Satuhahmot ovat taas täällä - Jo kuudennen kerran

Olipa kerran palasi kuudennen tuotantokauden jaksoin. Arvostelen ne taas tavalliseen tapaani jakso kerrallaan. Aloitan luonnollisesti kauden ensimmäisestä, ”The Savior”-nimisestä, jaksosta. 

Varoitus: Arvostelu sisältää juonipaljastuksia!

Aikaisemmin tapahtunutta: Belle kirosi itse itsensä unikirouksella, jotta hänen syntymätön lapsensa olisi turvassa. Rumple sai Hyden apua kyseisen kirouksen purkamisessa. Hintana oli antaminen Storybrooke Hyden käsiin. Haades tappoi Robin Hoodin ennen omaa kuolemistaan. Kapteeni Koukku puolestaan pääsi takaisin elävienkirjoihin, koska Zeus niin päätti. Asialle ei ole parempaa syytä.

Jakson ensiminuutit eivät kuitenkaan käsitelleet mitään noista asioista. Ne sisälsivät jakson ainoan, hyvin lyhyen, takauman, jossa Jafar tapasi täriseväkätisen ja ilmeisen epätoivoisen Aladdinin. Tapaamisen ainoa syy näyttikin olevan entisen vihollisen ahdingolle nauraminen. Se lienee ollutkin herkullista katsottavaa. Niin herkullista, että Jafar ei edes vaivaantunut tappaa häntä.

Takauman Jafar oli eri kuin Olipa Kerran Wonderland-spin offissa. Vaikka uusi näyttelijä suoriutuikin roolistaan erinomaisesti, ainakin lyhyen kohtauksen perusteella, en pidä muutoksesta yhtään. Mielipiteeni voi muuttua, jos saan asialle järkevän selityksen. Aladdinista tai hänen näyttelijästään en osaa sanoa juuta, enkä jaata. Tilanne on sama myös Jasminen kohdalla, jota en ole vielä päässyt näkemään.

Takaumat paljastivat mielenkiintoisen seikan sarjan mytologiaan liittyen. Myös Aladdin oli niin sanottu Pelastaja, engl, Savior. Emma ei siis ole sarjan maailman ainut tuon tittelin saanut, viimeisin vaan. Uutta tietoa on myös se, että jos Jafariin on louttaminen, Pelastajilla ei ole onnellista loppua. Käsittelen asiaa myöhemmin, sillä se liittyi nykyiseen tilanteeseen aika lailla.

Storybrooke. Nykyaika. Vallankahvaan päässyt Hyde kutsui ”ystäviä” eli muita Kertomattomien tarinoiden-maan asukkaita Storybrookeen. He tulivatkin kaupunkiin ilmalaivan kyydissä. Sitä ihmettelemään tulikin koko kylä, melkein kirjaimellisesti. Hydekin tuli paikalle ottamaan vieraitaan vastaan. Emma ja Regina yrittivät tappaa tämän taikuutta hyväksi käyttämällä. Se ei onnistunut, syystä tai toisesta.

Uusi yritys ei tullut kyseeseen, sillä ilmalaiva teki erittäin näkyvän pakkolaskun. Niinpä sankarimme menevät etsimään aluksen matkustajia, joko tuhotakseen heidät tai toivottaakseen heidät tervetulleiksi. Laivan jäännökset näyttivät hyvältä paikalta aloittaa. Siellä Emma huomasi kärsivänsä käsien tärinästä ja näkevänsä pienen pätkän vielä tapahtumattomasta taistelusta. Mistä oikein on kyse?

Laivan hylyt tarjosivat kuitenkin jotain hyvääkin. Nimittäin aseen, jolla voisi vangita Hyden. Emma ja Regina onnistuivatkin tehtävässä, vaikka Emman käsien tärinä vaikeuttikin tehtävän suorittamista. Vangitsemisen yhteydessä Hyde paljasti tietävänsä, mikä Emmaa oikein vaivaa. Niinpä Emma päätti hetken mietittyään pyytää roistolta apua. Hän ei nähnyt muutakaan mahdollista.

Minusta Emman valinta oli väärä. Hydeen ei kannata luottaa. Varsinkaan kuin kukaan ei vielä tiedä, mikä hänen end gamensa oikein on. Lisäksi minulle herää yksi kysymys: Miksi Emma ei kertonut Koukulle tai muulle läheiselleen ongelmastaan? Tai edes Archielle, kieltämättä maailman huonoimpaan psykiatriin. Itseasiassa luulen, että ilokseni jaksossa näyttäytynyt Pongokin voisi tarjota luotettavampaa apua.

Heistä jokainen voisi tehdä jotain auttaakseen. Sitä paitsi kyseessä on ikuisuuden vanha juonilinja, etenkin juuri Olipa Kerran-sarjalta. Joka toinen sankari aiheuttaa ongelmia, jotka olisi voinut välttää puhumalla jollekin. Toisaalta Emman taustan tietäen on hyvin ymmärrettävää, että hänen on vieläkin vaikea luottaa kenenkään muuhun kuin itseensä. Neuvoisin, silti unohtamaan Hyde ja puhumaan perheelleen.

Emma ei kuitenkaan kuunnellut minua, jostain kumman syystä. Hän meni tapamaan Hydeä tämän selliin. Mies lupasikin auttaa, pienen suostuttelun jälkeen. Hän neuvoi Emmaa seuraamaan punaista lintua. Näin nainen tekikin ja löysi juuri sen, mitä tarvitsi. Oraakkeli auttoi Emmaa näkemään koko kohtauksen. Siinä mystinen huppupäinen mies, tai nainen, tappoi hänet. Tappajan henkilöllisyys jäi arvoitukseksi.

Pakko sanoa, etten ole vakuuttunut. Tappaisiko sarja muka Emman? Oman päähenkilönsä. Muutenkin sarjan henkilöt eivät näytä kuolevan sitten millään tai ainakaan pysyvän kuolleena. Olen kuullut, että Robinkin palaa takaisin sarjaan. Toki olen kuullut, että joku päähahmoista tulee kuolemaan kauden edetessä. Epäilen kuitenkin sen olevan joku muu kuin Emma. Se olisi liian ilmeistä.

Muihin aiheisiin. Reginan storyline sai jaksossa myös jonkinlaisen pääosan. Tiivistetysti se meni näin: Reginan kanssa asuva Zelena hukkasi Robinin hänelle antaman höyhenen, siskokset riitelevät, Regina kävi koskettavan keskustelun Snow:n kanssa sekä yritti muutenkin tulla sinuiksi tunteidensa kanssa. Hän myös yritti löytää kyseisen höyhenen etsintätaialla, siinä pahemmin onnistumatta.

Kerroin sen nopeasti, sillä Regina ei jaksa kiinnostaa minua edelliseen tapaan. Ei sitten sen jälkeen, kuin Paha Kuningatar erotettiin hänestä. Juuri Reginan sisäinen konflikti teki hahmosta niin mielenkiintoisen. Toivonkin todella, että Reginat palaavat taas yhteen. Paitsi, että se tekee Reginasta kiehtovamman, se myös antaisi hyvän opetuksen. Sen, että myös pahat puolet kuuluvat ihmiseen yhtä paljon kuin hyvätkin.

 Toisaalta Paha Kuningatar voi olla viihdyttävä kauden roisto. Nyt kun hänellä ei ole edes pienoista inhimillisyyttä ristinään. Hän ilmestyikin kuvioihin jo tämän jakson lopussa. Nähtäväksi jää, saako hän avukseen Reginalle loukkaantuneen Zelenan. Toivon niin, sillä hänkin on paljon mielenkiintoisenkin roistona kuin hyviksenä. Muutenkin sarja tekee yleensä roistoista paljon sankareita kiehtovamman.

