Maalla on mukavaa-Paitsi, jos olet Komentaja Vimes

Terry Pratcher kirjoitti elinaikanaan harvinaisen hauskoja fantasiaparodioita. Lainasin kirjastosta niistä uusimman, järjestyksessään 29. Niistäjä-nimisen teoksen (englanniksi Snuff). 

Varoitus: Jos et ole lukenut aikaisempia Terry Pratchettin kirjoja, tähänkin voi olla vaikea päästä sisään. Lisäksi on hyvä tietää, että juonipaljastuksia on taas luvassa. Lue siis omalla vastuullasi.

Kaupunginvartioston komentaja sir Sam Vimes on yksi Kiekkomaailman vaikutusvaltaisempia ihmisiä. Ja pelottavampia, jos sattuu olemaan rikollinen. Hän ei kuitenkaan voi tehdä mitään kuin hänen vaimonsa, Lady Sybil, päättää miehenolevan loman tarpeessa. Niinpä he lähtevätkin pienen poikansa Sam Juniorin kanssa Sybillin sukukartanoon, viettämään idyllistä maalaiselämää.

Rikokset kuitenkin näyttävät seuraavan komentajaa hänen olinpaikastaan riippumatta, sillä hän huomaa nopeasti rikoksen merkkejä. Mistä tässä kaikessa on kyse? Ja miten halveksitut hiidet oikein liittyvät asiaan? Niistäjä oli ennen kaikkea hauska kirja, hyvin hauska. Se kuitenkin kävi läpi myös hyvin vakavia aiheita, kuten orjuutta, luokkaeroja ja rasismia. Parodian keinoin tietenkin.

Kirjan asetelma oli mielenkiintoinen, joskaan ei salapoliisijännäreille epätyypillinen. Poliisi törmää rikoksiin lomaillessaan. Se myös antoi tilaa vielä tuntemattomille hahmoille ja syvensi vanhoja. Esimerkiksi Vimesin vaimo Lady Sybil ja hänen Vimesin herrasmiespalvelijansa Willikins ovat jääneet minulle vähän etäiseksi. Saatika Sam Junior. Tämän kirjan myötä pääsin tutustumaan heihin paremmin.

Juoni puolestaan oli taattua Pratchettia ja onnistuikin antamaan kuluneelle asetelmalle uutta puhtia. Siinä oli vain yksi suuri vika, se nimittäin loppui aivan liian aikaisin. Tämä taas tarkoittaa sitä, että kirjan viimeiset sivut jäivät pelkäksi selittelyksi, mikä taas alkoi kyllästyttää minua nopeasti. Varsinkin kuin minua odottaa uusin The Witcher-kirja, joten olen odottanut jo jonkin aikaa.

Terry Pratchett

Minuun vetosi kirjassa juonen lisäksi jokin muukin, nimittäin Terry Pratchettin kirjoitustyyli. Olen pitänyt siitä myös muissa Kiekkomaailma-kirjoissa. Valitettavasti niitä tuskin tulee enää kirjailijan menehdyttyjä kovin paljon. Olen kuullut, että muutama hänen kirjojaan on vielä suomentamatta eli meillä Suomessa saadaan nauttia hänen uusista kirjoistaan vielä vähän aikaa.

Kirjailijan tyylissä on vain yksi valittamisen aihe, jonka tiedän olevan erittäin pieni jo ennen sen kirjoittamista mihinkään ylös: Kiekkomaailma-kirjoissa ei ole lukuja. En tosiaankaan laske kirjan saamia tähtiä sen vuoksi, mutta pidän asiaa silti mainitsemisen arvoisena. Asia vaivasi minua, koska, monen muun tapaan, lopetan lukemisen mieluimmin luvun loppuun. Se vaan on sellainen tapa.

Päähahmona Vimes oli loistava, vaikka hänet kuvattiinkin jo vähän turhankin kaikkivoipana. En kuitenkaan laske sitä hahmon viaksi. Hän oli silti kirjan paras hahmo, vaikkei mutkaan hahmot olleet hullumpia. Päinvastoin. Terry Pratchett, jos joku, osaa hahmokehittelyn mestarillisesti. Toinen suosikkihahmoni oli hänen hämärän ja erittäin vakivaltaisen menneisyyden omaava herrasmiespalvelija Willikins.

