Spiderverse tulee jälleen

Harva animaatio on saanut minut ihan elokuviin asti, mutta Spiderverse-saagaa jatkava Spider-Man: Beyond the Spider-Verse teki siinä poikkeuksen. Kannattiko käynti?

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verran juonipaljastuksia!

Miler Morales/Spider-Man (äänenä Shameik Moore) kärsii supersankareille tutusta ongelmasta, supersankaroinnin ja muun elämän yhteensovittamisesta. Hän ei kuitenkaan voi puhua kenellekään ongelmistaan. Niimpä Miles ilahtui kun Gwen Stacy/Spider-Gwen (äänenä Hailee Steinfeld) saapuu taas maisemiin. Hänen kanssaan Miles pääseekin taas huimiin seikkailuihin ja tapaamaan muitakin Spider-Maneja, kovaan hintaan.

Spiderverse-elokuvista ei voi puhua ilman sen visuaalisen ilmeen kehumista ja syystä. Harva animaatio näyttää yhtä hyvältä, varsinkin sellainen, joka yhdistelee monia tyylejä. Muutenkin Across the Spiderversen toteutus oli hyvin ammattitaitoista. Tekijöiden rakkauden ja omistautumisen tarinaa ja työtään kohtaan näki joka sekunnilla. 

Across the Spider-Verse esittelee tällä kertaa Spider-Manesitä koostuvan organisaation, jonka tarkoitus on suojella universumeita muista universumistä tulleilta poikkeamilta ja yrittävät suojella niin sanottua Spider-Manin kaanonia. Ajatus onkin hyvä ja tarjoaa monet naurut ja mahdollisuudet viittaukseen, mutta se herättää myös vakavampia kysymyksiä, kuten tekeekö kaikki Spider-Manien kokema kärsimys todellakin heistä sen, mitä he ovat?

Miles osoitti jälleen kerran olevansa yhtä hyvä päähenkilö kuin Peter Parkerkin. Gwen puolestaan nousi elokuvan toiseksi päähenkilöksi, hän jopa aloitti ja lopetti elokuvan. Tämä oli elokuvalle vain eduksi sillä hän osoitti pian paikkansa toisen pääroolina ansainnut. Pidin erityisesti alussa, joka kerrottiin kokonaan Gwenin näkökulmasta. Varsinkin, kun saimme vihdoin tietää, mitä hänen Peter Parkerille tapahtui.

Edellisestä osasta vanhempi Peter (äänenä Jake Johnson) puolestaan jäi tällä kertaa sivummalle, mutta kyllä hänellekin tekemistä löytyi. Spider-Maneistä edukseen esiintyi myös porukkaa johtava Miguel O'Hara/Spider-Man 2099 (äänenä Óscar Isaac)  Spider-Punk (äänenä Daniel Kaluuya), intialainen Spider-Man Pavitr Prabhakar (äänenä Karan Soni) sekä vähemmässä määrin dinosaurus-Spider-Man. 

Elokuvan pääpahiksen roolin sai alunperin naurettavalta vaikuttava Spot, suomalaisittain Pilkku (äänenä Jason Schwartzman). Hänestä tuli kuitenkin elokuvan edetessä oikea uhka. Milesilille tuli elokuvan edetessä muitakin vastustajia, mutta elokuvasta nauttii enemmän, jos ne tulevat edes jonkinlaisena yllätyksenä.

Spider-Man: Across the Spider-Verse jäi kesken, en tarkoita, että se olisi loppunt cliffhangeriin, vaan jäi kokonaan kesken. Pahista ei oltu vielä voitettu tai asiatmuutenkaan ratkeneet. Siksi elokuvan voisikin sanoa olevan vasta eka osa vuoden päästä tulevan Spider-Man:  Beoynd the Spiderversen lopettamasta elokuvasta. Luonnollisesti menne katsomaan myös senkin.

Tiivistetysti Spider-Man: Across the Spiderverse saavutti ja ehkä jopa ylittikin kaikki In to the Spiderversen asettamat odotukset. Ja ne olivat huimat. Niinpä se ansaitsee täydet viisi tähteä!

Salama multiversumia sekoittamassa

DCEU:n The Flashin on tarkoitus selittää elokuvauniversumin vaihtaminen Syderversestä James Gunnin aikaan. Sellaisena se toimii, mutta toimiiko se myös omana elokuvana.

Varoitus: Tämä arvostelu paljastaa joitakin yksityiskohtia The Flash-elokuvan juonesta!

Barry Allen/The Flash (Ezra Miller) on toiminut Justice Liaguessa jo jonkin aikaa ja supersankarointi alkaa häneltä jo sujua. Sen sijaan muu elämä on hankalampaa. Barryn isä (Ron Livingston) istuu vankilassa syyttömänä tuomittuna hänen äitinsä (Maribel Verdú), eikä vapautumisesta juuri ole toivoa. Isän syyttämäksi todistaminen viekin supersankaroinnista ja työstä jäävää vapaaikaa, eikä sitä jää enää muuhun sosiaaliseen elämään.

Elämä muuttuu kuitenkin valoisemmaksi, kun The Flash huomaa voivansa liikkua ajassa takaisi päin ja siten estää äitinsä kuolema. Riskeistä huolimatta hän tarttuukin tuumasta toimeen, katastrofisin seurauksin. Menneisyydessä hän kohtaa tutun pahiksen ja uusiua sankareita, sekä itsensä, hyvinkin kirjaimellisesti.

Vastaan heti alussa esittämääni kysymykseen: Kyllä. The Flash paitsi kuuluu DCEU:n vahvimpiin elokuviin, niin se voittaisi vertailun myös useampaa muuta lajityyppinsä elokuvan, erityisesti viime vuosina tehdyistä. Onko se kaikkien aikojen paras elokuva, niin kuin jotkut sanovat, ei minusta sentään, mutta hyvä se oli joka tapauksessa.

Ezra Miller on Thhe Flashin suurin vahvuus ja heikkous yhdessä paketissa. Hän teki huikean esityksen Barry Allenin/The Flashin molempina versiona, mutta miehen aiheuttamat kohut varmasti saavat monet välttämään elokuvan katsomista. Jos kuulut heihin, jotka epäröivät elokuvan katsomista juuri siitä syystä, niin älä mene katsomaan elokuvaa. Se on hyvä, DCEU:n parhaita, mutta ei niin hyvä, että sen takia kannattaisi luopua periaatteistaan

Muita tärkeitä hahmoa oli Batman (Michael Douglas) ja Supergirl (Sasha Calle). Heidän ensiesiintymisensä olisi vaikuttanut paljon paremmin, jos hahmoja ei olisi jo hehkutettu markkinointivaiheessa, mutta pidin heistä. Nuorempi Barry (myöskin Ezra Miller) lähinnä ärsytti, vaikka hän kehittyikin loppua kohden. Pahis Zod (Michael Shannon) esiintyi lähinä lopputaistelussa, mutta toisaalta The Flashin voisi sanoa olevan elokuvan oikea pahis. 

