Spiderverse tulee jälleen

Harva animaatio on saanut minut ihan elokuviin asti, mutta Spiderverse-saagaa jatkava Spider-Man: Beyond the Spider-Verse teki siinä poikkeuksen. Kannattiko käynti?

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verran juonipaljastuksia!

Miler Morales/Spider-Man (äänenä Shameik Moore) kärsii supersankareille tutusta ongelmasta, supersankaroinnin ja muun elämän yhteensovittamisesta. Hän ei kuitenkaan voi puhua kenellekään ongelmistaan. Niimpä Miles ilahtui kun Gwen Stacy/Spider-Gwen (äänenä Hailee Steinfeld) saapuu taas maisemiin. Hänen kanssaan Miles pääseekin taas huimiin seikkailuihin ja tapaamaan muitakin Spider-Maneja, kovaan hintaan.

Spiderverse-elokuvista ei voi puhua ilman sen visuaalisen ilmeen kehumista ja syystä. Harva animaatio näyttää yhtä hyvältä, varsinkin sellainen, joka yhdistelee monia tyylejä. Muutenkin Across the Spiderversen toteutus oli hyvin ammattitaitoista. Tekijöiden rakkauden ja omistautumisen tarinaa ja työtään kohtaan näki joka sekunnilla. 

Across the Spider-Verse esittelee tällä kertaa Spider-Manesitä koostuvan organisaation, jonka tarkoitus on suojella universumeita muista universumistä tulleilta poikkeamilta ja yrittävät suojella niin sanottua Spider-Manin kaanonia. Ajatus onkin hyvä ja tarjoaa monet naurut ja mahdollisuudet viittaukseen, mutta se herättää myös vakavampia kysymyksiä, kuten tekeekö kaikki Spider-Manien kokema kärsimys todellakin heistä sen, mitä he ovat?

Miles osoitti jälleen kerran olevansa yhtä hyvä päähenkilö kuin Peter Parkerkin. Gwen puolestaan nousi elokuvan toiseksi päähenkilöksi, hän jopa aloitti ja lopetti elokuvan. Tämä oli elokuvalle vain eduksi sillä hän osoitti pian paikkansa toisen pääroolina ansainnut. Pidin erityisesti alussa, joka kerrottiin kokonaan Gwenin näkökulmasta. Varsinkin, kun saimme vihdoin tietää, mitä hänen Peter Parkerille tapahtui.

Edellisestä osasta vanhempi Peter (äänenä Jake Johnson) puolestaan jäi tällä kertaa sivummalle, mutta kyllä hänellekin tekemistä löytyi. Spider-Maneistä edukseen esiintyi myös porukkaa johtava Miguel O'Hara/Spider-Man 2099 (äänenä Óscar Isaac)  Spider-Punk (äänenä Daniel Kaluuya), intialainen Spider-Man Pavitr Prabhakar (äänenä Karan Soni) sekä vähemmässä määrin dinosaurus-Spider-Man. 

Elokuvan pääpahiksen roolin sai alunperin naurettavalta vaikuttava Spot, suomalaisittain Pilkku (äänenä Jason Schwartzman). Hänestä tuli kuitenkin elokuvan edetessä oikea uhka. Milesilille tuli elokuvan edetessä muitakin vastustajia, mutta elokuvasta nauttii enemmän, jos ne tulevat edes jonkinlaisena yllätyksenä.

Spider-Man: Across the Spider-Verse jäi kesken, en tarkoita, että se olisi loppunt cliffhangeriin, vaan jäi kokonaan kesken. Pahista ei oltu vielä voitettu tai asiatmuutenkaan ratkeneet. Siksi elokuvan voisikin sanoa olevan vasta eka osa vuoden päästä tulevan Spider-Man:  Beoynd the Spiderversen lopettamasta elokuvasta. Luonnollisesti menne katsomaan myös senkin.

Tiivistetysti Spider-Man: Across the Spiderverse saavutti ja ehkä jopa ylittikin kaikki In to the Spiderversen asettamat odotukset. Ja ne olivat huimat. Niinpä se ansaitsee täydet viisi tähteä!

Dracula on kuollut, mutta Trevor Belmontin ja kumppaneiden sota ei ota loppuakseen

Arvostelen nyt Netflixin syystäkin huippusuositun Castlevania-sarjan neljännen, ja valitettavasti samalla myös viimeisen, kauden. Juonipaljastusten kera tietenkin.

Hirviönmetsästäjä Trevor Belmontilla (äänenä Richard Armitage) ja puhuja taikuri Sypha Belnadesilla (äänenä Alejandra Reynoso) pitää kiirettä yrittäessä estää milloin kenenkin yrityksiä herättää henkiin vampyyri Dracula (äänenä Graham McTavish). Tehtävä vie heidät kaupunkiin, josta kaikki sai alkunsa, Târgovișteen, josa heitä odotaa tälle uskollinen vampyyri Varney (äänenä Malcolm McDowell). 

Alucard puolestaan yrittää auttaa pikkukylää puolustautumaan hirviöiden jatkuvia ja heille epätyyppilisen hyvin suunniteltuja iskuja vastaan. Maailmaa uhkaa samalla myös maailmanvaltausta suunnitteleva Camilla (äänenä Jaime Murray) kumppaneineen sekä takojamestari Isaacin (äänenä Adetokumoh McCormack) hirviöarmeija.

En väitä, että Castlevania olisi täydellinen sarja, mutta kuitenkin sen suurin vika on se, että se on niin lyhyt. Tämä neljäs kausikin käsitti vain kymmenen puolen tunnin mittaista jaksoa. En ole tätä mieltä suinkaan siksi, etä tarina tai jokin sen osa kaipaisi lisää aikaa kehittyä, vaan siksi, että sarja on vain kertakaikkiaan niin hyvä.

Ne, jotka ovat katsonut Castlevania , ja jos luet tätä arvostelua, niin luultavasti kuulut kyseiseen ryhmään, tietävät sarjan olevan huippulaadulla tehty. Erityisesti sen animaation ja ääninättelyn osalta.  Sinua voikin ilahduttaa, jokin tuskin yllättää, kuulla, että sarja piti samaa hyvää laatuaan yllä myös tällä neljännellä kaudellaan.

