Sisäisiä riitoja Lohikäärmeen talossa

Arvostelin viimeksi Taru Sormusten Herrasta:Mahtisormukset. Nyt arvosteluvuoron saa samoihin aikoihin alkanut toinen legendaarisesta materiaalista tehdyn fantasiasarja House of Dragon.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää paljastuksia House Of Dragonin ensimmäisen kauden ja siinä samalla sarja  lähteenä toimivasta Fire and Blood-kirjan juonesta! Lue omalla vastuullasi.

Kuningas Viserys Targaryenin (Paddy Considine) valtakausi on sujunut rauhalisissa merkeissä. Kuninkaalta puuttuu vain yksi asia, poikalapsi perijäksi. Koska ilmiselvin perijä, hänen veljensä Daemon (Matt Smith) on liian arvaamaton kuninkaaksi, Viserys laittaa tyttärensä Rhaenyran (Milly Alcock ja Emma D'Arcy) perimyslistan kärkeen. Tämä kuitenkin herättää sovinististen lordien vihan. 

Tilaisuuteen tarttuu kuninkaan Koura Otto Hightower (Rhys Ifans), jonka juoniin hänen tyttärensä Alicent (Emily Carey ja Olivia Cooke ) huomaa pian joutuvansa. Otto  huomaa kuitenkin saavansa varteenotettavan vastustajan Daemonista ja merisodassa kunnostauneesta, eikä yhtään häntä itseään vähemmän juonikkaasta, lordi Corlys "Sea Snake " Velaryon (Steve Toussaint).

En kadehdi House of Dragonin tekijöitä. He saivat taakakseen sekä Game of Thronesin hyvyys kuin sen viimeisempien kausien huonoudenkin. Ja sitten vielä katsojien odotukset. Olisi vähättelyä sanoa, että ne olivat korkealla, varsinkin Game of Thrones fanien kohdalla. Ilokseni voin sanoa, että ne eivät vain täyttyneen, vaan myös ylittyivät.

Juuri tämän paremmaksi fantasia ei voi muuttua. Siitä pitivät jo Game of Thronesista tutut vahvuudet eli moniulotteiset hahmot, kiehtova poliittinen toimista, fantastiset elementit, kuten lohikäärmeet ja kaikin puolin ammattimainen tuotanto huolen. Pidin silti vielä enemmän Game of Thronesin ensimmäisestä kaudesta, mutta en paljolla.

Vaikka sarja seurasi lähdeteostaan Firea ja Bloodia suhteellisen uskiollisia, joitakin muutoksi oli tehty. Lähinnä medioiden, tv-sarjan ja käytännössä tietokirjan, fiktiivisesta historiasta tosin, erojen takia. Suurimmista muutoksista minulla ei ole mitään sanottavaa ja olisin tehnyt niistä vain kaksi samoin kuin kirjassa: Joffrey Lonmouthin (Solly McLeod)  sekä Lucerysin (Elliot Grihault) kuolemat.

House of Dragonin ensimmäinen kausi keskittyi lähinnä henkilökohtaisiin panoksiin suurten maailmaa muuttavien sijaan ja se toimii sarjan kohdalla enemmän kuin hyvin. Sarjassa mainitaan Valkoiset kulkijat ja heidän uhkansa, minusta vähän turhaan kun en usko niitä sarjassa nähtävän. Tällä ensimmäisellä kaudella niitä ei nähdä ainakaan.

Kaudella nähtiin suhteellisen vähän toimintaa. Taistelukohtauksia oli yksi, muuta väkivaltaa enemmän, mutta ei suinkaan paljon. Tälle oli syynsä. Olihan kauden päätarkoitus pohjustaa tulee sisällissotaa, Lohikäärmeiden tanssiksikin kutsuttua. Valitettavasti pääsemme itse sotaan vasta toisella kaudella, joka tulee ulos vasta vuonna 2024.

