Warehouse 13:n neljäs kausi - 1. osa

Matkani Warehouse 13:n maailmaan jatkuu. Olen edennyt jo neljännen kauden puoleen väliin. Netflix ei näytä enempää, joten arvostelen ensin kauden alun. Myöhemmin menen loppukauteen.

Warehouse 13:n neljäs kausi alkoi tähän asti synkemmästä tilanteesta. Koko Varasto oli tuhoutunut, mukanaan varaston vartija Mrs Frederic ja entinen agentti H. G. Wells. Kaiken lisäksi hötäkässä rikkoutui Pandoran lipas, jonka mukana meni myös ihmiskunnan toivo, kirjaimellisesti. Voiko kausi enää sykähdyttävimmin alkaa?

Toivo ei ole kuitenkaan vielä menetetty, sillä Varastolta löytyy hihastaan vielä yksi ässä, Ferdinand Magellan astrolabi, jolla voi kääntää ajan vuorokausi taaksepäin. Onneksi asiat saadaan korjattua, vieläpä yhden jakson aikana. Steve Jinksikin saatiin herätettyä takaisin henkiin. Kolman
nen kauden lopusta selvittiin siis säikähdyksellä. Artefaktin käyttämisellä on kuitenkin hintansa. Jos alkukaudelle voidaan sanoa jokin teema, niin se on artefaktien käyttö omiin tarkoituksiinsa. Teema on esiintynyt muissakin kausissa, mutta ei koskaan näin suuressa mittakaavassa.

Alkua seuranneet jaksot kulkevatkin sitten perinteisempiä latuja: Jossain tapahtuu jotakin outoa, ryhmä menee tutkimaan asiaa, lopulta he löytävät kaikki outoudet aiheuttavan artefaktin ja tuhoavat sen. itse pidän näistä jaksoista eniten. Niissä on eniten kaikkea sitä, mikä tekee sarjasta loistavan: henkilökemioita, jänniä uusia artefakteja, huumoria ja mielenkiintoisia sivuhahmoja.

H. G. Wells is back! Tosin van hän vilahti vain muutamassa jaksossa. Kuulemani mukaan hän esiintyy vielä ainakin yhdessä ja tällä kertaa nainen sai suuremman osan. Minusta hänen ja Mrs. Fredericin kohtaukset olivat viihdyttäviä. Mrs Fredericiä nähtiin muutenkin kaudella. Pidin erityisesti hänen ja Claudian keskustelusta. Ensimmäistä kertaa näimme, miten artefakteja oikein syntyy ja Mrs. Fredericin pojanpojanpoikakin piipahti sarjasta. Naisen täytyy olla tosi vanha, sillä niin oli jo pojanpojanpoikakin. Kaudella näimme myös Mykan siskon, jota esittää Angel-sarjasta tullut Amy Acker. Siinä nähdään myös Spikeä näyttelevä James Masters, joten meitä Buffy/Angel-faneja hemmotellaan tällä kaudella oikein urakalla. Muutenkin sarjaa on aina saanut kiittää onnistuneista sivuosanäyttelijöistä.

Kaikki palaute ei kuitenkaan ole positiivista. Steve Jinksin herättäminen ei käynyt järkeen. En vastusta hahmoa, mutta en pidä kuollut, ei olekaan - tilanteista. Niitä löytyy erityisesti fantasiasta ihan liikaa. Hahmosta ja erityisesti hänen perheestään saatiin tietää tällä kaudella enemmän. Lisäksi hänen ja Claudia suhde muuttuu ja se tarjoaakin jälleen kerran paljon mielenkiintoista katsottavaa. Lisäksi miinusta pitää antaa vanhojen artefaktien kierrätyksestä. Vaikka kierrätys kannattaakin, uudet artefaktit ovat sarjan suola ja pippuri. Alicea tosin oli kiva nähdä. Viime Alice-jakso kuuluu suosikkeihini.

Kauden lopussa katsojia odotti yllätys, josta tosin vihjattiin jo etukäteen niin selvästi, että sen paljastuminen tuskin oli yllätys kenellekään. Pahis eli veli Adrian olikin vain Artien päässä. Muistan miettineeni jossain vaiheessa jo aikaisemmin, onko kukaan muista hahmoista nähnyt veli Adriania. Ajatus kuitenkin jäi siihen. Idea oli hyvä, vähän erilainen, mutta hyvä.  

Toinen yllätys oli ehdottomasti Leenan kuolema. Ei sillä, hahmo ei oikein tehnyt mitään koko sarjassa, ainakaan viime aikoina. Jos jonkun piti kuolla, niin sitten hänen. Sen sijaan minusta on mielenkiintoista katsoa, miten hahmot suhtautuvat kuolemaan.

Ensimmäinen osa jäi jännittävään paikkaan, kun vaarallinen artefakti Kiinalainen orkidea putosi ja aiheutti vaarallisen tartunnan maailman ihmisille. Miten tilanteesta selvitään? Sen aika näyttää. Arvostelen toisen osan heti katsottuani sen. Vielä en siis anna kaudelle arvosanoja. Jo näkemäni perusteella, neljäs kausi vaikuttaa kuitenkin lupaavalta.

Netflix yllätti, negatiivisesti

Netflix on tunnettu siitä, että se lähettää kauden kerraltaa. Ei tällä kertaa. Ware house 13:n neljäs kausi jäi kesken. Siitä löytyi vain kymmenen ensimmäistä jaksoa. 

Yleensä minulla ei ole palvelusta mitään valitettavaa, enkä nytkään mene dissaamisen puolelle. Hyvä palvelu kyllä noin muuten. Pidän tapausta vai hyvin ärsyttävänä, varsinkin sarjan jäädessä jännään kohtaan. Menihän sarja talvitauolle. Ainakin USA:n esittämisaikojen perusteella. Lisää siitä löytyy mm. Wikipediasta: http://en.wikipedia.org/wiki/Warehouse_13_(season_4). En silti ymmärrä, miksi Netflixin piti näyttää vain osa kaudeta. Jos kautta alkaa näyttävään, voisi sen näyttää ihan hyvin loppuunkin.

Joka tapauksessa arvostelen jossain vaiheessa kyseiset jaksot. Minä saan kyllä loputkin käsiini eli joko arvostelen ne jälkeenpäin tai katson ne ja arvostelen koko kauden ensin. Veikkaan kumminkin ensimmäistä.

True Blood- Viimeinen kausi

Katsojat joutuvat jättämään hellät hyvästit, vampyyrisarja True Bloodin heittäessä torahampaat naulaan, seitsemän tuotantokauden jälkeen. JUONIPALJASTUKSIA luvassa.

Olen käynytkin läpi jo kauden alkua aikaisemmassa postauksessani, joten siihen en suuremmin paneudu. Lyhyesti sanottuna, ryhmä hepatiitti V:hen sairastuneita vampyyreitä hyökkäsi Bon Tempsiin. Siinä hötäkässä kuoli niin ihmisiä ja vampyyreitäkin, joihin lukeutui mm. Sookien paras kaveri vampyyri-Tara. Heidän uhreihinsa kuului myös, joidenkin käänteiden jälkeen, toinen tuttu hahmo, Sookien kanssa seurustellut ihmissusi Alcine.  Pahis-vampyyrit voitettiin lopulta, mutta kovaan hintaan. Liian kovaan. Varsinkin, jos ottaa huomioon, että sairaiden vampyyrien pitäisi olla heikkoja. Kauden toinen pahis, joskaan häneen ei turhan paljon keskitytty, oli True bloodin johtaja Gus ja hänen Yakuzasta poimitut miehensä. Pahiksena hän ei vakuuttanut. Gus voitettiinkin helposti, joskin vasta viimeisessä jaksossa, Ericin muistaessa olevansa voimakas vampyyri. Vakavasti, kuinka sen voi unohtaa. Hän kalpenee True Bloodin suosikkipahiksen, Russell Edingtonin, rinnalla.

