Joulu Haukansilmän seurassa

Marvelin elokuvaniversumi ja Disney? ovat todella panostaneet elokuvien lisäksi sarjoihin. Nyt arvostelussa on niistä viides, Avengerin aliarvostetuimmasta jäsenestä kertova Hawkeye.

Varoitus: Juonipaljastuksia on taas luvassa! Lue siis omalla vastuullasi!

On joulun aika ja Hawkeye/Clint Barton (Jeremy Renner) haluaisi viettää sen vasta takaisin saamansa perheensä kanssa. Miehen suunnitelmat kuitekin menevät uusiksi hänen huomattuaan jollakin olevan hänen vanha puhunsa ajalta, jolloinhän oli rikollisia tappava Ronin. Puvun uudeksi omistajaksi paljastuu Kate Bishop (Hailee Steinfeld), Hawkeye ihaileva jousiampuja,- ja taistelulajilahjakkuus. 

Tytöllä on valitettavasti erikoislahjoja myös pulaan joutumisen saralla. Pistämällä päälleensä ronin-puvun hän houkuttelim peräänsä New Yorkin alamaailmaan kuuluvan Tracksuit Mafian. Clint ei tietenkään voi jättää viatonta nuorta naista pulaan, joten hänen ei auta muuta kuin auttaa tätä. Siitäkin huolimatta, että mies tietääkin, ettei ehkä ehdi jouluksi kotiin.

Olen aina pitänyt Hawkeyeya Avengereista tylsimpänä, enkä ole suinkaan asian kanssa yksin. Siksi minulla ei ollut sarjan suhteen kovin suuria odotuksia, vaikka tiesinkin MCU:n tekevän tasaisen hyviä elokuvia, ja nyt myös tv-sarjoja. Yllätyiksin siksi iloiseksi. Paras sarja ei ole, se kunnia kuuluu WandaVisionille, mutta Falconin ja Winter Soldierin ja ehkä jopa What Ifin edellä kuitenkin.

Tähän on muutama syy. Ensinnäkin sarjan yllättävän kevyt asenne. Huumoria siitä ei todellakaan puuttunut. Toiseksi Kate Bishop, sarjassa myös nähdyn Yelenan (Florence Pugh) jälkeen MCU:n toiseksi paras uusi tuttavuus. Hänen ja Clintin oppilas ja mentoori-suhde olikin koko sarjan parasta antia. Heidänm persoonansa vaan pelasivat hyvin yhteen.

Myös Tracksuit Mafian omasta, yllättävänkin ymmärrettävästä, syystä Roninia jahtaava pomo Maya Lopez (uusi tulokas Alaqua Cox) kuuluu sarjan positiivisiin yllättäjiin, vaikka viimeiset jaksot antoivatkin hänelle vain vähän tekemistä, eikä hänen johtamansa rikollisorganiisaationsakaan juuri vakuuttanut. Olenkin tyytyväinen siitä, että hän tulee saamaan oman sarjansa.

Hahmoista huomionarvoisempia on myös fanisuosikki Lucky The Pizza Dog. Valitettavasti hänelle annettiin liian vähän ruutuaikaa. Toiminta oli upeaa katsottavaa jopa MCU:n mittapuulla, varsinkin kolmannessa jaksossa sekä finaalissa. Eikä vähiten siksi, että sarja esitteli koko joukon erilaisia temppunuolia.

Sarja kuitenkin myös yritti tehdä liikaa. Varsinkin kuin ottaa huomioon, että sillä oli jaksoja vain kuusi. En edes maininnut sarjan loppupuolella melkeinpä hylätty murhamysteeriä, jonka keskiössä on Katen isäpuoli Jack (Tony Dalton). Tai Tracksuit Mafian vasta finaalissa nähtävää, ja siinäkin pääpahiksen roolistaan huolimatta alikäytettyä, isoa pomoa.

Tiivistetysti Hawkeye ei ihan napakymppiin osunut, mutta odotukseni sen suhteen huomioiden yllättävän lähelle kuitenkin. Meljä ja puoli tähteä!

Hämähäkkimiehen koti hukassa

Tämä vuosi on ollut täynnä MCU:n elokuvia. Niistä uusin on nyt arvostelemani Spider-Man: No Way Home, joka ei jäänyt millään mittapuulla edellisiä MCU:n Spider-Man-elokuvia huonommaksi. 

Varoitus: Tämä arvostelun sisältää paljastuksia Spider-Man: No Way Homen juonesta! Viittaan tässä arvostelussa myös muiden MCU-elöokuvien tapahtumiin, erityisesti edellisten Spider-Man-elokuvien ja Avengers: Endgamen.

Spider-Manilla/Peter Parkerin´lla (Tom Holland) riittää huolia. Paha Mysterio (Jake Gyllenhaal) paljasti hänen henkilöllisyytensä maailmalle ja vielä kaupan päälle lavasti hänet tekemistään rikoksista tehden hänessä hetkessä kansa viholoisen numero 1. Osansa negatiivisesta huomiosta saavat myös hänen tyttöystävänsä MJ Zendaya), paras kaverinsa Ned (Jacob Batalon) ja tätinsä May (Marisa Tomei).

Muiden vaihtoehtojen  puuttuessa sankari pyytää apua taikuri Stephen Strangelta (Benedict Cumberbatch). Mies lupaakin auttaa, mutta hänen loitsunsa menee pahasti pieleen. Sen seurauksena Peterin huoleksi tulee kasa hänelle enne tuntemattomia vihollisia, kuten Doctor Octopus/Otto Octavius  (Alfredo Molina) ja The Green Goblin/Norman Osborn (Willem Dafoe). Apua löytyy onneksi yllättävältä taholta.

Marvelin elokuvauniversumin elokuvilla on tapana palkita pitkäaikasia fanejaan. Spider-Man: No Way Home palkitsi heidän lisäksi myös pitkäaikaisa Spider-Man-elokuvien faneja. Jo pitkään on ollut tiedossa, että elokuvassa esiintyvät sekä edelliset Spider-Manit Andrew Garfield ja Tobey Maguire, että koko joukko heidän pahiksiaan. Minä nautin ajatuksesta, joskin uskon, että se minua isommat hahmon fanit saavat siitä irti.

Pelkkä niin sanottu fanservice ei kuitenkaan riitä, vaan toteutuksen pitää onnistua muiltakin osillta ja sitä se tosiaan teki. Spider-Man liittyykin Captain American kanssa niinhin, joiden kaikki kolme elokuvaa olivat harvinaisen hyviä jopa elokuvauniversuminsa mittapuulla. Toivon ja uskon kuitenkin siihen, että hahmot saavat vielä seuraa. Veikkaan, että ainakin Doctor Strangesta.