En ole lukenut Flash-sarjakuvia, mutta Flashpoin-storyline on minulle ennestään tuttu The Flash-sarjasta. Sarjan versio tarinasta oli monilta osin elokuvaa huonompi, mutta kyllä siitä parempiakin piirteitä löytyy. The Flash-elokuvassa ei nimittäin esiinny hahmon legendaarisinta vihollista, Reverse Flashia ja se oli harmi. Hänellä kuin olisi mahdollista olla paljon Zodia kiinnostavampi pahis.

Toiminta oli taas viihdyttävää katsottavaa, erityisesti alun pelastus. Enää tuskin kukaan yllättyy, jos näinkin ison budjetin elokuvassa erikoistehosteet ovat, mitä ovatkaan. Valitettavasti The  Flash ei tehnyt asiassa poikkeusta. Niiden laatu oli hyvin vaihteleevaa, osa oli suorastaan mestarillisia ja osa hyvin huonoja. Syytän siitä erikoistehostetudioinnille annetun ajan vähyyttä.

The Flash lopetti DCEU:n hyvin eppätasaisen Snyderin ajan. Nyt puikkoon astuu James Gunn. Monilla on suuria odotuksia miehen suhteen. Itsekin toivoisin elokuvauniversumin suunnan kääntyvän ja uskonkin siihen edes jolain tavalla. En kuitenkaan voi sen tulevaa menestystä varmana pitää, sillä uusitusta DCEU:sta ei ole vielä itään ulkona, ymmärrettävästä syystä,

Tiivistetysti The Flash lopettaa yhden aikakauden varsin mallikkaasti, jopa mallikkaammin kuin se ehkä olisi ansainnut. Neljä ja puoli tähteä!

Miniarvostelussa Antman and Wasp: Quantumania

Marvelin elokuvauniversumi, tuttavallisemmin MCU, on edennyt jo viidenteen vaiheeseen. Nyt arvostelen sen aloittavan Ant-Man and the Wasp: Quantumanian.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää pieniä juonipaljastuksia Ant-Man and the Wasp: Quantumanian-elokuvasta.

Infinity Warin jälkeen Antman/Scott Lang (Paul Rudd) on saanut elää suhteelisen rauhallista elämää. Hän on kirjoittanut kirjan kokemuksistaan, mutta jättänyt sankarihommat vähemmälle. Tuo rauhallinen elämä saa kuitenkin päätöksensa kuin Scottin tyttären epäonistunut koe vie hänet perheineen eriskummaliseen kvanttimaailmaan. Siellä he joutuvat kohtaamaan vaarallisen Kang Valloittajan (Jonathan Majors), jonka palaaminen meidän maailmaamme pitää estää keinolla millä tahansa.

Ant-Man and the Wasp: Quantumanialle on annettu melkein mahdoton tehtävä. Sen pitäisi sekä toimia aloituksena MCU:n viidennelle kaudelle, sekä osoittaa hyvin epätasaisen neljännen kauden jälkeen, että elokuvasarja osaa vielä tehdä elokuvia. Valitettavasti elokuvan voidaan sanoa epäonnistuneen molemmissa tehtävissään, tai paremmalla tahdolla, onnistuneen niissä vain osittain.

Siihen löytyi kaksi isoa syytä, Syitä siihen löytyi kaksi: huumorin vähyys ja toisen nimihenkilön the Waspin (Evangeline Lilly) melkein täydellinen unohtaminen sekä muutama pienempi.. En ole myyty elokuvan versiosta M.O.D.O.K:ista (Corey Stoll). Myöskään Kvanttimaailmassa tapaamista hahmoista juuyri kukaan ei ole muistelemisen arvoinen ja yhtä niistä esittää legendaarinen Bill Murray. 

Toki Ant-Man 3:sta löytyy myös yllin kyllin hyvää. Esimerkiksi Kang on edelleen erittäin karismaattinen pääpahis, jopa Thanosta (Josh Brolin) karismaattisempi. Myös kvattitodellisuus osoittautui kiinnostavaksi paikaksi. Myöskään Michelle Pfeifferin laittaminen keskeisen rooliin ei ole koskaan virhe. Toimintakohtaukset olivat myös hyvin viihdyttäviä, mikä ei MCU:n elokuvalle ole mikään yllätys.

Tiivistetysti Ant-Man and the Wasp: Quantumania osoittautui pettymykseksi, vaikka siitä  löytyikin sitä MCU:n taikaa, joka on tehnyt elokuvauniversumista yhden kaikkien aikojen tuottavimmista. Kolme ja puoli tähteä.

Joulu Galaxin puolustajien tapaan

Joulu on ollut niin kiireistä aikaa, että en ole vielä ehtinyt arvostella MCU:n ihka ensimmäisen jouluspeciaalin, The Guardians of the Galaxy Holiday Specialin. Nyt korjaankin tilanteen.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verran juonipaljastuksia The Guardians of the Galaxy Holiday Specialista sekä The Guardians of the Galaxy-elokuvista!

Huomautus: sanoin viimeksi tekemässäni Black Panther: Wakanda Foreverin arvostelussa, että se päättää Marvelin elokuvauniversumin neljänne kauden. Olin kuitenkin väärässä. Sen tekee nyt arvostelemani The Guardians of the Galaxy Holiday Special.

Maassa eletään joulun aikaa. Lapsuutensa raumoista ja Gamoran (Zoe Saldaña) menetyksestä johtuen Peter Quillia (Chris Pratt) ei kuitenkaan juhla suuremmin kiinnosta. Ystäväänsä piristääkseen Mantis (Pom Klementieff) ja Drax (Dave Bautista) ja päättävät tuoda hänelle parhaan joululahjan: Peterin lapsuudensankarin Kevin Baconin (Kevon Bacon itsenään). 

En ole koskaan ollut jouluspeciaalien suurin ystävä. En vihaa joulua tai mitään sellaista, mutta en vain pidä sitä erityisen kiinnostavana teemana. Doctor Who:n joukluspeciaalit olivat poikkeus ja siltikin olin erittäin iloinen kuin ne vaihtuivat uuden vuoden speciaaliksi 13. Tohtorin myötä. Enkä ole kovin iloinen siitä, että 14. Tohtori tuo ne takaisin.

Tekeekö The Guardians of the Galaxy Holiday Special poikkeuksen? Tavallaan Joulu-teema ei vieläkään ole niistä kiinnostavin, mutta kyseiseen vuosen aikaan liittyvistä speciaaleista se oli erittäin viihdyttävä. Speciaali olikin erittäin hauska, toiminnan täyteinen ja kaiken lisäksi sisälsi puhuvan koiran. Sen alussa esitetty jouluteemainen laulu oli myös hyvä. Mitä muuta speciaalilta voisi toivoa? 