Kaupunki otti lämmöllä vastaan Hyden kutsumat Kertomattomien tarinoiden maan asukkaat. Mielenkiinnolla seuraan, keitä joukossa oikein on mukana. Tai, mitä he oikein suunnittelevat. He liittyivät Hyden suunnitelmaan, joten mitenkään viattomia he eivät voi olla, ainakaan ihan kaikki. Sarjan tuntien, joku heistä voi olla jopa jonkun hahmon kauan kadoksissa ollut sukulainen.

Loppu jakso keskittyi kuitenkin Rumpleen ja hänen yritykseensä herättää Belle. Hän sai apua itse Morpheukselta, kreikkalaiseen mytologiaan kuuluvalta unien herralta, joka vei hänet Bellen uneen. Uni sijoittui aikaan, jolloin Belle oli vasta Pahan olennon palvelija. Koska tosirakkauden suudella on ainut keino pelastaa Belle, Rumplen pitää voittaa hänen sydämensä, uudestaan.

Jakso kertasikin hyvin paljon parin huippuhetkiä, esimerkiksi kuulun tanssimiskohtauksen. Lopussa selvisi kuitenkin käänne. Morpheus onkin Rumplen ja Bellen aikuiseksi kasvanut poika. Hän herätti Bellen suudelmallaan, mutta vasta sen jälkeen kuin nainen oli torjunut Rumplen lähentymisyritykset. Hän varoitti myös Belleä koskaan luottamasta isäänsä. Näköjään isäongelmat alkavat aina vain aikaisemmin.

Kokonaisuudessaan jakso ei tarjonnut minulle mitään uutta. Kaikki edellä lueteltu on jo nähty, vähän eri muodossa vaan. Se ei kuitenkaan tarkoita, ettenkö viihtynyt jakson parissa. Viihdyin kyllä. En kuitenkaan niin paljon kuin ensimmäisellä kaudella. Se ei tarkoita, ettenkö odottaisi kautta. kaudella onkin paljon odotettavaa, kuten lapsena Disney suosikkeihini kulunut Aladdin-storyline.

Odotan myös näkeväni Bellen itsenäisenä naisena, jos siis sitä ylipäätään päästään näkemään. Sarjan tuntien epäilen sitä vahvasti. Reginan ja Zelenan ystävyys tapahtui epäuskottavan nopeasti, mutta siitä voisi saada jotain hyvää aikaan. Nyt tosin Zelena näyttää tulevan paremmin toimeen Pahan kuningattaren kuin Reginan kanssa. Heidänkin yhteistyötä voisi seurata ihan mielellään.

Jo viime kaudella mietin, jättääkö jakso kesken. Päätin kuitenkin jatkaa sarjan katsomista. Siitäkin huolimatta, että sarjan taso on laskenut tasaiseen tahtiin. Samaa mietin myös tämän kauden kohdalla. Voit vapaasti kutsua minua masokistiksi, mutta katson kuitenkin vielä ainakin pari jaksoa ja katson. Sitten päätän, viitsinkö kuluttaa siihen vielä aikaani. 

Charmingit jatkavat sarjan tylsimpänä hahmona olemista ja tällä tarkoitan niin Emmaa, Snow:ta, Davidia kuin Henryakin. En edelleenkään ole noussut CaptainSwan-laivaan. En vihaa hahmoja tai heidän suhdettaan. Se vain on yhtä tylsä kuin sarjan päähenkilötkin. En ole tuomitsemassa kaikkia heidän suhdettaan fanittavia. Jokaisella on oma makunsa ja se on ihan sallittua.

Arvostelun lopuksi sorrun spekuloimaan tulevaan kauteen liittyviä tapahtumia. Olen lukenut huhuista, jonka mukaan ”Oraakkeli” olisi Jafar valepuvussa. Niinpä hän ja Hyde huijaisivat Emmaa koko ajan. En tiedä, onko tämä totta, mutta teoria kuulostaa silti uskottavalta. Ja mahdollisesti paljon kiinnostavammalta kuin, mitä asia todellisuudessa on. Olettaen, että teoria ei pidäkään paikkaansa.

Teoriointia voi jatkaa myös huppupäisen hahmon kohdalla. Onko hän Paha Kuningatar, Hyde, Jafar, Rumple, joku Kertomattoman maan asukki, Koukku vai kenties Emma itse? Tai kenties joku, jota emme ole vielä nähneet. Vaikka jaksosta voi sanoa paljon pahaa ja olen jo sanonutkin, niin ainakin se herätti kysymyksiä. Ihan niin kuin kauden ensimmäisen jakson pitääkin.

Tiivistetysti jakso teki sen, mitä sen pitikin eli sai katsojat innostumaan kuudennesta kaudesta. Mitään uutta ja ihmeellistä jakso ei kuitenkaan tarjoa. Neljä tähteä.

Sherlock Holmes palaa kuolleista

Matkani Sherlock Holmesin seurassa sai päätöksensä, ainakin toistaiseksi, katsottuani Uuden Sherlockin kolmannen tuotantokauden. Tervetuloa arvostelun pariin!

Varoitus: Tämä teksti sisältää juonipaljastuksia. Niinpä ehdotan, että katsot uuden Sherlockin pari ensimmäistä tuotantokautta ennen sen lukemista. Lukeminen on kuitenkin, niin kuin aina, pelkästään lukijan omalla vastuulla.

Kolmannella kaudella on jälleen vain kolme, puolitoista tuntia kestävää, jaksoa. Netflix kuitenkin lisäsi kauden kohdalle myös erillisen, kolmannen ja neljännen kauden välissä olevan, ”The Abominable Briden”. Erikoisjakson, joka sijoittui sarjalle poikkeuksellisesti 1880-luvulle. Niinpä otan sen mukaan arvosteluun. Ensin kuitenkin kerron jotain varsinaisista kolmannen kauden jaksoista.

Toisen kauden traagisista tapahtumista oli kulunut jo kaksi vuotta. Tohtori John Watson (Martin Freeman) on mennyt eteenpäin elämässään ja seurustelee nyt unelmiensa naisen Mary Morstanin (Freeman aito tyttöystävä Amanda Abbington) kanssa. Sherlock Holmes puolestaan on saanut vihdoin ja viimein tuhottua Moriartyn organisaation viimeisetkin rippeet. Niinpä hän voi palata takaisin Baker Streetille.

Kauden ensimmäinen, "The Empty Hearse", jakso keskittyi suurimmaksi osaksi Sherlockin ja Watsonin jälleen näkemiseen. Paljon oli kuitenkin muuttunut. Oli siinä rikosjuonikin, joka käsitteli terroristiorganisaatiota, mutta se jäi pahasti sivuosaan. Niin rikosjuonelle tuppaa Uudessa Sherlockissa yleensäkin käydä, tämä jakso, ja itseasiassa koko kausi, vei sen liian pitkälle.

Toinen jakso, "The Sign of Three", sijoittui lähes kokonaan Johnin ja Maryn häihin, jossa Sherlock toimi bestmaninä. Olihan hän Watsonin paras kaveri. Rokosta selvitettiin takaumien keinoin. Selvitettävä rikos oli klassinen suljetun huoneen tapaus. Jakso kuului sarjan parhaimpiin ja kieltämättä myös hauskimpiin. Esimerkiksi Sherlockin puheesta voisi tehdä puoli tuntisen sitcomin.

Kolmas jakso, "His Last Vow", osoittautui kauden parhaaksi. Siinä selvitettävänä oli vaikutusvaltaisiin ihmisiin suuntautuva kiristyssarja, jonka tekijänä toimi koko sarjan toiseksi paras roisto, ”kiristysten Napoleon” Charles Augustus Magnussen (Lars Mikkelsen). Loppu ratkaisu olisi voinut olla parempikin. Se ei käyttänyt päähahmon älyä läheskään tarpeeksi hyödykseen.