True Bloodin lopusta ei puuttunut mitään, edes sarjan loppujen kliseitä. Valitettavasti se tarkoitti sitä, että viimeinen jakso piti ahtaa täyteen. Moni asia ei käynyt järkeen, kuten Lettie Maen synninpäästö, Billin marttyyrikuolema ja Hoytin ja Jessican häät. Häät eivät tosin ollet viralliset, koska vampyyrin ja ihmisten ei ole sallittu mennä naimisiin. Se toikin homoteeman esiin. Teeman, joka on tullut esiin koko sarjan ajan. Lisäksi niin kuin yksi sarjan hahmoista huomautti, Bon Tempsissä tapahtuu kaikenlaista ikävää ja hahmot asuvat siellä vielläkin. Miksi? Joka tapauksessa mielipiteeni sarjan viimeisestä kaudesta jäi positiivisen puolelle. 

Kaudessa riittikin valopilkkuja. Ericin ja Pamin seikkailut olivat viihdyttävää katsottavaa, samoin Lafaetten ja Jamesin suhde. Jessica osoittautuu yhdeksi mielenkiintoisimmista hahmoista. Sam osoitti arvonsa jälleen kerran. Arlenesta oli tullut yllättävän pidettävä, vaikka en hänestä ole pitänytkään aiemmin. Vihdoin Andy ja Holly saivat ansaitsemansa häät. Tilaisuus olikin kaunis, vaikka siihen olisi voitu päätyä aiemminkin. Paljon aiemmin. Kuvio kuin ei ollut siitä kiinnostavimmasta päästä. Pääsin seuraamaan myös henkeäsalpaavaa toimintaa, koskettavia kohtauksia ja muutenkin True Bloodin laatuista draamaa.

Viimeisen jakson ehkä vaikuttavin kohtaus oli Billin uhraus, joskaan enää tässä vaiheessa sarjaa en jaksanut Billiä surra. Niin merkityksettömäksi hän on muuttunut. Sen sijaan, olen tyytyväinen Sookien ratkaisuun olla käyttämättä viimeisiä keijuvoimiaan ja muuttua samalla kokonaan ihmiseksi. Viimeisessä jaksossa vierailivat niin nuori Tara kuin Sookien isoäitikin. takautuma ei ehkä ollut sarjan, tai edes kauden paras, mutta se oli silti hyvä lisä.

Sarjan viimeminuuteilla hypättiin vuosia eteenpäin, niin kuin jo etukäteen veikkasin. Ericillä ja Pamilla meni hyvin, Sarah Newmanilla ei niinkään. Loppu oli yllättävän sovinnainen, varsinkin näin epäsovinnaiselle sarjalle. Hahmot menivät naimisiin ja saivat lasta. Olisi ollut kiva nähdä edes se mies, jonka kanssa Sookie päätyi yhteen.

Sarja loppui hyvään aikaan. En usko, että sillä olisi ollut enää hirveästi annettavaa. Sarjasta saatiin nauttia tarpeeksi pitkään, minusta semmoiset viisi ja vähän yli tuotantokautta riittää melkein sarjalle kuin sarjalle. Muuten he alkavat toistaa itseään tai vievät tarinan älyttömyyksiin. Poikkeuksena pitää kuitenkin mainita Supernatural, jonka kymmenes kausi alkaa tämän vuoden lopulla.

Minulle jäi  ikävä sarjan tunnusmusiikkia, joka on yksi sarjahistorian parhaista. Jään kaipaamaan myös sarjan tunnelmaa ja maailmankuvaa. Hahmoihinkin olen ehtinyt jo kiintyä. samankaltaisia sarjoja voisi tehdä lisääkin, joskin ei ihan samanlaisia. Kuka pelkkää kopiota jaksaa katsoa? Hyvästelin sarjan jotakuinkin haikeana. Onneksi maailmassa hyviä sarjoja riittää. Kausi ei ehkä ollut sarjan paras, mutta kyllä se vielä minua jaksoi viihdyttää. Kausi antoi hyvälle sarjalle, sen ansaitseman lopetuksen. Anna koko sarjalle vitosen, mutta kaudelle vain kolme. Kolme siksi, että vertasin kautta muihin sarjan kausiin. Lisäksi odotin sarjan päätökseltä enemmän.

Pitkä maa – Ihmiskunta rinnakkaistodellisuuksia valloittamassa

Tervetuloa Pitkään maahan! Täällä pääsette tutustumaan koskemattomaan luontoon ja sen lukemattomiin mahdollisuuksiin. Kapteeninamme tänään toimivat Terry Pratchett ja Stephen Baxter.

Vuosi 2015. Ihmiset ovat huomanneet pystyvänsä hyppäämään lukemattomiin Pitkäksi maaksi kutsuttuihin rinnakkaistodellisuuksiin yhden hyvin yksinkertaisen laitteen avulla. Mitä kauemmas tuntemastamme maailmasta edetään, sen kummallisemmiksi Maat käyvät. Rinnakkaistodellisuudet tarjoavat lukemattomia mahdollisuuksia, mutta myös uhkia. Kirja kertoo yksinkertaistetusti maailmanlaajuisesta muutoksesta. Siitä, miten ihmiset suhtautuvat siihen ja, miten se vaikuttaa tuntemaamme maailmaan.

Maailman suhtautumista muutokseen kuvataan muutamastakin näkökulmasta ja jopa kaikki tietävän-kertojan voimin. Suurin osa siihen osasta kuvataan kuitenkin poliisi Monica Janssonin näkökulmasta. Hän, yrittää ratkaista uusiin maailmoihin liittyviä ongelmia. Kirjan päähenkilö on kuitenkin sosiaalisesti rajoittunut Joshua, joka pystyy luontaisesti siirtymään eri maailmojen välillä. Tarina alkaa maailman ensimmäisen tekoälyn, Lobsangin, palkatessa Joshuan lihasvoimaksi tutkimusmatkalle Pitkään maahan. Hänen on tarkoitus tutkia maailmoja tarkemmin. Matkan päätarkoitus on tutkia, mitkä niistä sopivat ihmisten asutettavaksi.

Stepperi

Uudet maailmat keräävät nopeasti uusia asukkaita. Joshuan ja Monican lisäksi, tarinaa kerrotaan myös näiden uudisasukkaiden näkökulmasta. Heidän tarinassaan onkin jotakin erikoista. Rautaa ei nimittäin voi kuljettaa toisiin maailmoihin, syystä tai toisesta, joten maailmaan yhteiskunnan perustuvien pitää aloittaa alusta. Kirja jäljitteleekin kohtuullisen hyvin 1800-luvun tunnelmaa, joskin nykyaikaisilla mausteilla. Itse en ole juurikaan kiinnostunut kyseisestä aikakaudesta, joten en saanut teemasta kaikkea irti.

Maailmoissa ei asu ihmisiä, mutta muita eliöitä niistä löytyy kyllä. Erilaisten eläinten lisäksi maailmoja kansoittavat peikot ja haltiat. Peikot ovat sympaattisia, mutta haltiat eivät. He eivät todellakaan kuulu Tolkienin romaaneihin, niin kuin kirjassa sanottiinkin. Kirjan haltiat ovat oikeammin humanoidia, evoluution myötä kehittyneitä armottomia tappokoneita.

Jos et usko evoluutioteoriaan, älä lue kirjaa. Toistan: ÄLÄ LUE KIRJAA. Koko Pitkä maa ja kaikki sen maailmat perustuvat evoluutioon. Siihen, miten se olisi voinut päättyä. Mitä kaikkea luonto kehittelee, olosuhteiden ollessa erilaisia kuin maassa. Minä uskon evoluutioon itse ja siksi pidänkin sitä hyvänä puolena, mutta ymmärrä myös, että kaikki eivät tunne samoin.