Naurattamisen lisäksi The Guardians of the Galaxy Holiday Special myös kosketti, ainakin paikoittain. Se onkin erittäin sopivaa jouluspeciaalilta. Ainakin omasta mielestäni niiden pitää saada katsojansa tuntemaan jotain kippurassa nauramista syvällisempää. Pääkeskittyminen oli kuitenkin ymmärrettävästi, ja fiksusti, hauskan pidossa.

Speciaali antoi aikaisempaa isomman roolin Guardians of The Galaxyyn vähiten huomiota saanelle jäsenelleen, Mantisille ja hänen aliarvostetuillekin kyvyilleen. Hahmo tarvitsikin sitä kipeästi, sillä tätä ennen hän on saanut vain varsin pienen roolin. Drax puolestaan toimi hyvin kakkosmiehenä ja hän pelasikin hyvin Mantisin kanssa, erityisesti Maahan sijoittuvissa kohtauksissa.

Muut hahmot saivat pienemmän roolin, mutta sille oli syynä, speciaali kesti vain vähän yli 40 minuuttia, joten kaikille olisi ollut mahdotonta löytää aikaa ilman, että se olisi alkanut tuntua liian täydeltä. Joitakin varmasti jo Kevin Baconin cameo herättää kiinnostusta, mutta koska minulla ei juuri tunteita miestä kohtaan ole, niin ei niitä löytynyt myöskään miehen mukana oloon. 

Speciaalissa oli hiukan "pullojakson" tuntua. Se ei juuri Guardians of Galaxyn tarinaa eteen vie muuten kuin näyttämällä, mitä ryhmä on tehnyt Endgamen jälkeen ja paljastamalla lopussa jotain ehkä kolmannen elokuvan kannalta tärkeää. Jos vain speciaali yhtään kiinnostaa, niin se kannattaa katsoa. Mieluummin toki ennen joulua, mutta kyllä näin jälkeenkin käy.

Tiivistetysti ei ole parempaa tapaa päästä joulumielelle kuin katsoa mallikkaasti MCU:n neljännen kauden lopettama The Guardians of the Galaxy Holiday Special. Täydet viisi tähteä!

Mustan Pantterittoman Wakandan paluu

Neljä vuotta siihen meni, mutta Black Panther palasi Black-Panther: Wakanda Forever-nimisellä jatko-osalla. Katsoin sen heti ensimmäisenä päivänä ja nyt arvostelen elokuvan.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältä paljastuksia molemmista Black Pantter-elokuvista!

T’Challa (Chadwick Boseman) on kuollut, joten Wakanda jäi ilman suojeliaa. Maan halllitsijaksi palannut  kuningatar Ramonda (Angela Bassett) löytää heti itsensä uusien haasteiden edestä, sillä T’Challan päätös paljastaa Wakandan mahti maailmalle sai sen kiinnostumaan maan vahvaksi tekevästä ihmeaine vibraniumista. Maailmasta löytyykin tahoja, jotka ovat valmiita tekemään melkein, mitä vain saadakseen sitä.

Vibraniumin etsintä päätyy lopulta Namorin (Tenoch Huerta) vedenalaiseen valtakuntaan, mistä mies ei luonollisesti pidä. Eikä hän suinkaan aio hoitaa ongelmaa Wakandan tavoin diplomatian voimin. Kuningatar Ramondalla on myös huolehdittavaan hänen tyttärensä prinsessa Shuri (Letitia Wright), joka kamppailee veljensä menetyksen kanssa.

Pääosan esittäjä  Chadwick Bosemanin kuoltua Black Panther Wakanda Forever jäi suuren haasteen eteen. Miehen ja hänen hahmonsa korvaaminen ei ole mikään pikku asia. Edes se, kuka saa päähenkilön roolin ei ollut itsestään selvää, saatika kenestä tulee uusi Musta Pantteri. Onnekseni voin sanoa, että he suoriutuivat haasteesta ihailtavasti. 

Itsestään selvää tämä ei ollut, koska elokuvan tekijät Ryan Coogler ja Joe Robert Cole valitsivat päärooliin päärooliin valittiin kaukana perinteisestä supersankarinroolista olevan Shurin, T'Callan tieteilijä pikkusiskon. Hahmo kuitenkin osoitti elokuvan aikana veljensä tapaunen sankari. Päärooliainesta löytyi myös Shuria näyttelevältä Letitia Wrightilta.

Wakanda Forever oli Marvelin elokuvauniversumin  mittapulla harvinaisen poliittinen elokuva, vähintään yhtä poliittinen kuin Captain America: Winter Soldierkin. Tätä voisi pitää jopa luonnollisena, seuraataanhan elokuvassa kahden maan hallitsijan kaksinkamppailua. Politikkaa käsiteltiin kuitenkin myös  syvällisemmällä tavalla.

Elokuva myös kuului MCU:n tunteellisempiin. Elokuvan alussa näytettiin T’Challan hautajaiset, jonka aikana nenäliinoille saattaa olla tarvetta. Varsinkin Ramondan ja Shurin surun tuntee. Hautajaiset eivät kuitenkaan olleet elokuvan ainut tunteellinen hetki, vaan niitä löytyi muutama muukin, luonnollisesti ei yhtä vaikuttavia, mutta kuitenkin. 

Toki siitä löytyi myös sitä tuttua huumoria ja sutkautuksiakin, kuitenkin universumin elokuvalta tututtua. Koska muut tärkeät hahmot käyvät läpi suruvaihetta, huumori jäi uutena tulleelle Riri Williamsille/Ironheartille (Dominique Thorne). Ririltä huumori sujuikin, vaikka hän ei miksikään huumorihahmoksi yksinään jäänyt, vaan hänellä oli elokuvassa hyvin tärkeä rooli.

Kuningatar Ramonda oli yhtä tärkeä hahmo, melkeinpä tärkeämpikin, sillä Shuri ei oikein politiikasta perusta. Ramonda sai maan hallitsijajn roolin lisäksi myös viisaan mentorin roolin. Kolmas hyvin tärkeä hahmo oli valtaistuinta suojelevan Dora Milajen kenraali Okoye (Danai Gurira), jolle ja jonka armeijalle kuuluikin vihollisten lyöminen pataan. 

Nykyaisen tiedenaisen Shurin ja perinteisiä kannattavan soturi Okoyen parivaljakko osoittautui ehkä jopa yllättävänkin toimivaksi. Pidin heistä työparina jopa enemmän kuin ensimmäisen Black Panther-elokuvan Okoyesta ja T’Challasta ja se on jo paljon sanottu se. Kemiaa paransi vielä kaksikkoa rennomman ja genretietoisemman nero Ririn mukaantulo.