No Way Homessa löytyi kaikki, mikä tekee hyvän MCU-, ja Spidermanfilmin. Huumori. Check. Näyttävät erikoistehosteet check. Tajunnan räjähtävää toimintaa. Check. Erikoistehosteiden ja huumorin välistä löytyvää sydäntä check. Viittauksia muihin MCU-elokuviin. Check. Ja paljon cameoita muista MCU-tuotoksista. Check.

En väitä, ylistävistä sanoistani huolimatta, että No Way Home olisi täydellinen, mutta kuitenkin suurin siitä nauttimisen este ovat ihan jotain muuta kuin sen tapahtumat. Fanit nimittäin arvasivat elokuvan kulun niin pitkälle oikein jo ennen trailerin tuloa, että faniteorioita seuranneet tiesi, aika tarkalleen sen, mitä elokuvassa tulee tapahtumaan.

Myös No Wayn Homen pienoiset loogiset aukot voivat vähentää elokuvasta nauttimista, mutta ainakaan minun tapauksessa näin ei käynnyt, varsinkin kuin niitä ehti miettiä vasta hyvän aikaa elokuvan jälkeen. Sitä paitsi toistaiseksi vielä paras Spider-Man-elokuva, jos ei jopa supersankari, Spider-Man: Into the Spider-Verse ei täysin juonen epäloogisuuksilta välttynyt.

Elokuvassa parasta ei kuitenkaan ollut mikään muihin Spider-Maneihin liittyvät, vaan sen keskiössä oleva Spider-Manin ja Doctor Strangen välinen vuorovaikutus. Hahmot kuuluvat MCU:n parhaimpiin. Asiaa auttaa myöskin se, että Tom Holland on edelleen kuin syntynyt Peter Parkerin rooliin ja Benedict Cumberbatch puolestaan on Doctor Strange.

Elokuva teki kunniaa myös muille Peter Parkereilla, tai jos minulta kysytään. Olen kuullut vastakkaisiakin mielipiteitä. Ne voivat olla enemmän oikeassa, sillä minulta on edellisten Spider-Manien katsomisesta on sen verran aikaa, että en muista niiden kuvausta päähahmostaan kovinkaan yksityiskohtaiseksi. Lisäksi niistä yksi, Amazing Spider-Man 2, on jäänyt minulta vieläkin katsomatta.

MJ:stä ja Nedistä ei ole juuri sanottavaa. Paitsi, että pidin siitä, että kaksikolle annettiin selkeä rooli Spider-Manin apulaisena. Se, missä No Way loistaa, on kuitenkin roistot. Erityisesti syystäkin fanisuosikit Doctor Octopus ja The Green Goblin esiityivät edukseen. Muut, kuten Jamie Foxxin Electro, eivät hekään huonoja ollut, mutta ei legendaarisen kaksikon tasoisia kuitenkaan.

Toivoa sopii, ettei No Way Home jää Spider-Manin viimeiseksi MCU-elokuvaksi. Näin voi kuitenkin käydä, sillä Disneyn ja Sonyn sopimus päättyi juuri ja uuden sopimuksen teko on vasta alkuvaiheessa, olettaen, että sitä edes tehdään, joten hahmon jatko MCU:ssa on vaakalaudalla. Kyllä hahmosta vielä elokuvia tedään, se on varmaa, mutta kukaan ei vielä tiedä, tekeekö niin Disney vai Sony ja kuka hahmoja esittää.

Tiivistetysti Spider-Man: No Way Home tarjoaa todellisen katselunautinnon kaikille hahmon faneille ja viihdyttävää katsottavaa myös muille. Täydet viisi tähteä!

Ikiaikaiset kokoontuvat jälleen

 Kovasti odottamani Marvelin Eternals sai huonomman arvosanan kuin tunnetusti MCU:n heikoin elokuva, Thor: The Dark Word. Oliko tuo arvosana ansaittu? 

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää hieman juonipaljastuksia The Eternals-elokuvista ja samalla myös muista MCU:n elokuvista! Mitään ratkaisevaa en kuitenkaan paljasta.

7000 vuotta sitten. Jumaloloentojen luoma kuolematon avaruusolentorotu The Eternalssit, johon kuuluu  juun muassa  porukkaa johtava Ajak (Salma Hayek), ainetta manipuloiva Sersi (Gemma Chan), supermanlainen Ikarus (Richard Madden), ikuisesti lapsen ruumiiseen kirottu illuusioiden luoja Sprite (Lia McHugh) sekä kosmista energiaa ampuva KIngo (Kumail Nanjiani) tulivat Maapallolle lyömään pahat Devianssit. 

Heidät voitettuaan he ovat pysytelleet piilossa ihmisten keskuudesa, jakautuneina kukin omiin tahoihinsa.. Tuo voitto ei kuitenkaan ollut lähelläkään lopullista ja nyt Devianssit ovat palanneet entistä parempana versiona. Heidät voittaakseen ryhmän pitää taas yhdistää voimansa- Tämä osoittautuu vuosituhansia toisistaan erossa pysytelleelle ryhmälle vielä odotettuakin vaikeammaksi.

Jos olet vähänkin seurannut elokuvauutisia, niin tiedät, että Eternalsin saamat arvostelut ovat olleet kaikkea muuta kuin hyviä. Itseasiassa sen tulon Rotten Tomatoessa on jäänyt MCU:n alhaisemmaksi. Kyllä, kriitikot antoivat sille vielä huonomman arvosanan kuin susihuonolle Thor: The Dark Worldille. Katsottuani elokuvan en ymmärrä miksi.

Eternalssin suurin kompastuskivi oli se, että sen piti esitellä monta sankaria ja ihan uusi mytologia, mutta minusta elokuva onnistui tekemään senkin juuri niin hyvin kuin vain siltä voi vaatiakin. Toki aika moni sankari jäi jokseenkin taka-alalle, mutta ei läheskään samaan malliin kuin lukemieni arvostelujen perusteella oletin. Kaikkiin eternalsseihins sai edes jonkinlaisen otteen. 

Sen lisäksi elokuvalla oli vain yksi suuri heikkous ja se oli sama kuin MCU:n elokuvilla yleensäkin, muutamaa hyvin tunnettua poikkeusta lukuun ottamatta tietenkin, eli pahiksit. Devianssit eivät missään vaiheessa osoittautuneet millään muotoa kiinnostaviksi. Elokuva korjasi kuitenkin tätä roistoasiaa loppua kohden, mutta siitä en voi sanoa enempää paljastamatta ihan liikaa.

Muuten kaikki elokuvasta meni ehdottomasti plussan puolelle. Mtologia kiinnostaa minua, joten elokuvan hypyt historiallisilla ajoilla ja paikoilla kiinnosti minua erityisesti. Eternalssin alkua on myös syytetty liian hitaaksi, mutta en tiedä miksi. Elokuvasta löytyi toimintaa alusta loppuun. Ja vieläpä aivan yhtä silmiä hivelevää kuin MCU: elokuvalta voi odottaakin.

