Sielukasta menoa Tuonpuoleisessa

Joulupäivänä katsoimem perheemme kanssa Disneyn uusimman Soul-Sielun syövereissä animaation. Elokuva ei ollutakaan hassumpi, vaikka ei myöskään tuotantoyhtiön paras.

Varoitus: Juonipaljastuksia luvassa!

Joe Gardner (äänenä Jamie Foxx) opettaa musiikkia, mutta hänen todelinen intohimonsa on jazz-musiikki. Keski-ikäiseltä mieheltä on kuitenkin jazz-maailma jäänyt valloittamatta. Sitten Joen entinen oppilas saa hänet kuuluisan jazz-laulajan Dorothea Williamssin (äänenä Angela Bassett bändiin, joten elämä alkaa vihdoinkin hymyillä.

Kauaa ei mies kuitenkaan ehdi menestystään juhlia, sillä hän joutuu onnettomuuten, jonka sielunsa päätyy tuonpuoleiseen. Siellä hän saa, monien vaiheiden jälkeen, valmennettevaksi maapintaa jo pitkään vältelleen sielu 22:en (äänenä Tina Frey), jonka avulla Joe toivoo pääsevänsä takaisin elävien kirjoihin. Samalla kaksikko oppii paljon elämästä, tuonpuoleisesta ja toisistaan.

Disneyn ja Pixarin elokuvista on vaikea olla pitämättä. Jopa minun, joka ei oikein kuulu kohderyhmään ja joka ehkä juuri siksi, pitääkin enemmän jonkun muun tyyllisistä elokuvista. Jotkut niistä ovat jopa harvinaisen hyviä elokuvia, eikä suinkaan vain genressään, niin kuin Inside Out. Soul-Sielun syövereissä tai lyhyemin vain Soul, ei ihan niin hyvä ollut.

Elokuva oli kyllä varsin hyvä, ehdottomasti katsomisen arvoinen, varsinkin jos sattuu asumaan lapsiperheessä. Siitä löytyi kaikki, mitä sopii odottaakin tämän tyyppiseltä elokuvalta. Soul oli hauska, ei ehkä tuotantoyhtiön hauskin, mutta silti. Päähenkilö oli varsin samaistuttava, viesti, muista arvostaa elämän pikuasioita, oli myös varsin hyvä. Gneerisyydestään huolimatta.

Elokuvan toteutuksessakan ei ollut mitään vikaa. Se näytti erittäin hyvältä, mikä ei ollut mikään ihme. Pixarin, ja sitä kautta myös Disneyn, animaatiokyk paranee vuosi vuodelta. Niin kuin pitääkin. Jamie Foxx ja Tina Frey tekivät varsin erittäin hyvää työtä pääkaksikon äänenä, eikä muissakaan äänissä ollut valittamista.

Elokuvan parhas osuus oli sen viimeisella puoliskolla. Tietenkään se, miksi on vaikea sanoa paljastamatta juonesta liikaa. Sanottakoot vain, että sihen liittyi kissa ja kaikkea muuta hauskaa. Keskikohdassa elokuva sitten parani ja huimasti kun päästiin vihdoin tutustumaan tuonpuoleiseen ja sen henkilökuntaan (Wes Studi, Alice Braga ja Richard Ayoade).

Alku oli taas tylsin, mutta siinä ei ole mitään uutta. Joka elokuvassa on se pakollinen taustoitusvaihe. Pitäähän katsojat tutustuttavaa elokuvan maailman ja ihmisiin, erityisesti päähenkilöön. Tässä se oli onneksi jopa aika lyhyt, niin kuin lapsille sopivalle elokuvalle olikin paitsi sopivaa, niin myös pakollista. Lisäksi kyllä alustakin löytyi omat hyvät kohtansa.

Kuitenkin elokuvan loputtua perheeni ainut kommentti oli ”olisi pitänyt olla enemmän kissaa”, mikä jos jokin kertoo siitä, että ei onnistunut samaan katsojia puolelleen läheskään niin hyvin kuin voisi toivoa. Syynä tähän on elokuvan pienoinen pliisuus. Elokuva kuin oli varsin geneerinen Pixar-raina, jossa oikein mikään ei erottunut edukseen muista vastaavista.

Joe ei ollut kiinnostavin mahdollinen päähenkilö, mutta samaistuttava kyllä. 22 oli päähenkilönä parempi, mutta ei hänkään mitenkään omaperäinen hahmo ollut. Tosin niin ei ollut kyllä elokuvan viesdikään, joka oli kyllä varsin tärkeä, muta ei mitenkään uusi oivallus. Juonessakin omaperäisintä oli jazz-teema ja se, että elokuvan päähenkilö musta. Ja keski-ikäinen.

Soulin tärkeimmät sivuhenkilöt olivat Joen Libba-äiti (äänenä Phylicia Rashād), jo mainitsemani jazz-laulaja Dorothea, kadonneita sieluja auttava shamaani Moonwind (äänenä Graham Norton). sekä eräänlaisen pahiksen roolin saavat sieluja laskeva Terry (äänenä Rachel House). Heistä kaikki tekivät tehtävänsä varsin hyvin, mutta vain Moonwind erottui edukseen.

Tiivistetysti Soul-Sielun syövereissä tarjoaa hauskanseikkailun, josta koko perhe voi nauttia, mutta liikaa ei siltä kannata odottaa. Neljä tähteä!

Matka pinnan alaiseen maailmaan

 Juuri arvostelemani Mulanin (1998) lisäksi katsoin Disney+:lta myös toisen mikki hiiri-talon viihdyttävimpiin animaatioihin kuuluvan elokuvan, vuoden 2001 Atlantis: Kadonneen kaupungin.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verran juonipaljastuksia.

On vuosi 1914. Kieli- ja karttatieteilijä Milo (äänenä Michael J. Fox) on ollut jo pitkään kiinnostunut Atlantiksen kadonneesta kaupungista melkeinpä pakkomielteeseen asti. Muut tiedemiehet pitävät häntä kuitenkin hulluna, eihän Atlantis oli juuri muuta kuin vanha satu. Hänen villit teoriansa herättävät kuitenkin omituisen miljonäärin, Preston B. Whitmoren (äänenä John Mahoney), huomion.