Toisaalta en kavahda Sherlockin teon kylmäverisyyttä, toisin kuin jotkut. Sherlock on kylmäverinen mies. Hän sanoo itseäänkin ”toimintakykyiseksi sosiopaatiksi”. Jakso myös teki Marystä kiinnostavan hahmon. Pidin hahmosta muutenkin. Varsinkin kuin hän auttoi korjaamaan sarjan pitkäaikaista ongelmaa: Se ei tiedä, miten naishahmoja pitäisi oikein kohdella.

Sherlock pysyi kolmannella kaudellaankin erinomaisena tv-sarjana. Sain kaiken, mitä osasin siltä odottaakin eli edelleen sarjan vahvuuksiin kuuluvan pääkaksikon välisen vuorovaikutuksen, huumoria, taitavasti kirjoitettua dialogia, sarjalle ominainen tyyli, huippuluokan näyttelytyötä, vaikeita tapauksia ja kaikki tämä vielä hyvin toteutettuna. Lisäksi sarjaan oli sisällytetty myös aimo annos niin sanottua fan-servicea.

Tapauksista ensimmäinen oli tylsin, muut korvasivat sen kuitenkin kiistattomasti. Roistoista vain viimeinen ole jotenkin muistettava. Tämä ei haittaa, sillä Sherlockissa kuitenkin aina ratkaiseminen on ratkaisua tärkeämpi. Ja se ratkaisemisvaihe tarjosikin viihdyttävää katsottavaa. Niin viihdyttävää, että sarja kuuluu nyt lempirikossarjoihini. Lempisarjaksi en sitä kuitenkaan sanoisi, niin hyvä kuin se onkin.

Valitettavasti kausi ei ollut pelkkää kultaa, vaan siinä oli myös omat vikansa. Homovitsit voisi lopettaa, sillä ne menivät vanhaksi jo ensimmäisellä kaudella. Draama ja ratkaistavat rikokset eivät olleet enää yhtä tasapainossa kuin aikaisemmilla kausilla. Lisäksi väliin jääneiden kahden vuoden tapahtumia ei käsitelty tarpeeksi. Watsonkin meni Sherlockin kelkkaan vähän turhan helposti.

Arvostelen ”The Abominable Briden” vasta nyt, sillä se ei oikeastaan kuulunut uuden Sherlockin kolmanteen kauteen. Siinä hääpukuun pukeutunut nainen ampui itsensä erittäin näyttävästi. Selvältä vaikuttanut tapaus sai uuden käänteen, kun samainen nainen murhasi oman miehensä. Mistä oikein oli kysymys? Onko naisella kenties identtinen kaksonen, niin kuin Watson ehdotti?

Jakso liittyi myös nykyaikaan. Paljastuihan, että ei suinkaan olla menneisyydessä, vaan Sherlockin ”Mielen palatsissa”. Hän yritti selvittää tapausta, koska Moriarty kuoli myös erittäin näyttävästi, mutta nyt hän on tullut takaisin. Paljastus sopi sarjan henkeen, mutta se myös teki jakson toisesta puoliskosta auttamatta sekavan. Eikä vain siksi, että siinä kuljetaan peräti kahdessa eri todellisuudessa.

Sherlock saikin asiaan jonkinlaisen ratkaisun. Hänestä Moriarty ei ole palannut, joku vain otti hänen henkilöllisyytensä. Vain aika näyttää, oliko hän oikeassa. Onneksi joudun odottamaan seuraavaa kautta kohtuullisen vähän aikaa. Se alkaa 1.1.2017. Sitä odotellessa voi katsoa Youtubeenkin laitettuja lisämateriaaleja aikaisemmilta kausilta sekä toisen ja kolmannen kaudelle sijoittuvan web-episodin.

Jakso oli sarjan kaikkien aikojen hehkutetuin ja hyvästä syystä. Tarina oli mielenkiintoinen, eikä ollenkaan sopiva nykyaikaan. Muutenkin jakso onnistui hyvin. Näyttelijät olivat vedossa ja huumoriakaan ei oltu unohdettu. Käsikirjoituskin oli jälleen huippuluokkaa, muusta toteutuksesta puhumattakaan. Siitä onkin hyvä jatkaa seuraavaan, eli järjestyksessään neljänteen, kauteen.

Kokonaisuudessaan Uuden Sherlockin kolmas kausi ansaitsee kiitosta. Annan sille täydet viisi tähteä, vaikkei sarja ylläkään parhaimpiinsa.

Sherlock Holmes kadonneen pojan, ja taideteoksen, jäljillä

Olen katsonut Netflixistä viime aikoina innokkaasti Uutta Sherlockia, kuten arvosteluistani on helppo päätellä. Niinpä yllätyin iloisesti huomattuani hahmosta tehdyn uuden kirjan, Veren taiteen. 

Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia kirjan tapahtumista. Se ei kuitenkaan paljasta mitään muista Sherlock Holmesista kertovista kirjoista, tv-sarjoista tai elokuvista. Lue kuitenkin omalla vastuulla.

Hahmon keksijä, kirjailija, Arthur Conan Doyle, on ollut kuolleena jo hyvän aikaa. Niinpä alkuperäisversiota on turha odottaa. Kirjan versio on hahmon faniksi tunnustautuneen ja Hollywoodissa kunniakkaan uran tehneen yhdysvaltalaisen Bonnie MacBirdin käsialaa.

Vuosi 1888. Tylsistynyt ja kokaiiniin sortunut Sherlock Holmes saa näkymättömällä musteella kirjoitetun viestin. Siinä kuuluisa ranskalainen laulajatar, mademoiselle La Victoire, pyytää mestarietsivän apua kadonneen poikansa etsimisessä. Pian hän huomaa kuitenkin pojan olevan vain jäävuoren huippu rikosten sarjassa, johon kuuluu niin orjuutetut orpopojat kuin kadonnut taideteoskin.

Toisen kirjailijan hahmon lainaaminen ei ole kovin hyvä idea, sillä hahmosta ei yleensä saada alkuperäisen veroista. Varsinkin jos kyseinen hahmo on yhtä suosittu kuin Sherlock Holmes. Niin ei käynyt tässäkään tapauksessa. Veren taide oli keskinkertaista luettavaa. Se ollut erityisen hyvä, muttei huonokaan. Kirjaa kuvaakin parhaiten yksi ainoa, erittäin lyhyt, sana: meh.

En kadu Veren taiteen lukemista, sen keskinkertaisuudesta ja minulle vieraasta aiheesta huolimatta. Itseasiassa jopa viihdyin sen parissa. Kirja oli täynnä henkeäsalpaavaa toimintaa, suuria tunteita ja kiinnostava mysteeri. Lisäksi historiallinen aikakausi ja pääkaksikon suhde oli kuvattu hyvin. Loppuratkaisussakaan ei ollut mitään vikaa. Se jopa onnistui yllättämään minut parissa kohdassa. 

Sherlock itsessään oli ok, melkein oma itsensä, mutta ei aivan. Se huomaa jo tavasta, kuinka hän antoi tunteidensa vaikuttaa itseensä. Tätä alkuperäinen ei ikinä tekisi. Hän myös teki vakavia virhelaskelmia epäuskottavan paljon neroksi kuvatulle hahmolle. Toki hahmolla oli myös hetkensä, mutta alkuperäisen veroiseksi häntä ei voi sanoa. Niin kuin ei kirjankaan kohdalla.

Tohtori Watson puolestaan osoittautui positiiviseksi yllätykseksi. Yleensä hänet kuvataan lähes idiootiksi, jonka ainoa funktio on tehdä, mitä ikinä Sherlock vaan käskee. Ei kuitenkaan tässä kirjassa. Hänellä oli siinä jopa oma tahto ja oma roolinsa tapauksen ratkaisemisessa. Pidin itse Mademoiselle La Victoiresta. Sen sijaan inhosin naisen rakastettua ja Holmesin kilpailijaa, ranskalaista etsivää Vidocqia.

