Opas Arrowversen Crisis on Infinite Earths-crossoveriin

Arrowversen paljon hehkutettu crossover event Crisis on Infinite Earths saapuu hyvin pian ruutuihin Siksi kerronkin nyt, mitä kaikkia siitä jo tiedetään.

Aikataulu ja viralliset jaksokuvaukset:

Supergirl – Sunnuntai 8.12.2019

"The Monitor (guest star LaMonica Garrett) sends Harbinger (guest star Audrey Marie Anderson) to gather the worlds’ greatest heroes - Supergirl (Melissa Benoist), The Flash (guest star Grant Gustin), Green Arrow (guest star Stephen Amell), Batwoman (guest star Ruby Rose), White Canary (guest star Caity Lotz), The Atom (guest star Brandon Routh) and Superman (guest star Tyler Hoechlin) - in preparation for the impending Crisis.  With their worlds in imminent danger, the superheroes suit up for battle while J’onn (David Harewood) and Alex (Chyler Leigh) recruit Lena (Katie McGrath) to help them find a way to save the people of Earth-38."

Batwoman - Maanantai 9.12.2019

"The group uses Ray’s (guest star Brandon Routh) invention to track new recruits to help save the universe. The Monitor (guest star LaMonica Garrett) sends Iris (guest star Candice Patton), Clark (guest star Tyler Hoechlin) and Lois (guest star Elizabeth Tulloch) in search of a mysterious Kryptonian, while Kate (Ruby Rose) and Kara (guest star Melissa Benoist) head out to find Bruce Wayne (guest star Kevin Conroy). In addition, Mia (guest star Katherine McNamara) challenges Sara (guest star Caity Lotz), Rory (guest star Dominic Purcell) discovers a hidden talent, and Lex Luthor (guest star Jon Cryer) returns."

The Flash - Tiistai 10.12.2019

"Pariah (Tom Cavanagh) enlists Black Lightning (guest star Cress Williams) to help stop the Anti-Monitor (guest star LaMonica Garrett) after Flash-90 (guest star John Wesley Shipp) shares what he learned from his battle in Elseworlds. With the help of Black Lightning, Barry (Grant Gustin), Cisco (Carlos Valdes), and Killer Frost (Danielle Panabaker) come up with a plan that could save them all. Meanwhile, Iris (Candice Patton) has a heart-to-heart with Ryan Choi (guest star Osric Chau), while Oliver (guest star Stephen Amell) and Diggle (guest star David Ramsey) return to an old familiar stomping ground."

Arrow - Tiistai 14.12.2010 (luit oikein, menee ensivuoden puolelle)

"Stuck in the Vanishing Point, the Paragons search for a way to escape. The futility of the situation is compounded by The Flash's disappearance."However, hope appears in the form of Oliver [Queen], who reveals that he has become something else. Meanwhile, the origin stories for The Monitor and Anti-Monitor are revealed."

Legends of Tomorrow –Tiistai 14.12.2010

"Worlds lived, worlds died. Nothing will ever be the same."

Näyttelijöistä ja rooleista

En laita tähän jokaista näyttelijää, vaan vain ne, joiden mukana oloa pidän jonkinlaisena uutisena.

Brandon Routh (Atom) näyttelee yhtä Supermaneista. Tyler Hoechlin palaa kuitenkin myös samaksi hahmoksi yhdessä Grimm tähti Elizabeth Tullochin Lois Lanen kanssa.

Smallvillen Tom Welling näyttelee taas yhtä Supermaneista ja Erica Durance toisen maailman Lois Lanea. (Momnta maailmaa, monta Superman-hahmoa)

Jon Cryer palaa Supergirlista tuttuun rooliinsa Lex Luthoriksi. (En tiedä vielä, miten, sillä hahmo kuoli sarjassa, mutta veikkaan hänen olevan toisen maailman versio)

Kevin Conroy esiintyy vanhana Batmanina.

Vuoden 1066 Batmanin Robin Burt Ward tulee näyttelemään jotain roolia, mutta vielä ei ole tietoa mitä. Jos minun pitäisi kuitenkin lähteä arvaamaan, niin sanoisin, että hänkin toistaa vanhan roolinsa ja palaa Robiniksi.

Uudet hahmot tulevat kreivin aikaan

Osric Chau:sta tulee uusi Atom, siviilinimeltään Ryan Choi

Ashley Scott pääsee vuoden 2002 Birds of Prey-sarjasta tuttuun rooliinsa Helena Kyleksi, supersankarinimeltään the Huntress.

Robert Wuhl näyttelee Batmaneista tuttua Alexander Knoxia.

Tom Ellisin Luciferikin, CW:n Lucifer-sarjastakin, tekee esiintymisen. (Jee!) Samoin erinäisen Black Lightning-sarjan hahmot. En tiedä vielä tarkemmin, ketkä. Toivottavasti ainakin Anissa/Thunder (Nafessa Williams).

Brec Bassinger tekee ensiesiintymisensä oman tv-sarjansa saavana Stargirlinä/ Courtney Whitmorena.

Kuvia

En laita tähän erikseen kuvia, mutta niitä voi käydä katsomassa muun muassa osoitteessa: https://batman-news.com/2019/11/19/crisis-on-infinite-earths-photos-2/

Sarjakuva

Arrowversen Crisis on Infinite Earths käyttää samannimistä sarjakuvaa lähdemateriaaliaan. Tässä yhteydessä kerron sen tapahtumista hyvin lyhyen tiivistelmän. Siitä voi lukea enemmän vaikka Wikipediasta:  https://en.wikipedia.org/wiki/Crisis_on_Infinite_Earths

Crisis on Infinite Earths alkaa kuin paha Anti-Monitor tuhoaa erinaisia maailmoja antimateriaalin avulla, tavoitteenaan päästä todellisuuksien haltijaksi. Hänen hyvä kaksosensa Monitor yrittää yhdistää eri maailmojen suurempia sankareista pahista voittamaan, mutta hänet tapetaan, vieläpä avustajansa Harbingerin eli siviilinimeltään Lyla Michaelin toimesta, ennen kuin oli saanut urakkansa loppuun.