Hiisi

Uusien hahmojen lisäksi kirja esitteli myös uuden lajin, Hiidet. Heitä pidettiin enemmän tai vähemmän orjarotuna, ei ihmisinä. Jopa niinkin yleisesti, että hiisien tappaminen ei ole laitonta. Minusta hiidet eivät olleet Kiekkomaailman kiinnostavampia hahmoja, vaikka he toivatkin siihen hyvän lisän. Rasismi, tai tässä tapauksessa lajismi, on aina erittäin tärkeä, ja mielenkiintoinen, teema kirjaan kuin kirjaan.

Yksi Kiekkomaailma-kirjojen parhaista puolista, heti huumorin lisäksi, on se, että roistotkin ovat ihmisiä. Niistäjässä heitä kuitenkin näytettiin suhteellisen vähän, yhtä tiettyä lukuun ottamatta. Se olikin kirjan toinen vika, joskaan ei kovinkaan suuri. Niin sanotusti ”hyvät” hahmot riittivät hyvin. Varsinkaan kuin moniaan heistä ei ollut mitenkään hyviä. Ja varsinkin kuin ei roistoja sentään oltu unohdettu.

Olen aina pitänyt Terry Pratchettin kirjoista, erityisesti niiden mielikuvituksellisesta fantasiamaailmasta. Niistäjäkään tehnyt siinä poikkeusta. Siitäkin huolimatta, että hänen uralleen on mahtunut myös parempia kirjoja. Kirja tempaisi minut mukaansa ja piti minut mukanaan alusta loppuun asti. Ainakin melkein loppuun. Kirja myös jaksoi naurattaa, erityisesti alaviitteiden kohdalla.

Kokonaisuudessa Niistäjä oli siis erinomainen parodia, erinomaiselta kirjoittajalta. Niinpä jos olet siis lukenut kyseisen tekijän kirjoja, ja vielä pitänytkin niistä, suosittelen lukemaan myös Niistäjän. Kirja ansaitseekin täydet viisi tähteä. Sen muutamasta viasta viis.

Jack Reacher pelastaa päivän-Jälleen kerran

Lee Childin Jack Reacher-kirjat ovat suosikkitrillereitäni. Niinpä etsiessäni itselleni sopivaa matkalukemista, käteeni osui sarjan 20. kirja, Make Me.

Luin Make Me:n englannin kielellä, sillä on ostettu saksalaiselta lentokentältä, josta ei tyypillisesti suomenkielisiä kirjoja löydä. Se saattaa vaikuttaa mielipiteeseeni kirjasta, erityisesti arvioidessani kirjailijan kirjoitustyyliä. Lisäksi minun on paras varoittaa taas siitä, että tämä kirja sisältää jonkin verran juonipaljastuksia. Lue siis omalla vastuulla. Nyt pitemmittä puheitta arvostelun pariin.

Jack Reacher pysähtyy Mother's Rest-nimiseen kaupunkiin, sillä hän on kiinnostunut omaperäisesti kaupungin nimen alkuperästä. Siellä hän tapaa naisen, joka erehtyi luulemaan Reacheria saman ruumiinrakenteen omaavaksi kollegaksi. Koska Reacherillä ei ole muutakaan tekemistä, hän päättää auttaa naista, yksityisetsivä Michelle Chania, selvittämään kollegan kohtalon.

Aikuisen miehen katoamisesta alkanut tapaus muuttuu mielenkiintoiseksi hyvin nopeasti, kun kaksikko löytää kadonneelta kollegalta 200 kuolemasta kertovan muistilapun. Siinä on myös tiedetoimittajan puhelinnumero. He huomaavat myös pain, että kaupunkilaiset eivät ota tulokkaita innolla vastaan. Päinvastoin. He haluavat heidät pois kaupungistaan, vaikka väkivalloin. Mitä he oikein yrittävät salata?

