Orpolapset surkeiden sattumusten keskiössä

Lemony Snicketin Surkeiden Sattumuksen Sarjaan perustuva elokuva ei  menestynyt odotetusti. Kirjasarjan elävöittämistä yritti vasta äskettäin myös Netflix, paljon paremmalla menestyksellä.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää paljastuksia sarjan juonesta. Ei paljon, mutta kuitenkin. Lue siis omalla vastuullasi.

Tulipalon viedessä Baudelairesin lapsien eli keksijänero Violetin (Malina Weissman), kirjaviisas Klausin (Louis Hynes) ja kovahampainen Sunnyn (Presley Smith) vanhemmat, lapsiparat joutuvat heidän valtavaa perintöä havittelevan, ilkeän, Kreivi Olafin (Neil Patrick Harris) kynsiin. Luulisi, ettei sen pahemmaksi voisi enää mennä. Väärin, sillä se on kuitenkin vasta alkua surkeille tapahtumille.

En ole asiantuntija, mitä Surkeiden sattumuksen Sarjaan-tulee. Sarjan kirjat eivät ole minulle kovin tuttuja ja vaikka olen nähnyt elokuvan, siitä on jo jonkin verran aikaa. Niinpä jätän tarina eri esitysmuotojen vertailun sikseen. Ainakin melkein. Sen verran voin sanoa, että sarjaversio oli minusta elokuvaversiota parempi, sillä tarina vaatii paljon enemmän aikaa kuin elokuvan tarjoamat vajaat kaksi tuntia.

Surkeiden Sattumusten Sarja on ehdottomasti katsomisen arvoinen Netflix uutuus. Huolimatta siitä, että se yrittää väittää muuta jo tunnuslaulussaan. Juoni oli mukaansa tempaava, vaikka sillä olikin oma kaavansa. Se on kuitenkin tyypillistä melkein, mille tahansa sarjalle. Lisäksi se näyttää hyvältä, paikoittain hyvinkin steampunkmaiseen visuaaliseen ilmeeseen on selvästi panostettu oikein tosissaan.

Se oli myös hauska, erityisesti Lemony Snicketin osuuksien kohdalla. En voisikaan kuvitella sarjaa ilman miehen dialogeja, jotka varoittavat katsomasta sarjaa, selittävät milloin mitäkin sanaa tai vihjaavat yksityiskohtia itse hänen hahmoonsa liittyen. Ainakin jos vihjeisiin on uskominen, hänellä on kertojaakin tärkeämpi rooli sarjassa. Sitä ei ole vielä selvinnyt, millainen se tarkalleen ottaen on.

Toiseksi suurin hauskuuden lähde oli Kreivi Olaf ja hänen toinen toistaan surkeimmat valepukunsa. Hauskuutta löytyi myös hänen apureistaan, jotka itsessään olivat paitsi harvinaisen epäpäteviä, niin myös hahmona harvinaisen tylsiä ja yksiulotteisia. Luultavasti tarkoituksella. Hauskoja kohtia löytyi kyllä muitakin, mutta niitä en erikseen mainita. Muuten tekstistä tulisi älyttömän pitkä.

Hahmoissakin oli onnistuttu erinomaisesti. Päähahmot ovat samaistuttavia ja heidän näyttelijänsä suoriutuivat työstään hyvin, nuoresta iästään huolimatta. He näyttivätkin osaansa sopivalta. Sivuosista, joita tähdittämään oli saatu monia tuttuja kasvoa, suosikkini oli Monty-setä ja inhokkini herra Poe. Roistoista toistaiseksi pelottavin oli Catherine O'Haran Georgina Orwell.

Täydellinen ei Surkeiden Sattumusten Sarja kuitenkaan ollut. Toisin kuin äskeisestä ylistyksestä voi luulla. Miinuksena mainittakoon, että kreivi Olaf ei ole kovin pelottava. Lisäksi joidenkin aikuishahmojen hyödyttömyys alkoi käydä vähän rasittavaksi. Oman sivujuonen saavat ”Äiti” ja ”Isä” olivat puolestaan täysin turha lisäys sarjaan tai niin ainakin näyttää ensimmäisten kahdeksan jakson jälkeen.

Surkeiden Sattumusten sarja on erinomaista koko perheen viihdettä. Netflix osoitti jälleen kykynsä laatusarjojen hankintaan. Vanhanaikaisen television olisi jo aika vapista. Täydet viisi tähteä.