemmän aikaa.

Sarja sekoittaa eri genreä, mikä minusta on sille vaan eduksi. Rukossarjoja on televisiossa pilvin pimein, niinpä genre tarvitsee päivittämistä. Tyylien sekoittamisesta huolimatta lopputulos on yllättävänkin tavanomainen. Se kuitenkin riitti herättämään kiinnostukseni, jos ei ihan lempisarjoikseni nostakaan.

Yksi asia vaivasi minua melkein koko jakson ajan. Jos päähenkilö pääsee ihmisten muistoihin, miksi hän ei näe asioita hänen näkökulmastaan, vaan on eräänlainen sivustakatsoja. Liittyykö se hänen kykyynsä? Minusta sarja olisi toiminut paremmin, jos ihminen olisi uhrin asemassa. Se voisi tuoda sarjaan tietynlaista henkiklökohtaisuutta. Ehkäpä yleistö välittäisi silloin uhrin kohtalosta.

Päähenkilö on yhä yleistyvää tyyppiä. Kirsteniä on verrattu mm. Rillit huurussa-sarjan Sheldoniin, Sheldonin hyväksi. Miksi? Osittain kai Sheldonin huumoriarvon takia ja tuttuden takia. Pieni feministi minussa sanoo, että kyseessä voi olla myös sukkupuoli. Tunnekylmät miehet saattavat olla paljon hyväksytympiä kuin naiset. Luultavasti kuitenkin ylianalisoin asiaa.

Sen sijaan en innostunut muista hahmoista, ainakan vielä. Voi tosin olla, että ongelma korjaantuu ajan kanssa. Kun heihin on tutustunut enemmän. Kirstenille ja Cameronille povataan romattista suhdetta. Näin voikin tapahtua, mutta itse en näe sitä, ainakaan vielä. Osasyy siihen lienee mielessäni oleva yhteys Liviin ja Raviin (iZombiessa). Heillä kuin on vakaa ystävyyssuhde.

Kaiken kaikkiaan sarja on lupaava, mutta korjattavaa vielä on. Katson sarjasta ainakin vielä pari jaksoa, todennäköisesti enemmänkin. Kirjoittamaton sääntä onkin, että tv-sarjaa kannattaa katsoa neljä jaksoa, ennen kuin päättää katsooko jatkaako sen katsomista. Mielipiteeni voi muuttua vielä kumpaan suuntaan tahansa. Kolme tähteä eli ihan ok, mutta ei nyt maata mullistava.

Tiedän mitä teit viime kesänä-zombi edition

iZombie lähenee loppuaan ja panokset kovenevat. Sarjan 12. jaksossa Dead Rat, Live Rat, Brown Rat, White Rat Liv saa syödäkseen kahden eri teini aivot.

Aikaisemmin tapahtunutta: Ravi keksi viimein parannuskeinon zombismiin, ainakin melkein. Labrassa ollut zombihiiri, nykyisin pelkästään hiiri, parani. Major sai tietää zombeista, eikä hän suunnittele mitään hyvää heidän varalleen. Blaine puolestaa etsii tappamansa astronautin aivoja. Liv törmäsi yhteen Max Rager kanssa ja teki vahingossa heidän palkkatappajastaan, Sebastianista, zombin.

Tämän viikkoinen jakso valoittaa hieman teinien maailmaa Tiedän mitä teit viime kesänä-elokuvan tyylisesti. Kyseessä on kuulemma Rose McIverin (Livin näyttelijän) mielestä kauden paras jakso. Kuulin sen kuitenkin ns. hevosmiesten tietotoimistolta eli en voi taata tiedon luotettavuutta. Jakso oli hyvä joka tapauksessa, kauden parhaimpia jopa. Paljon lainaamaansa elokuvaa parempi.

Ryhmä kännisiä nuoria ajelee rauhassa autollaan. Varomattomuuttaan he tulevat yliajaneeksi tiellä kävelleen miehen. Nuoret päättävät salata asian. Asia ei pysy kauaa haudattuna ja heidän yliajamansa mies hyökkäsi tytön kimppuun tappaen tämän. Katsojat saattavat tunnistaa miehen. Hän on kukas muu kuin Sebastian, Livin tappamista yrittänyt ammattitappaja. Muut teinit pääsevät pakoon. 