Sherlockin Valtolla työskentelevä isoveli Mycroft oli mukana samanlaisena kuin aina ennenkin, ainakin melkein. Muista hahmoista ei ole paljon sanottavaa. Käsitykseni muutamasta heistä muuttui kirjan edetessä, mutta siinä ei ole mitään uutta, varsinkaan dekkari-genressä. Niin kuin ei sekään, ettei suurimmalla osalla hahmoista ei juuri ollut persoonaa, josta muodostaisi mielipiteensä. 

Kirjailijan kirjoitustyyli ei ollut huono. Ei mitenkään mestarillinenkaan, mutta ei huono. Ainut suoranainen valituksen aihe oli kuitenkin tyylin liika modernisyys, toisin sanoen nykyaikaisuus. Se ei toiminut kirjan sijoittuessa 1880-luvun loppupuolelle. Ongelman olisi voinut ratkaista helposti: sijoittamalla tarinan nykyaikaan. Takaan, että tarina olisi jopa toiminut niinkin. Pienin muutoksin tietysti.

Muutama kohta oli erittäin epäuskottavia. Jopa niin paljon, että se häiritsi lukukokemusta. En kyllä odottanutkaan täysin realistista tarinaa, mutta liika on liikaa. Niistä huomionarvoisin oli verensiirtokohtaus, joka ei olisi mitenkään onnistunut sen ajan välineillä ja tietotasolla. Ei missään tapauksessa, vaikka toinen päähenkilö olisin lääkäri ja vielä sotilas sellainen.

Tiivistetysti Veren taide on kevyttä kesäluettavaa. Ei mikään maailmaa mullistavia kirjoja, mutta kyllä sen parissa pari iltaa viihtyy, ehkä jopa enemmän. Kolme tähteä.

Mestari etsivä Sherlock Holmes ja tohtori John Watson tutkivat jälleen

Arvostelin viimeksi Uuden Sherlocin ensimmäisen tuotantokauden. Nyt on toinenkin tuotantokausi katsottu ja taas on arvostelun aika. Tässä se tulee. Arvostelu sisältää juonipaljastuksia.

Uuden Sherlocin ensimmäinen tuotantokausi päättyi jännittävään tilanteeseen. Sherlock Holmes (Benedict Cumberbatch) ja Tohtori Watson (Martin Freeman) tapasivat kasvotusten Sherlockin arkkivihollisen, Moriartyn (Andrew Scott). Rikollisneron tarkka-ampujat ottivatkin etsivän ja tämän apurin tähtäimeensä, kirjaimellisesti. Toisen kauden alussa tilanne selvisi nopeasti. Niinpä päästiin muihin asioihin.

Toisella kausi sisälsi, ensimmäisen kauden tapaan, kolme jaksoa. Niistä ensimmäinen, "A Scandal in Belgravia", keskittyy kuuluisaan dominaan Irene Adleriin (Lara Pulver) ja hänen Lontoon hienostoalueella Belgraviassa asuvien asiakkaidensa arkaluontoisia kuviin. Niitä onkin havittelemassa monet tahot. Niin monet, että Sherlock epäilee kyseessä olevan muustakin kuin skandaalia herättävistä kuvista.

Toinen, "The Hounds of Baskerville" keskittyy Baskervillessä armeijan salaperäiseen laitokseen, jonka lähistöllä on tavattuluonnottoman iso, asiakkaan isän tappanut, koira. Liittyykö armeijan salaiset eläinkokeet asiaan? Vai onko kyseessä jotain muuta? Ei pidä unohtaa sitäkään, että koirasta on baskervillelaisillekin hyötyä. Otus tuo turisteja kaupunkiin.

Sherlock ja Moriarty ottivat vihdoin yhteen "The Reichenbach Fall-nimisessä" kauden finaalissa. Rikollisnero päätyykin oikeuden käyntiin asti. Valitettavasti oikeudenkäynti ei mene Sherlockin mielen mukaan. Vai meneekö? Yllätyksiin oli syytä varautua molemmin puolen kahden titaanin taistellessa siitä, kumpi onkaan oikein se älykkäämpi osapuoli. Kamppailussa ei myöskään vältytty sivullisilta uhreilta.

Tapaukset eivät olleet, ainakaan suuremmaksi osaksi, mitenkään mieleenpainuvia. Lukuun ottamatta tietenkin itse kauden pääjuonta. Mutta toisaalta, ne eivät olekaan sarjan tärkeintä antia. Se kunnia kuului hahmoille. Se, miten tapaukset selvitetään, on tärkeämpää kuin tapaukset itse. Malli on tuttu monista poliisisarjoista, joista onkin juuri Sherlock Holmesin innoittamia. 

Edellinen kausi esitteli meille hahmot ja kertoi, miten Sherlock ajattelee ja selvittää rikoksia. Toisella kaudella mentiin pitemmälle, Sherlockin sieluun asti. Adler sai mestari etsivän mielenkiinnon syttymään, ehkä jopa romanttisessa mielessä. Baskervillen koira aiheutti hänessä puhdasta pelkoa. Moriarty puolestaan vei mieheltä kaiken ja vähän enemmänkin.

Pidin kaudesta vielä aikaisempaakin enemmän, jos se vain on mahdollista. Lähinnä siksi, että niin sanottu keskijakso oli paljon parempi. Se johtui niin jakson aiheesta, toteutuksesta kuin siitäkin, että olen jopa lukenut kirjan, johon jakso perustuu. Kauden muut jaksot olivatkin sitten vielä parempia. Erityisesti pidin Irene Adlerin ja Sherlockin kilvasta. Hahmo oli sen verran kiinnostava.

Kaudesta löytyi kaikki, mikä teki edellisestä niin hyvän. Yllättävänkin hyvin toistensa kanssa pelaava pääkaksikko, mielenkiintoisia tapauksia, älykästä dialogia, sopivaan kohtaan laitettua huumoria, arvoituksellisia hahmoja, harvinaisen hyvän arkkivihollisen sekä selvää rakkautta alkuperäisteoksia kohtaan. Nykyaikaa ja sen tuomia mahdollisuuksiakaan ei oltu unohdettu.

Jo jotain pahaa pitää hakea, niin jaksoja on liian vähän ja kaudet tulivat liian harvoin. Onneksi se ei vaikuta minua, siltä katson sarjaa Netflixistä käsin. Sarjalle paras katsomistapa onkin juuri ns. binge-watching, älyvapaasti suomennettuna sarjakatsominen. En yritä mainostan Netflixiä millään tavoin. Sarjaa voi katsoa myös muillakin tavoilla, joissa jotkut ovat laillisia ja toiset eivät.

Kausi loppui edellisen tapaan cliffhangeriin. Jos et halua tietää, mitä siinä tapahtuu, skippaa tämä kappale. Moriarty sai erävoiton, sillä maineensa menettänyt Sherlock teki itsemurhan. Muuten itsekin itsemurhaa tehneen Moriartyn miehet tappaisivat hänen läheisensä. Tai siltä ainakin näytti. Todellisuudessa koko tapahtuma oli lavastettu. Asia, jonka tietävät Sherlockin lisäksi vain katsojat.

Toinen kausi ei onneksi jäänyt sarjan viimeiseksi. Siitä on tehty jo kolmas kausi, johon vieläpä liittyy yksi spesiaalijakso. Sarjaa nähtiinkin jopa neljän jakson verran. Siitä on tulossa ainakin vielä neljäskin kausi, jonka suunniteltu aika on 1.1.2017 eli ensi vuoden alussa. Mutta niin kuin sarjaa tavallista tahtia katsovat voivat todistaa, se on ehdottomasti odottamisen arvoinen.

Erinomainen kausi, erinomaiselta sarjalta. En kyllä muuta odottanutkaan. Viisi tähteä. Tuliko se kenellekään yllätyksenä? On kuitenkin sanottava, että sarja on tähtensä ansainnut.