Tämä lupaakin rahoittaa Milon ja Komentaja Rourken (äänenä James Garner) johtaman miehistön matkan kadonneeseen kaupunkiin. Hänet historiankirjoihin mahdollisesti vievä matka kuitenkin mutkistuu kuin hän huomaa tuhoutuneeksi luulemansa sivilisaation olevan elossa ja omaavansa tunteita sen Kida-prinsessaa (äänenä Cree Summer) hänelle surullisena kertoo, sekä lisäksi Rourkella ja hänen kaksosellaan Helgalla (äänenä Claudia Christian) on myyttisen kaupunkia suhteen takaa-ajatuksia.

Olen nähnyt Atlantis: Kadonneen kaupungin ennenkin, lapsena, mutta välissä oli jo monta vuotta. Elokuvasta nauttimiseen tämä kuitenkin vaikutti lähinnä positiivisesti, sillä vaikka tiesin, mihin tarina olikin menossa, niin matkalla näin kuitenkin myös paljon sellaista, joita en muistanut elokuvassa olevankaan, ainakaan ennen kuin näin ne tietokoneeni ruudulla.

Ilokseni voin sanoa, että elokuva oli melkein niin hyvä kuin muistinkin. Se oli aika paljon yksinkertaisempi, mutta en laske sitä viaksi. Erityiseksi siksi, että kyseessä on koko perheelle suunnattu elokuva, joten lapsetkin pitäisi siitä pystyä nauttimaan. Maailman kiinnostavimpiin myytteihin Atlantis, sen karismaattinen prinsessa ja elokuvan aikuisempi tyyli vetosivat kuitenkin edelleen.

Atlantis: Kadonneen kaupungin juoni ei ole mitenkään tuore, ei nyt tai elokuvan tulovuotena 2001. Onhan Julius Wernen tyylisiä seikkailuja nähty läpi maailman historian. Disney-elokuvaksi se kuitenkin oli suhteellisen omaperäinen. Poissa oli eläin sidekickit, laulut, ikuisen rakkauden suudelmat, tai pahat vanhemmat naiset. Niin sanottu femme fatale elokuvasta löytyi, mutta se on jo asia erikseen.

Elokuva myös näytti hyvältä, joskaan ei läheskään yhtä värikkäältä kuin Disneyn useimmat muut elokuvat. Muutenkin sen tyyli poikkesi hyvin paljon siitä, mitä Disneyltä on totuttu ja minusta se on vain hyvä asia. Vaihtelu virkistää. Muuten minulla ei ole toteutuksesta juuri sanottaa. Se oli taattua Disneylaatua, mutta oikein mikään osa-alue ei noussut esiin, niin hyvässä kuin pahassakaan.  

Kida nousi lempihahmokseni ja muutenkin elokuvan kiinnostavaksi hahmoksi, vaikka ymmärrän hyvin sen, miksi hän ei ollut päähenkilö Milon sijaan. Nörtähtävä ja sympaattinen Milo oli vain paljon muinaista atlantti prinsessaa samaistuttavampi. Sivuhahmoista parhaita olivat kyynisyydessään hauska radio-operaattori Berta (äänenä Florence Stanley ja teinimekaanikko Aundrey (äänenä Jacqueline Obradors).

Perusryhmän muut jäsenet, räjähde-expertti Vinny (Don Novello) ja ryhmän tohtori Sweet (äänenä Philip Morris), olivat varsin hyviä hekin, eivät vain erityisen muistettavia. Heistä olikin kuitenkin helppo pitää. Lisäksi elokuvaa voisi syystäkin kehua siitä, että sen hahmot, erityisesti sivuosat ovat hyvin monietnisiä, esimerkiksi Sweet oli musta ja Aundrey latino.

Rourke ja Helga eivät hyvästä syystä päässeet Disneyn legendaarisempien roistojen joukkoon, mutta heidän puolestaan voi sanoa, että sentään he olivat harvinaisen realistisia. Eniten vihasin kuitenkin stereotyyppisen ranskalaista geologia Molea (äänenä Corey Burton). Hän oli vain niin ärsyttävä, ei ihan Jar Jar Binks ärsyttävä, mutta kuitenkin hyvin lähelle.

Atlantikselle on tehty jatko-osakin, Milon paluu, mutta niistä en osaa sanoa mitään. En ole nähnyt niitä. Se onkin ehkä hyvä, sillä elokuva ei edes päässyt teatterilevitykseen. Katsonko minä elokuvan joskus siitä huolimatta? Mene ja tiedä. Minulle löytyy varmasti parempaakin katsottavaa, mutta toisaalta ei voi koskaan tietää, jos uteliaisuus vie joskus kuitenkin voiton.

Saattaa myös olla, että Atlantis: Kadonneesta Maailmasta tehdään live-actionversio, vaikka epäilinkin sitä vahvasti. Se ei menestynyt lippuluukulla tarpeeksi hyvin. Itse ainakin toivon, ettei tehtäisi. Disneyn live-action elokuvat ovat osoittautuneet pettymykseksi. Ja samalla kuitenkin tiedän, että jos elokuva live version saan, niin enköhän minä senkin katso, jos ei muuten niin silloin kuin se päätyy Disney+:alle.

Tiivistetysti Atlantis: Kadonnut kaupunki loistaa tarjoamalla jotain Disneyn perusanimaatiosta poikkeavaa, miksi onkin harmi, että se ei ole saanut enemmän arvostusta. Neljä ja puoli tähteä!

 

Alkuperäinen Mulan on Mulaneista parhain

 Katsoin joku aika sitten Mulanin Live-action version ja se innosti minua katsomaan myös Disneyn alkuperäisen Mulanin. Se olikin paljon parempi kuin muistiinkaan ja muistinkin sen erittäin hyväksi.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia!

Hunnien johtaja Shan-Yu (äänenä Miguel Ferrer) hyökkää Kiinan muurille. Tästä pelästyneenä keisari (äänenä Pat Morita) antaa käskyn värvätä jokaisesta perheestä yhden miehen Kiinan armeijaan. Käsky soittautuu erittäin ongelmaiseksi Hua Mulanille (äänenä Ming- Na Wen), sillä hän on perheensä ainoa lapsi ja isä on sodassa vahingoittunut veteraani, joka ei pysty edes kävelemään ilman keppiä.