En tiedä, kuka oli suosikkini sarjan pääkolmikosta eli Trevorista, Syphasta ja Alucardista, vaan pidin kaikista. Hahmot toimivat kuitenkin vielä paremmin yhdessä kuin erikseen. Kukin heistä nimittäin toi ryhmään oman osansa. Siksi olikin harmi, että Alucard pysyi muusta kaksikosta erosta sekä koko kolmannen kauden, että suurimman osan tätä neljättä kautta.

Niin sanotuista pahiksista kiinnostavampia olivat jälleen kerran vampyyri Camilla ja hänen "siskonsa", mutta myös Isaacia katsoi mielellään, varsinkin kuin hahmo meni erittäin hyvään suuntaan. Sen sijaan kaudella uutena tullut Varney ei ollut oikein mistään kotoisin niin pahiksena kuin hahmona ylitäpään tai ainakaan ei ollut ennen häneen liittyvää yllätystä. 

Tällä neljännelle kaudelle tuli uusia hahmoja suhteellisen vähän ja hyvä niin. Olihan kyseessä viimeinen kausi, joten heitä ei ehdittäisi kehittää muutenkaan. Uusista hahmoista paras oli Alucardin puolustaman kylän päällikkö Greta (äänenä Marsha Thomason). Sen sijaan Varneyn apurina toimiva Ratko (äänenä Titus Wellive) ei hahmona juuri säväyttänyt-

Koska kyseessä oli Castlevanian neljäs kausi, niin tarina sai selvän päätöksen. En tietenkään sano lopusta turhan paljon, siollä se paljastaisi liikaa, mutta sen verran voin sanoa, että olen tyytyväinen siihen, miten tarina päättyi. Kaikki hahmot saivat tyydyttävän päätöksen, niin yllättävä kuin tuo päätös joissakin tapauksessa oli.

Tiivistetysti Castlevanian neljäs kausi antoi tavallista loistavammalle animaatiosarjalla tavallista loistavamman päätöksen. Täydet viisi tähteä! 

Ensiarvostelussa Invincible

Amazonin uusi aikuisille suunnattu supersankarianimaatio Invincible alkoi viime viikolla oikein kolmen jakson voimin. Nyt kerronkin, miltä sarja niiden perusteella vaikuttaa.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verranpaljastuksia Invinciblen kolmen ensimmäisen jakson juonesta!

Huomautus: Olen nähnyt sarjasta vain kolme ensimmäistä jaksoa, niinpä mielipiteeni siitä voi vielä muuttua. 

Mark Grayson (äänenä Steven Yeun) vaikuttaa ensisilmäyksellä aivan tavalliselta teiniltä, mutta todellisuudessa hän on kaukana siitä. Onhan hänen isänsä Viltrum-planeetalta ihmikuntaa auttamaan tullut superman-mainen Omni-Man (J.K. Simmons). Pojan suurin haave onkin tulla isänsä kaltaiseksi supersankariksi.

Siihen tarjoituukin tilaisuus Markin supervoimien ilmoitettua viimein itsestään. Hän saikin itselleen oman superpuvun ja otti supersankanimekseen Invinciblen. Pojan kiiltokuvamainen kuva supersankaruudesta kuitenkin särkyy nopeasti hänen kohdattuaan tehtävän realiteetit. Invincible perustuu The Walking Deadin luoneen Robert Kirkmanin sarjakuvaan.

Kuulleessani Invincible-sarjasta ajattelin sen heti olevan juuri minulle sopiva, verrattiinhan sarjaan kovasti pitämääni The Boys-sarjaan. Lisäksi pidin paljon myös toisesta aikuisille suunnatusta supersankari, tai tässä tapauksessa kai -roisto, animaatiosta, Harley Quinnista. Näiden kolmen jakson jälkeen voinkin sanoa, että en joutunut pettymään.

Sarjasta löytyy kaikki se, mikä tekee aikuisten supersankarisarjoista ja miksei elokuvistakin hyvän: paljon huumoria ja vieläpä nauruhermoja kutkuttavaa sellaista, graafista, mutta samalla  myös edes jokseenkin tarkoituksen mukaista, väkivaltaa, samaistuttavia ja moniulotteisia hahmoja sekä huippuluokantekijätiimi. 

Sarjaan on valittu ääninäyttelijöiksi huippuluokan tähtiä, kuten Sandra Oh ja J.K. Simmons, sekä alan veteraania ja se näkyi tuloksessa. Myös sarjan animointitiimi on tehtäviensä tasalla. Pidänkin sarjan animointityylistä paljon, erityisesti taistelukohtauksissa. Kyseiset kohtaukset ovatkin aika graafisia, joten herkkähipiäiselle sarja ei sovi.

Esikuvistaan poiketen Invinsiblen keskiössä on Markin ja hänen isänsä välinen suhde, mikä saikin sen eroamaan muista vastaavista supersankarisarjoista. Sarja on myös yllättävän koskettava muutenkin, ainakin tyylilajinsa huomioon ottaen. Toisaalta samaa voisi kai sanoa The Walking Deadistäkin, joten ehkä sen ei olisi pitänyt tulla minulle yllätyksenä.

Jos jotain olisin muuttanut, niin tehnyt sarjassa nähtävässä huippusupeista koostuvan supersankariryhmä The Guardianin olevan jotain muuta kuin vain selvä Justice Leguen kopio. Siitä nimittäin löytyi oma vastikkeensa jokaiselle Justice Leguen tunnetuimmille jäsenille. Se tie on jo niin nähty. Ensimmäisenä tuleekin mieleen The Boyssin Seven.

Mark Grayson on samaistuttava, joskaan ei mitenkään omaperäinen, päähenkilö. Ei sillä, että hänen tarvisikaan. Sarjan maailma on jo tarpeeksi vieras. Hänen isästään on puolestaan vaikea sanoa mitään paljastamatta liikaa. Hänestä löytyy kuitenkin puolia. Markin Debbie-äiti (äänenä Sandra Oh) osoittautui kuitenkin hänen vanhemmistaan pidettävämmäksi.