Sherlock Holmes selvittää jälleen rikoksia – Tällä kertaa 2010-luvun Lontoossa

Uusi Sherlock on yksi hyväksi tietämäni tv-sarja, joka on kuitenkin jäänyt vähemmälle katsomiselle. Olen nyt korjaamassa asiaa. Nyt arvostelen sarjan ensimmäisen tuotantokauden.

Varoitus. Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia sarjan tapahtumista. On myös mahdollista, että tulen paljastamaan jotain Sherlock Holmes-kirjoihin liittyvää. Lue siis omalla vastuulla.

Sodassa karaistunut tohtori John Watson (Martin Freeman) haavoittui vakavasti Afganistanin sodassa, jossa hän toimi sotilaslääkärinä. Koska rahat ovat vähissä ja Lontoossa asuminen on kallista, hän tarvitsee itselleen kämppäkaverin. Onneksi hänen kaverinsa tuntee juuri sopivan, maailman ensimmäisen konsultoivan etsivän Sherlock Holmesin (Benedict Cumberbatch).

Yhdessä parivaljakko auttaa poliisia heille ylivoimaisten tapausten selvittämisessä, joita riittääkin kiitettävissä määrin. Samalla Watson kirjoittaa blogia heidän seikkailuistaan. Tapahtumissa mukana pyörivät myös poliisivoimia edustava, Holmesiin vielä epäluuloisesti suhtautuva Lestrade (Rupert Graves) sekä Sherlockin vaikutusvaltainen veli Mycroft (sarjan tuottajanakin toimiva Mark Gatiss). 

Koska tv-sarja sijoittuu nykyaikaan, joitain asioita on ollut pakko muuttaa. Esimerkiksi Holmes ei polta enää piippua, vaan hän käyttää nikotiinilaastareita ja Watsonkin kirjoittaa dekkareiden sijaan blogia. Holmes-puritalistien ei kuitenkaan kannata huolestua. Sarja on yllättävänkin uskollinen Conan Doylen kirjoille ja se on jopa onnistunut pitämään kaiken, mikä tekee niistä miljoonien rakastamia. 

Vieläpä paremmin kuin samaa yrittänyt, amerikkalaissarja Holmes, englanniksi Elementary, joka on kyllä katsomisen arvoinen. Olen seurannut sarjaa enemmän tai vähemmän säännöllisesti. Tai monet muut legendaarisesta hahmosta tehdyt filmatisoinnit, joita riittää. Uusimpana Robert Downey Jr:n tähdittämät Sherlock Holmes-elokuvasarja, joka myös kalpenee Uuden Sherlockin rinnalla.

Hahmotyyppi nähdään myös eri muodossa sellaisista sarjoissa. Esimerkiksi Mentalist, Bones ja House perustuu häneen, enemmän tai vähemmän. Niinpä on oikeutettua kysyä, onko taas yksi versio hahmosta tarpeen. Minusta on, ainakin niin kauan kuin hahmo jaksaa kiinnostaa ja ennen kaikkea viihdyttää katsojia. Ja itse filmatisoinnista tulee katsomisen arvoinen. Hyville elokuville ja tv-sarjoille on aina tilaa.

Pakko myöntää, että olen koukussa sarjaan, mitä ei ole tapahtunut vähään aikaan. Mikään yllätys tämä ei ole. Varsinkin kun tietää, että Uutta Sherlockia on tekemässä sarja suosikkeihini kuuluvasta Doctor Who:stakin tutut Steven Moffat ja Mark Gatiss. Eri lajityylistä huolimatta sarjojen tyyli muistuttaa kieltämättä toisiaan. Päähenkilöstä nyt puhumattakaan.

Sarjan yksi suurimmista vahvuuksista löytyi käsikirjoituksesta. Dialogi oli nerokasta ja enemmän kuin paikoittain hauskakin. Sarja ei ota itseään turhan vakavasti. Toinen vahvuus oli Holmesin ja Watsonin kumppanuus. Miehet täydentävät toisiaan hyvin. Ei kuitenkaan romanttisella tavalla, vaikka asiasta vihjataankin. Minusta vieläpä vähän turhan usein, sillä vitsi meni vanhaksi nopeasti.

Joka jakson juonikin oli erittäin monipuolinen, yllätyksellinen ja muutenkin kiehtova. Ei ihme, olihan niille annettu aikaakin tavallista enemmän. Joka jakso oli noin puolentoista tunnin mittainen eli saman pituinen kuin jotkut elokuvat. Keskimmäinen jakso teki siinä jonkinlaisen poikkeuksen. Se oli hyvä, muttei ihan niin hyvä kuin ensimmäinen ja kolmas. Kyllä, kaudella oli vain kolme jaksoa.

Mitä voisin sanoa itse päähahmoista, tai päähahmoista? He ovat kaikille edes jotenkuten tuttuja. Niille joille ei ole, kannattaa saman tien puhua Hamletistakin, Peter Panista ja Joulupukistakin. He ovat nimittäin eläneet elämänsä kiven sisällä. Toisaalta pieni lohdutuksen sana olisi paikoillaan. Sherlock itse ei tiennyt maan kiertävän aurinkoa, joten kai jokaisella on joku aukko sivistyksessä. 

Kaikilla on myös kuva siitä, millaisia hahmot oikein ovat. Riippumatta siitä, kuinka tuttuja hahmot ovat. Sarjan versiot hahmoista vastasivat minun kuvaani hahmoista täysin, niin kuin luultavasti monen muunkin. Kiitos tästä kuului niin käsikirjottajille kuin näyttelijöillekin. He todella tiesivät, mitä tekivät. Toki samaa voisi sanoa sarjan muustakin tekijäkaartista. He vain eivät olleet niin näkyvästi esillä.

Uusi Sherlock on melkein täydellinen uusintafilmatisointi maailman legendaarisemmasta salapoliisista, mutta. sarja toimii myös omana teoksenaan. Hahmojen ei tarvitse olla ennestään tuttuja. Viisi tähteä.

Kun mustat haltiat käyvät sotaa, siitä on leikki kaukana

Palasin joku aika sitten fantasian pariin Noituri-kirjasarjan myötä. Seuraavaksi lukulistallani oli nyt arvostelemani Kumppanusten kirjan kolmas, ja samalla viimeinen osa, Rautakääpiön kosto.

Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia, niin arvostelemastani kirjasta, kuin Kumppanusten kirja-sarjan muistakin osista. Lue siis omalla vastuulla.

Maailmalla ei mene hyvin. Mustat haltiat aloittivat sodan Pohjoisen maanpäällisiä valtakuntia vastaan. Nyt ne piirittävät kaupunkeja örkkiarmeijansa ja heidän kanssa liittoutuneiden lohikäärmeiden voimin. Piiritettyjä kaupunkeja uhkaa nälkä, sairaudet ja levottomuudet, mutta poiskaan ei pääse. Ei edes taistelemalla. Erityisen huonossa tilanteessa ovat kääpiöt.

Toivoa ei kuitenkaan ole vielä menetetty. Pohjoisilla kaupungeilla on apunaan itse suuri drow-sankari Drizzt Do'urden ja tämän henki herätetyt ystävänsä, jotka yrittävät ratkaista tilannetta Bruenorin vanhasta kuningaskunnasta, Mithralhallista käsin. Valitettavasti he ovat vajaamiehityksellä. Wulgar ja Regis nimittäin ovat kadonneet. Sota-aikana ystävien etsimiselle ei kuitenkaan ole aikaa.

Olen lukenut kaikki löytämäni Forgotten Realms ja Dragonlance siitä yksinkertaisesta syystä, että ne ovat yksinkertaisesti vaan niin hyviä, kirjailijasta riippumatta. Niinpä ei ole ihme, että luin myös Rautakääpiön kostonkin. Kirja ei aiheuttanut minulle pettymystä. Se oli yhtä hyvä kirja kuin sarjan muutkin teokset. Tämä tarkoittaa myös sitä, että edellisen kirjojen huonot puolet eivät ole menneet minnekään.