Niinpä Mulanilla ei ole muuta mahdollisuutta kuin pukeutua pojaksi ja ilmoittautua itse armeijan palvelukseen isänsä tilalla. Sinä hän saa apua esi-isiensä lähettämältä Mushu-lohikäärmeeltä (äänenä koomikko Eddie Murphy) ja isoäidin (äänenä June Foray) onnea tuovalta sirkka Cri-Keeltä (äänenä Frank Welker). Apu onkin tarpeen, sillä hän huomaa varsin pian, ettei armeijan leivissä oli mitenkään helppoa. Mulan perustuu legendaarisen kiinalaisen soturi Hua Mulanin elämään.

Minun on pakko myöntää, että pidin live-action Mulanista paljon enemmän kuin suurin osa. Ei se alkuperäistä voittanut, mutta elokuvan arvostelu oli edes jokseenkin positiivinen. Kuitenkin katsottuani vuoden 1998 Mulanin aloin kuitenkin miettiä yliarvioinko sen sittenkin. Alkuperäinen Mulan oli nimittäin niin loistava, että on suorastaan synti, ettei sen live action versio ollut vielä paljo parempi.

Animaation uudelleen katsominen sai minut myös tajuamaan, kuinka Mulan on ymmärretty väärin suurimmassa osassa hänestä tehdyistä ruutusovituksissa, esimerkiksi satuhahmot nykyaikaan tuovassa Olipa Kerrassa. Niissä alkuperäisen version tärkeimmät piirteet, kekseliäisyys ja nokkeluus, on unohdettu täysin, ja hänestä on tehty jonkinlainen naissotilaan perikuvaksi.

Tämä on jonkinasteinen harmi, sillä juuri alkuperäisen Mulanin ominaisuudet tekivät hänestä juuri samaistuttavamman ja nostivat hänet usean katsojien, myös minun suosikkiDisneyn prinseksaksi. Vaikka hän ei kyllä prinsessa edes ole. Toki hahmoa filmatisointien puolesta voisi sanoa, että sen unohti myös Disney, ainakin jos jotain voisi päätellä ”Valitun” roolin saaneesta live action-Mulanista.

Vuoden 1998 Mulan tarjosi päähahmon lisäksi myös paljon muutakin hyvää. Mushu oli harvinaisen hauska sidekick ja elokuvasta löytyi liuta muitakin hauskoja sivuhahmoja. Lisäksi jo elokuvan sota-aihe oli harvinaisen kiinnostava ja suhteellisen syvällinenkin, eikä tarinaan oltu turhaan lisätty sitä pakollista romanssia, vaikka Mulanin joukkiota komentavasta Li Shangista (äänenä B.D. Wong) rakkauden kohteeksi olisikin ollut.

Kehuttavaa löytyy myös tekijäjoukoissa. Elokuva näytti kauniilta, suorastaan silmiä hivelevältä, Ming- Na Wen oli harvinaisen hyvä Mulan, eikä Eddie Murphykaan jäänyt huonommaksi. Itseasiassa hän oli melkein, ei kuitenkaan ihan, yhtä hyvä sidekick kuin Aladdinin Robin Williamskin. Mulan loistaa myös lauluissa, joita siinä oli Disney elokuvaksi harvinaisen vähän. Niistä paras oli treenilaulu "I'll Make a Man Out of You".

Sen sijaan Shan-Yu oli pahikseksi hieman alikehittynyt, niin pelottavakin hän onkin. Lähinnä siksi, ettei hän juuri ruutuaikaa saanut. Lisäksi elokuvan tavassa kuvia kiinalaista kulttuuria on puutteita, joskin myös vahvuuksia. En kuitenkaan ole asian expertti, joten en sano asiasta enempää. Jos se kuitenkin kiinnostaa, kannattaa katsoa Xiran Jay Zhaon Everything Culturally Right and Wrong with Mulan 1998-video.

Tiivistetysti Mulan (1998) kuuluu monesta syystä Disneyn parhaimpien animaatioiden joukkoon, vielä näin monen vuoden jälkeenkin. Täydet viisi tähteä!

Disney+ dominoi tarjonnallaan ja helppokäyttöisyydellään, mutta sen tilaaminen ei silti ole itsestäänselvyys

Disney+ rantautui viimein, monelle pitkän odotuksen jälkeen Suomeen. Päätin testata palvelua ja nyt voinkin kertoa, onko kyseinen palvelu hintansa arvoinen.

Vastustan periaatteesta Disney+:aa sekä muita samanlaisia suoratoistopalvelua. Ne nimittäin pirskovat netissä laillisesti nähtävissä olevan materiaalin ja pakottavat samalla niitä katsoa haluavan kuluttamaan rahaa lukuisiin palveluihin. Eli tekevät juuri sitä, minkä vuoksi ihmiset menivät niistä ensimmäisen. Netflixin, käyttäjiksi. Kuitenkin Disney+ on sen verran suosittu, että päätin kuitenkin antaa sillekin mahdollisuuden.

Disney+:san suurin etu on sen valikoiman suuruus. Tämä tuskin tuli kenellekään yllätyksenä omistaahan Disney nykyään niin paljon kaikenlaista, niin vanhaa kuin uuttakin. On Disneyn animaatioita, Star Warssia, Marvelin elokuvia, Simpsoneita ja kaikkea muuta mitä Disney vain oli saanut päähänsä ostaa. Katsottavasta ei ole pula, ja vielä laadukkaasta sellaisesta. Ja monipuolisesta, Disney Plus tarjoaa jokaiselle jotain.

Koska Disney omistaa niin paljon, muun muassa toisen videopalvelun, ja koska se on vasta suhteellisen uusi, niin alkuperäissarjoilla se ei juuri kilpaile. Tai siis pelkästään Disney+:ssalle tehdyillä sarjoilla, valikoimasta suuri osa on Disneyn alkuperäissarjoja. Poikkeuksen tekee yksi, paljon kehuttu Star Wars-sarja The Mandalorian. Kanavalle on kuitenkin tulossa MCU:hun kuuluvia sarjoja, joten se asia tulee muuttumaan.

Vaikka The Mandalorianin ensimmäinen tuotantokausi oli jo tullut USA:n Disney+, niin rahanhimoisesti yhtiö kuitenkin näyttää sarjaa vähän kerrassaan. En ole tämän fani. Niin kuin en senkään, että kanavalta näkee kyllä Disneyn uusia elokuvia, kuten Mulan ja Artemis Fowl, mutta vain erikoishintaan. Jos on kerran jo maksanut, niin ei kyllä tarvitsisi maksaa monta kertaa.