Sivuhahmoina nähdään muun muassa Markin paras ystävä William  (äänenä Andrew Rannells), ihastus Amber (äänenä Zazie Beetz) sekä hänen uuden tiiminsä Teen Teamin jäsenet, kuten ihana Atom Eve/Samantha Wilkins, hänen poikaystävänsä Rex Splode/Rex Sloan (äänenä Jason Mantzoukas ) ja robottimainen Rudy Conners/Robot (äänenä Zachary Quinto).

Sivuhahmoista paras on, ainakin toistaiseksi, Aton Evestä, vähiten ärsyttävääkin ärsyttävämpi Red Splodesta. Muista hahmoista minulla ei puolestaan ole sen kummempia mielipiteitä puolesta tai vastaan. Vielä manitsemattomista hahmoista, ja heitä on paljon, eniten mieleen ja yllättävän traaginen Monster Girl (äänenä Grey Griffin).

Sarjan pääroistosta on vaikea sanoa vielä mitään, varsinkin kuin ensimmäisissä jaksoissa selvemin sen roolin sai Valkoisen talon valtaamista yrittäneet Maulerin kaksoset (kummankin äänenä Kevin Michael Richardson). He tarjosivatkin The Guardianeile arvoisensa vastuksen, mutta pääpahikseksi heistä ei kuitenkaan ole.

Tiivistetysti Invincibles on ehdottomasti tsekkaamisen arvoinen sarja. Koko sarjalle en voi vielä tähtiä antaa, mutta sen ensimmäiset jaksot ansaisevat täydet viisi tähteä.

Sielukasta menoa Tuonpuoleisessa

Joulupäivänä katsoimem perheemme kanssa Disneyn uusimman Soul-Sielun syövereissä animaation. Elokuva ei ollutakaan hassumpi, vaikka ei myöskään tuotantoyhtiön paras.

Varoitus: Juonipaljastuksia luvassa!

Joe Gardner (äänenä Jamie Foxx) opettaa musiikkia, mutta hänen todelinen intohimonsa on jazz-musiikki. Keski-ikäiseltä mieheltä on kuitenkin jazz-maailma jäänyt valloittamatta. Sitten Joen entinen oppilas saa hänet kuuluisan jazz-laulajan Dorothea Williamssin (äänenä Angela Bassett bändiin, joten elämä alkaa vihdoinkin hymyillä.

Kauaa ei mies kuitenkaan ehdi menestystään juhlia, sillä hän joutuu onnettomuuten, jonka sielunsa päätyy tuonpuoleiseen. Siellä hän saa, monien vaiheiden jälkeen, valmennettevaksi maapintaa jo pitkään vältelleen sielu 22:en (äänenä Tina Frey), jonka avulla Joe toivoo pääsevänsä takaisin elävien kirjoihin. Samalla kaksikko oppii paljon elämästä, tuonpuoleisesta ja toisistaan.

Disneyn ja Pixarin elokuvista on vaikea olla pitämättä. Jopa minun, joka ei oikein kuulu kohderyhmään ja joka ehkä juuri siksi, pitääkin enemmän jonkun muun tyyllisistä elokuvista. Jotkut niistä ovat jopa harvinaisen hyviä elokuvia, eikä suinkaan vain genressään, niin kuin Inside Out. Soul-Sielun syövereissä tai lyhyemin vain Soul, ei ihan niin hyvä ollut.

Elokuva oli kyllä varsin hyvä, ehdottomasti katsomisen arvoinen, varsinkin jos sattuu asumaan lapsiperheessä. Siitä löytyi kaikki, mitä sopii odottaakin tämän tyyppiseltä elokuvalta. Soul oli hauska, ei ehkä tuotantoyhtiön hauskin, mutta silti. Päähenkilö oli varsin samaistuttava, viesti, muista arvostaa elämän pikuasioita, oli myös varsin hyvä. Gneerisyydestään huolimatta.

Elokuvan toteutuksessakan ei ollut mitään vikaa. Se näytti erittäin hyvältä, mikä ei ollut mikään ihme. Pixarin, ja sitä kautta myös Disneyn, animaatiokyk paranee vuosi vuodelta. Niin kuin pitääkin. Jamie Foxx ja Tina Frey tekivät varsin erittäin hyvää työtä pääkaksikon äänenä, eikä muissakaan äänissä ollut valittamista.

Elokuvan parhas osuus oli sen viimeisella puoliskolla. Tietenkään se, miksi on vaikea sanoa paljastamatta juonesta liikaa. Sanottakoot vain, että sihen liittyi kissa ja kaikkea muuta hauskaa. Keskikohdassa elokuva sitten parani ja huimasti kun päästiin vihdoin tutustumaan tuonpuoleiseen ja sen henkilökuntaan (Wes Studi, Alice Braga ja Richard Ayoade).

Alku oli taas tylsin, mutta siinä ei ole mitään uutta. Joka elokuvassa on se pakollinen taustoitusvaihe. Pitäähän katsojat tutustuttavaa elokuvan maailman ja ihmisiin, erityisesti päähenkilöön. Tässä se oli onneksi jopa aika lyhyt, niin kuin lapsille sopivalle elokuvalle olikin paitsi sopivaa, niin myös pakollista. Lisäksi kyllä alustakin löytyi omat hyvät kohtansa.

Kuitenkin elokuvan loputtua perheeni ainut kommentti oli ”olisi pitänyt olla enemmän kissaa”, mikä jos jokin kertoo siitä, että ei onnistunut samaan katsojia puolelleen läheskään niin hyvin kuin voisi toivoa. Syynä tähän on elokuvan pienoinen pliisuus. Elokuva kuin oli varsin geneerinen Pixar-raina, jossa oikein mikään ei erottunut edukseen muista vastaavista.