Jos jotain toivon vähennettävän toiselle kaudelle, ja niin uskon tapahtuvankin, niin brutaaleja synnytyskohtauksia. Niitä oli vain kymmenen jaksoa sisältäneessä yhdessä kaudessa peräti neljä, mikä minusta oli ainakin kaksi liikaa. Lisäksi sarja kärsii siitä samasta kirjaimillisestä synkkyydestä kuin edeltäjänsä. Ainakin minusta olisi kiva nähdä, mitä kohtauksessa tapahtuu myös silloin kuin ne sijoittuvat pimeään aikaan.

House of Dragon sisälsi paljon aikahyppyjä, niin hyvässä kuin pahassakin. Hypyt sopivat ja olivat pakollisiakin vuosikymmeniä kattavaan tarinaan, mutta niihin liittyneisiin näyttelijöisen muutoksiin meni aikaa sopeutua, erityisesti ison rooliin saaneiden Rhaenyran ja Alicentin kohdalla. Lppulta totuin muutokseen kyllä, mutta pari jaksoa se vei.

Sarjassa riitti mielenkiintoisia hahmoja, mutta heistä esiin nousi kolma: eräänlainen Daenerysksen ja Aryan sekoitus Rhaenyra, huono kuningas, mutta hyvä mies, Viserys sekä moraalisesti arveluttavista teostaan huolimatta, tai ehkä osittain niiden takia, karismaattinen Daemon. Tai ehkä Daemon karisma on Matt Smithin ansiota, kuka tietää.

Alicent kuului hahmoista tärkeimpiin, voisi jopa sanoa kahteen tärkeimpään. Vaikka hän ei kuulukaan hahmoista kiinnostavimpiin, niin kyllä kyllä hänessäkin löytyy mielenkiintoiset puolensa. Pidin enemmän hänen teiniversiostaan. Syy ei suinkaan ole roolin Emily Careylta saanut Olivia Cooken. Hän teki hyvää työtä. Hahmo vain muuttui katkerammaksi ja kylmemmäksi ajan myötä, syystä, mutta silti.

Jos alkaisin kertomaan muista hahmoista, tämä arvostelu tulisi aivan liian pitkälle. Niitä oli paljon. Yhdeksi sarjan suurimmista heikkouksita, ainakin tämän ensimmäisen kauden kohdalla, oli kuitenkin se, ettei yksikään hahmoista ollut aivan yhtä legendaarisia kuin Game of Thronesissa. Sarja kaipaisikin omaa Tyrionia, Aryaa tai Jaimea. 

Tiivistetysti House of Dragonin ensimmäinen kausi ei jää edeltäjänsä Game of Thronesin parhaista päivistä jälkeen. Toivottavasti kausi jatkuu yhtä hyvänä loppuun asti. Täydet viisi tähteä!

Keski-Maassa sormukset ovat kova sana

Viime aikoina meitä fantasian ystäviä on hemmoteltu peräti kahdella sarjalla. Nyt arvostelen niistä haukutuimman, Amatsonin Tarun sormusten herrasta: Mahtisormukset.

Varoitus: Juonipaljastuksia luvassa! Ainakin jonkin verran. 

Keski-Maassa eletään toista aikaa. Paha Morgoth on voitettu, mutta hänen oppipoikansa Sauron on vielä vapaalla jalalla. Haltiasoturi Galadriel (Morfydd Clark) on ottanut tehtäväkseen etsiä hänet, omista henkilökohtaisesta syistään. Samaan aikaan southlandiläisessä kylässä aletaan nähdä örkkejä, haltia Arondirin (Ismael Cruz Córdova ) ja kylän parantaja Bronwynin (Nazanin Boniadi) suureksi kauhuksi. 

Toisaalla haltiadiplomaatti Elrond (Robert Aramayo) neuvottelee kääpiöiden kanssa heidän avustaan legendaarisen seppä Celebrimborin (Charles Edwards) uusimpaan projektiin. Esi-Hobititeista uteliain, Elanor "Nori" Brandyfoot (Markella Kavenagh) ja hänen ystävänsä Poppy (Megan Richards) puolestaan tapaavat kirjaimellisesti taivaalta pudonneen muukalaisen (Daniel Weyman). 