Aloitan hyvistä puolista. Kirja antoi juuri sitä, mitä siltä halusin ja odotinkin. Eli hyvin kuvattuja taistelukohtauksia, mustien haltioiden juonittelua, vilpitöntä lojaalisuutta ja rohkeutta, lohikäärmeitä, niin hyvää kuin pahaakin taikuutta, Kumppanusten ja Drizztin uusien ystävien toimimista tiiminä, toisista sarjan kirjoista tuttuja paikkoja ja ihmisiä, sekä paljon muuta hyvän fantasian tunnusmerkkejä.

Rautakääpion kosto on parhaimmillaan taistelukohtauksissa, kirjailijan ehdottomissa vahvuuksissa. Niitä kirjassa riittikin. Kaiken lisäksi suurimmalla osalla oli myös oma tarkoituksensa. Niitä ei ollut vain, koska niitä pitää olla. kannattaa kuitenkin muistaa, että pelkkä toiminta ei riitä, ainakaan minulle. Kirjasta löytyikin myös jonkin verran draamaa, ja huumoriakin. Enemmänkin kyllä voisi olla.

Totta kai se tarjosi myös näin aikuismaisimpiin fantasiakirjoihin, kuten Tulen ja Jään laulu-kirjasarjan teoksiin tai Noituri-saagaan, tottuneelle vähään turhankin mustavalkoisen maailman. Hyvä voittaa aina ja pahat saavat aina palkkansa-malli voikin tuntua lapselliselta. Sitä se onkin. Täytyy kuitenkin muistaa, että mallia käytetään monissa muissa kirjoissa, ja genreissä ja että sen suosiolle on syynsä.

Suosion syy on yksinkertainen ja ilmiselvä: tietty maailmankuvan mustavalkoisuus tekee Rautakääpiön Kostosta ja muista Forgotten Realms-sarjan kirjoista kirjan, johon on hyvä paeta ajoittain kovaakin todellista maailmaa. Unelmoida maailmasta, jossa oikeus toteutuu. Viaksi sitä ei siis voi laskea. Tai jotkut voivat. Kirjasarjan kirjat eivät siis sovi kaikille.

Rautakääpiön koston suurin heikkous oli sama kuin muissakin sarjan kirjoissa. Siitä puuttui jännitys. Lukijat tietävät jo etukäteen, että Drizzt ja kumppanukset selviävät elossa sodan tiimellyksestä suhteellisen vähin vahingoin. Siitäkin huolimatta, että kirjailija muusta vihjaakin. En todellakaan voinut surra kuolleeksi luultua hahmoja, sillä tiesin hänen ilmaantuvan jo sivun, parin päästä takaisin.

Kirjassa oli kuitenkin enemmän hyvää kuin pahaa. Pääosa siitä kuuluu rakastamalleni hahmoille, erityisesti henkiin herätetyille kumppanuksille. Vaikka henkiinherättämiset eivät kuuluu suosikkeihini, sillä ne poistavat juuri sitä jännitystä, kumppanusten kohdalla se toimi. He kun ovat keskenään enemmän kuin osiensa summa. Toisin sanoen, Kumppanukset täydentävät toisiaan.

Vaikka kumppanukset ovatkin pääosassa, lempihahmoihini he eivät kuitenkaan lukeudu. Se kunnia kuuluu hieman hämäräperäisimmille hahmoille, kuten Jarlaxlelle ja Grombille. Myös Jarlaxlen psionikko ystävänsä Kimmuriel, jonka voimat haluaisin, kiinnostaa minua hahmotasolla sankareita enemmän. Kirjan pääpahis Tiago puolestaan onnistui vain ärsyttämään.

Ei sillä, ettenkö nauttisi myös Drizztistä ja muista kirjan sankareistakin. Siitäkin huolimatta, että he ovat joskus vähän turhankin voimakkaita. Se puolestaan vähentää sitä jännitystä, jota kirja olisi niin kovasti kaivannut. Totta kai se myös tekee hahmoista ”cooleja”. Mikäs sen makeampaa kuin seurata heidän pistävän örkkejä pataan supersankareiden tyyliin?

Wulgar

Toisin kuin alun kuvauksesta voisi luulla, puolituinen Regis ja barbaari Wulgar saivat myös osansa toiminnasta. Heidän yhteistyötä lukisi enemmänkin, niin epätyypillinen pari kuin he ovatkin. Varsinkin kuin Regis kehittyi hahmona eniten. Vielä ennen toista syntymäänsä hahmo oli lähes hyödytön. Nyt hänkin, ja hänen taikajuomansa ynnä muut taikaesineensä, saivatkin oman osansa toiminnasta.

Minusta kuparilohikäärmeet olivat hyvä lisä kirjaan. Drizztin niillä ratsastuskohtaus tarjosikin kirjan parasta antia. Ehdottomasti. Toinen mieleenpainuva kohatus liittyy tarinan draamalliseen puoleen. Siinä Bruenorin toinen äiti yrittää päästä sinuiksi poikansa paljastuksen kanssa. Ei sitä aina kuule poikansa olevan henkiin herätetty kuningas. Äidillä olikin käsiteltävinään paljon tunteita.

Loppu oli hyvä, mutta hieman kiireellä tehty. Taisteluita käytiin vain pintapuolisesti, lukuun ottamatta paria kohtausta ja muutenkin jälkipeliin jäi vain vähän aikaa. Jälkimmäistä asiaa en pidä ongelmana. Joskus kirjat nimittäin pitkittävät sitä jo vähän turhankin kanssa. Niin kävi muun muassa Noituri-saagan kuuluvan Järven Neidon kohdalla. Ensimmäinen ongelma puolestaan oli erittäin valitettava.

Kokonaisuudessaan Rautakääpion kosto oli erittäin hyvä, muttei täydellinen. Vanhaa laulua lainatakseni. Annan kirjalle neljä tähteä. Se on tähtensä ansainnut.

Syksyllä 2016 jatkuvat ja alkavat tv-sarjat

USA:n Tv on kohta täynnä uusia ja jatkuvia sarjoja. Päätinkin koota niistä merkittävimmät, ainakin omasta mielestäni. Yritän myös kertoa, mitä kannattaa katoa ja mitä ei.

Tämä artikkeli sisältää juonipaljastuksia monestakin amerikkalaisesta tv-sarjasta. Kuvailen kuitenkin sarjoja vain lyhyesti, joten niiden ei pitäisi haitata.

Jatkuvat tv-sarjat.

Maanantaina 19. 9: Gotham ja Lucifer. Gothamin kolmannen kauden nimi on Mad City. Jim ei ole enää poliisi, mutta hirviöt eivät ole lähteneen sieltä mihinkään. Niinpä hän toimii eräänlaisena palkkionmetsästäjänä. Samalla hän yrittää löytää lisätietoa Indian Hillistä karanneista. Barbara ja Tabitha puolestaan avaavat The Sirens in the all-new-nimisen yökerhon.

Kausi alkaa Better To Reign In Hell…’, the ‘Mad City’-nimisellä jaksolta. Jakson nimi viittaa kaudella nähtävään Hulluun Hatuntekijään, joka tuleekin luultavammin saamaan ison roolin kaudella. Tai niin ainakin olen kuullut. Vanhaan hahmoon puolestaan on tullut uusi, vanhempi näyttelijä. Poison Ivya näyttelee nyt 19 vuotias Maggie Geha. Hänestä tuli siis aikaisempaa jonkin verran vanhempi.

Luciferin toisessa kaudessa puolestaan mietitään, mitä tehdä nimikkohenkilön Helvetistä karanneen äidin suhteen. Äitiä, toiselta nimeltään Charlottea”, näyttelee Battlestar Galacticasta tuttu Tricia Helfer. Lusiferin ongelmat eivät kuitenkaan rajuitu häneen. Chloe on päässyt paljo lähemmäs selvittääkseen Luciferin salaisuuden. Hänellä on jopa tämän verinäyte.