Asetelma voi tuntua tutuakin tutummalta. Ymmärrettävästä syystä. Siitä, että entinen sotilaspoliisi matkaa ympäri Amerikkaa ja pelastaa samalla viattomia ihmisiä, ei paljon uutta voi saada. Ei vaikka olisi kuinka hyvä kirjailija. Siitä, onko asia hyvä vai huono voi olla montaa mieltä. Osaa se kyllästyttää, toistuuhan sama kaava melkein joka kirjassa. Niitäkin kirjailijalla on plakkarissaan jo 20.

Osa, joihin minäkin kuulun, puolestaan eivät halua kirjojen muuttuvan turhan paljon. Se nimittäin voisi tehdä kirjoista huonompia. Mitä olisi Jack Reacher-kirja ilman kovaa päähenkilöä, häntä avustavaa melkein yhtä kovaa naista, väkivaltaa ja erityisesti Reacherin rationaalista rikostutkintaa? Niitä kirja tarjoaakin rutkasti. Päähenkilö Reacherkin pysyi Reacheriä. Kirjasarjaa lukeneet tietävät, mitä tarkoitan.

Vannoituneiden kirjasarjan fanien ei siis kannata olla huolissan. Siitäkin huolimatta, että kirjasta löytyy jotain omaakin. Siis tässä kirjasarjassa ei yleisesti. Esimerkiksi tarinaa oli nykyaikaistettu jonkin verran, sillä teknologia tuli esiin paljon aikaisempia kirjoja enemmän. Erityisesti aina kiinnostava Pimeä Verkko sai suuren osan tarinasta. Aihe olikin kiinnostava, vaikka nykyään se löytyy melkein joka jännäristä.

Jack Reacheriä kirjoihin perustuvassa elokuvassa näytellyt Tom Cruise

Kirjasarjan paras piirre on sen päähenkilö Jack Reacher. Arvostan erityisesti hänen rationaalista mieltään. Mies ei ratko ongelmia pelkästään nyrkkien avulla, vaikka niitäkin käytettiin säästelemättä. hahmo osoittautui myös inhimilliseksi, erityisesti tässä kirjassa. Reacher jopa vahingoittui. En laske sitä kirjan viaksi, sillä se teki muuten epäuskottavasta kirjasta vähän uskottavimman.

Pidin myös Michelle Changin hahmosta, vaikka hän olikin kokemukseensa nähden uskomattoman kädetön. Onhan hän sentään entinen FBI-agentti. Hänellä ja Reacherillä oli seksisuhde. Ilmeisesti siksi, että lukijat, varsinkin naiset, näyttävät haluavan sitä. Minusta se oli turha lisä kirjaan, vaikka en mitä käännettä suorastaan vihannutkaan. Varsinkin kuin kaksikko näytti sopivan hyvin yhteen.

Kirjasta löytyi kolmaskin tärkeä, Reacherin puolella oleva hahmo, tiedetoimittaja Ashley Westwood. Hän oli hahmona ihan ok, ei enempää tai vähempää. Hahmo olikin mukana lähinnä tarinallisten elementtien takia. Hän sai juonen liikkumaan eteenpäin. Juonta eteenpäin laittoi myös kaiken alulle pannut Keever, joka kuitenkin kuoli jo ensimmäisessä osassa. Niinpä häneen ei oikein päässyt tutustumaan.

Kirjan roistot osoittautuivat pettymyksiksi. He olivat juuri samanlaisia kuin melkein kaikissa muissakin Jack Reacher-kirjoissa, eikä heillä siten juuri ollut omaa persoonaa. Toki muitakin hahmoja kirjassa esiintyi, kuten mielihyvää tuntemaan pystymätön nuori mies ja rikas hienostoalueella asuva perhe.En kuitenkaan mene heihin sen enempään. He kun eivät ollut mitenkään mainitsemisen arvoisia.

Make Me loppui samalla tavalla kuin muutkin saman sarjan kirjat, lopputaisteluun. Se ei liene kenellekään sarjaa vähääkään lukeneelle ollut mikään yllätys. Mother’s Restin salaisuus puolestaan oli, ainakin minulle. Se on yksi syy, miksi pidin siitä niin paljon. Lisäksi se kävi järkeen ja oli hieman tavallista synkempi ja siten myös mielenkiintoisempi. kuitenkin kävi järkeen.