Onneksi Spectre-niminen supersankari jatkaa hänen työtään ja saa sankarit yhdistämään voimansa, mutta valitettavasti myös Anri-Monitorilla on voimakkaita liittolaisia, kuten tunteisiin vaikuttava Psycho-Pirate. Lopulta sankarit kuitenkin onnistuvat pelastamaan jäljelle jääneet maailmat. Kuitenkin hinta siihen oli kova. Sadat hahmot kuolivat. Heidän mukanaan muassa Supergirl Kara Zor-El ja The Flash Barry Allen. Tosin ei pysyvästi, sillä kriisin vaikutukset peruutettiin myöhemmin.

Dreamlandissä pidetään hauskaa fantasian kliseiden kustannuksella

Olin hyvin innoissani kun kuulin, että Simpsoneiden luojalta on tulossa uusi, keskiaikaan sijoittuva, sarja Disenchantment. Sarja osoittautuikin oikein hauskaksi, mutta Simpsoneiden veroinen se ei ole.

Huomautus: Arvostelen Disenchantment:in molemmat tulleet tuotantokaudet.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia, erityisesti sarjan ensimmäisestä kaudesta. Lue omalla vastuullasi.

Dreamlandin vastuuntunnottomalla ja juomisesta pitävällä Prinsessa Beanilla (äänenä Abbi Jacobson), on prinsessoille hyvin tyypillisen ongelma. Hän haluaisi vain pitää hauskaa, mutta ylisuojeleva isä, kuningas Zøg (äänenä John DiMaggio), haluaisi hänen suorittaa velvollisuutensa ja naida ensimmäistä kertaa häissään tapaamansa ylimielisen prinssi Merkimerin (äänenä Matt Berry).

Soppaa sotkee vielä hänen häälahjaksi samaansa oma demoni, kissamainen Lucin (äänenä Eric Andre), joka on ottanut tehtäväkseen opastaa hänet pahoille teille. Lucin vastakohtana toimii yltiöpositiivinen, smurffimaan kaltaisesta kotimaastaan seikkailujen perään lähtenyt tonttu Elfo (äänenä Nat Faxon). Sarjan on luonut Simpsoneiden ja Futuraman Matt Groening.

Rakastan fantasiaa ja komediaa, ja erityisesti legendaarisia Simpsoneita ja Futuramaa, joten ei ole ihme, että pidin Disenchantmentistakin. Sarja olikin hauska, viihdyttävä ja erityisesti ensimmäisen kauden lopussa yllättäväkin. Toisin sanoen ehdottomasti sellainen, jota kaikkien Matt Groening sarjoista pitävien kannattaa katsoa ainakin pari jaksoa. Ne kestävät vain noin 20 minuuttia jokainen, joten ajallisestikaan se ei olisi mikään iso menetys.

Siitäkin huolimatta, että se kärsii vertailussa. Asiaa ei suinkaan paranna se, että katsoin loistavaa The Good Place-sarjaa, jota parempaa komediaa on vaikea, jos ei jopa mahdoton löytää ja varmasti tehdäkin. Siitä löytyy arvostelu tästä blogista. En kuitenkaan missään tapauksessa tarkoita Disenchantmentin olevan huono komedia, vaan sitä että siihen vertailemani sarjat ovat poikkeuksellisen hyviä.

Sarjan molemmat nyt tulleet tuotantokaudet olivat yhtä hyviä, mutta juonellisesti ne eivät tunnu häiritsevässä määrin samankaltaisilta. Siitäkin huolimatta, että vaikka molemmissa kieltämättä löytyikin Beania koskea ennustus, muutama suhteellisen random seikkailu, viittauksia erilaisiin satuklassikoihin ja aimo annos huumorilla väritettyä kommentointia keskiajan yhteiskunnallisesta tilasta.

Jaksoista ensimmäisen parhaimmistoa olivat verisistä kotibileistä kertova ”Castle Party Massacre”, aavikkoseikkailu "The Limits of Immortality" ja finaali ”Dreamland Falls” ja toisella kaudella Helvettiin sijoittuva "Stairway to Hell", huijausfilmejä matkiva "The Dreamland Job" ja steampunkkia lainaava "The Electric Princess". Muut jaksot olivat laadultaan tasaisen hyviä, mutta eivät loistavia.

Kovin omaperäinen se ei kuitenkaan ole, varsinkin kuin Game of Thronesin myötä eletään jonkinasteista fantasiaparodioiden kulta-aikaa. Itseasiassa se on nähty, monessakin muodossa, jo Matt Groeningin ikonisimmassa sarjassa, Simpsoneissa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö sarjasta voisi nauttia tai että sitä ei olisi kannattanut tehdä. Ainakin minä en ole vielä kyllästynyt niihin ja tuskin ihan heti kyllästynkään.

Toki sillä oli monia muita vastaavia tarjokkaita erilaisempi tyyli, mutta sekin on jo katsojille hyvin tuttu muun muassa 31 kautta sisältävästä Simpsoneista. Varsinkin Elfo ja muut tontut muistuttivat tyylillisesti Bart Simpsonia. Poikkeuksena vain persoonallinen, muotoa muutamana pystyvä, Luci-demoni. En pidä tätä pahana asiana, koska tyyli on mieleeni.

Bean oli ok päähenkilö, ei enempää ai vähempää. Kyllä häntä katsoo ja häntä huomaa kannustavansakin, mutta ei juuri muuta. Paras hahmo oli ehdottomasti Luci. Olen kissarakas, joten se ei ollut mikään yllätys. Elmosta löytyi potentiaalia, mutta hän jäi jotenkin tylsäksi. Asiaa ei auttanut se, ettei hahmo hoitanut yksipuolista ihastustaan Beaniin mitenkään kypsästi.

Minun oli vaikea pitää myös kuningas Zøgista, vaikka vaimon kuolema antoikin hänelle lisäulottuvuutta. Sivuhahmoista parhaaksi osoittautui Beanin äitipuoli kuningatar Oona (äänenä Tress MacNeille), joka pääsikin loistamaan toisella kaudella. Toisella kaudella valokeilaan pääsi myös Beanin velipuoli prinssi Derek (äänenä myöskin Tress MacNeille), mutta se ei tehnyt hänestä juuri mielenkiintoisempaa hahmoa.