Ei ole mikään salaisuus, että Amazon on pannut paljon rahaa palamaan Tarun sormusten herrasta: Mahtisormuksiin. Tietyiltä osin se on kannattanutkin. Tuotantoarvot sillä oli kohdallaan. Samoin castitus, erityiseti Morfydd Clark ja Robert Aramayo esiintyivät edukseen. Lisäksi sarja tuntui enemmän tai vähemmän tolkienmaiselta.

Raha ei kuitenkaan merkitse kaikkea, minkä Mahtisormuksetkin valitettavasti osoitti. Tarinan rytmitys ontui. Alussa sarja kulki rauhallisesti, ehkä jo vähän liikaakin ja siksi kauden loppuratkaisuun piti kiirehtiä vähän turhankin nopealla tahdilla. Ne sarjan nimessä olleet sormuksetkin nähtiin vasta kauden viimeisessä jaksossa.

Sarjassa vierailtiin useammassakin paikassa. Keski-Maasta onkin aina kiva saada tietää lisää, vaikka alkuperäinen tarinakaan ei paikallaan pysynyt. Niistä muistettavin oli legendaarinen Númenor. Sarja sai todellakin esiin tämän saarivaltion mahtavuuden. Kääpiökaupunki Khazad-Dum pääsi myös kaudella edukseen. Southland taas vaikutti paljon tavanomaiselta fantasiakylältä melkein kauden loppuun asti.

Ring of Powerissa oli liikaa hahmoja, varsinkin ensimmäiselle kaudelle. Tutumpaa sotaisempi, ja tietenkin myös nuorempi, Galabriel sai pääosan paikan. Ratkaisu olikin viisas, sillä hän kuului hahmoista parhainpiin. Samoin sarjan parhaan kaksikon muodostaneet Elrond ja hänen kääpiöprinssiystävänsä Durin (Owain Arthur).

Minulta meni joniin aikaa lämmetä Arondirille ja Bronwynille. Pidin hopiteista, varsinkin Norista. Bronwynin poika Theo (Tyroe Muhafidin) puolestaan kuului hahmoista heikompiin. Samoin sarjassa esiintynyt Isildur (Maxim Baldry). Muista hyviksistä tai edes samaistuttavaksi tarkoitetuista hahmoista ei minulla ole oikein mitään sanottavaa.

Entäs ne pahikset? Kauden suurin kysymys liittyi Sauronin henkilöllisyyteen. En paljasta vastauta mysteerille, mutta sen voin sanoa, että vastaus jäi pienoiseksi pettymykseksi, tapa, jolla paljastus puolestaan ei. Kauden niin sanottuna minibossina toiminut Adar (Joseph Mawle) sai sellaiseksi kivasti ulottovuuksia.

Tiivistetysti. Pidin Ring of Powerista, mutten rakastanut sitä ja näin Tarujen Sormusten Herrasta fanina se on jo jonkinlainen rikos. Neljä tähteä!

Hulktar tuhoaa - oikeussalissa

Disney+:n viimeisin MCU-sarja, She.Hulk, sai heti paikan niistä haukutuimpana. Olen katsonut sarjan ensimmäisen kauden ja nyt kerron mielipiteeni siitä, onko se haukkunsa ansainnut.

 

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verran juonipaljastuksia!

Jennifer Waltersin (loistava Tatiana Maslany) elämä monimutkaistuu kun hän sattumalta saa serkkunsa Bruce Bannerin/Hulkin (Mark Ruffalo) verta ja, koska genetiikka tai ainakin MCU:n versio sellaisesta, muuttuu itsekin Hulkiksi. Hulkina olemista taas on vaikea sovittaa yhteen hänen nousujohteiseen uraansa asianajajana. Eikä se tee treffailustakaan helpompaa. Mahdotonta muutos ei kuitenkaan ole, niin kuin Jennifer tulee onnekseen huomaamaan. 