Pidän kirjan ideasta. Se on ihailtavan omaperäinen ja siinä on valtavasti potentiaalia. Minulle kirja on ennen kaikkea tutkimusmatka. Eri rinnakkaistodellisuuksien kuvaus on ehdottomasti kirjan parasta antia, varsinkin mentäessä ns. Jokerimaailmoihin. Ne ovat hyvin erilaisia kuin meidän maamme. Toinen kirjan vahvuus on sen uskottavuus. Voisin kuvitella, että samassa tilanteessa, voisi käydä juuri kuvatulla lailla.

Toteutus kuin ei valitettavasti yltänyt samalle tasolle. Kirja on aika hidastempoinen, eikä siinä toimintaakaan ole liiaksi. Siksi kerronnan vetovoima onkin paikoittain kadoksissa. Alku oli pitkä kuin nälkävuosi. Kaikki selitettiin juurta jaksaen monen ihmisen suusta ja asetelmia haettiin turhan pitkään. Lisäksi taustatarinoita oli liikaa. Jopa niin paljon, etten aina tiedä, mikä juuri kyseisen pointti on. Ehkäpä juuri temposta johtuen, loppu oli antikliimaksi. Odotin enemmän. Vaikka siinä tapahtuikin yksi järisyttävä tapahtuma, niin se kuvattiin liian nopeasti.

Kirja aloittaa sarjan, joten monet ongelmat voivat johtua siitä. Sarjasta on toinenkin osa, Pitkä sota, joka hyppää vielä muutaman vuoden edellistä kirjaa myöhemmäksi. Niin kuin nimestä voidaan päätellä, siinä ihmiskunta on joutumassa sotaan. Saa nähdä, luenko sen. En ainakaan ihan heti. ehkä se selviää myöhemmin.

Olen lukenut Terry Pratchetin Kiekkomaa-kirjoja. Pidin niistä, minkä vuoksi halusinkin pitää tästä kirjasta. Pitkä maa on kuitenkin hyvin erilainen kuin miehen aikaisempi tuotanto, lukuun ottamatta paikoittaista pratchermaista huumoria. Kirja on luettava ja paikoittain kiinnostavakin. Jotkin kohdat jaksoivat jopa naurattaakin. Se ei kuitenkaan ollut läheskään niin hyvä kuin olisi voinut. Onneksi sentään kokonaisuus jaksoi paikka paikoin jopa viihdyttää. Annan kaksi ja puoli tähteä. 

Varasto 13:ssa tapahtuu, jo kolmantena vuonna peräkkäin

Aarteenmetsästys jatkui koneella, kun katsoin Warehouse 13 kolmannen tuotantokauden. Sain kauden katsottua, melkein liian nopeasti, niinpä nyt on taas arvion aika.

Toinen kausi loppui dramaattisesti ryhmän pelastaessa maailman uudelta jääkaudelta ja Mykan lähtiessä tiimissä, kiitos petturiksi osoittautuneen H. G. Wellsin. Kolmannen kauden alussa muu ryhmä jatkaa töitään. Artefaktit kuin eivät keräämällä lopu. 

Ryhmään tulee uusi agentti, valheita tunnistava Steve Jinks, joka on sarjan ensimmäinen avoimesti homohahmo. Onneksi sitä ei kuitenkaan korosteta liiaksi ja hahmolla on myös muita mielenkiintoisia ominaisuuksia. Itse en ole hahmon puolesta, enkä vastaan. Omaa sarjaa hänestä ei saisi, mutta ei tarvitsekaan.

Pidin sarjan toisesta kaudesta enemmän noin kokonaisuutena, vaikka löytyi tästäkin omat helmensä. Yksi tällainen on kauden, ehkä koko sarjan, lempijaksoni, 3… 2… 1…, jossa mm. käydään 1890-luvulla H. G:n seurassa ja metsästetään Joosuan trumpettia. Muuten jaksot, loppua lukuun ottamatta, olivat hyvää keskitasoa. Tosin minusta Warehousen 13:n keskitaso on parempi, kuin suurimpien muiden tv-sarjojen..

Fanien iloksi, Myka tulee kuin tuleekin takaisin tiimiin. Tästä johtuen Steve työskentelee kohtuullisen vähän kenttäkokemusta omaavan Claudian kanssa. Tiimi toimii minusta erinomaisesti. kaksi tiimiä tarkoittaa sitä, että osa tehtävistä on lyhyempiä. Käytetäänhän yhteen tehtävään vähemmän ruutuaikaa. Tehtävät pysyivät muuten tututunlaisina, joskin pääjuoneen käytettiin enemmän aikaa. En pidä kaavaa kuluneena, vaikka kliseiltä ei vältytty ja joskus katsoja tietää jo hyvissä ajoin, mihin juoni on menossa.

Sarjan tunnelma muuttui kaudella synkempään suuntaan, jopa liiankin synkkään. Huumoria löytyy vieläkin kohtuullisesti, mutta sei edellisten kausien lailla. Sen sekaan on laitettu suuria tunteita ja traagisia tapahtumia.  Huumorijaksojakin löytyi, kuten Don't Hate the Player. Siinä ryhmä pääsevät videopeliin sisään. Toinenkin asia on muuttunut. Ryhmä ei pelkää enää artefaktien käyttöä, vaikka sankarimme tietävät hyvin, niillä olevan aina sivuvaikutuksia. Aina. Muutosta ei edes selitetty kunnolla. Toisaalta, kauden pahiskin käyttää niitä surutta, joten ryhmällä ei taida olla paljon mahdollisuuksia.

Kauden aikana Claudiasta on tullut lempihahmoni, ainakin lempi vakkarihahmo. H. G. Wells on ykkönen. Se asia ei muuttunut. Valitettavasti naista nähdään vain muutamassa jaksossa. Vaikka ryhmästä saadaankin lisätietoa, hahmokehitys junnasi paikallaan. Poikkeuksena toimi Claudia, josta näimme uusia puolia. Kaudella saadaan lisätietoa myös agenttien pomoista, salaperäisistä sijaishallitsijoista, jotka saavat ainakin minun mielikuvissani lisää inhimillisyyttä. En siltikään aina ole varma heidän toimiensa oikeudesta, saatikka motiivista. Hämäriä hemmoja, en muuta sano.

Hämäriin hemmoihin kuuluu myös kaudenentisiä kausia vaarallisempi pahis, jonka motiivit olivat kuitenkin minusta riittämättömiä. Olisinkin lisännyt siihen vielä jonkin pahiksen tarinaa selventävän yksityiskohdan, jotakin joka tekisi hänestä vähän inhimillisemmän. Hänen apurinsa jäivät etäiseksi. Ketä he ovat? Miksi he auttavat pahista? Kysymyskiin saadaan vastaus vain osittain.

Kausi loppui taas jouluspesiaaliin, joka oli hauska, mutta sopisi paremmin välijaksosi. Olen miettinyt, onko se tarkoitettu bonukseksi vai oikeasti viimeiseksi jaksoksi. Veikkaan ensimmäistä. Juonen kannalta loppu oli sitäkin järkyttävämpi, vaikka neljännen kauden alku siitä terän viekin. Loppu oli ylivoimaisesti sarjan paras, mikä on jo paljon sanottu. Tosin minulla on vielä kaksi loppua katsomatta. Saa nähdä, ylittävätkö ne tuon, ja jos ylittävät niin miten.