Eternals on MCU:n monimuotoisempia elokuvia, ehkä jopa monimuotoisen. Ryhmästä suurin osa on ei-valkoisia, huippukeksijä Phastos (Brian Tyree Henry) on naimisissa miehen kanssa ja Makkari on kuuro, kuten näyttelijänsäkin, kuuro. Tuo monimuotoisuus ei kuitenkin tuntunut päälle liimatulta tai itsetarkoitukselta, vaan hahmoilla oli elokuvalle tarjottavana paljon muutakin kuin vähemmistöön kuuluminen.

Jokainen  eternals jaksoi kiinnostaa, jopa heistä, joiden kanssa vietettiin vähemmin aikaa. Selkeää suosikkia minulla ei ole, mutta edukseen nousi Sersi, Kingo, supernopea Makkari (Lauren Ridloff) sekä leppoisa voimamies Gilgamesh (Don Lee). Sen sijaan Ikarus ei iskenyt minuun samalla tavalla kuin muihin, vaikka periaatteessa hän olikin hahmoista vahvimpia.

Ryhmän ulkopuolella paras hahmo oli sitä seuraava Bollywood-uralle lähteneen Kingon manageri Karun (Harish Patel). Kit Haringtonin esittämä Sersin ihmispoikaystävä Dane Whitman jäi hyvästä syystä sivuun. En kuitenkaan malta odottaa sitä, että hänestä tulee sarjakuvista tuttu Black Knight. Tämä nimittäin vaikuttaa kuulemani perusteella hyvin kiinnostavalta hahmolta.

Loppussa pohjustettiin jo Eternalssin jatko-osaa hyvin lupaavalla tavalla. Se milloin tai missä muodossa tarna saa jatkoa on kuitenkin toinen kysymys.  Sen verran huonot arvostelut ja niiden mukana lipputulot leffa on kuitenkin saanut. Sitä ennen on jokatapauksessa vielä monen monta MCU-elokuvaa, ensimmäisenä Spider-Man: No Way Home.

Tiivistetysti Eternals on paljon mainettaan parempi elokuva. Jo se vain yhtään kiinnostaa, niin kehotankin katsomaan sen huonoista arvosteluista huolimatta. Neljä ja puoli tähteä!

Luciferin viimeiset koitokset

Huippuhyvä Lucifer sai vähän aikaa sitten kuudennen, ja samalla viimeisen tuotantokautensa. Sain sen juuri katsottua ja nyt kerron saiko sarja arvoisensa päätöksen.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia Luciferin-sarjasta! 

Enkelten välinen sota teki Luciferista (Ton Ellis) Jumalan. Kuitenkin miehen vietettyä viimeistä iltaa maanpäällä taikashown merkeissä hän ja hänen rakastettunsa Chloe Decker (Lauren German) törmäävät vielä yhteen murhatutkimukseen ja päätyvätkin selvittää sitä. Samalla Lucifer tajuaa, että hänellä on vielä selvitettäviä asioita ennen kuin hänestä on Jumalaksi.

Lisäksi Luciferia uhkaa hänen murhaamista tavoitteleva uusi enkeli (Deadpoolin Brianna Hildebrand). Samaan aikaan Maze (Lesley-Ann Brandt) ja Eva (Inbar Lavi) päättää mennä naimisiin. Dan (Kevin Alejandro) on kuollut ja haluais nyt päästä Helvetistä Taivaaseen. Ella (Aimee Garcia) puolestaan ei tiedä,  luottaisiko uuteen kollegansa ja ihastuksen kohteensa etsivä Caroliin (Scott Porter).

Suhtaudun Luciferin loppumiseen hyvin ristiriitaisella tavalla. Näin fanina se tietenkin harmittaa. Noin hyvästä, jopa loistavasta, sarjasta on vaikea luopua. Kuitenkin osa minusta ei voi olla pitämättä sitä hyvänäkin asiana. Joskus hyviäkin sarjoja venytetään liian pitkään ja lopulta siitä tulee vain varjo itsestään (katson sinuun Supernatural). Parempi siis lopettaa huipulla.

Sen Lucifer totta totisesti tekikin. Voisi jopa sanoa, että kuudes kausi oli kaiken kaikkiaan melkeinpä parempi kuin sitä edeltänyt viides tuotantokausi. Syy siihen löytyi erityisesti viimeisistä jaksoissa, jotka herättivät nauruhermojen lisäksi myös paljon syvällisempiä tunteita. Sarjan hyvästelyyn kuului paljon haikeutta ja jopa kyyneliä. Ei tosin minulle, roska se vain meni silmään.

Kauden ensimmäiset jaksot keskittyivät lähinnä Luciferin pyrkimyksiin tulla parhaaksi mahdolliseksi Jumalaksi, muta loppukaudella juoneen liittyi uusi mahdollinen maailmanloppu, viime kaudelta tuttu pahis ja hiemna yllättäen kyllä aikamatkailu. Varsinaista pääpahista kaudella ei voi sanoa kuitenkaan olleen, mutta se ei kyllä sellaista olisi tarvinnutkaan.

Kaudella voisi sanoa olleen kaksi selkeää teemaa, isyys ja kohtalo. Teemoista ensimmäistä käytiin myös hyvin yllättävällä tavalla kun, nyt tulee iso juonipaljastus, alkujaksojen mystinen enkeli paljastui Luciferin tulevaisuudesta matkanneeksi tyttäreksi, Roryksi. Hänen tekemien paljastusten toteutumisen välttely-yritykset puolestaan toivat sen kohtalo-aspektin. 

Kausi sisälsi myös hyvin ajankohtaisen Amerikan vähemmän ihanteelliseen poliisijärjestelmään liittyvän jakson,"A Lot Dirtier Than That" . Se olikin kauden parhaita. Muita tasaisen loistavasta kaudesta edukseen erottavia jaksoja olivat Mazen ja Evan häihin keskittyvä "My Best Fiend's Wedding" sekä eräänlainen hyvästelyjakso, "Goodbye, Lucifer".  Kauden erikoisen jakso oli kuitenkin animaatio-jakso "Yabba Dabba Do Me". Se ei kuitenkaan kuulunut suosikkeihini.

Kaudesta löytyi vain vähän valittamisen aiheita. mutta niitä löytyi kuitenkin. Olisin toivonut näkeväni enemmän Trixietä (Scarlett Estevez) ja erityisesti häntä ja Mazea yhdessä. He kuin tekevöt yhdessä yhden sarjan viihdyttävimmistä kaksikoista, jos ei jopa viihdyttävimmän. Lisäksi kaudelle uutena tulevan Roryn paikoittain turhankin agstinen persoona sopisi paremmin teinille kuin nuorelle aikuiselle.