Kirjan lopussa selvisi myös kaupungin nimen arvoitus, mutta loppuen lopuksi se ei ollut kovinkaan ihmeellinen. Itseasiassa unohdin sen jo. Sen sijaan minulle jäi epäselväksi, miksi kirjan nimi on Make Me. Se ei liittynyt juoneen tai mihinkään muuhunkaan juuri millään tavalla. Minun on kuitenkin sanottava, että nimi kyllä sopii juuri tämän kaltaisille kirjoille.

Lee Child kirjoittaa

Vaikka pidinkin suurimmaksi osaksi kirjasta, paljonkin, siinä oli luonnollisesti myös omat huonot puolensa. Pelkäksi ylistykseksi tämä arvostelu ei siis jää. Huonoista puolista ensimmäinen liittyy hahmojen puheeseen, joka kuulostaa samalta olipa hahmo kuka tahansa. Joskus olikin vaikea tajuta, kuka olikaan milloinkin äänessä. Toinen huono puoli liittyi loppuun, joka tuntui kiireessä kirjoitetulta.

Kirjaan lopusta, alkuperäisen tarinan päätyttyä, löytyi vielä Small Wars- niminen Jack Reacher-novelli. Sen tarina sijoittui 80-lukunloppuun eli aikaan, jolloin Reacher vielä työskenteli armeijan leivissä. Tarinassa armeijan salaisia neuvotteluita hoitanut rikas naissotilas löytyi kuolleena kallista Porche-merkkisestä autostaan. Reacherin piti luonnollisesti selvittää, kuka hänet oli oikein tappanut ja miksi.

Asiaan liittyi uhrin salainen työ, tekijän suuret jalat sekä teosta syyttä pidätetty erakoitunut musta mies. Tapaus oli riittävän mielenkiintoinen pitämään kiinnostustani yllä loppuun asti. Varsinkin, kuin siinä mentiin vähemmän tunnettuun Reacherin nuoruusaikoihin. Pidin erityisen paljon kahdesta asiasta: Reacherin vahvasta ja persoonallisesta naisavustajasta sekä yllättävästä lopusta.

Make Me oli vahva Jack Reacher-kirja. Pidin tuotteesta, niin sanoakseni. Siinä oli kuitenkin jotain vakavia vikoja, minkä vuoksi se ei ansaitse täysiä viittä tähteä. Neljä ja puoli tähteä. Eli erinomainen arvosana kuitenkin.

Muistinsa menettänyt tatuointiensa arvoitusta selvittämässä

Viimeksi arvostelin toisen kohtuullisen uusista sarjoista, Quanticon. Lupasin arvostelun yhteydessa arvostelevani agenttijännäri Blindpotin. Tässä se arvostelu tuleekin.

JUONIPALJASTUKSIA LUVASSA!!! Varoitan sen jo tässä vaiheessa. Jos haluat välttää niitä kuin ruttoa, sinun kannattaa harkita tämän tekstin lukemista uudemman kerran.

Lähes kauttaaltaan tatuointien peitossa oleva ja muistinsa menettänyt Jane Doe (Jaimie Alexander) löytyy New Yorkin Times Squarelta, sullottuna urheilukassiin. Naisen arvoitus jää FBIA:n käsiin. Kehottaahan kassista löytynyt teksti soittamaan kyseiselle järjestölle. Lisäksi Yhteen tatuoinnista on kirjoitettu FBI:n huippuagentin, Kurt Wellerin (Sullivan Stapleton), nimi.

Tatuoinneista paljastuu muutakin. Ne nimittäin auttavat rikosten ratkaisussa. Miten tatuointeihin on laitettu tietoja vielä tekemättömistä rikoksista? Kukaan ei tiedä. Varsinkaan Jane itse. Se ei ole ainut Janeen liittyvä arvoitus. Jane nimittäin omaa melko vaikuttavat taistelutaidot. Niin he, ja FBI:n pelkästään siihen koottu tiimi, selvittävät Janen arvoitusta ja samalla lukuisia rikoksia tatuointi kerrallaan. 