Kausi oli erittäin hyvä, muttei täydellinen. Jotakin jäi uupumaan edellisiin kausiin verrattuna. Siinä oli kuitenkin myös paljon hyvää ja tuttua. Seuraavaksi tarkoitukseni on jatkaa sarjan neljänteen kauteen, joka alkaa jännittävissä merkeissä. Annan neljä tähteä. 

Scifihörhöjen kanava SyFy

Nykypäivänä televisiokanavia riittää, joten ketään ei varmaan yllätä se, että scifillekin on omansa, Syfy. Kanava, jonka tuotantoon olen vähitellen tutustunut. löytyyhän siltä paljon laadukkaita tv-sarjoja.

Syfy on vuonna 1992 perustettu kanava, jonka ohjelmisto koostuu pääasiassa scifi-, fantasia- ja kauhuaiheisista tv-sarjoista ja elokuvista. Scifi on kuitenkin hallitsevana lajityyppinä kanavan ohjelmissa. Kanavan motto on ” Imagine Greater”, kuvittele suuremmin. Syfy lähettää omia sarjoja ja elokuvia paljon, mutta sen tarjonta koostuu myös kanavan ulkopuolisista ohjelmista.

Syfystä saadaan kiittää viestinnän lakimies Mitchell Rubensteinia ja hänen vaimoaan Laurie Silversia, jotka kehittivät kanavan konseptin jo vuonna 1989. Kanavan piti aloittaa jo vuonna 1990, mutta Mitchelillä ja Lauriella ei ollut resursseja ideansa julkistamiseen. Pari vuotta myöhemmin, vuonna 1992, USA Networks otti konseptin omakseen. Samana vuonna kanava julkistettiin Leonard Nimoyn isännöimässä tilaisuudessa.

Kanavan nimi on muutettu, sillä sen aikaisempi nimi, Sci-Fi Channel, oli terminä liian yleinen. Tarkoittaahan se kanavan lisäksi myös lajityyppiä. Lisäksi nimen vaihto mahdollistaa eri genrejen sekoittelun. Nimenmuutosta on kritisoitu paljon ja ymmärrän kritisoijiakin. Muutos ei ollut min

ustakaan tarpeellinen. Toisaalta, ei siitä haittaakaan ole.

Kanava lähettää monipuolisesti ohjelmaa. Niihin kuuluu draamoja, peliohjelmia ja tositeeveetä. En ole niin kiinnostunut peliohjelmista tai tositeeveestä, joten kerron nyt lyhyesti kanavan tämän hetkisistä draamoista.

Lost Girl on yliluonnolinen sarja, joka kertoo Bo-nimisestä succubuksesta ja hänen seikkailuistaan yliluonnollisia olentoja täynnä olevassa maailmassa.

Haven on Stephen Kingin romaaniin perustuva jännityssarja. Siinä Nuori, nokkela ja itsevarma agentti Audrey Parker saapuu Havenin pikkukaupunkiin selvittämään rutiinijuttua ja joutuu keskelle outoja tapahtumia.

Continuunissa vetävän näköinen naispoliisi ja kourallinen kriminaaleja hypähtävät vuodesta 2077 nykypäivään. Poliisi yrittää tietysti estää heitä ja tekeytyykin siksi paikallisiin poliisivoimiin.

Defiance on science fiction -western, jossa maapallolle saapuneet ulkoavaruuden otukset ovat sittemmin kärsityn sodan ja luonnonkatastrofin jälkeen päätyneet asumaan jäljelle jääneen ihmispopulaation joukkoon. Tässä kaoottisessa tilanteessa ihmiset ovat oman onnensa nojassa. Sarja kiinnostaa minua eniten.

Helix seuraa arktisiin olosuhteisiin saapunutta tiederyhmään, joka yrittää selvittää taudin aiheuttajaan. He joutuvatkin sen sijaan taistelemaan elämästään.

Bitten perustuu kirjailija Kelley Armstrongin menestys-kirjasarjaan. Sarjan pääosassa nähdään Elena Michaels, jonka elämä kuitenkin muuttui lopullisesti poikaystävän salaisuuden paljastuttua – yhden pureman jälkeen. Elenassa tulee ihmissuden ja Pack-nimisen lauman ainoa naispuolinen jäsen.

Dominion on Legion-elokuvaan perustuva jännityssarja, jossa jumala on hylännyt ihmiskunnan. Enkelit ovat jakautuneet kahteen osaan, ihmisiä suojeleviin ja uhkaaviin. Apuun tarvitaan Valittua, joka tulee pelastamaan ihmiskunnan.

Osa kanavan tämän hetkisistä sarjoista on minulle vielä tuntemattomia, vaikka mielenkiintoiselta kuulostavatkin. Sen sijaan olen katsonut Dominionia, Havenia ja Lost Girlia. Kanavan vanhemmista sarjoista minulle on tuttuja mm. Warehouse 13, Eureka, Taisteluplaneetta Galactica ja Tähtiportti. Olen katsonut myös sarjoja, joita kanava on vuosien varrella lähettänyt, vaikkei itse ole niitä tehnytkään, kuten Being Humania ja Doctor Who:ta.

Muiden kanavien tapaan, myös Syfyltä tulee koko ajan uutta. Yksi niistä on zombi-innostukseta ammentava Z Nation. Sarja kertoo arkipäivän sankareiden muodostamasta tiimistä ja se sijoittuu maailmaan jossa zombievirus riehui kolme vuotta aiemmin. Syfy on paraikaa tekemässä myös Arthur C. Clarken Childhood´s Endiin perustuvaa kuusiosaista minisarjaa. Sen suunniteltu esittämisajankohta on kuitenkin vasta vuoden 2015 lopulla. Varmasti kanava tekee paljon muutakin, josta uutisoidaan lähempänä. Onneksi vanhoissa ja nyt esityksessä olevissa sarjoissa riittää katsottavaa tarpeeksi.

Olipa kerran–Uusi kausi, uudet kujeet

Syksy saapuu taas pian tv-sarjojen uudet tuotantokaudet mukanaan. Keskityn nyt huippusuosittuun Olipa kerran – sarjaan, josta on tihkunut kesän mittaan jonkin verran tietoa. Varoitus: koko teksti on yksi iso juonipaljastus.

Olipa kerran-sarjan neljäs kausi alkaa 28.9. Se on ajettu edellisen kauden tapaan kahteen osaan. Kausi, ainakin sen ensimmäinen osa, keskittyy Disneyn hittileffa Frozenin maailmaan, tosin aikaan elokuvan jälkeen. Kyseessä ei ole siis mikään Frozenin uusiofilmatisointi. Kauden neljän ensimmäisen jakson englanninkieliset nimet ovat: A Tale of Two Sisters, White Out, Rocky Road ja The Apprentice.

Kaudella kerrotaan mm. Elsan vangitsemisesta, Emman nuoruusvuosista, Bellen ajasta ennen Rumbelia sekä sarjan vakiohahmojen yhteydestä Arendelleen. Sarja saa uuden pahiksen, joka ei välttämättä ole sukua Henrylle. Täsmennys on tarpeellinen, sillä varmaan puolet satumaan hahmoista on jotakin sukua keskenään (sori pieni liioittelu). Pahis ei ole kuitenkaan Elsa tai Anna. 

Liikkeellä on muutamia huhuja, joiden todenperäisyydestä ei ole varmoja. Elsa saattaa jäädyttää Storybrooken, Reginan, Marianin ja Robin Hoodin välillä saattaa olla kolmiodraamaa, Prinssi Charmingilla saattaa olla yhteyttä Arendelleen, Emmasta ja Elsasta saattaa tulla ystäviä sekä Regina sataa muuttua pahaksi.  