Ensimmäinen kausi loppui suureen yllätykseen. JUONIPALJASTUS! Beanin kivettynyt äiti kuningatar Dagmar (Sharon Horgan) ei ollutkaan sellainen hyveellisyyden perikuva, jona naisen perhe hänet muisti. Päinvastoin. Hän kivettyi yrittäessään muuttaa miehensä ja lopulta koko valtakuntansa kiveksi. Tästä olikin hyvä jatkaa toiselle kaudelle, mutta valitettavasti hahmoja ja hänen kätyreitään ei kaudella juuri nähty.

Ensimmäisen kauden lopulla nähtiin myös toinen yllätys kun Elfo menetti henkensä. Paljon vähemmän sen sijaan yllättää se, että muutos korjattiin heti toisen kauden alussa. Käytännössä se tarkoitti kuitenkin matkaa Helvettiin, Lucin kotiin. Lucista oli hyvin kiva tietää jotain uutta, varsinkin kuin hänestä tiedetään pääkolmikosta vähiten. Niinpä tämä käänne ei mennyt täysin hukkaan.

Disenchantmentin katsojaluvuista ei voi sanoa mitään, sillä Netflix ei julkaise niitä. Ja miksi julkaisisi kaan kuin sen ei tarvitse ja siitä aiheutuisi enemmän haittaa kuin hyötyä. Tiedot tulisivat vain kilpailijoiden ja analyytikoiden käyttöön. Puhumattakaan siitä, että yritys kärsisi huonoista katsojaluvuista. Varsinkin nyt kuin se on tiukalla Disney+:sin kaltaisten kilpailijoiden ja niiden vuoksi nostettujen hintojen takia.

Ihan huonot ne eivät kuitenkaan voi olla. Netflix nimittäin tilasi siitä jo kaksi uutta kautta. Kolmas kausi esitetään joskus vuonna 2020 ja kolmas vuotta myöhemmin 2021. Tämä on hyvä asia ja katson kaudet melko varmasti, mutta en ole huippuinnoissani asiasta. Itseasiassa jos sarja olisi lakkautettu, niin sekään ei oli herättänyt suuria tunteita puolesta tai vastaan.

Tiivistetysti Disenchantment on erittäin hauska komedia sarja, joka kuitenkin kärsii vertaillussa muihin Matt Groeningin töihin. Sitä ei kuitenkaan kannata väheksyä. Kolme ja puoli tähteä!

Tervetuloa Hyvään Paikkaan!

Katson paljon tv-sarjoja, myös komedioita. Yksi lajityypin hauskuutensa ja syvällisyytensä ansiosta parhaimmista on nyt arvostelemani The Good Place. Arvostelen sarjasta kaudet yksi ja kaksi.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää paljastuksia The Good Place juonesta, erityisesti sen ensimmäisen kauden osalta.

Eleanor Shellstrop (Kristen Bell) on kuollut ja päässyt erityisen hyville ihmisille tarkoitettuun Hyvään Paikkaan, jossa jokaiselle löytyy oma sielunkumppani, unelmiaan täysin vastaava talo, robotti-Janet (D'Arcy Carden) on valmis täyttämään asukkaan jokaisen pyynnön ja jääjugurttia saa joka syödä niin paljon kuin maha vetää. Ongelma? Eleanor ei ole kovin hyvä ihminen.

Pian selviääkin, että hänen koko siellä olo perustuukin suureen sekaannukseen. Eleanor kuitenkin päättää yrittää parhaansa tulla paremmaksi ihmiseksi, sellaiseksi joka ansaitsisi paikan Hyvässä paikassa. Kuitenkin ilman, että paikan arkkitehti Michael (Ted Danson) tai hyväntekijänaapuri Tahani (Jameela Jamil) saavat tietää, ettei hän kuulu sinne. Häntä pyrkimyksissään auttaa moraalifilosofi Chidi (William Jackson Harper).

The Good Placen takana on myös muun muassa huippusuositusta, - ja hauskasta Brooklyn 99:nista tuttu Michael Shur ja se näkyy, sillä sarjat ovat tasoltaan yhtä hyviä. Komeassa pitää kahden asian toimia, jotta sitä voisi pitää hyvänä. Ensimmäisenä sen pitää olla hauska ja toisena, ja tämä kieltämättä koskee vähän joka genreen, sen hahmoista pitää välittää. The Good Placessa toteutui molemmat asiat.

Huumori on vaikea laji, varsinkin kuin eri ihmiset pitävät eri asioita hauskoina. The Good Place kuitenkin onnistui samaan sen näyttämään helpolta. Sarja vieläpä onnistui olemaan hauska lämminhenkisellä tavalla. Sen huumori ei myöskään perustunut sukupuolirooleille tai minkään ryhmän, oli tämä sitten vähemmistöä tai ei, loukkaamiselle.

Eleanor oli päähenkilöksi paras mahdollinen, sopivan sarkastinen ja samaistuttava, lisättynä Kristen Bellin luontaisella charmilla. Tosin voisi enemminkin puhua päänelikosta kuin päähahmosta, sillä varsinkin kakkoskaudella myös Chidi, Tahani ja Eleaniron lisäki toinen huijari, Jason (Manny Jacinto), pääsivät valokeilaan, enemmänkin. Heitä tuli melkein Eleanorin veroisia päähenkilöitä.

Hyvää sarjan hahmoissa oli lisäksi se, että melkein kaikilla oli enemmän kuin yksi ulottuvuus, jopa aluksi tuntettoman robotin perikuvalta vaikuttavalta Janetilla. He tuntuivatkin yllättävän aidoilta. Erityisesti Tahani vaikutti ensinäkemältä pelkältä pinnallisen hienostoladyn perikuvalta, mutta lopussa se syvällisempi puoli ja jo ensimmäisen kauden aikana hänestä alkaa jopa pitää.