Blindspot lainailee häpeättömästi muilta sarjoilta, aivan niin kuin Quanticokin. Siitä tulee mieleen muun muassa Alias, Jason Bourne-kirjat sekä The Blacklist. Juoni muistuttaa eniten viimeksi mainittua, vaikkei siinä tietääkseni muistinmenetystä olekaan. En voi edes sanoa, että sarjassa olisi hirveästi mitään omaa. Onneksi lainaukset ovat sentään kohtuullisen taiten tehtyjä. Sarja lainasi parhaimmilta, ei huonoimmilta.

Samaan aikaan katsomani Quantico pieksi paremmuudellaan sarjan mennen tullen ja vielä palatessakin. Se ei kuitenkaan tarkoita sarjan olevan huono. Itseasiassa olen nähnyt, ja seurannutkin, huonompia sarjoja, kuten Syfyn uutta scifisarjaa Hunteria. Blindspot onki aivan katsottava sarja. Siitäkin huolimatta, että sarjalla on yksi suuri heikkous. Nimittäin harvinaisen yksiulotteinen agentti Weller.

Sarjan sivuhahmot eivät juuri ollut sen parempia. Päinvastoin. He olivat olemassa vain, koska hahmoja nyt vaan pitää olla enemmän kuin kaksi. Poikkeuksena ryhmän tiedenainen Agentti Patterson (Ashley Johnson), joka vastasi lisäksi sarjassa ainoana humoristisesta annista. Myös ryhmän johtajasta, Bethany Mayfairista (Marianne Jean-Baptiste) kehkeytyi lopulta mukiinmenevä hahmo.

Suurin osa Blindspotin rikoksista eivät olleet juuri hahmoja omaperäisempiä, päinvastoin. Kyllä niitä sentään jaksoi yhden jakson verran seurata. Onneksi muutama jakso teki hyvän poikkeuksen sääntöön. Pidin erityisesti sarjan alussa nähtävästä aarrejahdista. Niinkin paljon, että se sai minut jatkamaan sarjan katsomista, vaikka olinkin ollut kahden vaiheilla asiasta jo jonkin aikaa.

Myös jakso, jossa Jane ja Weller esittivät toistensa kanssa naimisissa olevaa salamurhaajapariskuntaa, oli laaturikossarjaa. Finaali oli tietenkin omaa luokkaansa myös. Siitä ei puuttunut juonen käänteitä, vaikka kovinkaan moni asia ei onnistunut suorastan yllättämään minua. Uskoiko kukaan Janen olevan Taylor Shaw? Muuten sarja jäi keskenkertaiselle tasolle. Eli ei hyväksi, mutta ei huonoksikaan.

Sarjasta puuttui jotain tärkeää. Nimittäin keveys, minkäänlainen. Huumoria siinä ei juuri ollut, muutamaa hyvin lyhyttä kohtaa lukuun ottamatta. sarja ottikin itsensä aivan turhan vakavasti. Se ansaitseekin siitä ison miinuksen. Katson kyllä vakavimpiakin sarjoja, kuten GOT, mutta niiden tyyli on muutenkin erilainen. Tällaisille sarjoille pinoinen hauskuus on melkeinpä välttämättömyys. 

Sen sijaan toimintaa sarjasta ei puutu. Roistoja kiinniottamisesta läski tummuu itse kullakin. Mitään erikoista toimintakohtauksissa ei ole, ei tyylillisesti tai mitenkään muutenkaan. Niitä löytyykin joka rikossarjasta. Sillä erolla, että jotkin niistä ovat paremmin tehtyjä. Asiaa parantaa se, että Jaimie Alexanders on hyvä juuri toiminnassa, nähtiinhän se jo Thorissa.

Blindspot ei ole hullumpi sarja. Jos sellaiset sarjat kuin The Blacklist tai Alias ovat mieleen, sitä kannattaa ainakin vilkaista. Sarjalla kestää kuitenkin aikansa päästä parhaimpiinsa. Kolme tähteä.