Joe ei ollut kiinnostavin mahdollinen päähenkilö, mutta samaistuttava kyllä. 22 oli päähenkilönä parempi, mutta ei hänkään mitenkään omaperäinen hahmo ollut. Tosin niin ei ollut kyllä elokuvan viesdikään, joka oli kyllä varsin tärkeä, muta ei mitenkään uusi oivallus. Juonessakin omaperäisintä oli jazz-teema ja se, että elokuvan päähenkilö musta. Ja keski-ikäinen.

Soulin tärkeimmät sivuhenkilöt olivat Joen Libba-äiti (äänenä Phylicia Rashād), jo mainitsemani jazz-laulaja Dorothea, kadonneita sieluja auttava shamaani Moonwind (äänenä Graham Norton). sekä eräänlaisen pahiksen roolin saavat sieluja laskeva Terry (äänenä Rachel House). Heistä kaikki tekivät tehtävänsä varsin hyvin, mutta vain Moonwind erottui edukseen.

Tiivistetysti Soul-Sielun syövereissä tarjoaa hauskanseikkailun, josta koko perhe voi nauttia, mutta liikaa ei siltä kannata odottaa. Neljä tähteä!

Matka pinnan alaiseen maailmaan

 Juuri arvostelemani Mulanin (1998) lisäksi katsoin Disney+:lta myös toisen mikki hiiri-talon viihdyttävimpiin animaatioihin kuuluvan elokuvan, vuoden 2001 Atlantis: Kadonneen kaupungin.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verran juonipaljastuksia.

On vuosi 1914. Kieli- ja karttatieteilijä Milo (äänenä Michael J. Fox) on ollut jo pitkään kiinnostunut Atlantiksen kadonneesta kaupungista melkeinpä pakkomielteeseen asti. Muut tiedemiehet pitävät häntä kuitenkin hulluna, eihän Atlantis oli juuri muuta kuin vanha satu. Hänen villit teoriansa herättävät kuitenkin omituisen miljonäärin, Preston B. Whitmoren (äänenä John Mahoney), huomion.

Tämä lupaakin rahoittaa Milon ja Komentaja Rourken (äänenä James Garner) johtaman miehistön matkan kadonneeseen kaupunkiin. Hänet historiankirjoihin mahdollisesti vievä matka kuitenkin mutkistuu kuin hän huomaa tuhoutuneeksi luulemansa sivilisaation olevan elossa ja omaavansa tunteita sen Kida-prinsessaa (äänenä Cree Summer) hänelle surullisena kertoo, sekä lisäksi Rourkella ja hänen kaksosellaan Helgalla (äänenä Claudia Christian) on myyttisen kaupunkia suhteen takaa-ajatuksia.

Olen nähnyt Atlantis: Kadonneen kaupungin ennenkin, lapsena, mutta välissä oli jo monta vuotta. Elokuvasta nauttimiseen tämä kuitenkin vaikutti lähinnä positiivisesti, sillä vaikka tiesin, mihin tarina olikin menossa, niin matkalla näin kuitenkin myös paljon sellaista, joita en muistanut elokuvassa olevankaan, ainakaan ennen kuin näin ne tietokoneeni ruudulla.

Ilokseni voin sanoa, että elokuva oli melkein niin hyvä kuin muistinkin. Se oli aika paljon yksinkertaisempi, mutta en laske sitä viaksi. Erityiseksi siksi, että kyseessä on koko perheelle suunnattu elokuva, joten lapsetkin pitäisi siitä pystyä nauttimaan. Maailman kiinnostavimpiin myytteihin Atlantis, sen karismaattinen prinsessa ja elokuvan aikuisempi tyyli vetosivat kuitenkin edelleen.

Atlantis: Kadonneen kaupungin juoni ei ole mitenkään tuore, ei nyt tai elokuvan tulovuotena 2001. Onhan Julius Wernen tyylisiä seikkailuja nähty läpi maailman historian. Disney-elokuvaksi se kuitenkin oli suhteellisen omaperäinen. Poissa oli eläin sidekickit, laulut, ikuisen rakkauden suudelmat, tai pahat vanhemmat naiset. Niin sanottu femme fatale elokuvasta löytyi, mutta se on jo asia erikseen.

Elokuva myös näytti hyvältä, joskaan ei läheskään yhtä värikkäältä kuin Disneyn useimmat muut elokuvat. Muutenkin sen tyyli poikkesi hyvin paljon siitä, mitä Disneyltä on totuttu ja minusta se on vain hyvä asia. Vaihtelu virkistää. Muuten minulla ei ole toteutuksesta juuri sanottaa. Se oli taattua Disneylaatua, mutta oikein mikään osa-alue ei noussut esiin, niin hyvässä kuin pahassakaan.  

Kida nousi lempihahmokseni ja muutenkin elokuvan kiinnostavaksi hahmoksi, vaikka ymmärrän hyvin sen, miksi hän ei ollut päähenkilö Milon sijaan. Nörtähtävä ja sympaattinen Milo oli vain paljon muinaista atlantti prinsessaa samaistuttavampi. Sivuhahmoista parhaita olivat kyynisyydessään hauska radio-operaattori Berta (äänenä Florence Stanley ja teinimekaanikko Aundrey (äänenä Jacqueline Obradors).

Perusryhmän muut jäsenet, räjähde-expertti Vinny (Don Novello) ja ryhmän tohtori Sweet (äänenä Philip Morris), olivat varsin hyviä hekin, eivät vain erityisen muistettavia. Heistä olikin kuitenkin helppo pitää. Lisäksi elokuvaa voisi syystäkin kehua siitä, että sen hahmot, erityisesti sivuosat ovat hyvin monietnisiä, esimerkiksi Sweet oli musta ja Aundrey latino.

Rourke ja Helga eivät hyvästä syystä päässeet Disneyn legendaarisempien roistojen joukkoon, mutta heidän puolestaan voi sanoa, että sentään he olivat harvinaisen realistisia. Eniten vihasin kuitenkin stereotyyppisen ranskalaista geologia Molea (äänenä Corey Burton). Hän oli vain niin ärsyttävä, ei ihan Jar Jar Binks ärsyttävä, mutta kuitenkin hyvin lähelle.