Jokainen hahmo sai itselleen sopivan päätöksen, erityisesti Lucifer, Chloe ja Amenadielille (B. D. Woodside). Enkä ole todellakaan yksin mielipiteeni kanssa. Sarjan loppu tuntuu olevan melkein universaalisti rakastettu. Lopun katkeransulloisui kuitenkin jakaa varmasti mielipiteitä, mutta eriävät mielipiteet oli odotettavissa. Kaikkia ei voi tyydyttää.

Tiivistetysti Luciferin kuudes kausi antoi sarjalleen melkein täydelisen päätöksen ja osoitti, miksi sarjojen lopetukseen kannattaa antaa aikaa. Täydet viisi tähteä!

Kymmenen sormuksen voimalla

Koska Shang-Chi and the Legend of the Ten Rings kuuluu Marvelin elokuvauniversumiin, tai lyhyemmin MCU:n se ei voi olla muta kuin hyvä. Kysymys on vain siitä, kuinka hyvä.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää paljastuksia Shang-Chi and the Legend of the Ten Rings-elokuvista ja mahdollisesti myös muista MCU:n tuotoksista!

Sotaherra Xu Wenwu (Tony Leung Chiu-wai) on jo tuhannen vuoden ajan hankkinut itselleen rikkauksia voimakkaiden kymmenen renkaan, ja niiden mukaan nimetön rikollisjärjestönsä, avulla.Tämä kaikki tulee kuitenkin päätökseensä hänen löydettyään elämänsä rakkauden soturitar Ying Lin (Fala Chen) ja perustettua perheen hänen kanssaan. Tuo onni ei kuitenkaan kestänyt kauan.

Vuosia myöhemmin Wenwun poika Shang-Chi (Simu Liu) on katkaissut välinsä isänsä kanssa. Mies asuukin nyt Yhdysvalloissa, jossa hän parkkeeraa työkseen autoa parhaan kaverinsa Katyn (Awkwafina) kanssa.Wenwun uudelleen kokoaman Ten Rings-järjestön hyökkäys pakottaa Shaun kuitenkin jättämään huolettoman elämänsä ja kohtaamaan menneisyytensä haamut.

Shang-Chi and the Legend of the Ten Rings ei kuulunut odottamaani elokuviin. Tiesin sen olevan katsomisen arvoinen elokuva, ehhä jopa hyvä, kuuluhan se tasaisesti korkealaatuisia elokuvia tuottamaan MCU:n. Syy tähän löytyy aihepiirista, joka ei ollut lähellä sydäntäni. odottaminen olisi kuitenkin kannattanut, sillä elokuva oli vielä paljon parempi kuin ajattelinkaan.

Tähän löytyy monta syytä, joista tärkeimmät liittyvät Marvelin elokuville tyypilliseen huumoriin sekä taistelukohtauksiin, jotka ovat jopa MCU:n mittapuulla harvinaisen loistavia, ehhkä jopa koko elokuvasarjan parhaita. Myös Wenwu toimi pahiksena paljon keskimääräistä kolleegaansa paremmin. Lähinnä ymmärrettävän motivaationsa ansiosta.

Pidin myös siitä, että elokuva kertoi oman tarinansa. Siinä esiintyi kyllä jonkin verran viittauksia muuhun MCU:n, muun muassa elokuvassa vierailevan Doctor Strangesta tutun Wongin (Benedict Wong) tai Iron Man 3:sen Trevor Slatteryn (Ben Kingsley) muodossa, mutta viitauksia oli juuri sopivasti. Ei liian paljon tai vähän. Pääosin kaikki elokuvassa nähtävä oli uutta ja virkistävän erilaista.

Shang-Chi ei elokuvauniversumninsa mielenkiintoisempiin sankareihin kuulu, mutta hänestäkin katsoisi mielellään sen kolme elokuvaa. Katy ei ehkä omaa supervoimia, mutta oli hänkin hahmona tärkeä. Tarjosihan hän suuren osan elokuvan huumorista ja sen niin sanotun normaalin ihmisen näkökulman, joka ei ole ehkä supersankarielokuvissa tarpeellinen, mutta hyödyllinen kumminkin.

Shang-Chin Xu Xialing-sisko (Meng'er Zhang) jäi puolestaan vähän etäiseksi, mutta pidän sitä ymmärrettävänä. Elokuvan mitta on ei kaikkeen riitä. Kaksikon täti kärsi samasta ongelmasta. Se on harmi, sillä häntä näytteli aina loistava Michelle Yeoh. Katyn ohella hahmosuosikikseni nousi kasvoton Morris-otus (äänenä Dee Baker). 

Sen sijaan elokuvan suurin pettymys liittyi sen Sielunsyöjä-loppuvastukseen, joka jäi hyvin geneeriseksi hirviöksi. Tämä on ehkä elokuvan vika, mutta eio kovin auuri sellainen. Hhamo nimittäin esiintyy vasta elokuvan lopussa ja silloinkin hänen tehtävänsä on vain järjestää sankareillemme jotain, mitä vastaa aistella.

Tiivistetysti Shang-Chi and the Legend of the Ten Rings nousu MCU-leffojen parhaimmistoon hauskuutensa ja taiten tehtyjen taistelukohtauksen ansiosta. Täydet viisi tähteä!

Noiturin painajainen-animoitu versio

Netflixin hitiksi muodostunut The Witcher sai vasta äskettäin spin offinsa, animaatiosarja The Witcher: Nightmare of the Wolfin. Sain sen jokin aika sitten katsottua. Nyt onkin aika arvostella se.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verran juonipaljastuksia!

Nuori palveluspoika Vesemer (äänenä David Errigo Jr) kohtaa sattumalta hirviöitä metsästävän noiturin (äänenä Graham McTavish) ja päättää lähteä tämän oppiin paremman elämän toivossa.Vuosia myöhemmin Vesemir (äänenä Theo James) on jo maineikas ja omanarvontuntoinen noituri. Noiturien elämä on kuitenkin jopa harvinaisen haasteellista. 

Noiturien tehokkus on vähentänyt hirviöitä, ja siten myös heidän tulonlähteitä. Sen lisäksi tavallisten ihmisten noiturinvastaisuus, kiitos heidän vastaisen liikettä johtavan velhotar Tetran (äänenä Lara Pulver) on nousussa päin ja Vesemir kohtaa metsässä viattomia sivullisia metsästävän hirviön, joka ei tunnu käyttäytyvän niin kuin pitäisi. 

Pidin paljon Netflixin The Witcher-sarjan ensimmäisestä kaudesta ja voinkin sanoa odottavani jo toista. Sen vuoksi Geraldin oppi-isän Vesemerin alkuvaiheista kertova The Witcher: Nightmare of the Wolf-animaatioelokuvalta tuntuikin minusta aluksi pelkältä lohdutuspalkinnolta. Onneksi elokuva osoittautui paljon muuksikin kuin vain siksi. 