FBI-akatemiassa kuhisee

Tajusin juuri, että minulta puuttuu arvostelut kahdesta jokunen aika sitten loppuneesta uudesta sarjasta: Quanticosta ja Blindspotista. Päätin aloittaa hieman paremmasta Quanticosta. 

Juonipaljastuksia taas luvassa! Lue siis omalla vastuulla. Yritän kuitenkin pitää ne mnimistä, joten uskoakseni tätä tekstiä voi lukea ennen sarjan katsomistakin. 

Alex Parrish (Priyanka Chopra) valmistui vähän aikaa sitten vaativasta FBI-akatemiasta, Quanticosta. Työelämä alkaa kuitenkin hyvin epäsuotuisissa merkeissä, sillä nainen lavastetaan satoja ihmisiä tappaneen pommi-iskun tekijäksi. Niinpä naisen tavoitteeksi jää puhdistaa maineensa. Se onnistuu vain löytämällä oikea tekijä, samalla kuin yrittää välttää kiinnijäämistä entisten kollegoidensa käsiin.

Hän tietää vain sen, että kyseisen iskun tekijä on ollut Quanticossa samaan aikaan hänen kanssaan. Se ei tee hänen tehtävästään yhtään helpompaa, sillä kaikkien Quanticossa opiskelevien, ja miksei opettavienkin luurangot riittäisivät ainakin yhden hautausmaan täyttämiseen. Näitä luurankoja päästään selvittämään takaumien muodossa, jotka sijoittuvat koko koulutuksen ajaksi. 

Onko tekijä karismaattinen etelän neito Shelby Wyatt (Johanna Braddy), FBI-agentin pettymykseksi jäänyt poika Caleb Haas (Graham Roghers), toisiaan esittävät kaksoset Nimah ja Naima Amin (Yasmine Al Massri), juutalainen salaperäisen menneisyyden omaava Simon Asher (Tate Ellington) vai kenties entinen merisotilas Ryan Booth (Jake McLaughlin)? Vai joku ihan muu? Vaikka Alex itse?

Quanticoa on vertailtu Greyn anatomiaan ja muihin Shonda Rhimeksen sarjoihin. Sille onkin annettu vaihtoehtoisia nimiä, kuten ”How to Get Away With Terrorism” ja ”Grey’s Academy”. Ymmärrän vertauksen oikein hyvin, sillä sarjoissa on jotain samaa. Siitäkin huolimatta, että Rhimes ei ole ollut missään tekemisissä Quanticon tekemisen kanssa. Quanticossa on silti jotain omaakin.

Vaikka olenkin kriitikoiden kanssa samaa mieltä, niin minulle tuli Quanticosta mieleen eräs toinen saman kanavan sarja, Olipa Kerran. Genre on ehkä eri, mutta tyylistä löytyi paljon samaa. Varsinkin runsaan takaumien käytön suhteen. Niitä käytetään kummassakin sarjassa runsaasti. Minkään muun sarjan suoraksi kopioksi Quanticoa ei kuitenkaan voi sanoa. Siinä on jonkin verran omaakin.

Se muistuttaa kyllä muita sarjoja, muttei yhtään enempää kuin muutkaan uudet sarjat. Juoni ei ehkä ollut omaperäisin mahdollinen- Omaperäisyys ei kuitenkaan ole niin tärkeää kuin se, miten tarina kerrotaan. Quantico onnistuikin kertomaan tarinan taiten. Se sai minut kiinnostumaan Alexista ja hänen kohtalostaan. Ja sarjan perusmysteeristä eli siitä, kuka paljastuukaan pommi-iskun tekijäksi.

Quanticolla oli kaksi suurta vahvuutta: Ensimmäinen, ja se tärkeämpi, niistä oli karismaattinen pääosanesittäjä. Bollywood-tähti ja entinen Miss Maailma Chopra sai tehtyä hahmostaan helposti miellyttävän katsottavan. Muukin kuin ulkonäkönsä puolesta. Häntä olikin helppo kannustaa. Plussana mainittakoon vielä, että Alex oli Amerikan intialainen. 