Chidi käy eniten sääliksi, sillä hän on aidosti hyvä mies vangittuna pahaan tilanteeseen ilman omaa syytään. Minulle meni vähä aikaa lämmetä himbouden perikuvalle, Jasonille, mutta nyt pidän hänestäkin, ehkä hieman vähemmän kuin lopusta kolmesta, mutta kuitenkin. Varsinkin kuin hänen ja 

Janetin suhde oli erityisen koskettava, ehkä jopa sarjan paras ja aidoin.

Ryhmää epävirallisesti johtava, leppoisasta ulkokuorestaan huolimatta yllättävän pirullinen, Michaelkin sai aikaa kehittyä hyväksi hahmoksi. Muista hahmoista minulla oli kaksi suosikkia, keskivertopaikassa yksi majaileva Mindy St. Claire (Maribeth Monroe) ja yliluonnollinen tuomari (Maya Rudolph). Toivottavasti kaksikkoa nähdään enmmän sarjan jo tulleilla kolmannella ja neljännellä tuotantokaudella.

Hieman yllättäen The Good Place käsitteli aika vakavaa ja kiinnostavaa aiheita, moraalia, kuka oikein voidaan laskea hyväksi ihmiseksi ja voiko ihminen muuttua. Se vieläpä käsittelee kyseisiä aiheita nyanssilla, joka on erittäin harvinaista komediasarjoilla. Pointtia alleviivataan ensimmäisen kauden suurimmassa tvistissä, jos et halua tietää sitä, jätä seuraava kappale lukematta.

Päänelikko olivatkin pahassa Paikassa Hyvän sijaan. Oikeaan hyvään paikkaan nimittäin on ihan naurettavan korkeat vaatimukset. Esimerkiksi Tahani osallistui hyväntekeväisyyteen vain, koska hän halusi näyttää siskolleen eli hänen aikomuksensa eivät olleet hyvät. Chidi puolestaan tahtoi aina hyvää, mutta teki muiden elämän vaikeaksi päättämättömyydellään.

On erittäin valitettava, että The Good Place jää neljään tuotantokauteen. Sarjaa olisi voinut katsoa pitempäänkin. Mutta toisaalta, uskon, että juuri sen verran tarvitaan saattamaan tarina järkevästi loppuun, joten en valita. Varsinkin kuin minulla on vielä kaksi kautta katsomatta. Olen katsonut sarjaa Netflixistä, sillä en ehtinyt Amerikan tahtiin. Minulle jäi siis vielä yllin kyllin nautittavaa.

Tiivistetysti The Good Place on ehdottomasti katsomisen sarja, jos tekee mieli katsoa jotain hauskaa. Suosittelen. Tällaisia komediasarjojen pitäisi olla. Täydet viisi tähteä!

Npoita menneisyydestä pääsee aikamatkailun pariin

Netflixin kolumbialainen Aina Noita tarjoaa, ongelmallisesta keskusrakkaustarinasta huolimatta, erinomaista, laadullisesti ihan yhtä hyvää, vaihtelua amerikkalaisille sarjoille.  

Kolumbia. Vuosi 1646. Orja Carmen Eguiluz (loistava Angely Gaviria) todetaan syylliseksi noituuteen, koska miten muuten hän olisi saanut omistajiensa Cristobal-pojan (Lenard Vanderaa) rakkauden. Rangaistus on julma: polttaminen roviolla. Vielä julmemmaksi tilanne muuttuu kun Cristobal kuolee yrittäessään puolustaa häntä.

Carmenin tuomitsijat eivät kuitenkaan tiedä tytön suurta salaisuutta. Hän on kuin onkin noita ja vieläpä voimakas sellainen. Päästääkseen kiperästä tilanteesta Carmen tekee sopimuksen suuren velhon Valdemarin (Luis Fernando Hoyos) kanssa. Sopimus vie noidan tulevaisuuteen, vuoteen 2019, jossa vaanii noitia polttava sarjamurhaaja Lucien. Sarja perustuu löyhästi Isidora Chaconin Yo, Bruja-kirjaan.

Fantasia on aina ollut omin genreni ja pidän erityisen paljon noidista kertovista sarjoista, kuten Sabrina: Pimeällä puolella tai Charmedin vanha ja uusi versio. Siksi ei ole ihme, että ryhdyin katsomaan myös Aina Noitaakin, englanniksi Always a Witch ja omalla kielellään espanjaksi Siempre Bruja. Sarja olikin ihan kelpo katsottavaa, vaikka se ei yltänytkään ihan lajityyppinsä parhaimmistoon.

Tarina tuntui suhteellisen tuoreelta, sillä vaikka onhan sitä noitasarjoja nähty, samoin aikamatkaaja sarjoja, mutta harvemmin yhdessä. Vaikutelmaa lisäsi vielä värikäs, eksoottinen ja persoonallinen Kolumbia, joka on minulle tuntemattomampi paikka, ja se, että hahmot puhuivat englannin sijasta espanjaa. Ja se, että tavallisesta poiketen, itse pääosaa esitti musta nainen.

Angely Gaviria oli enemmän kuin pidettävä, inhimillinen, mutta kuitenkin myös niin luonteeltaan kuin taikavoimiltaan voimaksa Carmen. Hänen taikavoimansa, silloin valitettavan harvoin kuin hän niitä voi käyttää, oli myös erittäin cooleja. Kala kuivalla maalla-klisettä käytettiin säästeliäästi ja paikka paikoin kekseliääksikin, vaikka minun onkin pakko myöntää Carmenin sopeutuneen nykyaikaan epäuskottavan helposti.

Sivuhahmot olivat ihan yhtä hyviä kuin missä tahansa sarjassa, joskaan yhtä poikkeusta, Carmenin vanhassa talossa asuva teini Jhony Ki (Dylan Fuentes) lukuun ottamatta ei mitenkään erityisen muistettavia. Muutenkin toteutus oli ok, varsinkin kuin ottaa huomioon, että sarjalla tuskin oli kovin isoa budjettia. Pidin myös siitä, että aiheestaan huolimattaan sarjasta löytyi myös huumoria.

Pidin myös siitä, että vaikka sarjassa löytyi romantiikkaa ja jopa se surullisen kuuluisa kolmiodraamakin, se ei ole ainut asia, johon sarja keskittyi. Mikä oli hyvä, sillä se ei suinkaan ollut läheskään niin kiinnostavaa kuin itse pääjuoni, Carmenin uudet ystävät ja mikä tärkeintä, Carmen itse. Sen sijaan sarjan hyvin stereotyyppisiksi jääneet pahikset eivät onnistuneet vakuuttamaan läheskään niin paljon.