Puhuttaessa Disneyn uusista elokuvista voin sanoa suoraan, että maksaminen ei kannata. Vaikka Mulan oli ihan ok, niin ei se lähellekään Mulan-animaatiota mene. Se on myös Disney+.ssa, joten katso mieluummin se, niin saat paremman elokuvakokemuksen ja säästät rahasi. Artemis Fowl puolestaan on suorastaan loukkaus lähdemateriaaleina toimineita kirjoja kohtaan.

Disney+:n desingista minulla ei ole valitettavaa, se on ihan perustyylikäs ja vieläpä selkeä sivu. Sitä tärkeämpää minulle kuitenkin oli se, kuinka helppo sitä on käyttää. Sivu olikin varsin helppokäyttöinen. Jos on yhtään käyttänyt Netflixiä, niin osaa käyttää myös Disney+:saa. Valittaisin ainoastaan siitä, että tekstitys piti valita joka jaksolle erikseen. 

Teknisiä ongelmia videopalvelua kuulemma riittää tai ainakin riitti ihan sen alkuvaiheessa, esimerkiksi Simpsoneiden kuvasuhde oli ihan pielessä. Ongelma on kuitenkin jo korjattu, tai ainakin olen kuullut. Suomen versiossa ei toistaiseksi mitään suurempia ongelmia ole tullut vastaa. Olen kuitenkin katsonut kanavaa vasta niin vähän aikaa, ettei se ole ihmekään.

Onko Disney+ yhtä hyvä kuin Netflix? Jos haluaa katsoa laatutv:tä, mutta maksaa vain yhdestä palvelusta, niin kumpi kannattaa tilata. Se on suhteellista. Sanoisin, että kumpikin on yhtä hyvä, joten kumpaa kannattaa tilata on ihan siitä kiinni, kumman tarjonta kiinnostaa enemmän. Ainahan toisen, tai kummankin, tarjontaa voi katsoa laittomasti, jos ei muu auta. Ei, sillä, että kehottaisin siihen.

Onko Disney+ hintansa arvoinen. Se on kaikkien huulilla juuri nyt. Sanoisin, että om. Ainakin siinä tapauksessa, että pitää Disneyn tuotannosta. Suosittelisin palvelua erityisesti lapsiperheille. Heille suurin osa sarjan tuotannosta on suunnattu, onhan Disney profiloitunut nimenomaan lapsiperheille. Meille lapsettomille Netflix saattaa ihan hyvin riittää.

Tiivistetysti Disney+ erottuu laajan valikoimansa ansiosta edukseen suoratoistopalveluiden sumasta. Suosittelisin sitä Disneystä pitäville, muille joku sen kilpailijoista saattaa olla parempi.

 

Disneyn kuuluisin naissoturi Kiinaa pelastamassa - liveversio

Disneyn rakastetun Mulan-klassikon liveversio olisi ehdottomasti kuulunut nähdä teatterista. Elokuva oli kaunis katsella, mutta vakavuutensa takia se oli myös alkuperäistä tylsempi. 

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verran juonipaljastuksia, varsinkin jos alkuperäinen Mulan on katsomatta! 

Hua Mulan (Yifei Liu) on jo pienestä tytöstä asti osannut kanavoida sisäistä voimaansa, qitä, mutta hänen pitää peittää se sopiakseen sukupuolensa tiukkoihin vaatimuksiin. Kaikki kuitenkin muuttuu kuin pahojen rourarien valloitusaikeet ja heidän kanssa liittoutuneen voimakkaan noita Xian Langin (Gong Li) pakottavat Keisarin (Jet Li) määräämään jokaisesta perheestä yhden miehen sotimaan uhkaa vastaan. 

Mulanin veteraani isä (Tzi Ma) on kuitenkin liian vanha ja sairas taistelemaan, eikä hänen perheellään ole muuta miespuolista jäsentä, joten hänet pelastaakseen Mulanilla ei ole muuta mahdollista kuin tekeytyä mieheksi ja mennä isänsä tilalle armeijan leipiin, ainoana turvanaan Hua-sukua suojeleva Feenix-lintu. Mulan on live-action remake samannimisestä, vuonna 1998 tulleesta, animaatiosta. 

Noin periaatteessa en ole Disneyn live-action remakeiden ystävä, koska minusta ne eivät ole mitään muuta kuin pelkkää rahastusta. Käytännössä taas siksi, että niistä jokainen on jäänyt alkuperäisteoksestaan jälkeen. Niin teki myös vuoden 2020 Mulan, vaikka se kuuluukin live-action remakeista parhaimpiin, jopa minun katsomistani, joita ei kyllä ole montaa, paras.

Mulan loisti erityisesti visuaalisella ilmeellään. Sitä olikin kaunis katsella, erityisesti toimintakohtauksissa. Elokuva esitteli myös yhden Disneyn kaikkien aikojen kiinnostavimmasta toissijaisista pahiksista, jos ei jopa kiinnostavimman, taikavoimiensa vuoksi syrjityksi tulleen Xian Langin. Hän toimikin hyvänä vastaparina omat voimansa koko ikänsä piilottaneelle Mulanille.

Elokuva teki myös virheitä, kuten Mulanista muuttaminen määrätietoisuudellaan ja älykkyydellään pärjäävästä tytöstä jonkinlaiseksi Valituksi ja siten tänne tekeminen vähemmän samaistuttavaksi sekä alkuperäiselokuvalle hyvin tunnusmaisen huumorin melkein kokonaan pois jättäminen. Se nimittäin teki elokuvasta paljon alkuperäistä tylsemmän. Myös haarniska-kohtaus sai katsojat pyörittämään silmiään. 

Koska elokuva sijoittuu Kiinaan, ja se on vielä elokuvien toiseksi suurin markkina-alue, niin se tietenkin pyrkii miellyttämään länsimaalaisten katsojien lisäksi myös kiinalaisia katsojia. Yleensä en tästä uudesta ilmiöstä pidä, kiinalaiset kuin ovat vielä paljon länsimaita konservatismisempaa, mutta tässä tapauksessa oli kannattavaa, jopa tarpeellista varmistaa, ettei elokuvasta löydy mitään heidän kulttuuriaan loukkaavaa. 

Siksi pidän ratkaisua vaihtaa animaatio-Mulanin lohikäärmesidekick Mushu (englanninkielisenä äänenä Eddie Murphy) Feenix-lintuun. Lohikäärme kuin on kiinalaisessa kulttuurissa voiman ja kunnioituksen symboli, ei suinkaan huumorin lähde. Siitäkin huolimatta, että hauska ja rakastettava hahmo olisi voinut tuoda keveyttä muuten niin vakavaan elokuvaan. 