Namor ei jäänyt pääpahiksena yhtään edellisen elokivan Killmongeria (Michael B. Jordan) huonommaksi. Hänen motiviaan oli helppo ymmärtää, eikä hahmon karismasta haittaakaan ollut. Varsinkin kuin vibraniumia keinolla, millä hyvänsä hamuavat valtaapitävät ovat häntä isompia roistoa. Ihan Lokin (Thomas William Hiddleston) tasolle en häntä laittaisi, mutta kukapa yltäisi. 

Riri Williams/Ironheart (Dominique Thorne) vaikuttaa hahmona enemmän kuin lupaavalta. Kuitenkin vaikka hahmo oli juonen kannalta erittäin tärkeä, niin häneen ei ehtinyt tutustua henkilönä kovinkaan syvällisesti. Hänen oma sarjansa korjannee ongelman. En vielä lämmennyt hänen Iron-Man-tyyliselle puvulleen, mutta mielipiteeni voi tietenkin muuttua.

Myös Nakia (Lupita Nyong’o) pääsi kuvioihin mukaan, joskin hän sai odotettua pienemän roolin. Sen sijaan Jabari-heimon karismaattinen johtaja M'Bakun (Winston Duke) rooli oli yllättävänkin iso ja hyvä niin. Pidän omalaatuisesta, mutta sitäkin karismaattisesta, hahmosta paljon. Martin Freemanin Everett K. Ross puolestaan tarjosi Yhdysvaltojen näkökulmaa.

MCU:n neljäs kausi sai päätöksensä Black Panther: Wakanda Foreverin myötä. Kausi oli edellisia kausia rohkeampi, vaihtelevin tuloksin. Pidin kaikkista sen tuotoksista, jostain vain en nii  paljon kuin yleensä. Se myös keskittyi totuttua monaisempaan joukkoon sankareita, sekä etnisyyden, että sukupuolen osalta. Kausi myös toi MCU:hun myös tv-sarjat. 

Viidennen kauden aloittaa Ant-Man and the Wasp: Quantumania, joka saa ensi-iltansa ensivuoden helmikuussa. Niin epätasainen kuin neljäs kausi olikin, niin katson, ja arvostelen, varmasti myös viidenen kauden. Toivon, että se osoittautuu tasaisemmin hyväksi, mutta uskaltaa silti kokeilla uutta.

Tiivistetysti Black Panther: Wakanda Forever on malliesimerkki siitä, kuinka loistava supersankarielokuva oikein voi olla. Jopa silloin kuin todennäköisyys on sitä vastaan. Täydet viisi tähteä!

Hulktar tuhoaa - oikeussalissa

Disney+:n viimeisin MCU-sarja, She.Hulk, sai heti paikan niistä haukutuimpana. Olen katsonut sarjan ensimmäisen kauden ja nyt kerron mielipiteeni siitä, onko se haukkunsa ansainnut.

 

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verran juonipaljastuksia!

Jennifer Waltersin (loistava Tatiana Maslany) elämä monimutkaistuu kun hän sattumalta saa serkkunsa Bruce Bannerin/Hulkin (Mark Ruffalo) verta ja, koska genetiikka tai ainakin MCU:n versio sellaisesta, muuttuu itsekin Hulkiksi. Hulkina olemista taas on vaikea sovittaa yhteen hänen nousujohteiseen uraansa asianajajana. Eikä se tee treffailustakaan helpompaa. Mahdotonta muutos ei kuitenkaan ole, niin kuin Jennifer tulee onnekseen huomaamaan. 

Se onkin hyvä, sillä hän päätti jo aikaisessa vaiheessa, että supersankariksi hän ei ryhdy. Valitettavasti maailma näyttää olevan tästä täysin toista mieltä. Uuteen normaaliin häntä auttaa Brucen lisäksi myös ystävä ja työkaveri Nikki Ramos (Ginger Gonzaga). Kapuloita hänen rattaisiinsa puolestaan laittaa muun muassa superpahis Mary MacPherran/Titania (The Good Placen Jameela Jamil).

Sanon sen heti, She-Hulk ei ole läheskään niin huono kuin sen saamasta hyvin negatiivisestä julkisuudesta voisi päätellä. Mikä ei ole yllätys, sillä vaikka suurin osa sarjan saamasta arvostelusta on taatusti aitoa, niin se kerää väistämättä myös poliittisista syistä saatua kritiikkiä. Jotkut eivät vain pidä naissupersankareista, ainakaan pääosassa olevista..

Se ei valitettavasti ole myöskään  niin hyvä kuin voisi olla, vaan siitä löytyy potentiaalia paljon parempaankin kuin mihin se yltää. Esimerkiksi Titania olisi voinut, ja pitänyt, käyttää enemmänkin. Markkinoinnista voisi superpahiksen päätellä olevan She-Hulkin arkkivihollinen, mutta nyt hän esiintyi vain muutamassa jaksossa. Olisin myös toivonut ensimmäiselle kaudelle parempaa päätöstä.

Tyylilajltaan She-Hulk on perinteinen puolen tunnin komedia, jollaista ei MCU:ssa olekaan vielä nähty, vaikka komedia ei elokuvauniversumissa mikään vieras käsite olekaan. Näin vähätellen sanottuna. Se, kuinka hauskana sarjaa pitää on tietenkin makuasia. Minä pidin sitä varsin hauskana, mutta kieltämättä sarjan huumori ei sovi kaikille. Eikä sen tietenkään tarvitsekaan.

Erikoista sarjassa, siis muihin MCU-tuotoksiin verrattuna, oli hyvin Deadpoolmainen neljännen seinän rikkominen. Tai voisi paremminkin sanoa sen olevan She-Hulkin juttu, varsinkin kuin tekihän hahmo sitä jo omassa, Deadpoolia edeltäneessä, sarjakuvassaan. Niin käytetty kuin se tehokeinona onkin nykyään, niin tässä tapauksessa se toimi enemmän kuin hyvin. 

Valitettavasti se asianajon keskittyvä puoli ontui enemmän. Mikä oli suuri harmi, sillä se sai suhteellisen suuressa asemassa. Sarjan tekijät ovatkin sanoneet, että kokivat juuri sen vaativaksi. Se, miksi he eivät palkanneet käsikirjoittajaksi sellaista, jolla ei kyseistä ongelmaa ole, on minulle mysteeri. Onneksi asianajaja-sarjat eivät ole koskaan pahemmin minua kiinnostanut, joten minua asia ei pahemmin haitannut.

Sarjan erikoistehosteet eivät yltäneet Marvelin elokuvauniversumilta odotettuun tasoon, erityisesti She-Hulkin itsensä kohdalta mutta siitä kannattaa syyttää ylityöllistettyjä työntekijöitä, vaan Disneyn kohtuuttomia vaatimuksia heitä kohtaan. Disneyn työolot, varsinkin erikoistehosteiden tekijöiden osalta, on tunnetusti hyvin huonot. Ei sillä, että ammattiryhmää muutkaan isot studiot paljon paremmin kohtele.