Uusien roolihahmojen tullessa ja vanhojen palatessa, castingista on tihkunut paljon tietoa. Sarjassa esiintyy mm. Lost-sarjasta tuttu Elizabeth Mitchell, joka näyttelee joko Anderssonin satujen kaltaista lumikuningatarta tai Elsan ja Annan äitiä. Muuta hahmosta ei ole vielä paljastettu. Frozenista tuttua Olafia ei sarjassa nähdä, mutta mukaan saadaan poro Sven. Ykköskaudesta tuttu Sidney Classa, eli lampunhenki, palaa pitkän tauon jälkeen sarjaan. Bellen äiti vierailee sarjassa. Lisäksi sarjan spinn offissa esiintyneestä Will Scarlettista, toiselta nimeltään The Knave of Heartsista tulee sarjan vakiohahmo.  

Paljon tulee siis tapahtumaan tälläkin kaudella. Minua kiinnostaa juonipaljastusten lisäksi, se mitä ei ole vielä paljastettu. Luulen, että kausi sisältää paljon tuttuun tapaan paljon yllätyksiä. Mitä ne yllätyksetovat? Se jää nähtäväksi.

Jack Bauer Lontoossa

Jack Bauer joutuu pelastamaan maailman vielä kerran 24-sarjan päättävässä 24-Lontoossa. En ole nähnyt 24:ää läheskään niin monta kautta, kuin ehkä pitäisi. Onneksi kautta voi katsoa myös erillisenä tarinana, joskin luulen vahvasti, että sarjaa minua enemmän katsoneet saavat siitä enemmän irti.

Neljä vuotta on kulunut edellisestä kaudesta. Jack Bauer on maanpaossa. Maailma kuitenkin tarvitsee taas tuota keinoja kaihtamatonta pelastajaa. Kauden tapahtumat sijoittuivat tällä kertaa Lontooseen, jossa Yhdysvaltain presidenttikin on vierailulla. Kaudella on uusi teema: valtion omien koneiden kääntyminen sitä vastaan. Kyseessä on minisarja, siksi jaksoja on siksi poikkeuksellisesti vain kaksitoista.

24-Lontoon tarina vetää mukaansa ja esittelee mielenkiintoisen alkutilanteen., mutta siinä riittää myös uskottavuus ongelmia. Esimerkiksi kuinka monta kertaa yksi ihminen vii pelastaa maailman vuorokauden aikana? Entä, miksi kukaan ei usko Jackia vieläkään? Jos joku kuuntelisi häntä välillä, sarjan nimeksi pitäisi muuttaa 2.

Tapahtumapaikkaa olisi voinut korostaa enemmänkin. Oltiinhan nyt Lontoossa, joten miksi sitä ei käyttäisi hyväksi. Sarjassa tavataan Englannin pääministeri, jota esittää nerokas Stephen Fry, mutta muuten mitään maan erikoispiirteitä ei esitetä.

24:tä ei voi puhua ennen kuin käsitellään väkivallan oikeutusta, onhan sarjaa sentään syytetty usein mm. kidutuksen normalisoinnista. Tappajaahan ja kiduttaahan Jack vihollisiaan armotta. Mitä ikinä Jack tekeekin, sarjan maailman mukaan hän ei voi olla vihollisiaan pahempi. Ei siis ihme, että sarja onkin konservatiivisempien Jenkkien mieleen. Minusta syytteillä on perää, mutta kannattaa muistaa, että kyseessä on sarja, vielä 9/11 jälkimainingeissa tehty. Lisäksi suurin osa katsojista tietää varmasti faktan ja fiction eron.

Sarja alkaa vaikuttaa jo turhankin kliseisiltä, enkä oikein nähnyt mitään yllättää, edes lopussa. Sen fanit saavatkin täsmälleen sen, mitä odottavat. Siinä on pakollisia ”yllättäviä” pettureita, tuhoa aiheuttavia pahiksia ja harmaalla alueella liikkuvia hahmoja. Niin kuin muissakin pitempään jatkuneissa sarjoissa, tässäkin viimeinen kausi kertaa aiempia tapahtumia. Mukaan on mahtunut myös jokunen vanha hahmokin, sarjaa pitempää seuranneiden iloksi.

Kausi esittelee uuden, edellistäkin riutuneemman Jackin. Maanpaon tuomien ongelmia lisäksi miestä vaivaavat menneisyyden haamut. Hän on kuitenkin edelleen sellainen badass kuin aina ennenkin, mikä selviää jo kauden ensimmäisessä jaksossa. Hyvin ei mene Jackin ystävällä, Chloellakaan, josta on tullut Millenium-trilogian Lisbeth Salanderin kaltainen hakkeri. Nykyään hän työskentelee Adrian Crossin hakkeritiimissä ja paljastaa hallituksen salaisuuksia. Kauden alussa hän on CSI:n vankina.

Uusista hahmoista ehkä eniten esillä on Chuck sarjasta tutun Yvonne Strahovskin esittämä CIA-agentti Kate Morgan. Kyseessä on eräänlainen naisversio Jack Bauerista. Morgan on nerokas, mutta impulsiivinen agentti, joka osaa Jackin tapaan venyttää sääntöjä tarpeen mukaan. Hänen edesmennyttä aviomiestään syytetään valtionsalaisuuksien paljastamisesta, minkä vuoksi päivä olisi ollut Morganin viimeinen CSI:n Lontoon toimistossa. Mutta niin kuin yleensäkin sarjassa, päivä voi muuttaa kaiken. 

Pahiksia kaudella riittää. Ensimmäinen heistä on miehensä menettänyt britti Margot Al-Harazi, jota esittää Game Of Thronesin Catelyn Starkkina tunnettu Michelle Fairley. Margotin motivaatio on helppo ymmärtää ja minusta tilanne olisi voinut päättyä sekä hänen, että Jackin kannalta onnellisemminkin. Loppukaudesta hänet korvaa vieläkin vaarallisempi, aikaisemmista kausista tuttu vihollinen, josta en nyt paljasta enempää. Mistään iloisesta pupusta ei kumminkaan ole kysymys.

Sarjan loppu on katkera, yhden tärkeän hahmon kuollessa. Hinta maailman pelastamiseen on siis kova, jälleen kerran. Lisäksi Jackin kannalta loppu ei tosiaankaan ollut pelkkää päivänpaistetta. Sarja jäi kesken. Ehkä loppu haluaa jättää mahdollisuuden vielä uuteen kauteen tai jopa elokuvaan. Itse olisin kaivannut jonkinlaista päätöstä.

24:n yhdeksäs kausi tarjosi jälleen kerran takuuvarmaa vauhdikasta toimintaa, kansainvälistä politiikkaa ja draamaa. Se sopii erinomaisesti toiminnan ja agenttijännärien ystäville. Annan kolme ja puoli tähteä. 

1800-luku uuteen uskoon – Steampunk

Oletko kiinnostunut viktoriaanisesta Englannista ja eriskummallisista vekottimista? Jos vastasit edelliseen kysymykseen kyllä, steampunk, suomeksi höyrypunkki, voi olla juuri sinulle, sillä se yhdistää molempia.

Aivan aluksi minun pitää paljastaa, etten ole koskaan harrastanut steampunkia ja aihe onkin alkanut kiinnostaa minua vasta vähitellen, lähinnä Warehouse 13:n myötä. Ajattelin kuitenkin ottaa harrastuksesta selvää ja jakaa tiedot tähän tekstiin.

Mitä steampunk oikein on? Tiivistettynä steampunk on Jules Vernen, H. G. Wellsin ja Mark Twainin teoksista innoituksensa saanut etrofuturistinen populaarikultturin tyylisuunta, joka pitää sisällään vahvoja vaikutteita viktoriaanisista ja edvardiaanisista fantasioista. Se on siis kuvitelma siitä, millaiseksi menneisyyden ihmiset kuvittelivat tulevaisuuden.