Asia on loppuun käsitelty, kunnes poliisi löytää kuolleen tytön, pari viikkoa myöhemmin. Niinpä syö kuolleen tytön, herttaisen Liv cheerleaderin aivot. Juoni tiivistyy, kun toinenkin nuorista murhataan. Asshat-bändissä soittavan pilviveikon. (Se on bändin oikea nimi, nykyajan nuoret). Vaikka toisen heistä tappoi kieltämättä Sebastian, toisen kohtalo on vielä epävarmaa. Pilviveikon aivoja ei viety.

Sebastian hyökkäsi Livin kotiin, mutta onneksi Liv sai tapettua hänet, nyt pysyvästi. Peyton kuitenkin näki tapahtuman, joten Liville ei jäänyt muuta mahdollisuutta kuin kertoa totuus. Ymmärrettävästi järkyttynyt Peyton lähti, kukaan ei tiedä minne. Saa nähdä, hyväksyykö Peyton koskaan asian täysin. 

Clive on siis ainut pääryhmästä, joka ei tiedä zombeista. Valinta on mielenkiintoinen, sillä hyvin usein Cliven kaltainen kokenut poliisi olisi saanut Majorin roolin. Onhan poliisilla paljon sosiaalityöntekijää enemmän kokemusta kaikesta siitä, mitä zombien tappamiseen liittyy. Tuskin Clibve olisi kuunnellut itseapu-kasettia ennen mahdollisesti vaarallisen paikan tutkimista.

Majorista puheenollen. Hän jatkaa synkkää, mahdollisesti itsetuhoisaa, tietään. Mies osti lisää aseita, entistä tehokkaampia. Sosiaaliviranomaiset tuntevat näköjään melkoisia hämärähemmoja. Hän jatkoi zombien tutkimista keskittyen niiden tappamiseen. Kaikesta sitä Youtube-video löytyy. Lisäksi hän tutki MeatCutea esittäen terveystarkastajaa. Hullun hommaa, sanon minä.

Majorin storylinesta on kasvanut yksi kauden kiinnostavimmista. On vaikea uskoa, että kyseessä on sama mies kuin pilotissa tai olisi, jos ei olisi nähnyt hahmon muuttuvan vähitellen. Niin kaukana hän on liiankin täydellisestä kauniista pojasta Livin ex-kihlatusta. Pakko myöntää, että alussa en välittänyt hahmosta. En inhonnutkaan, vaan pidin häntä vain tylsänä.

Teitä varmaan kiinnostaa myös parantuneen hiiren kohtalo. Sille ei käynnyt hyvin, sillä hoito paransi ehkä sen zombismista, mutta se ei onnistunut pitämään hiirtä elossa. Raukka! Se oli niin söpö ja Ravi juuri nimennyt sen sopivasti Hopeksi ja ostanut eläimelle hienon juoksupyöränkin. Ravi ei kuitenkaan luovuta niin helposti. Hänellä onkin jo toinen zombihiiri. Toivottavasti sille käy paremmin.

Lopussa yksi nuorista ja samalla Asshat-bändin jäsenistä , soitti hätänunmeroon. Syyllinen ei ole Sebastian. Hänhän kuoli jo aikaisemmin. Kuka sitten? Max Rager? Blaine? Joku uusi? Kenties Sebastianin tekemä zombi. Lisäksi Major jäi Blainen vangiksi ja Livin veli haki MeatCutesta avautunutta lähetin paikkaa.

Ravi ja Liv tarjosivat taas jakson parhaat one-linerit. Muutenkaan huumoria ei ole unohdettu. Sitä löytyi alussa paljonkin. Jakso kuitenkin muuttui vakavasti hyvin nopeasti. Itseasiassa juuri se muutos hauskasta synkäksi teki jaksosta hyvän. Finaalin on vaikea ylittää sitä, mutta eiköhän se onnistu. iZombiessahan melkein jokainen jakso on edellistä parempi.

Jaksossa ei ollut mitään, mistä en olisi pitänyt. Tarina, huumori ja hahmot olivat hyviä. Jopa aivot tarjosivat hyviä hetkiä. Se oli iZombieta parhaimmillaan. Viisi tähteä. Olisko ensimmäistä kertaa sarjan historiassa?