She-Hulkissa esiintyi paljon cameoita, epätyypillisen paljon jopa MCU:n tuotoksille. Niistä tunnetuin, ja spoilatuin, oli tietenkin Daredevil (Charlie Cox). Hahmoa käytettiinkin harvinaisen hyvin. Pidin myös Wongin ((Benedict Wong)) osuuksista. Sen sijaan tärkein julkiscameo, jätti minut kylmäksi. Parhaan, ja juonen kannalta tärkeimmän cameon teki kuitenkin Emil Blonsky/the Abomination (Tom Roth).

Tiivistetysti She-Hulkin ensimmäinen kausi jäi epätasaiseksi, joskin katsomisen arvoiseksi. Siihen sisältyi paljon hyvää tai edes välttävää, mutta myös aivan liikaa huonoa. Kolme ja puoli tähteä!

Rakkautta ja ukkosta MCU:n tapaan

Kävin juuri katsomassa vasta äskettäin ensi-iltansa saaneen, monelle vuoden odotetummaksi elokuvaksi lukeutuvan, Thor: Love and Thunderin. Se kannatti, mutta tämä ei tainnut yllättää ketään.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia Thor-elokuvista, Avenger-elokuvista ja vähän muistakin MCU-tuotoksista! 

Thorilla (Chris Hemsworth) on ollut erityisen rankkaa viime aikoina ja niinpä hän haluaisikin tällöin lyödä pahiksia pataan Guardians of Galaxy-ryhmän kanssa. Tämän estää kuitenkin jumalia tappava Gorr (aina yhtä loistava Christian Bale), jonka ristiretki on päätynyt Asgardiin asti ja onnistuu kidnappaa ryhmän lapsia.

Valkyria (Tessa Thompson) puolestaan tylsistyy uudessa roolissaan turistirysäksi muuttuneen Asgardin kuninkaana. Niinpä hän ilmoittautuu heti mukaan Gorrin tappohommiin. Kaksikoa auttaa Mjölniriä käsittelevä Thorin entinen rakkaus Jane Foster (Natalie Portman) tai supersankarinimeltään Mighty Thor. Miksi hän näyttää kuitenkin salaavan jotain?

Taika Waititi ohjasi ainoan todella hyvän MCU:n Thor-elokuvan, Thor: Ragnarokin. Siksi minulla olikin korkeat odotukset miehen toisen Thor-elokuvan, Thor: Love and Thunderin suhteen. Vastasiko elokuva odotuksia? Melkein. Se oli erittäin hyvä, jopa loistava. Elokuva ei kuitenkaan ihan edeltäjänsä tasolle yltänyt. Hyvä kuitenkin voitti selkeästi pahan.

Elokuvan huumori oli edelleen kohdallaan. Tämä ei ole kuitenkaan ihme, sillä huumori on Taika Waititin erikoisuus. Pidin erityisesti Stormbreakerin mustaisuuteen liittyvästä huumorista. Ja kukapa osaisi olla nauramatta Thorin saamille vuohille tai Ragnarokista tutulle, muunassa Matt Damonin ja Luke Hemsworth tähdittämälle, Thor-näytelmälle. 

Hyvään kuului myös Thor pysyi pidettävänä päähahmona. Jane Foster sai ensimmäistä kertaa koko MCU-uransa aikana tärkeän rooliin ja hahmo esiintyikin edukseen. Elokuva kuitenkin luotti liikaa siihen, että katsojat välittävät Thorin ja Janen välisestä suhteesta, joka ei valitettavasti suhde ei ole ikinä kiinnostanut minua millään tavalla. Siksi myös se osa elokuvasta jättikin minut kylmäksi.

Valkyriaakin oli kiva tavata, vaikka hän jäikin sivuhahmoksi. Samoin teki elokuvan kevennys Kong (ohjaaja Taika Waititi itse), mutta se nyt on aina ollut hahmon rooli. Hän on hauska, muttei mitenkään muuten erityisen kiinostava. Kaksikko toi leffaan kuitenkin LGBT+-edustusta, joskin vain hit ja miss-kohtausten myöstä. Nykyaikana kyseiset kohtaukset olivat kuitenkin täysin riittämättömiä.

Gorr kuului parhaimpiin MCU-pahiksiin, lähinnä jopa harvinaisenkin sympaattisen motivaationsa ansiosta, ja viime aikoina se kategoria on saanut jopa kilpailua. Lähinnä toimintarooleistaan tunnettu Russell Crowe oli yllättävä, mutta erittäin osuva valinta ylijumala Zeuksen rooliin. Niin pinessä roolissa kuin hahmo olikin.

Love and Thunderin  oli MCU:n lyhyin, vain vähän yli kaksi tuntia. Tämä on minusta yleisesti ottaen neutraali asia, mutta tässä tapauksessa olisin kaivannut kuitenkin pitempää elokuvaa, sillä moni elementti, kuten Gorr ja hänen erittäin hyvä ponttinsa jumaliin liittyen sekä yllättävänkin sivuun jääneet Jane ja Valkyria, olisivat ansanneet enemmän ruutuaikaa.

Elokuvaan oli sisälletty paljon enemmän herrkkyytä kuin Thor-Ragnarokiin. Tämä meni kuitenkin enemmän kuin hieman ylikompensoinnin puolelle, mikä näkyi erityisesti elokuvan loppupuolella. Inhosin erityisesti tapaa, jolla pahis voitettiin. En paljasta, mikä se tapa on, mutta sen sanon, että se kuuluu inhokkeihini, jos ei jopa ole kaikkein inhokein.

Love and Thunder petaa tulevaa, jo järjestyksessään viidettä Thor-leffaa. Lopputekstikohtausten perusteella se vaikuttaakin lupaavalta, ainakin perusjuoneltaan. Lopussa kuitenkin tapahtuu myös jotain, mikä syö innostusta jonkin verran. Vinkki: se liittyy melkein joka MCU-elokuvat, ja tv-sarjat, valtaaviin, lapsiin.

Tiivistetysti Taika Waititi osui jälleen napakymppiin Thor: Love and Thunder-elokuvan myötä. Tai ainakin melkein. Neljä tähteä.

Tohtori Outo multiversumeiden pyörteissä

Marvelin elokuvauniversumin järjestyksessäään CU:n 28. elokuva, Doctor Strange in the Multiverse of Madness, saapui teattereihin lähiaikoina. Kuinka hyvästä elokuvasta on oikein kyse.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verran juonipaljastuksia, enemmän kuin virallisimmissa arvosteluissa! Lue siis omalla vastuullasi.