Elokuvasta löytyi paljon ns. fanservicea alkuperäisen elokuvan ystäville. Niistä tärkeimpiä olivat alkuperäisen Mulanin äänen, englanninkielisessä versiossa, Ming-Na Wenin cameo ja viittaukset animaatiossa kuultuihin lauluihin. Elokuvassa jopa kuultiin muokattu versio Mulanin esittelemästä “Reflection, -laulusta. Tässä versiossa laulaja ei ole kuitenkaan Mulan, vaan poptähti Christina Aguilera. 

Hong Kongin protesteihin liittyvillä kiistanalaisilla kommenteillaan järkyttänyt Yifei Liu suoriutui pääroolinsa suuremmitta ongelmitta, vaikka olisin toivonut hänen olevan hieman ilmeikkäämpi. Hänen Mulaniinsa oli helppo samaistua, niin vähän kuin hän paljon vähemmän vakavaa ja rutkasti persoonallisempaa alkuperäishahmoaan muistuttikin. 

Siitäkin voi olla montaa mieltä, kuinka uskottavaa kuvankauniin naisen käyminen miehenä oikein on, mutta tätä ongelmaa elokuva tuskin olisi onnistunut välttämään. Tämänkaltaisilla elokuvilla tyypillistä on sovinnaisesti viehättävä päähenkilö. Enkä sitä paitsi tiedä, onko animaation versio, Mulanin piirteiden keinotekoinen muokkaaminen miesmaisemmiksi, sitten yhtään sen uskottavampaa. 

Muista hyvishahmoista tärkeimpiä olivat animaatioversion Mulanin rakkauden kohteen, ja sotilaskomentajan, Li Shangin korvanneet, ankara ja isällinen komentaja Tung (Donnie Yen) ja Mulanin sotilastoveri Chen Honghui (Yoson An). Me too-aikaan kuin ei pomon ja alaisen suhde sovi. Tämä siitäin huolimatta, ettei kaksikon välillä ehtinyt romanttista suhdetta edes kehittyä. Mulanin ja Chen 

Honghui romanttikan puuttumiseen saattoi kuitenkin myös olla osasyynä se, että kiinalaiset eivät pitäneet alkuperäisen elokuvan vihjailuista, että Mulanin rakkaudenkohde olisi kiinnostunut hänestä jo miehenä, ja siten ollut bi. Tämä on kuitenkin vain huhu. Kuitenkin se perustuu siihen todelliseen tilanteeseen, että Hollywood on perustellut LGBT-hahmojen puuttumista juuri Kiinan markkinoilla. 

Mulanilla oli myös tässä versiossa sisko Xiu (Xana Tang), mutta hänen ainoa tehtävänsä tuntuu olevan muistuttaminen siitä, minkälainen nainen Mulan ei koskaan voi olla. Samalla hahmo myös tarjosi fyysisen todisteen siitä, minkä puolesta Mulan oikein taistelee. Sama rooli oli myös muilla perheenjäseniltä, josta eniten jäi mieleen aikaansa nähden aika edistyksellinen Mulanin isä Hua Zhou. 

Keisaristakin tiedämme vain, että hänkin osaa käyttää qitä ja on ilmeisesti hyvä ja oikeudenmukainen hallitsija. Tämä teki elokuvan maailmasta vähän turhankin mustavalkoisen, mutta toisaalta sellaisia ovat muutkin Disneyn-elokuvat, alkuperäinen Mulan mukaan lukien. Näimme myös paria muuta Mulanin armeijatoveria, mutta heille ei ehditty kehittää juuri persoonaa. 

Elokuvan roistoista mainitsin jo paremman eli Xian Langin. Jos harmaita sävyjä omaavaa noitaa voisi edes roistoksi sanoa. Se huonompi oli rouranien varsin geneerinen johtaja Bori Khan (Jason Scott Lee). Hän kyllä näytti varsin uskollisesti esikuvaaltaan, hunnien johtaja Shan Yuta (äänenä Miguel Ferrer), mutta hän ei ole läheskään yhtä pelottava tai muuten vaikuttava. 

Tiivistetysti Mulan näyttää, että kyllä Disney voi tehdä suhteellisen hyviäkin uusntafilmatisointeja. Valitettavasti se kuitenkin jäi alkuperäistä huonommaksi. Neljä tähteä!

Jäinen seikkailu jatkuu, vihdoin ja viimein

Edellisen osansa menestyksen takia Frozen 2 sai osakseen paljon odotuksia, jotka se onnistuikin suurimmaksi osaksi täyttää. Elokuva osoittautuikin oikein mukiinmeneväksi jatko-osaksi.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää paljastuksia Frozenin ja hieman myös Frozen 2:sen juonesta! Lue omalla vastuullasi!

Arendellen kuningaskunnassa kaikki on vihdoin hyvin. Se on toipunut äkillisestä talvestaan ja valmis omaan aikaan kuningattarensa Elsan (äänenä Idina Menzel) johdolla. Elsan tukena on hänen siskonsa Annan (äänenä Kristen Bell), tämän poikaystävä Kristoff (äänenä Jonathan Groff), humoristinen Olaf-lumiukko (äänenä Josh Gad) sekä Kristoffin poroystävä Sven (äänenä myöskin Jonathan Groff).

Rauhallista eloa ei kuitenkaan kestä pitkään, sillä Elsa alkaa kuulla päässään vastauksia hänen voimiensa alkuperästä lupaavia ääniä. Sitten vielä luonnonvoimat hyökkäävät Arendellen kimppuun. Tie pelastukseen, ja Elsan voimien salaisuuteen, vie äänen lähteelle salaperäiseen Lumottuun metsään, jonka raja on suljettu taikuuden avulla, minkä vuoksi sen asukkaat eivät pääse lähtemään metsän ulkopuolele.

Frozen kuuluu Disneyn 2010-luvun suurten hittien joukkoon. Siksi olikin ihme, että siitä saatiin jatko-osa vasta nyt. Siis jos siitä tehtyä lyhytelokuvaa ei lasketa. Varsinkin kuin ketään tuskin yllättää, että nyt kun elokuva viimein tuli teatteriin, se menestyi heti lippukassalla, jopa ennätyksellisesti. Se on esimerkiksi nyt virallisesti kiitospäivänviikonlopun tuottoisin elokuva.