Elokuva ei ehkä ihan sarjaa, ja varsinkaan huippuhyviä The Witcher-kirjoja, tai edes sarjaa, voita, mutta meni tarpeeksi lähelle kuitenkin. Se tarjosi oivan katsauksen noitureiden historiaan pakattuna kuitenkin hyvin mielenkiintoiseen ja osittain jopa yllätykselliseenkin tarinaan, jonka kanssa olisi viettänyt aikaa enemmänkin kuin annetut reilut puolitoista tuntia.

Tämä kaikki tarjottiin vieläpä erittäin hyvännäköisen animaation kera. Se ei ollut mikään ihme, onhan sarjan animoinut sama studio kuin Legend of Korrankin, Studio Mir. Studio pistikin parastaan erityisesti taistelukohtauksissa, jotka näyttivätkin jopa harvinaisen upeilta, jopa yhtä upeilta kuin Netflixin toisen aikuisen animaation Castlevanian vastaavat.

Nightmare of the Wolf oli Castlevanian tapaan nimenomaan aikuisten animaatio. Se ei kaihtanut väkivaltaa, kirosanoja tai alastomuutta. Tämä kannattaa pitää mielessä, jos miettii, onko elokuva sinulle vai ei. Yhtään väkivaltaa väkivallan takia esittelevää kohtausta ei elokuvasta kuitenkaan löytynyt, vaan kaikella oli selvä tarkoitus.

Vesemir oli sankariksi aika standardi, eikä oikein muutkaan hahmot tulleet esiin. Tämä ei ole niikään ääninäyttelijäiden syytä, he tekivät mielestäni hyvää työtä. Elokuva vain oli sen verran lyhyt, että Vesemiria vähäisimmille hahmoille ei juuri jäänyt aikaa. Siksi onkin paitsi ymmärrettävää, että hahmot mukailivat jo monen kertaa nähtyjä stereotyyppejä. 

Elokuvan pahiksesta on paha sanoa juuri mitään paljastamatta liikaa. Jos sillä edes pahiksia voi sanoa siinä olevankaan. The Witcherin maailma on hyvin kaukana mustavalkoisesta ja se näkyi myös Nightmare of the Wolfissa. Niinpä hyviksi ihmisiksi voitiinkin laskea lähinnä lapset ja orpokotia pitävä ja noitureita puolustava leski Lady Zerbs (äänenä Mary McDonnell).

Tiivistetysti The Witcher: Nightmare of the Wolf tekee kunniaa koko The Witcher- franchiselle, mutta elokuvan perin kaksiulotteiset hahmot pudottavat sen neljään ja puoleen tähteen.

Itsemurharyhmän uusi yritys

Vuonna 2016 ilmestynyt Suicide Squad osoittautui suureksi pettymykseksi. Pystyykö tänä vuonna, vuosi 2021, ensi-iltansa saanut The Suicide Squad: Suicide Mission parempaan kuin edeltäjänsä?

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia!

Huippuvaarallisia ja usein myös hämäräperäisiä operaatioita tekevä Iskuryhmä X, tai tuttavallisemmin Suicide Quad, koostuu vankiloissa tyhjän panttina lojuvista, kyvykkäistä ja ennekaikkea uhrattavana olevista superrikollisista, kuten kaaottinen Harley Quinn (Margot Robbie), palkkatappaja Bloodsport (Idris Elba), rottia hallitseva Ratcatcher 2 (Daniela Melchior) sekä rauhaa vaikka kuinka väkivaltaisin keinoin haluava Peacemaker.

Tällä kertaa Iskuryhmä X:n tehtävä vie heidät Corto Maltesen saarivaltioon, jossa heidän on tarkoitus tuhota superpahis The Thinkerin (Peter Capaldi) johtama huippuvaarallinen Starfish-projekti, jottei maan vallan kaapanneet pysty käyttämään sitä Yhdysvaltoja vastaan. Ruumiilta ei tälläkään kertaa säästytä, ei edes Iskuryhmä X:n jäsenet. Tehtävä nimittäin osoittaa pian ryhmän kutsumanimen olevan enemmän kuin oikeutettu.

Ei ole mikään salaisuus, että vuoden 2016 Suicide Squat oli huono elokuva. Sitä vihasivat niin katsojat kuin kriitikotkin. Siksi DCEu antoi sen jatko-osan tekovastuun jo MCU:n Guardians of the Galaxynkin puikoissa toimineelle James Gunn. Veto olikin hyvä, sillä Gunn ei ole toistanut edeltäjänsä virheitä, vaan tämä vuoden 2021 versio on ihan oikeasti hyvä, jopa loistava.

Kaikille elokuva ei kuitenkaan sovi. Jos verellä mässääminen ja ronski huumori ei ole sinun juttusi, niin kannattaa valita suosiolla joku muu elokuva. Elokuva kannattaa myös jättää väliin, jos on erityisen herkkä eläimien kokemalle kärsimykselle. Varsinkin yksi kohtaus vaikutti jo vähän turhan julmalta jopa minun makuuni, vaikken turhan herkkä olekaan. 

Meille muille elokuva tarjosi sitäkin enemmän. Voisin ihan hyvin uskoa, että noin salaiseen tehtävään tarvittaisiin ryhmää, jota ei ole virallisesti olemassa. Elokuvan toimintakohtaukset puolestaan olivat erittäin näyttäviä, kekseliäitä ja muutenkin viihdyttäviä. Ja huumorilla väritettyjä. Muutenkin elokuva oli erittäin hauska.

Pidin myös siitä, että elokuva ei yrittänyt pyyhkiä pois alkuperäistä Suicide Quadia, niin kehno tekele kuin se olikin, vaan oli sen jatko-osa. Kuitenkin elokuva ei juuri muistuttanut edeltäjäänsä muuten kuin parin tutun hahmon, kuten Quinn ja Amanda Waller (Viola Davis). Ja sillä, että niin sanottu Itsemurharyhmä on ollut toiminnassa jo jonkin aikaa.

Vaikka ryhmää johtavaa Rick Flag (Joel Kinnaman) lukuunottamatta kaikki kaikki Iskuryhmä X:n jäsenet ovat superrikollisia, niin heidän joukostaan löytyi paljon kannustamisen arvoisia hahmoa. Hahmoista pidin eniten sydämellisyytensä vuoksi vankilaan kuulumattomasta Cleo Cazosta/Ratcatcher 2:desta ja isyyteen liittyvien ongelmien kanssa painivasta Bloodsportista.