Taistellessaan yksisilmäistä hirviötä vastaan Doctor Stephen Strange (Benedict Cumberbatch) kohtaa universumien välillä matkaavan pystyvän America Chavezin (Xochitl Gomez). Tytön harvinaisen ja voimakkaan kykynsä takia häntä jahtaavat monet hirviöt, sekä tässä universumissa, että toisissa. Koska supersankareita kuitenkin ollaan, Strange lupautuukin auttamaan tyttöä. 

Se onnistuu parhaiten löytämällä voimakas taikakirja. Tämä ei kuitenkaan ole helppo homma, sillä kirja löytyy muusta universumista, eikä America Chavez vielä hallitse voimiaan. Lisäksi uudet universumitkin tarjovat heille monia usein epämiellyttöviä ylläytyksiä.  Kuvioon liittyy vahvasti myös Wanda Maximoff (Elizabeth Olsen) sekä ylivelho Wong (Benedict Wong).

Aluksi muutama varoituksen sana. Doctor Strange in the Multiverse of Madness ei toimi itsenäisenä teoksia, vaan sitä ennen kannattaa katsoa ainakin ensimmäinen Doctor Strange, Infinity War, Endgame, WhatIf:in ja WandaVision. Toki suurin osa ei menisikään katsomaan hahmon toista elokuvaa ja elokuvasuniversumin 28. elokuvaa, joten en tiedä kuinka paljon se katsojia haittaa tai edes yllättää.

Lisäksi se oli paljon keskivertaista MCU-elokuvaa pelottavampi ja väkivaltaisempi. Se alkoi paikka pailoin olla liian pelottava siskolleni, vaikka elokuva ei kauhun puolelle ihan mennytkään. En osannut odottaa vetoa perheystävälliseltä Disneyltä, mutta sopii hahmolle enemmän kuin hyvin. Sam Raini tunnetaan 2000-luvun Spide-Manien lisäksi kauhuohjaajana, joten tämä ei ole kuitenkaan mikään ihme. 

Se myös kuuluu kummallisimpien MCU-elokuvien joukkoon, jos ei ole jopa kummallisin, joten kaikille elokuva ei sovi sitten millään. Jos se ei ole sinun palasi kakkua, niin elokuvan voi hyvin jättää väliin, sillä sillä on loppuen lopuksi yllättävänkin pieni vaikutus MCU:hun kokonaisuudessaan. Kuitenkin veikkaukseni asian vaikuttamiseen lippuluukulla osui harhaan, sillä Doctor Strange in the Multiverse of Madness on menestynyt erittäin hyvin.

Multiuniversumit kuuluvat supersankarimedian aiheista mielenkiintoisempiin, joskin ainakin omalla kohdallani siihen tulee raja vastaan, kuinka monta sarjaa ja elokuvaa haluaa aiheesta nähdä. Riippumatta siitä kuinka hyvin tuon tarinan kertoo. Raja ei ole vielä tullut vastaan, mutta pelkään sen olevan vain ajan kysymys. Toivonkin aiheen jäävän vain tämän, tai korkeintaan vielä seuraavan, vaiheen jutuksi.

Doctor Strange on ottanut menestyksekkäästi Tony Starkin/Iron Manin rooliin yli-itsevarmana ja viisastelevana sankarina ja nuorempiensa mentorina. Niin tässä kuin Spider-Man: No Way Homesakin. Elokuvan ehdottomasti paras hahmo oli kuitenkin Wanda Maximoff. Elisabeth Olsen tuntee hahmonsa jo täysin ja se näkyi. Valitettavasti America Chavez jäi tyypilliseksi lapsi side-kickiksi. 

Wong jäi sivuhahmoksi hänkin, mutta suoriutui roolista paljon paremmin. Pidän hänen ja Doctor Strangen vuorovaikutuksestaan. Kolmanneksi tärkein sivuhahmo oli edellisessäkin Doctor Strangessa esiintynyt Christine Palmer (Rachel McAdams), mutta valitettavasti en vakuuttunut, että heidän tunteistaan toisiaan kohtaan, sillä heiltä puuttui kemia täysin.

En paljastanut elokuvan suurinta paljastanut vielä juonitiivistyksessä, mutta teen sen nyt. Jos halua välttyä juonipaljastukselta hyppää pari kappaletta yli. 

America Chavezia jahtaavia hirviöitä ei johtanut kukaan muu kuin meille tutuista tutuin Wanda, joka haluaa tytön kyvyn voidakseen mennä toisten maailmojen versioiden hänen lapsistaan Billystä (Julian Hilliard) ja Tommysta (Jett Klyne) luokse menetettyään heidät WandaVisionin finaalissa. Tai ainakin Darkholdista korruptoitunut versio hänestä.

Ratkaisu on ymmärrettävästi jakanut ihmisiä. Osa piti sitä loogisena seuraavan askeleena hahmolle, toisten mielestä se puolestaan pilasi hänet. Itse olen vähän siinä puolivälissä. Wandan motivaatio, ja kieltämättä merkittävät voimat, tekivät hänestä kiinnostavan roiston, mutta en minäkään näe hänen käytöksen olevan yhtenäistä aikaisemmissa MCU-tuotannoissa näkevämme Wandan kanssa.

Doctor Strangen on saamassa vielä kolmannen elokuvan tai mahdollisesti sarjan. En tiedä siitä vielä muuta kuin, että siinäkin vieraillaan multiversumien pyörteissä. Seuraava MCU-leffa on kuitenkin tämän kesän Thor: Love and Thunder. Menen katsomaan sen ihan varmasti ja luonnollisesti teen siitä myös arvostelun. Ainakin trailerin perusteella siltä voi odottaa paljon.

Tiivistetysti PerusMCU-elokuvaa raaempi ja oudompi Doctor Strange in the Multiverse of Madness ei kaikille sovi, mutta onneksi kuuluun niihin, joille se sopii enemmän kuin hyvin. Neljä ja puoli tähteä!

Batmanin ensimmäinen ristiretki

Batman, sai vasta tänä vuona, 2022, uuden, lyhyeksi ja ytimekkäästi The Batmaniksi-nimetyn, elokuvansa. Oliko elokuva vuosikymmenen odottamisen arvoinen?

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää paljastuksia The Batman-elokuvan juonesta!

Bruce Wayne/Batman (Robert Pattinson) on toiminut Gothamin viittakostajana pari vuotta. Hänen taitonsa supersankarina joutuvat tähän asti suurimman haasteen eteen kun salaperäinen naamiomies tappaa Gothamin pitkäaikaisen pormestarin (Rupert Penry-Jones) ja jättää rikospaikalle hänelle osoitetun kirjeen.

Hyvin pian supersankarille ja hänen liittolaiselleen, poliisiluutnantti James Gordonille (Westwordin Jeffrey Wright) selviää, että murha on vasta alkua ja lisäkauhut estääkseen heidän pitää löytää murhaaja mahdollisemman pian. Tässä heitä auttaa Selina Kyle/Catwoman (Zoë Kravitz). The Batman ei kuulu DCEU:hun, vaan ihan omaan jatkumoonsa.