Magdalena Hai

Täsmällisemmin kuvailtuna steampunk on lähinnä vaihtoehtoisen todellisuuden viktoriaaniseen Englantiin sijoittuva tieteiskirjallisuuden suuntaus. Tyyliin kuuluu olennaisena osana myös erilaiset höyryllä tai kellokoneistolla toimivat koneet. Koska kyseessä on fiktio, kirjailijat ja muut alan harrastajat voivat lisätä siihen myös asioita, joilla ei ole mitään yhteistä 1800-luvun kanssa. Esimerkiksi sädepyssyjä.

Kirjallisuuden lajina steampunk on suhteellisen tuntematon. Sitä kirjoittaa lähinnä suurelle yleisölle tuntemattomat kirjailijat, kuten China Miéville, Michael Moorcock ja K. W. Jeter. Suomalaisista kirjailijoista tunnetuin lienee Magdalena Hai, joka on niin novelleja kuin lastenkirjallisuuttakin kirjoittanut monipuolinen kirjailija. Hänen teoksiinsa kuuluu mm. Suomen ensimmäisen steampunk-romaani, Kerjäläisprinsessa.

Onneksi steampunk on enemmän kuin vain kirjallisuuden laji. Siitä on tullut oma alakulttuuriinsa, johon kuuluu viktoriaanisen muodin jäljittely ja varusteet, kuten lentäjänlasit, taskukellot ja silinterihatut. Steampunkkaajat suosivat tapaamispaikkoina 1800-luvun tai 1900-luvun alun mukaisia arkkitehtonisia ympäristöjä; tutkimusmatkoja kasvitieteelliseen puutarhaan, löytöretkiä teknisiin museoihin tai piknikkejä vanhan ruukin tai tiilitehtaan pihalle. Suomessa harrastetoiminta on vielä vähäistä. Tyylisuunnasta kiinnostuneille Facebookista löytyy ryhmä Finland Steampunk. Myös Animeconista voi löytää cosplay-tyyppisiä steampunk-tapahtumia.

Steampunk voi näkyä tyylinä elokuvissa, roolipeleissä, taiteessa, pukeutumisessa, konsolipeleissä tai vaikka korusuunnittelussa. Hyvänä esimerkkinä löytyy mm. Will Smithin tähdittämä samannimiseen 1960-luvun televisiosarjaan Wild Wild West, joka on yksi kuuluisimmista aiheista tehdyistä elokuvista. Elokuvan päähenkilöt kapteeni James West ja sheriffi Artemus Gordon metsästävät tunnettua massamurhaajaa, Kenraali ”verikylpy” McGrathoa, joka juonii pahoja maailman päänmenoksi.

Toinen on minunkin näkemäni Herrasmiesliiga. Elokuvassa Seikkailija Allan Quatermain haetaan Afrikasta Lontooseen tärkeään kokoukseen, jossa hän saa kuulla Fantomiksi itseään kutsuvan mielipuolen uhkaavan aloittaa maailmansodan. Quatermain saa johdattevakseen eriskummallisen ryhmän, johon kuuluvat kapteeni Nemo, salaisen palvelun agentti Tom Sawyer, vampyyri Wilhelmina ”Mina” Harker, näkymätön mies Rodney Skinner, ”kuolematon” Dorian Gray sekä tohtori Jekyll / Mr. Hyde. Elokuvan tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1899.

Pelien ystävät saavat nauttia steampunkista Dishonored-nimisessä pelissä. Se sijoittuu kuvitteelliseen teollisuuskaupunkiin Dunwalliin, joka mukailee viktoriaanisen aikakauden Lontoota. Pelin päähahmo on legendaarinen keisarinnan henkivartija Corvo Attano, joka lavastetaan syylliseksi keisarinnan murhaan. Attano ryhtyy salamurhaajaksi kostaakseen häntä vastaan juonitelleille.

Aiheesta voi tutustua myös blogimuodossa. Suomenkielisiä blogea ovat mm.

http://sampo-international.blogspot.fi/ - Pidän sivua hieman outona. Steamopunkista se ei varnisaisesti kerro mitään. Tunnelma sopii kyllä aikakauteen hyvin.

http://steampunkfinland.blogspot.fi/ - Sisältää kuvia ja asunteko ohjeita. Sopii pitempää alaa harrastaneelle tai vain 1800-tyylistä kiinnostuneelle.

http://loytajat.blogspot.fi/ - ”Kansainvälisten riippumattomien seikkailijoiden ja tutkimusmatkailijoiden julkaisusarja käsittelee tieteellisiä ja epätieteellisiä, mutta mielenkiintoisia asioita ja ilmiöitä.” 1800-luvun tyylinen sivu täynnä kuvia ja asiaa. Minusta ehdottomasti hauskin blogi näistä.

http://carnegear.blogspot.fi/ - Ehdottomasti tietopitoisen blogi, suosittelen. 

Huumeiden salakuljetusta Millerien tapaan

Viikonloppuna minun teki mieli katsoa jotakin hauskaa ja muisti, että minulle suositeltiin jo jokin aika sitten Millerit-leffaa (eng. We are the millers. Päätinkin katsoa, millainen raina on kyseessä.

Millereissä pienen luokan huumekauppias David Clark auttaa sympaattista naapurinpoikaa katupunkkareita vastaan ja menettää heille huumeensa ja rahansa. Tästä ei Davidin pomo tykkää, joten kuitatakseen velkansa hänen täytyy ryhtyä huumesalakuljettajaksi ja tuoda diilerinsä seuraava marihuanalasti Meksikosta Yhdysvaltoihin. Yksinäisellä miehellä on tietysti suuri riski jäädä kiinni, joten David palkkaa naapurin pojan, karkulaisen ja stripparin esittämään perhettään, Millereitä.

Hahmot eivät ehkä ole kaikkein pidetyimpiä, mutta elokuva on onnistunut tehdä niistä jokseenkin samaistuttavan. Minulla ei ole mitään antisankareita vastaan, päinvastoin. Minusta heissä on oma hohtonsa. Joissain kohtauksessa pääosassa oleva David käy hermoille, mutta suurimmaksi osaksi myötätuntoni oli nelikon puolella. Näyttelijöistä suurin osa on minulle tuntemattomia, Frendit- tähti Jennifer Anistonia ja Kauheasta kankkusesta tuttua Ed Helmsiä lukuun ottamatta. Sikäli kuin pystyn sanomaan, niin näyttelijävalinnat olivat onnistuneita. Jokainen hoiti oman roolinsa kunnialla läpi.

Valeperhe törmää oikeaan, hyvin avuliaaseen perheeseen. Siitä saadaan tietenkin huumoria niin tylsien aikuisten, kuin perheen teini-ikäisen tyttärenkin osalta. osalta juoni on kuin klassikkosadussa: Poika tapaa tytön, poika ihastuu tyttöön, mutta ei uskalla pussata tätä ja sitten… En paljasta enempää, se selviää vain elokuvan katsomalla.

Millerit tarjoaa Kaamea kankkunen tyyppistä huumoria road trip elokuvien hengessä. Hurtin huumorin takana pilkistävät perhearvot, mikä tekee leffasta asteetta kesymmän. Mausteeksi siihen on lisätty vielä trippaava Jennifer Aniston. Vaikka juoni ei olekaan kummoinen, ainekset riittävät tekemään mukiin menevän ”aivot narikaan”-komediaan.  Ennen elokuvan katsomista kannattaa kuitenkin muistaa kaksi asiaa: Se sisältää paikoittain roisiakin huumoria, joten se ei koko perheelle sovi ja elokuvaa ei kannata ottaa liian vakavasti.