Atlantikselle on tehty jatko-osakin, Milon paluu, mutta niistä en osaa sanoa mitään. En ole nähnyt niitä. Se onkin ehkä hyvä, sillä elokuva ei edes päässyt teatterilevitykseen. Katsonko minä elokuvan joskus siitä huolimatta? Mene ja tiedä. Minulle löytyy varmasti parempaakin katsottavaa, mutta toisaalta ei voi koskaan tietää, jos uteliaisuus vie joskus kuitenkin voiton.

Saattaa myös olla, että Atlantis: Kadonneesta Maailmasta tehdään live-actionversio, vaikka epäilinkin sitä vahvasti. Se ei menestynyt lippuluukulla tarpeeksi hyvin. Itse ainakin toivon, ettei tehtäisi. Disneyn live-action elokuvat ovat osoittautuneet pettymykseksi. Ja samalla kuitenkin tiedän, että jos elokuva live version saan, niin enköhän minä senkin katso, jos ei muuten niin silloin kuin se päätyy Disney+:alle.

Tiivistetysti Atlantis: Kadonnut kaupunki loistaa tarjoamalla jotain Disneyn perusanimaatiosta poikkeavaa, miksi onkin harmi, että se ei ole saanut enemmän arvostusta. Neljä ja puoli tähteä!

 

Alkuperäinen Mulan on Mulaneista parhain

 Katsoin joku aika sitten Mulanin Live-action version ja se innosti minua katsomaan myös Disneyn alkuperäisen Mulanin. Se olikin paljon parempi kuin muistiinkaan ja muistinkin sen erittäin hyväksi.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia!

Hunnien johtaja Shan-Yu (äänenä Miguel Ferrer) hyökkää Kiinan muurille. Tästä pelästyneenä keisari (äänenä Pat Morita) antaa käskyn värvätä jokaisesta perheestä yhden miehen Kiinan armeijaan. Käsky soittautuu erittäin ongelmaiseksi Hua Mulanille (äänenä Ming- Na Wen), sillä hän on perheensä ainoa lapsi ja isä on sodassa vahingoittunut veteraani, joka ei pysty edes kävelemään ilman keppiä.

Niinpä Mulanilla ei ole muuta mahdollisuutta kuin pukeutua pojaksi ja ilmoittautua itse armeijan palvelukseen isänsä tilalla. Sinä hän saa apua esi-isiensä lähettämältä Mushu-lohikäärmeeltä (äänenä koomikko Eddie Murphy) ja isoäidin (äänenä June Foray) onnea tuovalta sirkka Cri-Keeltä (äänenä Frank Welker). Apu onkin tarpeen, sillä hän huomaa varsin pian, ettei armeijan leivissä oli mitenkään helppoa. Mulan perustuu legendaarisen kiinalaisen soturi Hua Mulanin elämään.

Minun on pakko myöntää, että pidin live-action Mulanista paljon enemmän kuin suurin osa. Ei se alkuperäistä voittanut, mutta elokuvan arvostelu oli edes jokseenkin positiivinen. Kuitenkin katsottuani vuoden 1998 Mulanin aloin kuitenkin miettiä yliarvioinko sen sittenkin. Alkuperäinen Mulan oli nimittäin niin loistava, että on suorastaan synti, ettei sen live action versio ollut vielä paljo parempi.

Animaation uudelleen katsominen sai minut myös tajuamaan, kuinka Mulan on ymmärretty väärin suurimmassa osassa hänestä tehdyistä ruutusovituksissa, esimerkiksi satuhahmot nykyaikaan tuovassa Olipa Kerrassa. Niissä alkuperäisen version tärkeimmät piirteet, kekseliäisyys ja nokkeluus, on unohdettu täysin, ja hänestä on tehty jonkinlainen naissotilaan perikuvaksi.

Tämä on jonkinasteinen harmi, sillä juuri alkuperäisen Mulanin ominaisuudet tekivät hänestä juuri samaistuttavamman ja nostivat hänet usean katsojien, myös minun suosikkiDisneyn prinseksaksi. Vaikka hän ei kyllä prinsessa edes ole. Toki hahmoa filmatisointien puolesta voisi sanoa, että sen unohti myös Disney, ainakin jos jotain voisi päätellä ”Valitun” roolin saaneesta live action-Mulanista.

Vuoden 1998 Mulan tarjosi päähahmon lisäksi myös paljon muutakin hyvää. Mushu oli harvinaisen hauska sidekick ja elokuvasta löytyi liuta muitakin hauskoja sivuhahmoja. Lisäksi jo elokuvan sota-aihe oli harvinaisen kiinnostava ja suhteellisen syvällinenkin, eikä tarinaan oltu turhaan lisätty sitä pakollista romanssia, vaikka Mulanin joukkiota komentavasta Li Shangista (äänenä B.D. Wong) rakkauden kohteeksi olisikin ollut.

Kehuttavaa löytyy myös tekijäjoukoissa. Elokuva näytti kauniilta, suorastaan silmiä hivelevältä, Ming- Na Wen oli harvinaisen hyvä Mulan, eikä Eddie Murphykaan jäänyt huonommaksi. Itseasiassa hän oli melkein, ei kuitenkaan ihan, yhtä hyvä sidekick kuin Aladdinin Robin Williamskin. Mulan loistaa myös lauluissa, joita siinä oli Disney elokuvaksi harvinaisen vähän. Niistä paras oli treenilaulu "I'll Make a Man Out of You".

Sen sijaan Shan-Yu oli pahikseksi hieman alikehittynyt, niin pelottavakin hän onkin. Lähinnä siksi, ettei hän juuri ruutuaikaa saanut. Lisäksi elokuvan tavassa kuvia kiinalaista kulttuuria on puutteita, joskin myös vahvuuksia. En kuitenkaan ole asian expertti, joten en sano asiasta enempää. Jos se kuitenkin kiinnostaa, kannattaa katsoa Xiran Jay Zhaon Everything Culturally Right and Wrong with Mulan 1998-video.