Valitettavasti sarjan suurin heikkous oli sitten erittäin suuri. Carmenin ja Cristobalin, orjan ja isännän, suhde oli jo lähtökohtaisesti erittäin epätasainen, enkä ole varma, kannattaa kyseisen kaltaisia suhteita edes romantisoida. Varsinkin kuin suhteita oikeassa elämässä nähdyt orjan ja isännän suhteet olivat kaikkea muuta kuin molemminpuolisia, vaan yleensä seurausta isännän orjaan kohdistuvasta seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Asiaa ei parantanut se, että parin välillä ei ollut juuri kemiaa.

Mietinkin moneen otteeseen, että miksi Carmen haluaa hänen luokseen niin kovasti, että hän olisi valmis palaamaan orjaksi. Siitäkin huolimatta, etten suinkaan vihannut Cristobalia hahmona, hän vaikutti kunnolliselta. Varsinkin kuin nykyaika, johon hieman yllättäenkin sarjan parhaat kohdat osuivat, tarjosi paitsi uusia kavereita, vapaus ja mahdollisuus käydä koulua.

Aina Noidan ensimmäinen kausi päättyi cliffhangeriin, mikä on aina riski liike, ainakin uusilla sarjoilla. Ne voidaan lopettaa koska vaan. Ilmeisesti Aina Noita kuitenkin tulee saamaan toisen tuotantokauden. En odota sitä mitenkään erityisen innoissani, mutta katson sen luultavimmin kumminkin. Enkä pelkästään siksi, että haluan nähdä miten cliffhangerin suhteen käyn, vaan myös koska sarja on oikeasti hyvä.

Tiivistetysti Aina Noita sopii hyvin katsottavaksi odotellessa uutta Sabrina: Pimeällä-sarjan tuotantokautta tai muuten vain aiheesta kiinnostaville. Neljä tähteä!

Puolinoidan synkät teinivuodet

Tajusin juuri, etten ole arvostellut Riverdalen parempaa ja mystisempää Sabrina: Pimeällä puolella- spinoffia. Korjaan asian nyt. Arvostelussa on sarjan molemmat tulleet kaudet.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää paljastuksia Sabrina-pimeällä puolella sarjan juonesta, erityisesti ensimmäisen kauden kohdalla.

16-vuotta täyttäneellä Sabrina Spellmanilla (Kiernan Shipka) on edessään jokaiselle nuortelle eteen tuleva valinta, ainakin jos sattuu olemaan puolinoita: Kirjoittaisiko nimensä Paholaisen kirjaan ja tulisi täyspäiväiseksi noidaksi vai jäisikö ihmiseksi ja jatkaisi normaalia elämää yhdessä poikaystävä Harveyn (Ross Lynch) ja parhaiden ystävien  Susien (Lachlan Watson) and Rozin (Jaz Sinclair) kanssa.

Sabrinan hänen vanhempiensa jälkeen hoitamaan ottanet noitatädit Zelda (Miranda Otto) ja Hilda (Lucy Davis) sekä omat motiivinsa omaava Miss Wardell (Michelle Gomez) ovat ensimmäisen vaihtoehdon kannalla, mutta Sabrinan on vaikea jättää kaikkea tuntemaansa taakseen. Ja sitä paitsi noidaksi tullakseen pitäisi myydä sielunsa Paholaiselle, mikä ei miellytä itsenäistä tyttöä.

Kun kuulin, että Netflix on päättänyt tehdä tv-sarjan, joka on sekä spin off huippusuositulle Riverdalelle, että uusi filmatisointi minulle suhteellisen tuntemattomasta, mutta melkeinpä kulttisuosioon saaneesta Sabrina: teininoita sarjasta, päätin heti katsoa sarjan heti sen tullessa Netflixiin. Huomasin nauttivani siitä paljon. Jopa enemmän kuin Riverdalesta sen parhaimpina päivinään eli ensimmäisellä tuotantokaudella.

Parasta siinä oli päähahmo Sabrina itse. Kiernan Shipkaa parempaa valintaa rooliin tuskin olisi voinut tehdä. Hahmoista löytyi myös muita paljon moniulotteisia ja vahvoja naisia, kuten juuri Miss Wardell ja Zelda-täti, joita oli aina viihdyttävä seurata. Mitä voin sanoa, minulla on tyyppini. Nautittava oli myös täysin liian vähälle käytölle jäänyt, talojen vangiksi jäänyt, Abrose-serkkua (Chance Perdomo).

Olisin myös toivonut, että Sabrinan suojelija, supersöpö musta Salem-kissa olisi saanut enemmän huomiota, vaikka ymmärränkin hyvin, miksi häntä ei näkynyt enemmän. Ensinnäkin erikoistehosteet ovat vaikeita ja kalliita tehdä ja toisaalta jos hahmo päihittäisi kaikki viholliset, niin itse sarjan päähenkilölle, Sabrinalle, ei jäisi mitään tekemistä. Vinkki Netflixille: Jos joskus teette hahmoon perustuvan sarjan, katsoisin sen heti ja tuskin olen yksin mielipiteeni kanssa.

Pidin myös sarjan tyylistä, joka oli kuin Riverdale, mutta paljon synkempi, visuaalisesti näyttävämpi ja goottihenkisempi, toisin sanoen parempi. Sarja näyttikin erittäin tyylikkäältä ja tuntui erittäin coolilta. Huumoriakaan vaikkakin sarja jäi muuten kauas 90-luvun Sabrinan-sarjan sitcom-tyylistä. Sarjalle ei haittaa tehnyt myöskään sen feministinen, ja muutenkin suvaitsevaisuuteen kehottava viesti.