Maailman legendaarisimpiin supersankareihin kuuluvana Batman tai suomalaisemmin  Lepakkomies on saanut lukuisia tulkintoja eri medioissa. Nämä tulkinnat ovat olleet tyyliltään toistensa kanssa hyvin erilaisia ja niiden laatukin on vaihdellut laidasta laitaan. Ilokseni sanoa, että The Batman kuuluu näistä tulkinnoista laadukkaampiin, vaikka mielestäni ihan paras olekaan. 

The Batmanistä on tärkeintä tietää vain yksi asia, sen synkkyys. Se saa jopa Yön ritarin paluun näyttämään hilpeältä. Jopa huumorikin on elokuvassa synkkää. Tyyli toki sopii itsessäänkin synkälle hahmolle enemmän kuin hyvin. Joku jopa voisi sanoa, että se on ainoa oikea. Kuitenkin juuri sen takia elokuva ei ole kaikkien mieleen.

Iloinen pupu ei ole elokuvan päähenkilökään

The Batman ei puolestaan edes maininnut laajempaa universumia tai edes Justice Leguen jäseniä, vaan keskittyi vain ja ainoastaan Gothamissa tapahtuneisiin rikoksiin. Tämä antoi Batmanin käyttää sarjakuvista hyvinkin tunnettuja etsivän taitojaan. Tämä vaikuttaa varmasti itsestään selvyydellä, mutta valitettavasti monet Batmanin tulkinnat ovat unohtaneet, että hän on ennen kaikkea etsivä.

Elokuvan oli jopa nykyajan mittapuulla pitkä, noin kolme tuntia. Lyhentämiseen olisikin ollut varaa ja tarvetta. Siitäkin huolimatta, että juoni oli suhteellisen tiivis. Toki elokuvan, tai Batmanin, fanielle lisäaika elokuvan parissa on pelkkää plussaa ja esimerkiksi Avengers Endgame on saman pituisia, mutta siinä keskityttiinkin paljon useimpaan hahmoon ja laajempaan tarinaan. 

Robert Pattinson osoittautui loistavaksi valinnaksi Batmanin rooliin Hän esitti synkistelevää hahmoaan paljon ennakko-odotuksia paremmaksi. Parasta elokuvassa oli kuitenkin Catwoman. Näkisinkin mielelläni hahmon tämän version kissoineen myös omassa elokuvassaan. Ja voi olla, että näenkin, sillä en ole näkemykseni kanssa yksin. 

Elokuvassa riitti legendaarisia Batman-roistoja. Tärkein niistä on Arvuuttaja (Paul Dano). Asia selviää elokuvan alussa, ainakin suhteellisen, joten asiaa ei voi pitää juonipaljastuksena. Lisäksi Batmanin rogue-gallerissa ei ole montaa, jotka tapaavat jättää arvoituksia rikollispaikalle. Ruutuaikaa sai myös rikollispomo Carmine Falcone (John Turturro) ja Pingviini  Colin Farrell).

Koska The Batman on saanut sekä paljon katsojia, ja heidän myötään tietenkin myös tuottoja, että hyviä arvosteluja, on todennäköistä, että se saa myös jatkoa. Sekä suoran toisen ja ehkä kolmannen osan että mahdollisen spin offin-muodossa. Jos ja kun niin käy, katson ne varmasti. Erityisesti jos kyseinen spin off kertoo Catwomanista. 

Elokuvan loppuun ei oltu laitettu lopputekstikohtausta, toisin kuin useassa muussa supersankarielokuvassa. Yksi pieni juttu, tekstimuotoinen, siitä kuitenkin löytyy. Se, kannattaako sen takia jäädä, on jokaisen oma asia. Omasta mielestäni sen voi kuitenkin jättää väliin, et menetä mitään tärkeää, elokuvan mahdollisen jatko-osan tai muunkaan kannalta.

Tiivistetysti The Batmania kannatti odottaa, varsinkin hahmon fanien. Se  ylitti silti odotukset mennen ja tullen. Täydet viisi tähteä.

Joulu Haukansilmän seurassa

Marvelin elokuvaniversumi ja Disney? ovat todella panostaneet elokuvien lisäksi sarjoihin. Nyt arvostelussa on niistä viides, Avengerin aliarvostetuimmasta jäsenestä kertova Hawkeye.

Varoitus: Juonipaljastuksia on taas luvassa! Lue siis omalla vastuullasi!

On joulun aika ja Hawkeye/Clint Barton (Jeremy Renner) haluaisi viettää sen vasta takaisin saamansa perheensä kanssa. Miehen suunnitelmat kuitekin menevät uusiksi hänen huomattuaan jollakin olevan hänen vanha puhunsa ajalta, jolloinhän oli rikollisia tappava Ronin. Puvun uudeksi omistajaksi paljastuu Kate Bishop (Hailee Steinfeld), Hawkeye ihaileva jousiampuja,- ja taistelulajilahjakkuus. 

Tytöllä on valitettavasti erikoislahjoja myös pulaan joutumisen saralla. Pistämällä päälleensä ronin-puvun hän houkuttelim peräänsä New Yorkin alamaailmaan kuuluvan Tracksuit Mafian. Clint ei tietenkään voi jättää viatonta nuorta naista pulaan, joten hänen ei auta muuta kuin auttaa tätä. Siitäkin huolimatta, että mies tietääkin, ettei ehkä ehdi jouluksi kotiin.

Olen aina pitänyt Hawkeyeya Avengereista tylsimpänä, enkä ole suinkaan asian kanssa yksin. Siksi minulla ei ollut sarjan suhteen kovin suuria odotuksia, vaikka tiesinkin MCU:n tekevän tasaisen hyviä elokuvia, ja nyt myös tv-sarjoja. Yllätyiksin siksi iloiseksi. Paras sarja ei ole, se kunnia kuuluu WandaVisionille, mutta Falconin ja Winter Soldierin ja ehkä jopa What Ifin edellä kuitenkin.

Tähän on muutama syy. Ensinnäkin sarjan yllättävän kevyt asenne. Huumoria siitä ei todellakaan puuttunut. Toiseksi Kate Bishop, sarjassa myös nähdyn Yelenan (Florence Pugh) jälkeen MCU:n toiseksi paras uusi tuttavuus. Hänen ja Clintin oppilas ja mentoori-suhde olikin koko sarjan parasta antia. Heidänm persoonansa vaan pelasivat hyvin yhteen.

Myös Tracksuit Mafian omasta, yllättävänkin ymmärrettävästä, syystä Roninia jahtaava pomo Maya Lopez (uusi tulokas Alaqua Cox) kuuluu sarjan positiivisiin yllättäjiin, vaikka viimeiset jaksot antoivatkin hänelle vain vähän tekemistä, eikä hänen johtamansa rikollisorganiisaationsakaan juuri vakuuttanut. Olenkin tyytyväinen siitä, että hän tulee saamaan oman sarjansa.