Millerit on hyvin nykyaikainen komedia, joka ei kuitenkaan päässyt ihan Kauhea kankkunen-leffojen tasolle. Elokuvan parasta antia on ehdottomasti hervoton dialogi, jota siinä riittää. Lisäksi elokuvassa tapahtumat rullaavat eteenpäin kiitettävää tahtia ja ydinjuoneen päästiinkin heti kiinni. Se on plussaa, koska varmaan suurin osa leffan katsojista tutustui siihen jo etukäteen. Mutta ei niin hyvää, ettei jotain pahaakin. Jotkin elokuvan vitsit vaikuttavat valmiiksi nauretuilta ja varsinkin loppu oli ennalta arvattava.

Millerit on tusinakomedioita viihdyttävämpi, vaikka mikään mestariteos se ei ole. Millerien henkilökemiat riittävät kuitenkin tekemään kokonaisuudesta nautittavaa katsottavaa. Lopputekstit kannattaa katsoa, sillä siinä on pilalle mentyjä kohtauksia, joiden mukana on jopa Frendit-läppä. Annan kolme tähteä.

Jahti jatkuu Warehouse 13:n toisella kaudella

Olin koukussa katsottuani loistavan Warehouse 13 ensimmäisen tuotantokauden. Onneksi se ei jäänyt sarjan ainoaksi, joten pääsin tutustumaan sarjan ehkä vieläkin parempaan toiseen tuotantokauteen. SISÄLTÄÄ JUONIPALJASTUKSIA!

Warehouse 13:n toinen kausi alkoi siis ryminällä siitä, mihin sarja edelliseltä kaudelta jäi. Varastoon hyökännyt järjestön entinen agentti MacPherson oli voitettu, mutta hinta oli kova. Artien räjähti atomeiksi ja Claudia lähti Varastosta petturin merkki otsassaan (kuvainnollisesti sanottuna, sarjasta ei voi olla koskaan varma). Mykalle ja Peterille kuitenkin selvisi, että Artie selvisi räjähdyksestä hyväksikäyttämällä erästä artefaktia. Sillä oli kuitenkin hintansa, sillä Mrs. Fredericin auton kuljettaja kuoli rattiin. Nainen selvisi, juuri ja juuri. Lopulta, monen mutkan kautta, MacPherson saatiin voitettua. En spoilaa enemmän siitä, miten. Kuvaan tuli kuitenkin uusi hahmo, MacPhersonin herättämä H.G.Wells.

Sarja on aina ollut mieleeni, mutta toinen kausi ylitti silti odotukseni. osittain kai siksi, että tässä vaiheessa hahmot ovat jo vanhoja tuttuja. Maailmaan on muutenkin päässyt sisään. Nyt tarvitsee vain nauttia kyydistä. Toinen kausi tarjoaa aikamatkoja, ihmissoihtuja, ruumiin vaihtoja, hauskaa dialogia, H.G.Wellsin naisena ja paljon muuta mukavaa. Vanhoista hahmoista myös opitaan kaikenlaista uutta, mikä auttaa pitämään sarjan tuoreena.

Myka mallina

Kausi otti ensimmäiseltä kaudelta kaikkia hyvää. Siinä on edelleen toimintaa, erilaisia artefakteja, tuttuja vierailijoita, kuten Eurekan Dr. Douglas Fargo ja iskevää huumoria. Jaksoista on vaikea valita ylivoimaista suosikkia, mutta kauden kolmanneksi viimeinen, Varasto kahteen keskittynyt jakso kuului suosikkeihini. Pidin myös ihmissoihtujaksosta. Aikamatkailu oli myös esitetty hyvin, joskin aiheesta olisi voinut saada enemmän irti. jakso päättyy yllätykseen, joten siinä oli myös jotain hieman omaperäisempää. Kaudesta jäivät mieleen myös kohtaaminen H.G.Wellsin kanssa, Myka mallina sekä Mykan ja Peterin ruumiinvaihdois, joka jäi onneksi väliaikaiseksi.

H.G.Wells

Minusta Jaime Murrain näyttelemä H.G.Wells oli kauden paras uutuus. Hahmona hän on äärimmäisen mielenkiintoinen. erittäin vahva ja nerokas nainen, jolla on omat motiivinsa. Hänessä on myös pientä bad girl-fibaa, mikä uppoaa yleensä minuun.  vahvoista naisista puheen ollen, Claudia Donovan liittyi sarjan vakikasvoinen, mistä olen erittäin iloinen. Hahmo tuo hahmoon oman, tärkeän panoksensa.

Minusta kauden viimeisen jakson ei pitäisi olla viimeinen. Itse pääjuoni saatiin päätökseen jo toiseksi viimeisessä jaksossa, viimeinen jäi eräänlaiseksi jouluaiheiseksi välijaksoksi. Se ei sopinut viimeiseksi jaksoksi edes juonen valossa. Myka oli nimittäin lähtenyt varastosta jo edellisessä jaksossa, mutta hän oli mukana vielä tässä. Ymmärrän ajankohdan kuitenkin hieman paremmin, kun tiedät, että jakso lähetettiin joulukuussa.  

Minusta ensimmäisen kauden loppu oli huimasti tätä parempi. Juoni oli hivenen vähemmän kliseinen ja päävastuksen voittaminen vaati enemmän. Päävastuksen, josta en spoilaa enempää, juoni oli muutenkin pettymys, erityisesti ottaen huomioon hehkutuksen määrä. Mutta hei, mikään ei ole täydellistä.Tästä, toisesta kaudesta, annan neljä ja 3/4 tähteä. 

H. G. Wells – Yksi tieteiskirjallisuuden isistä

Katson parasta aikaa Warehouse 13-sarjaa. Siinä on hahmona itse kuuluisa tieteiskirjailija H. G. Wells. Sarjan versio on hyvin erilainen, mutta se herätti kiinnostukseni itse kirjailijaa kohtaan. Niinpä päätin ottaa hänestä selvää.

H. G. Wells on tullut tunnetuista monista tieteiskirjoistaan. Häntä pidetäänkin yhtenä tieteiskirjallisuuden isistä. Wells on kirjoittanut yli sata teosta, joihin kuuluu mm. historiateoksia, englantilaisen yhteiskunnan satiireja ja yhteiskunnallisia kannanottoja.  Kieltämättä hänen teoksensa ovat vaikuttaneet hurjasti tieteiskirjallisuuden kehitykseen. Poliittiselta suuntautumiseltaan Wells oli sosialisti, mikä näkyi hänen teoksissaan.

 H. G. Wells eli Herbert George Wells syntyi 21. syyskuuta 1866, Englantilaisessa Bromleyn kaupungissa vanhempiensa Joseph Wellsin ja Sarah Nealin neljänneksi lapseksi. Hänen isänsä oli kaupanpitäjä ja ammattimainen kriketin pelaaja. Yksi Wellsin elämän käännekohdista oli vuonna 1874 sattunut onnettomuus, joka vahingoitti Wellsin toista jalkaa. Vuoteen omana Wells turvautui paikallisen kirjaston kirjoihin. Siitä lähti hänen kiinnostuksensa kirjoihin ja kirjoittamiseen. Kiinnostus, joka aikaan sai myöhemmin suuria klassikoita ja vaikutti tieteiskirjallisuuden kehitykseen.

Wells pääsi Thomas Morley liiketalouden oppilaitokseen, mutta hän joutui jättämään opintonsa kesken perheen kohdatessa taloudellisia vaikeuksia. Wellsin isä loukkaantui ja joutui siten lopettamaan kriketin peluun. Pelkän kaupan tuotot eivät riittäneet maksamaan H.G:n opiskelua. Miehen opiskelu kuitenkin jatkui myöhemmin, kun hän sai stipendin Normalin tieteelliseen yliopistoon (en ole varma onko oikein suomennettu). Siellä hän kirjoitti ensimmäisen novellinsa nimeltä The Chronic Argonauts.