Olisipa vielä Sabrinan ensimmäisen kauden poikaystävä, ja toisella kaudella oman juonensa saava, Harvey vaan edes jotenkin kiinnostava. En ymmärrä, miten hän pystyi saamaan Sabrinan lisäksi myös toisen hahmon huomion. Lisäksi sitä viestiäkin käytiin läpi katujyrän hienovaraisuudella, mikä itseäni ei haittaa. Vähemmän poliittisille katsojien katsomiskokemukseen se saattaa kuitenkin vaikuttaa negatiivisesti.

Pidin ensimmäisestä kaudesta hieman toista enemmän. Kausi onnistui tekemään legendaarisesta Luciferista, valheiden prinssistä, taas yhden komean ja kliseisen CW-roiston. Luke Cook ei vaikuta läheskään niin paljon pelottavuudellaan kuin ensimmäisen kauden ja toisen kauden alun vuohen ja ihmisen epämuodostunut ja kauhua herättävä sekasikiö, varsinkin kuin hänet voitettiin suhteellisen helposti.

Lisäksi itse päähahmo Sabrina oli paljon pidettävämpi ensimmäisellä kaudella, samoin Abrose hahmolle ja Kausi teki jo turhankin yliampuvan sovinistisesta noitien maailmasta, ja noidista, jo melkein liiankin epämiellyttävän, jopa niin, että on vaikea uskoa Sabrinan haluavan kuuluvan siihen. Valoisana puolena, sarjan pahiksien, erityisesti ylipappi Blackwoodin, päihittämisen katsominen oli sitten suuri ilo.

Toisesta kaudestakin löytyi toki puolensa. Ensimmäisen kauden lopussa Sabrina oli, mikä tuskin tuli monellekaan yllätyksenä, onnistui löytämään sen kultaisen keskitien ja hänen kamppailunsa ihmis, - ja noitamaailman välissä oli mielenkiintoista katsottavaa. Lisäksi siinä yksi sarjan parhaista hahmoista, Miss Wardell, sai paitsi taustatarinan, niin myös onnellisen ja niin sopivan lopun.

Pidin myös siitä, että kausi antoi sivuhahmoille paljon enemmän tekemistä ja syvensi heitä, erityisesti puoliksi kiusaaja, puoliksi isänsä hyväksyntää kaipaava, Prudence (Tatiana Gabrielle), josta oppii pitämään tai jopa sympatisoimaan mitä pitemmälle kausi etenee. Sabrinan ihmisystävätkin saivat oman juonensa ja jopa heistä jopa löytyi mystisempi puoli. Turhaan, sarjasta löytyy kyllä tarpeeksi yliluonnollisia elementtejä.

Sabrina: Pimeällä puolella on osoittautunut niin suosituksi, että se tulee samaan kolmannen ja neljännen tuotantokauden. Vielä ei tiedetä, mutta ilmeisesti siinä Sabrina ja kumppani seikkailevat Helvetissä. Sen sijaan tiedän, että luultavasti katson jaksot heti niiden tullessa. Olettaen, että minulla ei ole sillä hetkellä kesken mitään muuta kiinnostavaa.

Tiivistetysti sopivan mystinen niin tarinaltaan kuin tunnelmaltaan Sabrina: Pimeällä puolella on hyvä osoitus siitä kuinka hyviä teinisarjat voivat parhaimmillaan olla. Täydet viisi tähteä!

IMaailmanlopun jälkeinen maailma on yhtä ikuista välituntia vain

Nyt arvostelemani Daybreak on kelpo nuorten komedian ja dystopian sekoitus, jolle kaikkien kyseisistä genreistä pitävien kannattaa antaa ainakin mahdollisuus. Maata se ei kuitenkaan mullista.

Ydinpommit muuttivat aikuiset zombiemaisiksi Ghoulies:ksi, niinpä keskenään selviytymään jäävät nuoret muodottavat erilaisia, eri klikeistä, kuten urheilijat, tietokonenörtit ja huutosakkilaiset, koostuvia heimoja. Kanadasta muuttanut vaihto-oppilas Josh Wheelerilla (Colin Ford) ei kuitenkaan ole aikaa heimoutua, vaan etsiä elämänsä rakkaus, iki-ihana Sam (Sophie Simnett).

Matkoillaan Josh tapaa myöskin ulkopuolisesti jääneitä itseään epävakaaksi neroksi kuvailevan, asioiden polttamisesta pitävän, Angelica Greenin (Alyvia Alyn Lind) ja pahoja tekojaan hyvittämän samurain Wesley Fists (Austin Crute). Koska uhkana on lihaa himoavien aikuisten lisäksi myös ostoskeskuksessa majaa pitävä, pahamaineinen, Baron Triumph ja urheilijoita diktaattorin elkein johtava Turbo (Cody Kearsley), kolmikko päättää yhdistää voimansa. Sarja perustuu Brian Ralphin samannimiseen sarjakuvaan.

Näin aluksi on pakko myöntää, että en erityisemmin kiinnittänyt huomiota Daybreakiin. Tiesin hämärästi sen olevan olemassa, mutta en juuri muuta. Sitten näin siitä kuitenkin hyviä arvostelua, joiden perusteella päätin antaa sarjalle mahdollisuuden. En kadu päätöstä. Sarja ei ehkä kuulu suosikkeihini tai edes jaksa herättää innostustani, paremman puutteessa se kuitenkin hyvä valinta.

Miten niin tämä kuva ei ole Mad Maxista?

Maailman sisälsi monia lajityyppiensä kliseitä. Sarjaa katsellessa mieleen tuli muun muassa mad 

Max ja Summerissa aikoja sitten näytetty Klaavi. Siitäkin huolimatta, että tunnelmaltaan näillä tuotoksilla ei ole juuri mitään yhteistä keskenään. Perimältään naisen pelastamisesta kertova juonikaan ei suorastaan omaperäisyydellä juhli, vaikka siitä löytyikin enemmän kuin muutama hyvää yllätystä.

Daybreakilla oli kuitenkin oma tyylinsä, mikä yhdessä sen taipumuksen rikkoa neljäs seinä, vaihtaa kertojaa ja sen mukana kertomistyyliä, sai sen tuntumaan suhteellisen tuoreelta. Välillä sarja muistutti samuraiseikkailuja, välillä Kummisedän kaltaista rikosdraama ja välillä perinteistä taustanaurullista komediaa. Sarjan tapauksessa vaihtelu todellakin virkisti.