Enkä ihmettele yhtään miksi. Ei se ihan huippuhyvän edeltäjänsä veroinen ollut, mutta aika lähelle. Tarina oli koskettava, romanttinen ja hauska, laulut olivat erittäin hyviä, maisema visuaalisesti kaunis, ääninäyttelijät ja muut tekijät tehtäviensä tasalla, elokuvassa esiintynyt alkuperäiskansakin oli kuvattu hyvin kunnioittavasti, eikä elokuvasta puuttunut muistettavia kohtauksiakaan.

Valitettavasti yksikään lauluista ei kuitenkaan päässyt läheskään ”Let It Go:n” tasolle, mikä oli pienoinen, tai vähän suurempikin, pettymys. Myöskin Elsan laulama "Into the Unknown" tuli kyllä lähelle. Elokuva kannattaa katsoa alkuperäisäänillä juuri Idina Menzelin erinomaisen lauluäänen takia, jos ei muuten. Elokuvan muistettavimman laulun lauloi kuitenkin, hyvin yllättäen Kristoff.

Siskokset saivat kuitenkin jälleen kerran pääroolit ja syystä. Siskokset olivat parasta ensimmäisessä Frozenissa, sekä yhdessä, että erikseen ja niin he ovat tässä toisessakin. Anna on aina ollut erittäin samaistuttava ja Elsa puolestaan kuuluu moniulotteisuudessaan ja mielenkiintoisessa persoonassaan Disneyn parhaiden hahmojen joukkoon.

Pidin erityisesti siitä, että tässä osassa kaksikko sai jopa tehdä asioita keskenään, oli se sitten sanapelin pelaaminen tai Arendellen pelastaminen. Siksi onkin valitettavaa, että he viettivät hyvin suuren osan seikkailuajasta erillään. Myös Anna Kristoff viettivät aikaa erillään, mikä oli harmi sekin, joskin paljon pienempi. Kaksikko on erittäin hyvä pari.

Lapsenmielinen lumiukko Olaf oli kuitenkin elokuvan suurin yllättäjä. Pidin hänestä kyllä edellisessä osassakin, mutta hahmo vain parani vanhetessaan. Hänen ehdottomasti paras kohtauksensa oli edellisen Frozenin esittäminen, mutta myös hänen vanhenemis-teemainen juonenkaari kevensi muuten hieman synkähköä juonta. Mikä olikin koko perheen elokuvan ollessa kyseessä enemmän kuin tarpeen.

Tärkeimpiä uusia hahmoja olivat Lumotun Metsän johtaja Yelena (äänenä Martha Plimpton ja tyttöjen isän entinen henkivartija Matthias (äänenä Sterling K. Brown). Kumpikin oli hahmona hyvä, joskaan ei läheskään yhtä muistettavia kuin tulivoimia omaava lisko. Olento olikin koko elokuvan paras lisäys ja taatusti löytyy monien pikkulapsien tulevalta joululahjalistalta samoin kuin Elsan uusi jäähevonenkin.

Sivurooleissa nähtiin takaumien kautta myös Elsan ja Annan vanhemmat (äänenä Evan Rachel Wood, Jackson Stein ja Alfred Molina). Heidän isästään nähdään kaksi versiota, nuori ja vanhempi. Valitettavasti heidän osuutensa oli erittäin ennalta-arvattava, joskin emotionaalisesti erittäin rikas. Mitään muuta valitettavaa niissä ei ollut, ääninäyttelijätkin hoitivat työnsä kunnialla.

Elokuvassa ei ollut paljon ongelmia ja ne vähäiset liittyivät sen juoneen, joka oli loppuen lopuksi aika ennalta-arvattava, jopa Disneyn animaatioiden mittapuulla. Niinpä en päässyt yllättymään oikein missään vaiheessa. Lisäksi siitä löytyi muutama looginen aukko, joista suurin liittyi Elsan saamaan uuteen statukseen. Niistä ei voi paljon sanoa paljastamatta liikaa elokuvan juonesta.

Frozen 2 tulee lopputekstien jälkeen vielä kohtaus. Minä en sitä nähnyt, koska sain tietää siitä vasta teatterista poistuttuani. Kuvailujen perusteella se on kuitenkin katsomisen arvoinen, niinpä varmasti turhankin pitkältä vaikuttavien lopputekstien ajaksi kannattaa jäädä teatteriin. Tai katsoa kohtaus myöhemmin Youtubesta, jonne se löytää tiensä enemmin tai myöhemmin, jos ei ole jo löytänyt.

Tiivistetysti Frozen 2 on paljon tarjottavaa lapsille ja siitä voi aikuisetkin tykätä. Maata se ei kuitenkaan mullista. Neljä ja puoli tähteä!

Palkkionmetsästäjä kaukaisesta galaksista

Yksi viime vuoden suurimpia menestyksiä oli Disney+:an uusi Star Wars-sarja The Mandalorian ja syystäkin. Se on paras Star Wars-tuotos sitten alkuperäisen trilogian ja jopa sitä parempikin.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verran juonipaljastuksia!

Kuulumansa soturikansan mukaan itseään The Mandalorianiksi (Pedro Pascal), kutsuva kovaksi keitetty palkkionmetsästäjä on hyvä työssään, ei paljon puhu, eikä kansansa perinteiden mukaan nosta kypäräänsä kasvoiltaan muiden ihmisten läsnä ollessa. Hänen ammattinsa kannalta ajat ovat kuitenkin kovat, joten mies joutuu ottamaan tehtävän vallasta syöstyn ja vihatun Imperiumin virkailijalta (Werner Herzog).

Hän löytääkin vaaditun henkilön Mutta tämä on Yodan kanssa samaa rotua oleva viaton vauva, hän ei pysty palauttamaan pienokaista julman asiakkaansa käsii. Kyseinen asiakas ei tietenkään tästä tykkää ja niinpä siitä alkaa huima takaa-ajo, jonka panoksena on lapsen kohtalo. The Mandalorian on Disney+:an ensimmäinen Star Wars-sarja. Se sijoittuu Imperiumin tuhoutumisen ja Ensimmäisen Ritarikunnan nousemisen väliin.