Myös Rick Flag nousi edukseen elokuvassa, mikä oli pieni ihme. Mies ei nimittäin tehnyt minuun juuri vaikutusta ensiesiintymisessään vuoden 2016 Suicide Quadista. Harley Quinnkin oli oma viihdyttävä itsensä, vaikka hänelle olisi voinut antaa paljon enemmän tekemistä. King Sharkkin osoittautui oikein symppikseksi, vaikka pidänkin hänen Harley Quinn-sarjassa esiintyvästä versiostaan enemmän.

The Suicide Squad visuaalinen ilme ansaitsee myös paljon kehuja, mikä tuskin tulee yllätyksenä jos ajattelee James Gunnin muita töitä ja elokuvan käytettyä budjettia. Sen takia se kannattaakin  katsoa isolta ruudulta, jos vain koronatilanteesta huolimatta uskaltaa. Ymmärrän kyllä, jos joku ei uskalla. Terveydellä ei pidäkään leikkiä.

Elokuvasta ei löydy paljon heikkouksia, mutta jotain kuitenkin. Vaikka kehuinkin jo juonta, niin on pakko sanoa, ettei  se juuri maailmaa mullistanutkaan. Eikä muuten mullistanut ne paljon kohutut kuolematkaan. Niitä kyllä nähtiin paljon, erityisesti alussa, mutta kahta hahmoa lukuun ottamatta kuolemat eivät minua juuri yllättyneet, enkä  missään vaiheessa pelännyt suosikkieni puolesta. Olivathan he niin selvästi elokuvan päähenkilöitä. 

Peacemakeria oli vaikea ymmärtää ja helppo vihata, enkä siksi ymmärrä, miksi juuri hänestä tehdään oma sarja. Ryhmästä olisi löytynyt siihen parempiakin ehdokkaita, kuten Ratcatcher 2 . The Thinkeria tai hänen älykkyytään ei elokuvassa juuri käytetty hyväksi, mikä on harmi, varsinkin kuin Peter Capaldi sopi rooliinsa niin hyvin.

Se, mitä mieltä on elokuva päävihollisesta, Starro Valloittajasta, riippuu täysin suhtaumisesta kaiju-tyylisiin hirviöihin.  Starro oli kyllä sellaiseksi harvinaisen omalaatuinen ja pelottava, mutta mitään persoonaa muistuttavaa hirviöstä ei löytynyt kuin ihan lopussa. Sekään ei kuitenkaan  saanut minua tuntemaan häntä kohtaan juuri myötätuntoja tai edes yleistä kiinnostusta.

The Suicide Squadin suhtautuminen cortomalteselaisiin oli hyvin välinpitämätön. Käynnössä heitä oli vain kahdenlaisia, roistoja ja nimettömiä sivullisia. Poikkeuksen tähän teki kapinallisjohtaja Sol Soria (Alice Braga), mutta ei hänellekään turhan paljon ruutuaikaa suotu. Hän ei kuulunut elokuvan mielenkiintoisempien hahmojen joukkoon, joten asia ei minua kyllä edes haitannut. 

Tiivistetysti The Suicide Squad: Suicide Mission ei ole yhtään huonompi elokuva kuin  James Gunnin Guardians of Galaxytkään. Se kuuluukin DCEU:n parhaimpiin. Neljä ja puoli tähteä!

Kujeilun jumala aikapoliiseja auttamassa

 Nyt arvosteluvuorossa on mahdollisesti kesän odotetuin sarja, ainakin omasta mielestäni MCU:n järjestyksessään kolmas Disney--sarja Loki.

Varoitus: Tämä arvostelu paljastaa yksityiskohtia MCU:n elokuvien ja tv-sarjojen juonesta! Erityisesti Endgamesta.

Vuosi 2012. Vuodesta 2018 matkaavat Avengerit aiheuttavat aikamoisen kaaoksen, joka kulminoituu juuri vangitun Kujeilun jumala Lokin (Tom Hiddleston) saadessa teserafin ja päästessä karkuun. Kauaa mies kuitenkaan ehdi vapaudestaan nauttia, sillä hän joutuu aikajanaa valvovan Aikavarianttiviraston nappaamaksi. 

Siellä yksi viraston agenteista, Mobius M. Mobius (Owen Wilson) laittaa Lokin valinnan eteen, joko joutua hävitettäväksi muiden varienttien lailla tai auttaa virastoa voittamaan roisto, jolle edes Aikavarianttivirasto ei tunnu pärjäävän. Luonnollisesti Loki valitsee auttamisen. Pian tilanne kuitenkin mutkistuu entisestään. 

Loki on taas yksi osoitus siitä, että MCU taitaa tarinan kerronnan. Siitä löytyy monia vahvuuksia, joista suurin on Loki itse sekä hahmo, että häntä näyttelevä Tom Hiddleston. Muutenkin sarjan näyttelijä kaartiin oli valittu varsin vahva joukko näyttelijöitä, kuten Owen Wilson ja Aikavarianttivirasto Hunter B-15:tä näyttelevä Wunmi Mosaku. 

Toki sarjassa oli kaikkea hyvää MCU-tavaraa, kuten huumoria, viittauksia muihin MCU:n tuotantoihin, mielenkiintoinen tarina, joka synnytti monia teorioita, joista osa osoittautui todeksi ja, niin kuin väistämättä käy, iso osa ei. Silmäkarkkia tarjosi myös sarjasta löytyvä toiminta, jota oli riittävästi ja vieläpä MCU:lle totutun hyvä laatuista.

Parasta sarjassa oli itse pääosan saanut Loki, mikä ei ole ihme, kuuluhaan hän MCU:n  karismaattisimpiin hahmoihin. Onkin ihe, että hän sai suuremman rooliin vasta nyt. Loki ja Mobiuks pelasivat harvinaisen hyvin yhteen ja siksi heidän välisiä kohtauksia olikin ilo katsoa. Valitettavasti parivaljakko pysyi sarjan loppupäässä hieman liikaakin erillään. 

Lokista löytyi myös yksi MCU:hun parhaista roistoista ja koska tämä sai hyvin vähään ruutuaikaa se oli jo pienoinen ihme. Hänen näyttelijänsä, jota en kerro juonipaljastuksellisista syistä, vaan osasi hommansa. Onneksi hahmo pysyy MCU:ssa jossakin muodossa ja hänet nähdään aikakin jo varmistuneessa Lokin toisella tuotantokaudella.

Kuitenkin sarja osoittautui pienoiseksi pettymykseksi. Syy siitä taitaa kuitenkin olla kokonaan minun, ei niinkään Lokin itsensä. Odotin sarjan olevan jopa parempi kuin toistaiseksi Marvelin paras Disney+-sarja, WandaVision. Pidinhän hahmosta ja sarjan alkuasetelmasta enemmän. WandaVisionissa oli kuitenkin parempi toteutus.