Tiistai 20.9. Marvel’s Agend Of S.H.I.E.L.D, suomeksi S.H.I.E.L.D:in agentit. Sarja on edennyt jo neljänteen kauteensa. Kauden ensimmäinen jakso on nimeltään "The Ghost". Kaudella esiintyy Aaveajaja, yksi Marvelin legendaarisimmista hahmoista. Häntä näyttelee Gabriel Luna. S.I.E.L.D tulee myös samaan uuden johtajan, jota näyttelee Jason O'Mara.

Sunnuntai 25.9. Once Upon a Time, eli suomeksi Olipa Kerran. Se on edennyt jo kuudenteen kauteensa, joka keskittyy Kertomattomien tarinoiden maahan. Pahiksia on näillä näkyvin kaksi. Reginasta viime kaudella eronnut paha Kuningatar ja Jekyllistä sekä Hydestä tuttu Hyde, joka toimii nyt Storybrooken pormestarina. Myös Aladin ja kumppanit nähdään kaudella.

Once Upon a Timen kanssa samana päivänä jatkuu myös saman kanavan toinen hittisarja, Quantico. Ensimmäisen kauden finaalissa Alex Parrish sai potkut FBI:sta, mutta hänen tarinansa ei ole vielä ohi. Hänelle nimittäin tarjottiin työtä toisesta suuresta tiedostelupalvelusta, CIA:sta. Toisen kauden alussa nainen löytää itsensä kyseisen tiedustelupalvelun koulutuskeskuksesta, ”Farmista”.

Tiistai 4. 10. The Flash. The Flashin kolmas kausi alkaa "Flashpoint"-nimisellä jaksolla. Viime kauden lopussa Barry teki jotain anteeksiantamatonta. Hän muutti menneisyyttä pelastamalla kuolleen äitinsä. Niinpä kaudella ollaan vaihtoehtoisella todellisuudella. Sarjan näyttelijäkaartiin liittyy Tom Felton, Draco Malfoy itse. Hän esittää Barryn kollegaa, joka epäilee tässä olevan enemmän kuin mitä päältä päin voi nähdä.

Keskiviikko 5.10. Arrow. Arrow on edennyt jo viidenteen kauteensa. Sen alkaessa Oliver on pormestari ja tiimi on pienentynyt kahteen henkilöön: Oliveriin ja Felicityyn. Supersankareita kuitenkin näyttää tulevan koko ajan lisää, kiitos Oliverin viime kauden finaalissa tekemien sankarillisten tekojen. Kauden ensimmäinen jakso on nimeltään "Legacy,".

Maanantai 10. 10. Supergirl. Sarja nähdään viime kaudesta poiketen CW;nnällä. Syynä ovat sen alhaiset katsojaluvut. Kaudella on luvassa ainakin: Teräsmies, jota näyttelee Tyler Hoechlin, Lexin siskoLena Luthor, jota näyttelee Merlin-tähti Katie McGrath ja crossover musiikkijakso The Flashin kanssa. Saamme myös tietää lisää salaperäisestä hallituksen Cadmus-organisaatiosta.

Torstai 13.10. Supernatural ja Legends of Tomorrow. Supernatural aloittaa jo peräte 12. kautensa. Siihen pystyy vain harva sarja, varsinkin nykyaikana. Veljesten äiti on palannut. Jälleen näkemisen riemua ei kuitenkaan kestä kauan. Deanillä ja hänen äidillään on nimittäin tehtävänä pelastaa vangittu Sam. Myös uuden ruumiin itselleen hankkineesta Luciferistä on harmia.

The Flashille ja Arrowille kanssa samassa universumissa temmeltävän Legends of Tomorrowin toinen kausi alkaa ”legendojen” ollessa erossa toisistaan. Heitä pelastamaan tuleekin uusi hahmo, karismaattinen historioitsija Nate (Nick Zano). Muutenkin ryhmään tulee enemmän väkeä, kuten Arrowissakin esiintyneen Wixenin esi-äiti. Ryhmällä tulee myös olemaan uusi tehtävä, josta en tiedä vielä mitään.

Sunnuntai 23. 10. The Walking Dead. Sarjan edellinen kausi päättyi cliffhangeriin. Uusi vihollinen Neagan kuin tappoi yhden sarjan hahmoista. Uudella, järjestyksessään seitsemännellä, kaudella selviää se, kenet. Lienee tarpeellista lisätä, että The Walking Deadin sisarsarja jatkuu juuri nyt toisen kauden jaksoin. Kaudella nähdään myös sarjakuvista tuttu Ezekiel ja hänen lemmikkitiikerinsä.

Uudet tv-sarjat

Perjantai 23.9. Van Helsing. Kyseinen sarja kertoo Van Helsingin lapsenlapsesta, Vanessa Van Helsingistä, joka herää koomastaan vampyyrien valtaamaan maailmaan. Hän huomaa omaavansa erilaisia, vampyyrien tappamiseen hyödyllisiä, kykyjä. nainen haluaa käyttää niitä kuitenkin lähinnä tyttärensä pelastamiseen. Olen nähnyt sarjasta jo pilotin. Sen arvostelun voi löytää blogistani. Jos sarja kiinnostaa, se kannattaa lukea.

Perjantai 30. 9. Marvel’s Luke Cage. Sarja kertoo Marvel’s Jessica Jonesissa esiintyneestä Luke Cagesta, tuhoutumattomasta ja äärimmäisen vahvasta miehestä, joka taistelee rikollisuutta vastaan Harlemisssa. Luonnollisesti sarja kuuluu samaan universumiin muiden Marvelin tv-sarjojen ja elokuvien kanssa. Suomessa sarja on nähtävissä Netflixistä.

Sunnuntai 2.10. Westworld. Sarja kertoo lännen tyylisestä huvipuistosta, jota kansoittavat itseään oikeina ihmisinä pitävät robotit. He eivät kuitenkaan ole sarjan roistoja, ihmiset ovat. Sankarina onkin totuuden itsestään kuullut naisrobotti. Se perustuu Michael Crichtonin novelliin. Suomessa sitä näyttää maksukanava HBO Nordic. Pääosissa nähdään Anthony Hopkins, Ed Harris, Evan Rachel Wood ja Jeffrey Wright.

Maanantai 3. 10. Timeless. Sarja kiinnostaa minua lähinnä aikamatkustus-teemansa vuoksi. Siinä ”epätodennäköinen kolmikko” taistelee rikollisia vastaan suojellakseen historiaa. Sen vähän perusteella, mitä tiedän, sarjasta voi joko tulla menestys tai floppi. Toivon tietenkin ensimmäistä, vaikka minun tv-kalenterini onkin jo täysi. Niin kuin tästä artikkelista onkin helppo huomata.


Syksylle 2016 on siis tulossa paljon katsomisen arvoista. Supersankari- tai muuten sarjakuviin perustuvat sarjat, ovat näkyvimmin esillä. Niin kuin jo muutamana vuonna. Loppuen lopuksi kiinnostavia uutuuksia löytyi vähän, mutta ei minullekaan tylsää tule. Jatkoa saavat nimittäin niin moni hyvä sarja. Katsottavaa siis riittää runsaasti. Lisätietoa aiheesta löytyy muualta netistä. 

Zombit, ihmissudet ja muut kummalliset olennot terapian tarpeessa

Yliluonnolliset olennot, kuten ihmissudet ja vampyyrit, tarvitsevat myös terapiaa. Ainakin, jos uskomme uutta yliluonnollisten olentojen terapeutista kertovaa web-sarjaa Inhuman Conditionia.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia, kuten minun muutkin arvosteluni. Jos siis haluat välttää niitä, lukeminen kannattaa lopettaa tähän.