Vastustan periaatteesta Disney+. Se ja monet muut viime aikoina tulleet elokuvien ja tv-sarjojen katselemispalvelut hajottavat katselemisen arvoista sisältöä ja siten pakottavat käyttäjän ostamaan monta eri palveluita yhden kaiken kattavan palvelun sijaan. Tai jos rahaa tai intoa monen katselemisen ostamiseen ei ole, katsoja elokuvia ja tv-sarjoja laittomasti. Siten ne myös tekevät omankaltaisten idean tyhjäksi. Ainakin minä maksan Netflixistä juuri sen kattavuuden takia. Koska en tarvitse muuta.

Kuitenkin joskus nekin tuovat maailmaan jotain hyvääkin. Disney+:in kohdalla tuo hyvä, vai pitäisikö sanoa loistava, on The Mandalorian. Enkä suinkaan ole yksin mielipiteeni kanssa, vaan The Mandaloriania on kehuttu monesta lähteestä. Sarja on jopa siitä harvinainen, että sekä kriitikot, että katsojat tuntuvat pitävän siitä yhtä paljon.

Ja miksi sarjasta ei pidettäisi? Se on täynnä kiinnostavia hahmoja, silmiä hiveleviä maisemia, koskettavaa musiikkia, oikeasti vaikuttava pääpahis ja henkeäsalpaavaa toimintaa. Baby-Yoda on söpöistä söpöin. Humoristisiakaan kohtia ei ole unohdettu. Ja mikä tärkeintä mukana oli myös sitä vanhaa Star Warssin henkeä, jopa enemmän J.J. Abramsin kuin uudessa trilogiassa.

Nautin joka jaksosta suuresti, mutta toisista enemmän kuin toisista. Kauden finaali "Chapter 8: Redemption" oli jaksoista paras, joskin ero oli hiuksen hieno. Tylsin oli "Chapter 2: The Child", mutta viihdyin senkin parissa aivan loistavasti. Muut kuusi jaksoa asettuivat siihen väliin, yleensä enemmän hyvään päähän.

Sarjassa on kuitenkin yksi ominaisuus, joka jakaa tunteita puolesta ja vastaan. Sarja nimittäin yhdistää niin sanotusti viikon hirviä-jaksoja ja koko sarjan kestävän päätarinaan. Itseäni tämä ei häiritse. ”Mando” ja kumppanit ovat niin viihdyttäviä, että katson heitä mielelläni tekemässä myös sellaista, mikä ei juuri palvele itse sarjan pääjuonta. En kuitenkaan sano, että toisin ajattelevat olisivat väärässä. Makuja on monia.

Pedro Pascal oli hyvä valinta rooliinsa hiljaisena voimamiehenä. Hahmon persoona näkyi hyvin, vaikka miehen kasvot olivat koko sarjan ajan kypärän peitossa. Baby-Yoda oli tietenkin kaikkien suosikki, myös minun. Pidin hyvin paljon myös Gina Caranon erittäin coolista sotaveteraanista Cara Dunesta. Toivottavasti häntä näkyisi toisellakin kaudella.

Pienemmistäkin osista löytyi tähtinäyttelijöitä ja mieleenpainuvia hahmoja. Esimerkiksi Taika Waititin  IG-11-droidi toi sarjaan tarvittavaa huumoria ja Carl Weathersin pääsi loistamaan vasta viimeisissä jaksossa, mutta loisti kuitenkin. Pidin myös Nick Nolten Kuiil:ista. Hän sopi hyvin viisaaksi ja monimutkaisen menneisyyden omaavaksi auttajaksi

Pahiksista Giancarlo Esposito oli oiva valinta julman Imperiumin virkailijan Moff Gideonin rooliin. Valitettavasti häntä nähtiin kuitenkin vain viimeisessä jaksossa. Ainoastaan etukäteen odottamani Ming-Na Wenin rooli huippusalamurhaajana jäi pettymyksekseni hyvin lyhyeksi, joskin hän voi vielä palata. Tuskin hän niin tekee, mutta toivossa saa elää.

The Mandalorian loppui cliffhanger, mutta onneksi siitä on tulossa toinen kausi jo tämän vuoden, vuoden 2020, loppupuolella, mikä on nykyisille sarjoille varsin nopeasti. Tai kumpikin. Voitte olla varmoja, että katson senkin ja jos Star Wars vähänkin kiinnostaa, niin kannattaa sinunkin. Samoin on hahmosta mahdollisesti tehdyn elokuvan laita. Sen tulo ei ole kuitenkaan mitenkään ajankohtaista.

Tiivistetysti jos The Mandalorian ei onnistu palauttamaan rakkauttasi Star Warssiin tai sen ollessa sinulle vieras sytyttämään sen, niin ei onnistu mikään. Täydet viisi tähteä!

Skywalker nousee viimeisen kerran

Huippusuositun Star Wars-sarjan uusin trilogia sai nyt arvostelemastani Star Wars: Rise of Skywalker-elokuvasta erinomaisen, joskin hieman mielikuvituksettoman, päätöksen.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia sekä aikaisemmista Star Wars-elokuvista, että, hyvin pienessä määrin, Star Wars: The Rise of Skywalkerista. Lue kuitenkin omalla vastuullasi!



On kulunut jo vuosi Last Jedin tapahtumista. Kylo Ren (Adam Driver) etsii kuolleista herännyttä Keisari Palpatinea (Ian McDiarmid). Hänen on tarkoitus tappaa omaa valta-asemaansa uhkaava yliroisto. Rey (Daisy Ridley ) harjoittelee jediksi Leian (edesmennyt, mutta ei unohdettu Carrie Fisher) ohjauksessa. Hänen ja Kylo Renin väliset keskustelut ja pimeän puolen huokutus häiritsevät kuitenkin keskittymistä.

Poe (Oscar Isaac), Finn (John Boyega) ja Chewbacca (Joonas Suotamo) puolestaan  hakevat vakoojan lähettämää viestiä, joka kertoo keisari Palpatinen suunnittelevan valtaannousuaan, kapinalla on edessään vaikea tehtävä. Löytää paja sith ja tappaa hänet ennen kuin on liian myöhäistä. Star Wars: The Rise of Skywalker on uuden Star Wars-trilogian päättävä yhdeksäs osa.


Star Wars: The Rise of Skywalkerin on ohjannut sama ohjaaja kuin Force Awakenista, J.J. Abrams.
Se kertookin elokuvasta paljon, niin hyvällä kuin pahalla tavalla. Toisaalta  se tuntuiedeltäjäänsä enemmän perinteiseltä Star Wars-elokuvalta. Toisaalta se tuntui enemmän Star Warssien suurimpien hittien kierrätykseltä kuin uudelta elokuvalta.