Se onkin hyvä, sillä hän päätti jo aikaisessa vaiheessa, että supersankariksi hän ei ryhdy. Valitettavasti maailma näyttää olevan tästä täysin toista mieltä. Uuteen normaaliin häntä auttaa Brucen lisäksi myös ystävä ja työkaveri Nikki Ramos (Ginger Gonzaga). Kapuloita hänen rattaisiinsa puolestaan laittaa muun muassa superpahis Mary MacPherran/Titania (The Good Placen Jameela Jamil).

Sanon sen heti, She-Hulk ei ole läheskään niin huono kuin sen saamasta hyvin negatiivisestä julkisuudesta voisi päätellä. Mikä ei ole yllätys, sillä vaikka suurin osa sarjan saamasta arvostelusta on taatusti aitoa, niin se kerää väistämättä myös poliittisista syistä saatua kritiikkiä. Jotkut eivät vain pidä naissupersankareista, ainakaan pääosassa olevista..

Se ei valitettavasti ole myöskään  niin hyvä kuin voisi olla, vaan siitä löytyy potentiaalia paljon parempaankin kuin mihin se yltää. Esimerkiksi Titania olisi voinut, ja pitänyt, käyttää enemmänkin. Markkinoinnista voisi superpahiksen päätellä olevan She-Hulkin arkkivihollinen, mutta nyt hän esiintyi vain muutamassa jaksossa. Olisin myös toivonut ensimmäiselle kaudelle parempaa päätöstä.

Tyylilajltaan She-Hulk on perinteinen puolen tunnin komedia, jollaista ei MCU:ssa olekaan vielä nähty, vaikka komedia ei elokuvauniversumissa mikään vieras käsite olekaan. Näin vähätellen sanottuna. Se, kuinka hauskana sarjaa pitää on tietenkin makuasia. Minä pidin sitä varsin hauskana, mutta kieltämättä sarjan huumori ei sovi kaikille. Eikä sen tietenkään tarvitsekaan.

Erikoista sarjassa, siis muihin MCU-tuotoksiin verrattuna, oli hyvin Deadpoolmainen neljännen seinän rikkominen. Tai voisi paremminkin sanoa sen olevan She-Hulkin juttu, varsinkin kuin tekihän hahmo sitä jo omassa, Deadpoolia edeltäneessä, sarjakuvassaan. Niin käytetty kuin se tehokeinona onkin nykyään, niin tässä tapauksessa se toimi enemmän kuin hyvin. 

Valitettavasti se asianajon keskittyvä puoli ontui enemmän. Mikä oli suuri harmi, sillä se sai suhteellisen suuressa asemassa. Sarjan tekijät ovatkin sanoneet, että kokivat juuri sen vaativaksi. Se, miksi he eivät palkanneet käsikirjoittajaksi sellaista, jolla ei kyseistä ongelmaa ole, on minulle mysteeri. Onneksi asianajaja-sarjat eivät ole koskaan pahemmin minua kiinnostanut, joten minua asia ei pahemmin haitannut.

Sarjan erikoistehosteet eivät yltäneet Marvelin elokuvauniversumilta odotettuun tasoon, erityisesti She-Hulkin itsensä kohdalta mutta siitä kannattaa syyttää ylityöllistettyjä työntekijöitä, vaan Disneyn kohtuuttomia vaatimuksia heitä kohtaan. Disneyn työolot, varsinkin erikoistehosteiden tekijöiden osalta, on tunnetusti hyvin huonot. Ei sillä, että ammattiryhmää muutkaan isot studiot paljon paremmin kohtele.

She-Hulkissa esiintyi paljon cameoita, epätyypillisen paljon jopa MCU:n tuotoksille. Niistä tunnetuin, ja spoilatuin, oli tietenkin Daredevil (Charlie Cox). Hahmoa käytettiinkin harvinaisen hyvin. Pidin myös Wongin ((Benedict Wong)) osuuksista. Sen sijaan tärkein julkiscameo, jätti minut kylmäksi. Parhaan, ja juonen kannalta tärkeimmän cameon teki kuitenkin Emil Blonsky/the Abomination (Tom Roth).