Tiivistetysti Mulan (1998) kuuluu monesta syystä Disneyn parhaimpien animaatioiden joukkoon, vielä näin monen vuoden jälkeenkin. Täydet viisi tähteä!

Avatareista hassuimma tarina päättyy sarjan ollessa huipussaan

Avatar: The Last Airbender tulee paremmaksi jokaisen kautensa myötä. Ensmmäinen oli erttäin hyvä, toinen parempi ja nyt arvostelemani kolmas paras. Valitettavasti se oli myös viimeinen.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia Avatar: The Last Airbenderin kaikista kausista!



Hävittyään juonikkaalle  Azulalle (äänenä Grey DeLisle) Avatar Aang (äänenä Zach Tyler Eisen) herää Tulimaalle kuuluvasta laivasta. Alun järkytyksen jälkeen hänelle selviää, että laiva on hänen ystäviensä hallussa ja, että he ovat hänen tajuttomana ollessaan aloittamaan matkan kohti Tulimaata ja enne kaikkea hänen perivihollistaan Tulilordi Ozaita (äänenä Mark Hamill, kyllä se Mark Hamill).

Suunnitelmissa on hyökätä tulen hallitsijoilta tilapäisesti voimat vievän auringonpimennyksen aikana. Aika tuleekin tarpeeseen, sillä Aangin pitäisi vielä opetella hallitsemaan elementeistä jäljelle jäävä, tuli. Vihollisen joukosta ei kuitenkaan opettajia helposti löydä. Asiaa ei auta myöskään se, että he eivät halua tulilordin tietävän heidän olevan  hänen kotipihallaan.




Avatar: The Last Airbenderin jokainen osa on ollut paljon enemmän kuin hyvä. Osista viimeinen, Book 3 Fire, on kuitenkin vielä aikaisempiakin parempi. Se oli yhtenäisempi, aikuismaisempi,  jännittävämpi ja toimintaakaan ei olla unohdettu. Sitä oli paitsi enemmän, niin se olisi myös näyttävämpää kuin koskaan ja se on erittäin iso rima.

Lisäksi kausi tarjosi monta jopa Avatar: The Last Airbenderin mittapuulla harvinaisen tasokasta jaksoa. Niinhin kuului muun muassa Tulimaan kuninkaalliten sielunmaailmaa valoittava "The Beatch", veden hallinnan vaarallisia puolia esittelevä "Puppetmaster" sekä kauden, ja ehkä koko sarjan,  hauskin jakso  "The Ember Island Players", jossa näyttelijäseurue esitti Tulimaan propagandalla väritetyn version sarjan siihen astisista tapahtumista.



Kauden tarjosi kuitenkin parastaan vasta sen 4-osaisessa "Sozin's Comet"-finaalissa, josta ei mieleenpainuvia hetkiä puuttunut, kuten Zukon hänen enonsa Irohin (äänenä edesmenneen Makoto Iwamatsu tullut Gregory Baldwin) tunteikas kohtaaminen, sarjan badd assimmät aikuiset yhteen kokoava The Wite Lootus-salaseura ja sekä Zukon ja Azulan, että  Aangin ja Ozain kauan odotetut kaksintaistelut.

Melkein on harmi, että sarja jäi vain kolmen kauden mittaiseksi, mutta toisaalta sekin on parempi kuin jos sitä olisi pitkitetty väkisin niin pitkään, että  sen siten sen taso olisi pikkuhiljaa laskenut (katson sinuun Simpsonit). Sitä paitsi, ainahan voi katsoa siitä tehdyn Legend of Korra-spin offin, niin kuin luultavasti teenkin, vaikka olen kuullut, ettei se ihan edeltäjänsä tasolle ylläkään.


Aangin ja kumppaneiden tarina jatkuu vielä sarjakuvien muodossa. Lisäksi siitä on tehty elokuvan.  En tiedä, satunko ikinä lukemaan niitä, ehkä, jos satun löytämään kirjastosta. Sen kuitenkin tiedän jo nyt, että  The Last Airbender- elokuvaa en kuitenkaan missään nimessä katso. Se on sen verran pystyyn haukuttu.

Vanhat hahmot pysyivät hyvinä, eikä minulla ole heistä mitää lisättävää. Uusia hahmoja ei mukaan enää tullut, poikkeuksena pienet sivuosat ja Sokkaa miekkailun jalossa taidossa opettava Tulimaan miekkamestari Piandao (äänenä Robert Patrick). Tämä ei varsinaisesti haittaa, sillä sarja on muutenkin niin hahmorikas.


Koska uusia vakituisia hahmoa kaudella ei juuri nähty, niin ne vanhat pääsivät loistamaan oikein urakalla. Näin tekikin varsinkin toisella kaudella hieman sivuun jäänyt Katara (äänenä Mae Whitman), tällä kaudella oman, "Sokka's Master" -nimisen jakson saanut Sokka (äänenä Jack DeSena) ja hvyien puolen viimein valinnut Zuko.

Tiivistetysti Avatar: The Last Airbender book 3 Fire lopettu sarjansa varsin mallikelpoisesti. Olisipa Game of Thronesin David Benioff ja D. B. Weiss ottaneet siitä mallia. Täydet viisi tähteä!

Avatarista hassuimman matka jatkuu

Rakastin Avatar: The Last Airbenderin ensimmäistä kautta. Ilokseni huomasin, ettei toinen kausi jäänyt yhtään huonommaksi, päinvastoin. Se oli vieläkin edellistäkin parempi.

Varoitus: Juonipaljastuksia luvassa!



Avatar Aangilla (äänenä Zach Tyler Eisen) on veden hallinta hallussaan. Seuraavana vuorossa on maa. Kyseisen elementit opettajan löytyminen osoittautuu kuitenkin yllättävän vaikeaksi. Ongelmia tuottaa myös pääsy jokaisen Avatarin huippuvoimakkaaksi tekemään avatar-tilaan. Ja se, että tuleva komeetta uhkaa tehdä tulen hallitsijoista vieläkin voimakkaimpia.