Hahmoista huomionarvoisempia on myös fanisuosikki Lucky The Pizza Dog. Valitettavasti hänelle annettiin liian vähän ruutuaikaa. Toiminta oli upeaa katsottavaa jopa MCU:n mittapuulla, varsinkin kolmannessa jaksossa sekä finaalissa. Eikä vähiten siksi, että sarja esitteli koko joukon erilaisia temppunuolia.

Sarja kuitenkin myös yritti tehdä liikaa. Varsinkin kuin ottaa huomioon, että sillä oli jaksoja vain kuusi. En edes maininnut sarjan loppupuolella melkeinpä hylätty murhamysteeriä, jonka keskiössä on Katen isäpuoli Jack (Tony Dalton). Tai Tracksuit Mafian vasta finaalissa nähtävää, ja siinäkin pääpahiksen roolistaan huolimatta alikäytettyä, isoa pomoa.

Tiivistetysti Hawkeye ei ihan napakymppiin osunut, mutta odotukseni sen suhteen huomioiden yllättävän lähelle kuitenkin. Meljä ja puoli tähteä!

Ikiaikaiset kokoontuvat jälleen

 Kovasti odottamani Marvelin Eternals sai huonomman arvosanan kuin tunnetusti MCU:n heikoin elokuva, Thor: The Dark Word. Oliko tuo arvosana ansaittu? 

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää hieman juonipaljastuksia The Eternals-elokuvista ja samalla myös muista MCU:n elokuvista! Mitään ratkaisevaa en kuitenkaan paljasta.

7000 vuotta sitten. Jumaloloentojen luoma kuolematon avaruusolentorotu The Eternalssit, johon kuuluu  juun muassa  porukkaa johtava Ajak (Salma Hayek), ainetta manipuloiva Sersi (Gemma Chan), supermanlainen Ikarus (Richard Madden), ikuisesti lapsen ruumiiseen kirottu illuusioiden luoja Sprite (Lia McHugh) sekä kosmista energiaa ampuva KIngo (Kumail Nanjiani) tulivat Maapallolle lyömään pahat Devianssit. 

Heidät voitettuaan he ovat pysytelleet piilossa ihmisten keskuudesa, jakautuneina kukin omiin tahoihinsa.. Tuo voitto ei kuitenkaan ollut lähelläkään lopullista ja nyt Devianssit ovat palanneet entistä parempana versiona. Heidät voittaakseen ryhmän pitää taas yhdistää voimansa- Tämä osoittautuu vuosituhansia toisistaan erossa pysytelleelle ryhmälle vielä odotettuakin vaikeammaksi.

Jos olet vähänkin seurannut elokuvauutisia, niin tiedät, että Eternalsin saamat arvostelut ovat olleet kaikkea muuta kuin hyviä. Itseasiassa sen tulon Rotten Tomatoessa on jäänyt MCU:n alhaisemmaksi. Kyllä, kriitikot antoivat sille vielä huonomman arvosanan kuin susihuonolle Thor: The Dark Worldille. Katsottuani elokuvan en ymmärrä miksi.

Eternalssin suurin kompastuskivi oli se, että sen piti esitellä monta sankaria ja ihan uusi mytologia, mutta minusta elokuva onnistui tekemään senkin juuri niin hyvin kuin vain siltä voi vaatiakin. Toki aika moni sankari jäi jokseenkin taka-alalle, mutta ei läheskään samaan malliin kuin lukemieni arvostelujen perusteella oletin. Kaikkiin eternalsseihins sai edes jonkinlaisen otteen. 

Sen lisäksi elokuvalla oli vain yksi suuri heikkous ja se oli sama kuin MCU:n elokuvilla yleensäkin, muutamaa hyvin tunnettua poikkeusta lukuun ottamatta tietenkin, eli pahiksit. Devianssit eivät missään vaiheessa osoittautuneet millään muotoa kiinnostaviksi. Elokuva korjasi kuitenkin tätä roistoasiaa loppua kohden, mutta siitä en voi sanoa enempää paljastamatta ihan liikaa.

Muuten kaikki elokuvasta meni ehdottomasti plussan puolelle. Mtologia kiinnostaa minua, joten elokuvan hypyt historiallisilla ajoilla ja paikoilla kiinnosti minua erityisesti. Eternalssin alkua on myös syytetty liian hitaaksi, mutta en tiedä miksi. Elokuvasta löytyi toimintaa alusta loppuun. Ja vieläpä aivan yhtä silmiä hivelevää kuin MCU: elokuvalta voi odottaakin.

Eternals on MCU:n monimuotoisempia elokuvia, ehkä jopa monimuotoisen. Ryhmästä suurin osa on ei-valkoisia, huippukeksijä Phastos (Brian Tyree Henry) on naimisissa miehen kanssa ja Makkari on kuuro, kuten näyttelijänsäkin, kuuro. Tuo monimuotoisuus ei kuitenkin tuntunut päälle liimatulta tai itsetarkoitukselta, vaan hahmoilla oli elokuvalle tarjottavana paljon muutakin kuin vähemmistöön kuuluminen.

Jokainen  eternals jaksoi kiinnostaa, jopa heistä, joiden kanssa vietettiin vähemmin aikaa. Selkeää suosikkia minulla ei ole, mutta edukseen nousi Sersi, Kingo, supernopea Makkari (Lauren Ridloff) sekä leppoisa voimamies Gilgamesh (Don Lee). Sen sijaan Ikarus ei iskenyt minuun samalla tavalla kuin muihin, vaikka periaatteessa hän olikin hahmoista vahvimpia.

Ryhmän ulkopuolella paras hahmo oli sitä seuraava Bollywood-uralle lähteneen Kingon manageri Karun (Harish Patel). Kit Haringtonin esittämä Sersin ihmispoikaystävä Dane Whitman jäi hyvästä syystä sivuun. En kuitenkaan malta odottaa sitä, että hänestä tulee sarjakuvista tuttu Black Knight. Tämä nimittäin vaikuttaa kuulemani perusteella hyvin kiinnostavalta hahmolta.

Loppussa pohjustettiin jo Eternalssin jatko-osaa hyvin lupaavalla tavalla. Se milloin tai missä muodossa tarna saa jatkoa on kuitenkin toinen kysymys.  Sen verran huonot arvostelut ja niiden mukana lipputulot leffa on kuitenkin saanut. Sitä ennen on jokatapauksessa vielä monen monta MCU-elokuvaa, ensimmäisenä Spider-Man: No Way Home.

Tiivistetysti Eternals on paljon mainettaan parempi elokuva. Jo se vain yhtään kiinnostaa, niin kehotankin katsomaan sen huonoista arvosteluista huolimatta. Neljä ja puoli tähteä!