Suurin pettymys taisi olla, suhteellisen iso juonipaljastus tulossa,  joten jos et halua tietää skippaa tämä luku, Sophia Di Martinon näyttelemä Loki-variantti Sylvia. Ja tämän sanon sellaisena, joka pitää hahmosta paljon valtavirtaa enemmän. Hän vaan ei näytä tai tunnu Lokilta. Sille oli toi syynsä, ja vieläpä hyvä sellainen, mutta kuitenkin.

Muista hahmoista mieleenpainuvin oli tekoäly Miss Minutes (äänenä Tara Strong), lähinnä erikoisuutensa takia. Sen sijaan vaikka Renslayer (Gugu Mbatha-Raw) ja B-15 olivat tarinan kannalta tärkeitä hahmona, niin ihmisinä heihoin ei oikein ehditty tutustua. Syy ei ollut näytteliöiden. Kuusiosaisessa tuotantokaudessa vaan ei riitä aikaa kaikille.

Loki tapasi sarjan aikana myös muita varianttejaan ja heidän kanssakäymisessään olisi ollut potentiaalia. Suurin osa varianteista jäi kuitenkin heihin käytetyn vähäisen ajan takia hieman pinnallisiksi, eivätkä he edes oikein tuntunut Lokilta. Erityisesti mieleen jäi kuitenkin kaksi Lokia: Richard E. Grantin esittämä klassinen Loki ja fanien suosikiksi noussut Kroko-Loki.

Tiivistetysti koko elokuvauniversuminsa kiinnostavampiin hahmoihin kuluvana Loki ansaitsee erityisen hyvän oman sarjan ja selaisen hän saikin. Neljä ja puoli tähteä!

Mustan Lesken perhehuolet

MCU:n kauan odotettu Black Widow sai ensi-iltansa äskettäin. Vannoituneena elokuvasarjan fanina, se piti tietenkin katsoa. Saiko hahmon tarina arvoisensa päätöksen?

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia, niin Black Widowista kuin muistakin MCU:n elokuvista!

Vuosi 1995. Natasha Romanofin (Ever Anderson) ja hänen pikusiskonaan toimivan Yelenan (Violet McGraw) turvallinen elämä saa loppunsa hänen perheen paljastuttua Neuvostoliiton vakoojiksi. Niinpä heidät Yelena laitetaan oppiin pahamaineeseen Punaiseen Huoneeseen. Noin 21 vuotta myöhemmin Avengerien sisällissodan seurauksena Natasha (Scarlett Johansson), tai niin kuin hänet paremmin tunnetaan Musta Leski, elää maanpaossa. 

Pako kuitenkin keskittyy hänen saatuaan viestin Yelenalta  (Florence Pugh), joka pyytää naista avukseen tuhoamaan Punaisen huoneen lopullisesti. Mukaan värvätään myös perheen "Isä" Alexei Shostakov/ Red Guardian (David  Harbour) ja "äiti" Melina Von Vostokoff/ Iron Maiden (Rachel  Weisz). Tehtävässä heitä yrittää estää vastustajansa liikkeitä matkiva Taskmaster (Olga Kurylenko).

Black Widow on ollut MCU:ssa Iron Man 2:sta alkaen eli yli kymmenen vuotta. Siksi onkin melkoinen ihme, että hänen omaa elokuvaansa piti odottaa näinkin pitkään. Joidenkin mielestä sen aika olisi jo ollut ja mennyt, hahmo nimittäin ehti jo kuolla Avengers: Endgamessa. Eikä hän ole, useimmista muista supersankareista poiketen, näillä näkymin heräämässä eloon.

Itsekin olisin halunnut nähdä Black Widow-elokuvan paljon ennenkin, jopa tämä olisi ajoittunut paremmin heti Civil Warin jälkeen. Kummalliselta tuntuvaan ajoitukseen on kuitenkin myös syynsä ja hyvä sellainen: Ajaa sisään Natasha Romanofin mahdollinen manttelinperijä eli toisin sanoen Natashan henkinen pikkusisko Yelena Belova. 

Elokuvauniversumin kannalta tämä olikin hyvä ratkaisu, etsiihän sen neljäs vaihe vasta koostumustaan. Valitettavasti sillä oli myös ikävä sivuvaikutus. Jotta Yelenaan tutustuisi hänelle piti tietysti antaa paljon ruutuaikaa ja tämä puolestaan teki Natashasta sivuhenkilön tai vähintäänkin toisen päähenkilön omassa elokuvassaan.

Jotkut voivat olla eri mieltä, ja hyvästä syystä, mutta minusta valinta ei tehnyt Black Widowista yhään huonompaa. Lähinnä sen takia, että Yelena oli koko elokuva paras ja hauskin hahmo. Ja häntä näyttelevä Florence Pugh koko elokuvan valovoimaisin näyttelijä. Lisäksi hänen Natashan välinen siskomainen suhde tarjosikin elokuvan parhaat kohtaukset.

Odotankin innolla hahmon tulevia edesottamuksiaan ja sitä, päätyykö hän Avengereihin vai, niin kuin tällä hetkellä näyttää, johonkin hämäränkään sankariryhmään. Hahmo esiintyy tulevassa Hakeye-sarjassa, joten siinä selviää myös  hänen kohtalonsa suuremmassa Marvelin universumissa. Tai ehkä toivon liikaa.

Sen sijaan elokuvan perhe-teemaa täydentävät "äiti" ja "isä" eli Aleksei ja Melina jäivät vähän sivuun. Se oli harmi, sillä varsinkin David  Harbour teki erinomaisen roolityön. Elokuva oli nimittäin pakattu täyteen sivujuonia,- ja hahmojakin, joista osa oli aivan turhia. Esimerkiksi sivujuonen Natashan äidistä olisi voinut jättää pois. 

Elokuvassa esiintyi myös muita Black Widoweja, mutta  heihin ei pääsry tustumaan kunnolla. Asia voi kuitenkin muuttua, sillä Black Widow antoi mahdollisuuden vaikka kokonaiselle Black Widow-aiheiselle elokuvalle tai tarjalle, tai elokuvasarjalle. Ehkäpä näemme vielä jopa elokuvassa nähdyn suomalaisen Widowin.

Elokuva loistaa myös toimintakohtauksissa, mikä ei tule yllätyksenä kenellekään, joka on nähnyt edes yhden MCU-elokuvan. Sitä löytyikin elokuvasta riittävästi tai ainakin melkein. Itse olisin lisännyt sitä ihan loppuun, varsinkin kuin Taskmasterin erittäin pelottavalta vaikuttavia kykyjä ei elokuvassa näytetty tarpeeksi.

Black Widowista löytyi muutakin positiivista. Sen pääosa vaikutti ihan ikealta hahmolta, Iron Man 2:ssa tapaamamme melkein pelkän seksiobjektin sijaan. Haastattelujen perusteella jopa Scarlett Johanssonin suureksi helpotukseksi. Elokuva oli myös satsannut huippunäyttelijöihin ja se näkyi heidän roolisuorituksissaankin. 