Tämän lisäksi Aang kumppaneineen saavat vastaansa uuden vihollisen, Tulimaan prinsessa Azulan (äänenä Grey DeLisle). Tämä osoittautuukin varsin pian varteenotettavaksi vastustajaksi. Onneksi apuna toimii jälleen kerran Katara (äänenä Mae Whitman), Sokka (äänenä Jack DeSena), Appa ja Momo ja uusia ystäviäkin löytyy matkan varrelta.



Avatar: The Last Airbenderin, tai Avatar: Legend of Aangin, niin kuin sitä on ryhdytty myös kutsumaan, ensimmäinen kausi oli erinomainen, jopa näin aikuisen näkökulmasta. En kuitenkaan voi sanoa, että se yllätti minua. Olen nimittäin kuullut sarjasta paljon kehuja ja jopa ylistystäkin. Kaikki näyttävät pitävän sarjasta ja kun sitä katsoo, niin ymmärtää hyvin, miksi.

Toinen kausi ei jäänyt siitä yhtään jälkeen. Ladukas animaatio, visuuaalisesti mielikuvituksellisia ja jännittäviä toimintakohtauksia, erinomaiset ääninäyttelijät, lastensarjaksi yllättävän aikuismaiset teemat, rakastettavat päähenkilöt, helposti pidettävät sivuhahmot, hauskuus yms. kaikki, mikä teki ensimmäisestä kaudesta niin hyvän oli vielä tallella.



Mukaan oli lisätty pari harvinaisen kiinnostavaa ja unohtumatonta uutta hahmoa, Zukon sisko Azula ja Aangille maan halintaa opettava Tosh (äänenä Jessie Flower) sekä sarjan, tai ainakin sen parin ensimmäisen kauden, paras jakso "Zuko alone" ja  lopun, joka oli sekä yllättävä, että voimakas. Enempää en siitä tietenkään paljasta.

Toinen kausi oli myös ensimmäistä aikuismaisempi ja vaikka se oli vieläkin erittäin hauska, niin myös synkempi. Niin tapahtumiltaan kuin teemoiltaankin, joihin kuului muun muassa aivopesu, kansanmurha ja korruptio. Tämä oli hyvä asia näin aikuisen katsojan näkökulmasta. Asioita käsiteltiin kuitenkin siihen tyyliin, että sarja sopi edelleen myös lapsille.


Kausi syvensi sarjan maailmaa. Esimerkiksi pääsimme tutustumaan maan kuningaskunnan isoimpaan kaupunkiin Ba Sing Se:hin, jossa kaikki ei tietenkään ollut ihan miltä näyttää. Erityisen suuren vaikutuksen teki kuitenkin aavikolle piilotettu Spirit Library ja sen suojelija pöllöhenki Wan Shi Tong. Niin tahtoisin käydä siellä.

Lisäksi näimme vihdoinja viimein Tulimaan vaikutavan teknologian tositoimissa. Se tekikin Tulimaan maailmanvalloituksen paljon aiempaa uskottavaksi. Kuitenkin Avatarin fantasia ja siihen liittyvät elementit upposivat minuun kuitenkin paremmin. Olen jostain syystä aina ollut enemmän fantasia,-kuin scifityttöjä.



Aang parani hahmona vielä enemmän kehittyessään kypseempään suuntaan, mutta pysyi silti rakastettavan hassuna. Opin pitämään Sokasta ensimmäistä kautta enemmän ja jopa löytämään hänestä enemmän samaistumispintaa kuin millään muulla sarjan hahmolla. Katara pysyi edelleen vahvana hahmona, niin persoonaltaan kuin veden hallintataidoiltaankin.

Olen pitänyt aina ryhmän eläimistä edes jollakin tasolla, mutta vasta toisella kaudella aloin välitää ihan tosissani ilmabiisoni Appasta, kiitos häneen keskittyneen "Appa's Lost Days" jakson. Momo taas jäi hyväksi, mutta ei mitenkään erityisen muistettavaksi eläinhahmoksi, vaikka hänelläkin oli kieltämättä hetkensä.



Ryhmän paras hahmo oli kuitenkin Tosh, sarja puolestaan Zukon lempeä eno Iroh (äänenä edesmennyt Mako Iwamatsu). Zuko (äänenä Dante Basco) puolestaan  alkoi vihdoin kehittyä sellaiseksi antisankariksi kuin oli spoilaantunut hänen kehittyvän. En kuitenkaan edelleen pidä hänestä niin paljon kuin useat muut. En tiedä miksi.

Azula oli paitsi sarjan paras ja varteenotettavin roisto, ainakin toistaiseksi, niin myös yllättävän moniulotteinen hahmo. Hänen ystävänsä Ty Lee (äänenä Olivia Hack ) ja Mai (äänenä Cricket Leigh) olivat molemmat hyvä lisäsarjaan, vaikka kumpikaan heistä ei herättäneet minulle voimakkaita tunteita, puolesta tai vastaan.

Tiivistetysti Avatar: The last Airbender Book 2 Earth pitää sarjan helmenä animaatioiden joukossa. Kausi ansaitseekin täydet viisi tähteä!

Tervetuloa takaisin Harley Freaking Quinn!

Vahva ensimmäinen kausi nosti Harley Quinnin-animaation lajityyppinsä parhaimmistojen joukkoon. Erinomainen toinen kausi puolestaan piti sarjan siellä tiukasti.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia Harley Quinnin kummastakjin tulevasta kaudesta!



Jokerin (äänenä Alan Tudyk) pahojen suunnitelmien seurauksena Gotham tuhoutui melkein täysin. Tämä sai presidentin toteamaan kaupungin olevan lopullisesti pelastuksen ulkopuolella ja erottamaan kaupungin Yhdysvalloista. Kun  oikeuden puolustajat vielä pyyhkäistiin pelilaudalta, kaupunkia kansoittamille superrikollisille tuli elämänsä tilaisuus ottaa kaupungin hallinta itselleen.