Sarjassa oli myös kouluun keskittyviä takaumia

Maailmanlopusta kertovaksi sarjaksi sarja ei keskittynyt juurikaan siihen, miksi maailmanloppu tapahtui, mikä oli sille eduksi. Se ei ollut oleellista juonen tai sarjan viihdyttävyyden kannalta. Oleellista olivat nuoret ja heidän kasvukipunsa sekä ennen kaikkea hauskuus, sarja on komedia ja sellaisena erittäin onnistunut. Parhaimmillaan sarja olikin pitäessään hauskaa genriensä kustannuksella, Deadpoolin tyyliin.

Sarjan keskuskolmikko hahmot olivat pääasiassa kiinnostavia, erityisesti suosikkini, lapsinero Angelica. Wesleykin osoittautuu hahmona erittäin hyväksi, varsinkin kuin hän pääsi ääneen omassa jaksossaan. Olisin kuitenkin toivonut, että itse pääkertoja Josh olisi ollut hieman persoonallisempi. En inhonnut hahmoa, mutta hän vain oli hahmotyyppinä niin nähty. Syystäkin. Hänen oli tarkoitus toimia yleisön sijaisena.

Sivuhahmoista ylivoimaisesti paras oli verenhimonsa ja mielenterveytensä kamppaileva entinen biologian opettaja neiti Crumble/Noita Krysta Anne Rodriguez. Myös Samkin yllätti positiivisesti, varsinkin viimeisessä jaksossa. Hän olisi voinut jäädä pelkäksi tytöksi pulassa, tavoitelluksi unelmatytöksi. Sitä hahmo ei kuitenkaan tee, mikä näkyy erityisessä viimeisessä jaksossa.

Daybreak ei ehkä ollut täydellinen sarja, mutta katsomiskokemukseen vaikuttavia heikkouksia sillä oli vain muutamia. Alku oli okei, mutta kärsi, hahmojensa tavoin, kasvukivuista ja niinpä sarja parani vasta vanhetessaan, joten en ihmettele niitä, jotka luovuttivat sen suhteen. Lisäksi toinen pääpahis Turbo ei ollut mitenkään erityisen kiinnostava tai moniulotteinen, edes saadessaan toimia oman jaksonsa kertojana.

Tiivitetysti Daybreak ei ehkä pärjää sellaisille Netflix-hiteille, kuten Stranger Things, mutta se sopii enemmän kuin hyvin kevyempää katsottavaa etsivälle. Neljä tähteä.

Spider-Manin symbioottivihollinen sankarin hommissa

Venomin huonosta arvostelumenestyksestä huolimatta, olin kuullut siitä paljon hyvää. Siksi elokuva tuottikin minulle pienoisen pettymyksen, vaikka se ihan perushyvä sarjakuvafilmatisointi olikin.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia Venom-elokuvasta ja mahdollisesti myös hahmosta kertovista sarjakuvista. Varmasti en tiedä, koska sarjakuvat ovat minulta jääneet lukematta.

Tutkivalla journalistilla Eddie Brock (Tom Hardy) ei mene hyvin. Miessai potkut tutkittuaan Life-yhtiötä johtavaa vaikutusvaltaista keksijämiljonääriä Carlton Drake (Riz Ahmed) ja tyttöystävä Annekin (Michelle Williams) jätti. Niinpä luonnollisesti hän alkaa tutkia epäilyttävän yritysjohtajan toimintaa omin luvin. Hän päättääkin murtautua yrityksen laboratorioon, mutta siellä asiat menevät vain huonompaan suuntaan.

Eddien ruumiin valtaa päiden puremisesta pitävä, mutta muuten oikein sympaattinen, Venom-symbiootti. Kaksikolla onkin omat haasteensa tulla toimeen keskenään, mitä Venomin kanssa samalla avaruusaluksella maahan tuli myös symbiootin paljon vahvempi ja ilkeämpi lajitoveri Riot ainakaan auta. Elokuva on saanut inspiraatiota sarjakuvista Venom: Lethal Protector ja Planet of the Symbiotes.

Venom sarjakuvien idea on ihailtavan omaperäinen. Mies ja parasiitti, vaikkei Venom tykkää itseään parasiitiksi sanottavan, antisankareina. Valitettavasti sen elokuvaversiossa toteutusta voisi kuitenkin kuvata lähinnä sanalla okei. Se ei ole huono elokuva, itseasiassa pidin sitä oikein viihdyttävänä, mutta se on kuitenkin kaukana siitä, mihin lähtöasetelmalla voisi saavuttaa.

Toteutus vastasikin aika perussupersankarihuttua. Minua tätä ei haittaa, katson paljon, luultavasti liikaa, supersankarisarjoja, - ja elokuvia, koska pidän niistä. Kuitenkin se tarkoitti myös sitä, että elokuva ei ole mitenkään erityisen persoonallinen. Onneksi sentään se tärkein oli kohdallaan eli Eddien ja Venomin kemia. Tom Hardy olikin hyvä valinta hieman luuserihkon toimittajan rooliin.

Venomista odotettiin verisempää ja aikuismaisempaa, jopa kauhun piirteitä omaavaa. Se olisikin voinut toimia, aikuisille suunnatutkin supersankarit voivat menestyä, niin kuin Deadpool ja Logan kiistämättä osoittivat. Tämä olisikin voinut antaa elokuvalle juuri sitä persoonallisuutta. Koska en ole nähnyt elokuvan K18-versiota, en voi kuin jossitella. Sitä paitsi, niin kuin jo sanoin, lopputuloskin oli ihan tarpeeksi hyvä.

Valitettavasti sivuhahmot eivät olleet mitenkään erityisen muistettavia, erityisesti Eddien ex Anne jäi latteaksi, mikä oli silkkaa Michelle Williamsin tuhlaamista. Vihollisena Carlton Drake oli ok, mutta valitettavasti ei enempää. Muista hahmoista ainoastaan äskettäin Netflix-komediaspeciaalin saaneen Jenny Slaten tutkija Dora Skirth on mainitsemisen arvoinen.