Tiivistetysti She-Hulkin ensimmäinen kausi jäi epätasaiseksi, joskin katsomisen arvoiseksi. Siihen sisältyi paljon hyvää tai edes välttävää, mutta myös aivan liikaa huonoa. Kolme ja puoli tähteä!

Ihmissusia MCU:n yössä

Marvelin elokuvauniversumi (MCU) ja Disney+ päätti tehdä, luonteensa vastaisesti jotain ennen näkemätöntä, halloweed-speciaali Werewolf by Night:in. Hyvin tuloksin.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää yksityiskohtia Werewolf by Night:in juonesta!

Hirviönmetsästäjien johtaja Ulysses Bloodstone (äänenä Richard Dixon) on kuollut. Mies on päättänyt, että uusi johtaja on se metsästäjä, joka löytää ensimmäiseksi hänen sukukkalleuksiinsa kuuluvan Bloodstonen. Siksi mukaan kutsutaan vain parhaat. Heihin kuuluvat myös Jack Russell (Gael Garcia Bernal) sekä entisen johtajan vieraantanut tytär Elsa Bloodstone (Laura Donnelly). Jackillä on kuitenkin vaarallinen salaisuus: Hän on ihmissusi.

En tiedä, miksi, mutta Werewolf by Night meinasi jäädä minulta kokonaan ohi. Onneksi kuitenkin satuin huomaamaan sen selatessani Disney+:aa, koska kyseessä on MCU-tuotos ja kaiken lisäksi kehuttu sellainen, päätin katsoa speciaalin. Enkä todellakaan katunut päätöstä. Werewolf by Night kuuluu nimittäin neljänteen vaiheen, tai jopa koko elokuvauniversumin parhaisiin tuotoksiin. 

Ei kuitenkaan tarvitse olla MCU-fani pitääkseen speciaalista. Sillä on nimittäin enemmän yhteistä vanhanaikaisten hirviöelokuvien kuin Marvelin elokuvauniversumin muiden tuotosten kanssa, niin tarinallisesti kuin tyylillisestikin. Toki tällä on kääntöpuolensa, jos hirviöelokuvat eivät kiinnosta, niin tuskin tämä speciaalikaan. Varsinkin kuin isomman kuvion osalta sen voi jättää kokonaan välistä. 

Werewolf by Night oli juuri sopivan pituinen, 53 minuuttia, saadakseen tarinan kerrottua ilman, venyttämättä sitä kuitenkaan turhaan. Speciaali myös näytti hyvältä ja perusMCU-sarjaa persoonallisemmalta. Eikä vähiten erikoistehosteiden kohdalla, varsinkin väistämätön ihmissusimuutos oli viihdyttävää katsottavaa. Tämä ei toki liene yllätys kun Marvelista ja Disneystä puhutaan.

Speciaalin pituudesta löytyi myös sen heikkous. Hahmoista jäi vielä paljon kerrottavaa. Toivonkin, ja uskon, että Jackia ja Elisaa vielä nähdään MCU:ssa. Varsinkin kuin heidän näyttelijänsä, Gael Garcia Bernal ja Laura Donnelly, suorastaan varastivat ruudun. Eikä tarinassa keskeisen roolin saaneen Man-Thingin/Daven esittäjä Carey Jones jäänyt heistä kauas. 

Muut sivuosahahmot olivat sitten paljon unohduttavampia, mutta koska heitä tuskin nähdään niin eipä tuo juuri haitannut. Mitä tulee tarinan roistoon, niin sitä onkin vähän vaikeampi hahmottaa. Tai sanoa, ilman, että paljastaa liikaa. Sanotaan vaikka näin, että speciaalissa ihminen on ihmisille isompi susi kuin siinä esiintynyt ihmissusi konsanaan.

Tiicistetysti on vaikea uskoa, että speciaalin ohjaaja Michael Giacchino teki uraa säveltäjänä, niin hyvästä speciaalista on oikein kyse. Täydet viisi tähteä!