Harley Quinnia (äänenä Kaley Cuoco) ei kuitenkaan kiinnosta valtaa nousu ja siihen liittyvät velvollisuudet, vaan hän keskittyy lähinnä kaaoksesta nauttimiseen. Kun kaupunki on sitten jaettu superrikollisten kesken ja Harleyn kummppaneineen huomaa voivansa menettää vasta saamansa vapauden uuden vapautensa, hän nousee vihdoin taistelemaan kaupungin kruunusta. Onko se kuitenkin jo liian myöshäistä?

Otin Harley Quinnin toisen kauden vastaan isojen odotusten saattelemana, olihan sen ensimmäinen kausi niin harvinaisen loistava. En joutunut joutunut pettymään. Pidin enemmän ensimmäisestä kaudesta, kaupunkianarkia kuin ei koskaan ole kuulunut lempisarjan aiheeksi, mutta toinen ei paljon huonommaksi jäänyt. Kaikki, mikä oli hyvää ensmmäisellä kaudella, oli sitä kyllä myös tällä toisella, eikä uusissa lisäyksissäkään ollut valittamista.

Pidin jokaisesta kaudella esitetystä jaksosta, jopa omasta mielestäni kauden huonoimmasta eli Batmanin toipumiseen keskittyvästä "Batman's Back Man"-jaksosta. Suosikkejani oli kuitenkin sekä Harleyn ja Jokerin, että Harleyn ja Ivyn ensitapaamista kertaava "All the Best Inmates Have Daddy Issues" sekä Ivyn polttarijakso "Bachelorette".



Harley Quinn oli edelleen erittäin hauska sarja. Ominaisuus, joka vei sen DC:n supersankari,- tai tässä tapauksessa roistosarjojen kärkikastiin tai jopa kärkeen. Enkä suinkaan sano tätä kevyesti. Kuuluuhan niihin muun muassa juuri itsekin toisen kauden aloittanut, huippuhauska ja huippu kaikkea muutakin hyvää, Doom Patrol.

Sarja tarjosi myös  jälleen kerran hyvinkin graafista toimintaa, joista verisemmistä vastaa hieman yllättäen lupsakka King Shark (Sharkista (äänenä Ron  Funches). Muutenkin kaudesta oli lapsiystävällisyys kaukana, mutta jos on siinä mennyt jo niin pitkälle, että lukee toisen kauden arvosteluja, niin siinä ei ole mitään uutta.


Kauden juoni jätti Harleyn ja Jokerin draaman taakseen, vaikka Jokeri ei olekaan sarjasta mihinkään hävinnyt. Häneen liittyi yksi kauden parhaista, joskin kieltämättä myös kliseisimmistä, tvisteistä. Pääosan vei kuitenkin Harleyn ja muiden roistojen keskenäinen valtakamppailu, joka sai myös eloonjäämiskamppailun piirteitä.

Sarjan versio hahmoista, erityisesti tällä kaudella Harley Quinnista itsestään, pysyi edelleen suosikkeinani. Ei sillä, että olisin niistä muista juuri nähnyt. Itselläni kun on Justice Legue sarjakuvat lukematta ja animaatiot katsomatta. Hahmojen hyvyyttä, ja enemmänkin, lisäsi vielä se, että ääninäyttelijät oli valittu nappiin. He kaiki osasivat asiansa.



Harley kasvoi kaudella hahmona paljon, eniten koko sarjan hahmoista. Se ei tietenkään ooe mikään yllätys, kantaahan sarja hänen nimeään. Suosikkihahmoni oli kuitenkin edelleen Poison Ivy (äänenä Lake Bell), vaikka hänen storylinensa ei kuulunutkaan kauden parhaimpiin. Lähinnä siksi, että se keskittyi lähinnä hänen rakkauskuvioihinsa.

Clayface (äänenä myöskin Alan Tudyk) ei saanut juuri tekemistä kaudella, mikä on harmi, sillä pidän hahmosta erittäin paljon. Aina hauskasta King puolestaan oli kiva tietää lisää. Kite Man (äänenä Matt Oberg) puolestaan pysyi edelleen myöskin tylsänä, mutta herätti kuitenkin myös sympatiaa. Ja lisäksi mies jopa oli kaudella hyödyksikin.



Sarja keksi myös vihdoin sen, miten tohtori Psykosta (äänenä Tony Hale) tehtiin meilenkiintoinen hahmo, tekemällä hänestä paljon suuremman kaliiperin pahis kuin hänet on vielä kertaakaan sarjan historiassa nähty. Hänen ja erään legendaarisemman ja ainakin tässä sarjassa hauskimman superroiston yhden yhteistyötä olikin ilo seurata.

Batmania (äänenä Diedrich Bader) nähtiin huomattavasti vähemmän. Syistä, jotka selviävät kauden aikana. Hänen sijaan järjestystä pitikin komisario Gordon (äänenä Chris Meloni) sekä uutena tuttavuutena hänen tytärensä Barbara Gordon/Batgirl (äänenä Briana Cuoco). Joskin huonolla menestyksellä, erityisesti ensimmäiseksi mainittun kohdalla.



Bargirlin lisäksi uusista tuttavuudesta huomionarvoisia oli legendaarinen roisto Mr. Freeze (äänenä Alfred Molina), joka niin sanotun Injustice Leguesta ainoana sai sympatiaa osakseen. Myös muut tunnetut DC:n hahmot, kuten cooleista coolein Catwoman (äänenä Sanaa Lathan), tekivät cameot, mutta ne jäivät suhteellisen pieneksi.

Vielä ei ole varmaa, saako Harley Quinn kolmannen tuotantokauden. Olisi ihme, jos ei, osoittautuihan sarja hyvin suosituksi. Televisioihmisistä ei voi kuitenkaan koskaan tietää. Olisi suuri harmi, jos näin ei tapahtuisi. On sarja kuitenkin sen verran hyvä. Sentään kausi ei loppunut clifhangeriin. On sekin jo nykytelevision aikakaudella jotain.

Tiivistetysti Harley Quinnin toinen kausi oli melkein täydellisen supersankarisarjan melkein täydellinen kausi. Tämän paremmaksi on paha mennä. Täydet viisi tähteä!