Erikoistehosteita voisi kuvailla lähinnä sanalla keskinkertainen. Poikkeuksena oli Venom, jonka toteutukseen on selvästi kiinnitetty erityisen paljon huomiota, niin kuin pitääkin. Hänhän on se toinen pääosa. Venomin taistelukohtaukset, hieman latteaa lopputaistelua lukuun ottamatta, tarjosivat myös viihdyttävää, joskaan ei ennen näkemätöntä, katsovaa.

Venom lopputekstien jälkeen löytyy jälleen, Marvel elokuvien tapaan, vielä yksi kohtaus. Se kannattaa katsoa. Se petaa vuonna 2020 tulevaa Venom 2 -elokuvaa, jossa pahiksena nähtäisiin legendaarinen Carnage, jonka kuulemma piti alunperin esiintyä jo tässä ensimmäisessä elokuvassa. Luultavasti katson jatko-osankin, mutta saa nähdä, viitsinkö mennä sitä oikein teatteriin asti katsomaan.

Tiivistetysti Venom ehdottoman viihdyttävä, mutta myös jokseenkin unohdettava katselukokemus varsin enemmän hyvin valitulla pääosan esittäjällä eli toisin sanoen takuuvarma kolmen tähden elokuva.

Superlapsen astetta superimmat kasvukivut

Nyt arvostelemani Raising Dion tarjosi supersankarigenreen sen tarvitsemaa tuoretta näkökulmaa ja vieläpä jotain tärkeämpää, sydäntä. Se kuulukin Netflixin laatusarjojen joukkoon.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia!

8-vuotiaan Dionin (Ja'Siah Young) isä Mark (Michael B. Jordan) menehtyi ikävän onnettomuuden seurauksena. Tämä pakottaa hänet ja hänen äitinsä Nicole (Shadowhunterin Alisha Wainwright) muuttamaan edullisempaan asuntoon ja samalla vaihtamaan uuteen kouluun. Surevan perheen muutos ei ole sujunut saumattomasti. Nicolella on vaikeuksia pitää töitä ja Dionin saada ystäviä.

Ja kun tässä ei olisi vielä tarpeeksi, yllättäen Dion alkaa huomata, että hänellä on supervoimia. Ongelma, johon Nicole on kokonaan valmistautumaton, joten hän pyytää apua Markin parhaalta ystävältä Patilta (Jason Ritter). Yhdessä Patin kanssa Dion alkaakin haaveilla supersankariksi ryhtymistä. Ensin pitäisi kuitenkin saada kyseiset voimat hallintaa, sekä selvitä koulun tiedekilpailuista. Sarja perustuu Dennis Liun samannimiseen sarjakuvaan.

Raising Dion on ennen kaikkea lämminhenkinen kasvutarina, ei niinkään perinteinen supersankarin kasvutarina, vaikka siitä toki sekin puoli löytyy. Supersankaritarina. Juuri tämä lämminhenkisyys erottaakin sen suurista osasta muista genrensä teoksista. Kovin omaperäinen sarja ei kieltämättä ole. On paha suuryritys, kuollut vanhempi jne. Välillä sarja muistuttikin häiritsevässä määrin Stranger Thingsia.

Pitää kuitenkin muistaa, että supersankarin syntytarinoita on olemassa pilvin pimein, joten täysin orginaalia versiota tarinasta on mahdoton tehdä ja jos tarina ei olekaan omaperäinen, niin se kuitenkin on kerrottu erilailla. Sitä paitsi toisin kuin yleensä, Raising Dion antaa näkökulman Dionin lisäksi myös äiti Nicolelle, mikä oli ehdottomasti plussaa. Onhan hän aikuisille hyvin samaistuttava.

Pidin selityksestä Dionin voimille, sillä se järkeen käymisen lisäksi myös kulki hieman vähemmän kuljettuja polkuja. Pidin myös sarjan pahikseen liittyvästä suuresta yllätyksestä, sillä se antoi muuten aika mielenkiinnottomalle hahmolle tarvittavaa ulottuvuutta. Suurin yllätys taisi kuitenkin olla se, kuinka paljon pidin sarjasta.

Dion, että Nicole olivat erittäin samaistuttavia hahmoja. Ja'Siah Young on lapsinäyttelijöitä siitä lupaavimmista päästä. Häntä odottaakin alan parissa kirkas tulevaisuus, jos hän haluaa sitä havitella. Yhtään huonompi ei ole myöskään Alisha Wainwright. Hän on uskottava äiti, siitä huolimatta, että hän kävisi myös teinistä tai ainakin nuoresta aikuisesta. Niin kuin Shadowhunters osoitti.

Vaikka suurin osa sivuhahmoista ei jäänyt mitenkään erityisesti mieleen, poikkeuksiakin oli. Heistä mieleenpainuvin oli Dionin paras kaveri, liikuntavammainen, Esperanza Jimenez (myöskin lupaava Sammi Haney). Pat puolestaan oli minusta hieman tylsä, paitsi viimeisissä jaksoissa. Siitäkin huolimatta, että hahmo osoittautui tarinan kannalta hyvin tärkeäksi.

Sarja oli paitsi hyvä, niin myös perussupersankarisarjaa tärkeämpi. Kovinkaan usein ei pääosassa nähdä sympaattista mustaa hahmoa, perheestä puhumattakaan. Mustia supersankarisarjoja ja supersankareita toki löytyy, mutta ei kuitenkaan niin paljon kuin ehkä pitäisi. Onneksi muutosta on ilmassa ja muutkin kuin valkoiset ovat saamassa enemmän, parempaa ja monipuolisempaa, edustusta.

En tiedä, tuleeko Raising Dionille toista osaa. Jos tulee, niin katson sen varmasti. En kuitenkaan varsinaisesti pettyisi, jos sitä ei tulisikaan, sillä vaikka pidin sarjasta, niin suosikikseni se ei kuitenkaan päässyt, enkä suorastaan fanita sitä. Ehkä kuitenkin luen sarjakuvan, johon sarja perustuu, jos satun löytämään sen kotikaupunkini kirjastosta.

Tiivistetysti Raising Dion ei ehkä mullista koko supersankarigenreä, mutta se erottuu kuitenkin siellä edukseen. Neljä tähteä!