Tälle oli kieltämättä syynsä ja hyvä sellainen. olihan sarjan edellinen osa, leffasarjansa mittapuulla fllopiksi muodostunut, mutta minusta paljon mainettaan parempi, Rian Johnsonin The Last Jedi, saanut paljon haukkuja juuri liiallisesta poikkeamisesta alkuperäisistä elokuvista. Ei siis ole mikään ihme, että J.J Abrams ei halunnut ottaa mitään riskejä.



Päätunnelma The Rise of Skywalkerin nähtyäni on kuitenkin ehdottaman positiivinen. Se oli hyvä, tavallisimpien elokuvasarjojen mittapuulla jopa erinomainen. Se teki tehtävänsä eli saattoi tarinan loppuun pääosin tyydyttävästi. Toki joidenkin asioiden olisin toivonut menneen toisin kuten jättänyt Reyn vanhempien henkilöllisyyden osalta tai suurin mitä tulee minuun vähiten kiinnostavaan hahmoon, Kylo Reniin.

Olisin kuitenkaan tuskin voinut välttyä pettymykseltä. Sen verran kovat odotukset minulla oli. Samoin kuin kaikilla elokuvaa katsovilla, eikä kaikkia ei voi miellyttää, vaikka kuinka yrittäisi.  Jos tyytyy tuttuun ja turvalliseen saa osakseen paljon valituksia, ja osa katsojistakin, jos taas tekee jotain omaa, juuri kukaan ei pidä ja jos pitääkin, niin ei kehtaa myöntää. Siltä osin elokuvaaja sen tekijöitä kävi melkein sääliksikin.



Tarina eteni vauhdilla. Niin vauhdilla, ettei sillä juuri ollut tilaa hengittää. Koko elokuva alkaa avaruustaistelulla ja päättyy sellaiseen, mikä ei edes ole juonipaljastus. Niitä osaa odottaa Star Warssin kaltaislta elokuvilta. Välissäkin löytyi monenlaista toimintaa, joista merkittävämpänä Reu v. Kylo Ren. En pidä siitä, miten taistelu loppui, mutta visuaalisesti se kyllä oli näyttävä. Samoin toki myös koko elokuva, mikä ei liene mikään yllätys.

Yksi The Rise of Skywalkerin viisaimpia tekoa oli pitää pääkolmikko yhdessä, erityisesti Finn ja Poe. He eivät vieläkään, ainakin osittain nostalgia syistä, aivan alkuperäisen trion tasolle pääse hahmoltaan tai kemialtaan, mutta tarpeeksi lähelle kuitenkin. Kaikki oli pidettäviä, monipuolisia ja tarpeeksi mielenkiintoisia, jotta heitä jaksaisi seurata koko kolmen elokuvan ajan.



Reyn voima tarjosi paljon mielenkiintoista, joskin myös aina paikka paikoin vähän turhankin näppärän pakotien tilanteesta kuin tilanteesta. ja minä en ole edes niitä, jotka viettäisivät päivänsä hahmon ”Mary Suemaisuutta” haukkuen. Sen sijaan minusta erittäin positiivista oli hänen yhteytensä Leiaan, vaikka Carrie Fisher pitikin lisätä digitaalisesti, aiemmin kuvattua materiaalia hyväksikäyttäen. Niin päälleliimatuilta kuin leia-kohtaukset tuntuivatkin.

Palpatinen tekeminen elokuvan pääroistoksi oli erinomainen ratkaisu, voisi jopa sanoa, että J.J. Abramsin paras. Hän oli ja on vieläkin kaikkien aikojen paras Star Wars-roisto. Ainakin puhdas roisto, sillä toki Darth Vader oli vastustajana omaa luokkaansa, monestakin syystä. varsinkin kuin toinen vaihtoehto olisi ollut käyttää Kylo Renia roistona ja hän taas ei olisi ollut läheskään yhtä vaikuttava.



Luken kaveridroidien C-3PO:n (Anthony Daniels) ja R2-D2:n (Jimmy Vee) mukaan ottaminen oli toinen hyvä idea, varsinkin C-3PO:n, joka sai jopa jotain tekemistä ja yhden elokuvan koskettavimmista kohtauksistakin. Lisäksi hahmo toi mukanaan paljon huumoria ja oli muutenkin hahmo, johon samaistuin eniten. Uuteen trilogiaan tullut BB-8:kin oli mukana, mutta hän ei tehnyt mitään muuta kuin näytti söpöltä.

Elokuvasta löytyi jonkin verran uusia hahmoja, mutta ainakaan toistaiseksi he eivät olleet kovinkaan muistettavia ja tuskin edes fani-innostusta herättäviä. En sano, että olisin vihannut heitä tai mitään. Heille vain ei ollut aikaa antaa minkäänlaista syvyyttä. Alkuperäisestä trilogiasta mukaan tuli kuitenkin Han Solon kapinallisia auttanut vanha ystävä Lando Calrissian (Billy Dee Williams). Hahmo oli kuitenkin enemmänkin fan serviceä kuin joku, joka toi juoneen mitään tarpeellista.



The Rise of Skywalker saattoi olla koko elokuvatrilogian loppu, mutta se ei ole läheskään viimeinen Star Wars-sarja. Raha puhuu ja niinpä uusia Star Wars-elokuvia on paraikaa suunnitteilla. En tiedä niistä vielä enempää kuin sen, että Disney on viisaasti päättänyt tehdä enää vain yksinäisiä elokuvia, ei trilogioita. Se vapauttaa elokuvan tekemistä varmasti paljon.

Uusia Star Wars-elokuvia odotellessa voi vanhojen uudelleen katsomisen lisäksi seurata myös Disney Plussan Star wars-sarjoja, kuten huippuhyvää The Mandaloriania. Star Wars-puute ei siis ole ihan lähellä. Itseasiassa tulevaisuudessa koko sarjasta voisi saada yliannostuksen tai sitten ei. Samaa sanottiin myös supersankarielokuvista ja ne loistavat  vieläkin katsojatilastojen huipulla, eikä sille näy toistaiseksi loppua.

Tiivistetysti The Rise of Skywalker lopetti eeppisen saagansa kunnialla, vaikka varmasti elokuva herättääkin paljon keskustelua puolesta ja vastaan. Melkein tekee pahaa antaa elokuvalle vähemmän kuin viisi tähteä, mutta annan silti. Neljä tähteä!