Ihmiset tietävät yliluonnollisten olentojen olemassaolosta ja valitettavasti myös karsastavat heitä. Yhteiselo sujuu harvemmin mutkattomasti, jos toista osapuolta ei pidä edes ihmisinä. Yleisestä mielipiteestä huolimatta yliluonnolliset olennot ovat juuri sitä, ihmisiä. Ihmisiä, joilla kaikilla on omat tunteensa ja ongelmansa. Näitä ongelmia ratkotaankin terapian keinoin.

Inhuman Condition seuraa heitä hoitavaa terapeuttia, tohtori Michelle Kessleriä (Torri Higginson), ja hänen kolmea, keskenään hyvin erilaista potilastaan. Heistä ensimmäinen on lain kanssa vaikeuksiin joutunut ihmissusi Linc (Thomas Olajide), joka määrättiin terapiaan oikeuden määräyksestä. Tohtorin pitääkin päättää, onko mies vaaraksi ihmiskunnalle vai ei.

Toinen potilas on elävän kuolleen sairaudesta kärsivä Clara (Clara Pasieka), joka pohtii itsemurhaa. Hänen sairauteensa, kun ei ole parannuskeinoa. Tohtori Kessler yrittää kuitenkin kääntää naisen pään ja näyttää, että hänellä on vielä paljon elettävää. Yritys on ihailtava, mutta onko sen motiivi pohjimmillaan itsekäs. Eikö tohtori vain halua päästää irti pitkäaikaisesta potilaastaan?

Viimeinen, mutta ei vähäisen katsojien seuraamista Tohtori Kesslerin potilaista on omia voimiaan syystäkin pelkäävä Tamar (Cara Gee). Hän ei ole yksin tunteidensa kanssa. Lapsena häänet nimittäin suljettiin laitokseen samasta syystä. Nyt hän on kuitenkin saanut mahdollisuuden kokeilla tavallista elämää, joka ei ole helppoa suurimman osan elämästään eristyksessä olleelle naiselle.

Näin aluksi on pakko myöntää, että web-sarjat ovat lajityyppinä minulle vieraita, jopa The Walking Deadiin maailmaan sijoittuvat sarjat on jäänyt katsomatta. Törmäsinkin Inhuman Conditioniin sattumalta, enkä uskonut kiinnostuvani siitä. Päätin kuitenkin katsoa siitä jakson tai pari, eihän siinä hyvä häviä. Onneksi. Yllätyin nimittäin positiivisesti. Niinpä se tuskin jää ainoaksi minun koskaan katsomakseni web-sarjaksi.

Yliluonnillisista piirteistä huolimatta Inhuman Condition keskittyy lähinnä hahmoihin ja heidän ongelmiinsa. Ei ole väliä, onko hahmo ihminen vai ei. Katsojat tuntevat joka tapauksessa empatiaa häntä kohtaan. Ja kiinnostusta hänen edesottamuksestaan. Heidän ongelmansakin ovat yleisiä. Mielisairaudet ja rasismi ovat myös todellisuudessa monelle vakava ongelma.

Väkivaltaa sarjassa ei juuri näy. Sitä kyllä tapahtuu, mutta niistä kerrotaan lähinnä puheen keinoin. Näin ollen keskitytään enemmän tapahtuman syihin ja seurauksiin, ei niinkään itse tekoon. Hahmojen omat tunteen niistä saavat pääosan. Toiminnan ystävänä en uskoisi sanovani tätä, mutta kieltämättä tapa toimi sarjan hyväksi. Niinpä pidän ratkaisua viisaana.

Hahmot onnistuivat hyvin. Erityisesti Tohtori Kessler. Niin pitääkin, sillä he ovat sarjan pääosassa. On helppo uskoa, että hän välittää potilaistaan. Hän ei kuitenkaan unohda, kuinka vaarallisia nämä voivat olla. Suosikkini oli voimistaan ahdistunut, melkein koko elämänsä laitoksessa asunut, Tamar. Hän oli jotenkin vain niin sympaattinen. 

Inhuman Conditionista löytyi myös aimo annos ihmissuhdekuvioita. Tohtori Kesstler itse on eronnut, ainakin melkein, vaimostaan, jonka mielestä hän viettää liikaa aikaa työnsä parissa. Clara ja Linc aloittivat suhteen keskenään, tohtorin vähemmän takaa-ajatuksista vapaasta vaikutuksesta. Tamar puolestaan ihastui ainoaan tuntemaansa mieheen, hänen ”suojelijaansa” Grahamiin (Robin Dunne).

Romantiikka oli kuitenkin harvinaisen uskottavasti tehtyä, eikä se ottanut mitään pois sarjan perusjuonelta. Päinvastoin. Ne antoivat hahmoistaan uuden näkökulman. Valitettavasti pidin tohtori Kesstlerin ihmissuhdekuviota jokseenkin tylsänä. pidin Lähinnä siksi, että en pitänyt hänen rakkauden kohteesta, tuomitsevasta Willistä (Shaun Benson). Hän saikin aikaan monenlaisia ongelmia. 

Hahmojen eloa ja oloa nähtiin myös ns. oikeassa maailmassa. Ei pelkästään sarjan edetessä tutuksi tulleeseen tohtori Kesslerin työhuoneeseen. Yleensä ne olivat tylsimmät jaksot. Hahmon kehityksen ja juonen kannalta oleelliset, mutta tylsimmät. Tietenkin poikkeuksiakin oli, kuten Lincin ja Willin yhteenotto, Lincin oma vlogi ja Tamarain yritykset sopeutua hänelle vieraaseen yhteiskuntaan.

Erinomaisen idean ja mukaansatempaavien hahmojen lisäksi kiitosta ansaitsee myös sarjan toteutus. Sarja oli ammattitaidolla tehty. Web-sarjoilla ei ole yleensä käytettävissä läheskään niin paljon rahaa kuin tavallisilla tv-sarjoilla, joten se tekee suorituksesta vieläkin vaikuttavamman. Erityiskiitosta ansaitsee sarjan erittäin onnistuneen roolisuorituksen tehneet näyttelijät. Ketään erottelematta.

En väitä sarjan olleen täydellinen. Siinä oli myös omat vikansa, vaikka hyviä puolia löytyikin enemmän. Suurin harmin aihe liittyy toiminnan ja yliluonnolliseen elementtien vähyyteen. Esimerkiksi Linciä ei koskaan nähty ihmissutena. Ymmärrän kyllä, että draama on sarjassa pääosassa, mutta miksi jättää ne kokonaan pois. Mutta, klisettä lainatakseni, kaikkea ei voi saada.

Lisäksi jaksojen lyhyydellä on huonot puolensa. Varsinkin, kuin potilaisiin keskityttiin vuorotellen. Piti siis odottaa jakson, pari, ennen kuin tietyn jakson tilanne sai jonkinlaisen päivityksen. Kai se auttaa ihmisiä investoimaan sarjaan. Aluksi olin sitä mieltä, että potilaita voisi olla enemmänkin, mutta muutin mieleni. Enempää ei olisi mahtunut 33-jakoiseen kauteen.

Sarja loppui rytinällä. Niihin sisältyi paljon kaikenlaista. Toivon todella, että siitä tehdään toinen kausi, sillä loppuun sisältyi aika iso koukku, cliffhanger. En kuitenkaan olisi surullinen, vaikka ensimmäisen kauden finaali jäisi myös sarjan viimeiseksi jaksoksi. Kaikkien tarinat nimittäin saivat harvinaisen hyvän, joskaan ei aina onnellisen, päätöksen. Niinpä mahdollisella toisella kaudella olisi eri potilaat.

Inhuman Condition oli virkistävä uutuus fantasia- ja kauhugenressä. Se myös sai minut harkitsemaan muidenkin Web-sarjojen katsomista. Neljä tähteä.