Muista elokuvasarjansa elokuvista tuttua oli myös elokuvan huumori. Tietenkin muihin elokuvien tapahtumiin myös viitattiin aika lailla, ei kuitenkaan häiritsevän paljon. Black Wowin tyylilaji oli kuitenkin hieman tavallisesta poikkeava. Elokuva oli muun muassa Bondien ja Bourne-elokuvien kaltainen vakoojajännäri. Hyvä niin, sillä muunlainen elokuva tuskin hahmolle olisi sopinutkaan.

Black Widowilla oli se sama ongelma, joka löytyy niin monista muistakin MCU-elokuvista: Sen pahikset eivät juuri vakuuttaneet. Taskmasterissa olisi potentiaalia, varsinkin hänen henkilöllisyyden paljastamisen jälkeen, mutta se hukattiin täysin. Dreykov puolestaan jäi varsin yksiulotteisen ja siten mieleenpainumattoman pahiksen rooliin.

Tiivistetysstä Black Widow tarjosi jo pitkään MCU:ssa olleelle päähahmolleen juuri sellaisen hyvästijätön kuin hän ansaitsi. Tai ainakin melkein. Neljä ja puoli tähteä!

Paholainen kohtaa vihdoin isäongelmansa- Ja isänsä

Netflixin Lucifer-sarjan viides tuotantokausi sai viimein toinen puoliskonsa. Se nousikin heti videopalvelun katsotuimmaksi, hyvästä syystä. Lisää tässä arvostelussa.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia Lucifer-sarjasta sen monine tuotantokausineen. Yritän kuitenkin pitää nyt arvostelemani viidennen kauden toisen puoliskon paljastukset suhteellisen vähäisenä.

Lucifer (Ton Ellis) oli ottamassa yhteensä manipuloivan kaksoisveljensä Mikaelin (myöskin Tom Ellis) kanssa, kunnes kaksikon isä, Jumala (Dennis Haysbert), keskeytti heidät. Kaikkivaltiaan paluu lopettaakin Mikaelin pyrkimykset Luciferin elämän tuhoamiseksi heti alkuunsa, mutta se myös tuo heti Luciferin vanhat isäongelmat pintaan. Varsinkin kuin syy miehen Maahan tuloon on mysteeri.

Luciferin kumppaneillakin on omat huolensa. Chloe Decker (Lauren German) haluaa tietää, miksi Lucifer ei enää ole hänen seurassaan haavoittuvainen, Maze (Lesley-Ann Brandt) toivoo iselleen sielua, Amenadiel (D.B.Woodside) ja Linda (Rachael Harris) yrittävät olla hyvät vanhemmat puoliksi enkeli pojalleen olla hyvä isä ja Dan (Kevin Alejandro) tajusi vasta maanneensa Jumalan vaimon kanssa.

Lucifer kuuluu niihin hyvin harvinaisiin sarjoihin, jotka on lopetettu jo kertaalleen, mutta joille kuitenkin annettiin fanien ahkeran kampanjoinnin ansiosta jatkoa. Sarjan saamat kaksi ylimääräistä kautta ovatkin osoittaneet, että sarjan takaisin vaatiminen kannatti. Myös Netflixiä. Sarja kuuluu vieläkin  Netflixin katsotuimpiin sarjoihin.

Sarjan suosiolla on syynsä, että sarja herättää tunteita on selvät syynsä, joista tärkeimpiä ovat sarjan harvinaislaatuinen hauskuus, hahmojen kaikenpuolinen hyvyys, niin kiinnostavuudessaan kuin samaistuttavuudessaankin, ja erittäin onnistuneet näyttelijävalinnat, erityisesti Tom Ellis on kuin tehty Luciferin osaa varten.

Erittäin tyytyväisenä voin sanoa, että Luciferin viinen kauden toinen osa ei jäänyt yhtään aikaisempia kausia huonommaksi. Musikaalijakso "Bloody Celestial Karaoke Jam" ja vähemmälle huomille jääneeseen Daniin keskittynyt "Daniel Espinoza: Naked and Afraid" olivat jopa tasaisen hyvän Luciferin jaksoiksi harvinaisen loistavia.

Kaudella Jumalan Maan päälle tulemiseen ongelmiin, sekä henkisiin, että käytännönläheisiin ja ne olivatkin kauden kiinnostavinta antia. Toiseksi kiinnostavinta oli Mazen yritykset saada sielu, mutta syy sihen taitaa enemmänkin olla siinä, että rakastan Mazen hahmoa.  ja Linda Amenadiel vanhemmuus haasteetkin menettelivät sivujuonena enemmän kuin hyvin. 

Sen sijaan Luciferin ja Chloen ikuiselta tuntua suotaaminen ja huopaaminen olisi voitu jättää vähemmälle, niin paljon kuin parista pidänkin. Kaksikko on mennyt yhteen ja eronnut niin monta kertaa, että sen seuraamisesta alkaa mennä maku. Päättäkää jo haluatteko olla yhdessä vai ette, aikuiset ihmiset! 

Kaudella nähtiin tietenkin myös Luciferin ja kumppaneiden selvittämät rikostapauksia. Heistä jäi mieleen vain kaksi. Toinen siksi, että se osui musiikkijaksoon ja toinen sen päätöksen ansiosta. Tämä ei kuitenkan ole sarjalle mitään uutta. Se on edennyt jo viidenteen kauteen ja vähänkin mielenkiintoiset "viikon jutut" voi laskea yhden käden sormin.

Kaudella ei juuri uusina hahmoja löytynyt ja niistä harvoistakin mieleen painui vain ja ainoastaan Jumala. hän vain oli hahmona niin inhimillinen, niin hyvässä kuin pahassa. Pääsääntöisestä hän kuitenki  oli enemmän hyvä kuin paha. Hän haluaa selvästi ihmiskunnan ja lapsiensa parasta, mutta se ei poista hänen vikojaan isänä.

Tämän viidennen kauden piti jäädä Luciferin viimeiseksi ja joissain ratkaisuissa se näkyi. Kuitenkin fanit puhuivat taas ja sarja sai armonaikaa vielä yhden kauden verran. Toistaiseksi tiedän kuitenkin siitä vain kaksi asiaa: Sen ilmestymistä saa odottaa ja minä en mistään hinnasta jätä sitä väliin kun se vihdoin tapahtuu kun se tapahtuu.

Tiivistetysti Epäilen, että Luciferin tekijät ovat tehneet sopimuksen Paholaisen kanssa, sen verran laatusarja on kyseessä ja sen verran monta kertaa se on pelastettu. Täydet viisi tähteä!