Wells meni naimisiin serkkunsa Isabel Mary Wellsin kanssa, mutta pari erosi hänen rakastuttuaan oppilaaseensa Amy Catherine Robbinsiin, jonka kanssa hänellä oli kaksi poikaa George Philip ja Frank Richard. Naimisissa ollessaan Wellsinllä oli suhteita useiden naisten kanssa, kuten syntyvyyden säätelyn kannattaja Margaret Sanger, novelisti Elizabeth von Arnimin ja kirjailija Amber Reevesin. Wellsillä oli Reevesin kanssa yhteinen tytär Anna-Jane.

Omalla ajallaan Wellsin parhaiten myydyin teos oli vuonna 1920 The Outline of History, joka kertoi ihmiskunnan historiasta esihistoriasta nykypäivään. Teoksessa on selvä sosialistinen lataus. Wells pääsi suureen suosioon jo aiemmin, vuonna 1895, kirjoitettuaan Aikakoneen, joka on aikamatkustustarinoiden esikuva. Siinä päähenkilö matkaa rakentamallaan aikakoneella vuoteen 802 701, jossa ihmiskunta on jakautunut rauhallisiin ja yksinkertaisiin eloi-kansaan ja maan alla asuviin Morlokeihin, joilta Eloit saavat kaikki tarvitsemansa hyödykkeet.

H. G. Wells tuli aikakoneen myötä aikansa suosituimpia kirjailijoita Englannissa. Sen jälkeen hän kirjoitti muitakin menestyneitä teoksia, kuten Maailmojen sota, Näkymätön mies ja Tohtori Moreaun saari. Maailmojen sodassa marssilaiset hyökkäävät maapallolle heidän Marssin muututtua asumiskelvottomaksi. Teos muutettoon kuunnelmaksi, mikä aiheutti paniikin kuulijoiden luullessa kuunnelmaa uutiseksi. Näkymätön mies kertoo tiedemiehestä, joka yrittää muuttaa ihmiset näkymättömäksi. Hän onnistuukin tässä, mutta ei saa muutettua itseään takaisin näkyväksi. Tohtori Monroen saari kertoo tiedemiehestä, joka yrittää eläviä olentoja leikkelemällä jalostaa ihmiselämää.

Vähän tuntemattomampi H.G.Wellsin teos on Kuin nukkuja herää. Se kertoo 1800-lukulaisesta Graham nimisestä miehestä, joka vajoaa syvään uneen. Hän herää vuonna 2100, jolloin maailma on muuttunut uusien teknologien, tapojen ja esineiden myötä. Luokkajako on kuitenkin edelleen olemassa. Grahamin on etsittävä oma vakaumuksensa ja etsittävä tietoa voidakseen ottaa kantaa ja vaikuttaa. Olen itsekin lukenut teoksen, mutta sen lukemisesta on aikaa, joten voin antaa vain lyhyen arvion siitä. Pidin teoksesta, vaikka jotkin 1800-lukulaiset ajattelut ärsyttävätkin. Yhtenä esimerkkinä on Grahamin luonnollinen suhtautuminen orjiin.

 Wellsin viimeinen teos oli Mind at the End of Its Tether, joka kertoo ihmiskunnan lopusta. Aiheen synkkyyteen saattoi vaikuttaa kirjailijan heikkenevä terveys. Hän kuoli Lontoossa 13.elokuuta. 1946. Wellsin teokset kuitenkin elävät edelleen. Niistä on tehty myös useita elokuvia, joista nykykatsojalle tunnetuimpia lienee Aikakoneen kaksi versiota ja Tom Cruisen tähdittämä Maailmojen sota. Näkymättömästä miehestä on tehty useampikin elokuva ja hahmo vierailee mm. Herrasmiesliigassa.

Fantasian kliseistä

Joka genressä on kliseensä. Erityisen vahvasti nämä näkyvät fantasiakirjallisuudessa. Tämä ei kuitenkaan ole pelkästään paha asia, sillä kliseitä käytetä yhdestä hyvin yksinkertaisesta syystä: ne toimivat.

Minä olen fantasian ystävä. Tämän sanon heti alkuun. Olen myös valmis myöntämään, että siinä on oma kaavansa, mikä saattaa ärsyttää. Omaan makuuni kliseet ovat silloin, jos ne eivät ole itsetarkoituksellisia, eli kirjasta saa irti jotakin muutakin kuin sen peruskaavan jonka lopputulos on kaukaa nähtävissä. Minä haluan lukea lohikäärmeistä, haltijoista, taikasormuksista yms. Eihän fantasia ole fantasiaa, jos siinä ei ole mitään tuttua. Kliseiden sijaan voisi puhua ominaispiirteistä. Jos jotain on melkein joka fantasiakirjassa, minusta se menee jo ominaispiirteen, ei niinkään kliseen puolelle. Lisäksi termillä on positiivisempi lataus.

Minua itseäni ärsyttää lähinnä yhteen kohtaan käytetyt kliseet, nimittäin päähenkilöön. Ei niinkään se, sattuuko hän olemaan mies vai nainen. Se kuuluu ihan eri aiheeseen. Minusta päähenkilön pitää olla persoonallinen, hieman erilainen kuin muut fantasian päähenkilöt. hahmoissa pitää olla syvyytä, oli kyseessä sitten pää- tai sivuhahmo. Niitä paimenesta kuninkaasti-hahmoja on nähty jo tarpeeksi. Toistaiseksi aika monessa näin ei kuitenkaan ole. Asia haittaa kuitenkin vähemmän, jos kyseessä on ryhmä. Silloin ei tarvitsekaan samaistua juuri yhteen hahmoon.

Toinen minua ärsyttävä asia on fantasian mustavalkoisuus. On pahaa ja on hyvää. Hyvät ovat puhtaasti hyviä, vain hyviä motiiveja omaavia henkilöitä, pahat taas vain pahoja. Onneksi nykyään on aikuistenfantasioita, kuten Tulen ja jään laulut ja Noiturit, joiden maailma on paljon moniulotteisempi paikka. Maininnan ansaitsee vielä yksi ärsyttävä klisee: kuolleista nousseet hahmot. Henkilö kuolee, mutta kuin ihmeen kaupalla se onnistutaan kuitenkin pelastamaan. Yksi tämän kliseen ahkerammista käyttäjistä on R. A. Salvadore.

Fantasiaassa on myös kliseitä, joista pidän, mm. haltiat ja taikamiekat. Haltiat ovat kauniita ja viisaita kuolemattomia ja taikuus, kuten miekatkin ovat aina kiehtoneen minua. Minua kiinnostavat vielä perinteisiä haltioita enemmän mustat haltiat eli drowit.  He ovat mielenkiintoisen katalia.  lohikäärmeet ovat myös mieleeni.

Muissakin kirjallisuuden lajeissa löytyy kliseitä. Miksi fantasia olisi jotenkin poikkeus? Ajatelkaa, romattista hömppää, ilman sitä romanttisuutta tai rikosromaania ilman alkoholisoitunutta poliisia tai alussa tapahtuvaa murhaa. Minäkin pidän kliseiden arvostelusta. Jos kirjaa pitää kirjoittaa ilman kliseitä, mitä siihen laitettaisiin vastikkeeksi? Kliseet ovat hyviä konsteja, joita kaikki käyttävät sen tähden. Kyse ei ole siitä, onko idea käytetty vai ei, vaan siitä, miten sitä osaa käyttää. Tämä ei tietenkään tarkoita, ettei uusikin idea toimisi. Päinvastoin. Vanhaan pitää laittaa jotakin uutta, jotta kirjasta saadaan omanlaisensa.