Toinen vahvuus olikin fiksu takaumien käyttö. Takaumat eivät ole enää mitenkään uusi asia. Itseasiassa niitä on käytetty kyllästymiseen asti. Aina niihin ei olisi edes tarvetta. Quatico teki asiassa poikkeuksen. Takaumat olivat tärkeä osa sarjaa, ei pelkästään turhaa täytettä. Niistä selvisi paljon päätarinan kannalta tärkeää ja tarjosivat siitä pienen hengähdystauon. Päätarina kuin äityi välillä aika hektiseksi.

Olen luetellut lähinnä sarjan huonoja puolia. Nyt on huonojen aika. Niitäkin sarjassa riittää, onneksi vähemmän kuin hyviä. Yksi huonoista puolista oli hahmojen suuri lukumäärä, niistä oli melkein mahdoton pitää lukua. Toinen huono puoli liittyy sarjan kestoon. se olisi ollut paljon parempi, jos siinä olisi ollut vain kymmenkunta jaksoa, korkeintaan kolmetoista. Ei sillä, että nytkään huono olisi ollut.

Päähenkilö Alex Parrish oli hahmoista paras. Niin kuin tulikin jo mainittua. Pidin myös Simonista sekä Nimah ja Raina Aminista). Hahmoista tylsimpiä olivat perusmies Ryan (Jake McLaughlin) ja kultalusikka suussa syntynyt kuuluisan FBI-agentin poika Caleb Haas (Graham Rogers). Eniten inhosin viinaanmenevää ja Alexiin ihastunutta Liamia (Josh Hopkinsin). Jo ennen lopun yllätyskäännettä. 

Muut eivät nousseet mitenkään erityisesti esiin paremmuudellaan tai huonoudellaan, vaikka kaikista löytyi yllättäviä puolia, niin kuin tämän tyyppiseen sarjaan kuuluukin. Toki aina voi kysyä, miten noin synkkiä salaisuuksia omaavat oikein ovat päässet FBI:hin. eikö niillä ole aika tarkka valintaprosessi? Ei FBI:hin nyt kuka tahansa voi päästä. Vai olenko muka väärässä?

Loppuratkaisu onnistui yllättämään. Se myös kävi järkeen. Ja samalla päätti sarjaa koskevan mysteerin. Sarjasta tulee toinenkin kausi, joka keskittyykin CIA:n salaisuuksiin. En nyt suorastaan voi sanoa odottavani kautta, mutta katson sen melko varmasti. Minulle jäi sarjasta sen verran hyvä maku suuhun. Itseasiassa parempi kuin seuraavaksi arvostelemastani Blindspotista.

Kokonaisuudessaan Quantico oli erinomainen sarja. Ehdottomasti toisen kautensa arvoinen. Sanoinkin joskus, että se oli paras uusi sarja sitten iZombien. Sen jälkeen on tullut muutama erinomainen sarja, joten en tiedä pitääkö tämä enää paikkansa. Annan sarjalle kuitenkin Neljä ja puoli tähteä.

Amerikkalainen pikkukaupunki kohtaa periamerikkalaisen ongelman-Ihmisiä valtaavat demonit

Vaikka yliluonnollinen genre kuuluukin suosikkeihini, demonien manaamiseen keskittyneet elokuva ja tv-sarjat eivät. Siihen on kuitenkin tullut se kuuluisa yksi säännön vahvistava poikkeus, Outcast.

Outcast perustuu samannimiseen, Robert Kirkmanin (The Walking Dead) ja Paul Azacetan, sarjakuvaan. Omalta kohdaltani sarjakuvaversio ovat kuitenkin lukematta. Niinpä en käsittele sitä tässä arvostelussa. Tämä arvostelu sisältää taas juonipaljastuksia. Lue siis omalla vastuulla.

Rome, West Virginia. Kyle Barnes (Patrick Fugit) asuu vanhassa kotitalossaan, joka on täynnä traumaattisia muistoja. Demonit eivät jätä häntä rauhaan. Niin henkiset kuin fyysisetkään. Kylen äiti (Julia Crockett) pahoinpiteli Kyleä. Kunnes jotain omitusta tapahtui ja nyt hän makaa kuitenkin koomassa. Se, ja lähimenneisyydessä tapahtunut vaimon pahoinpitely, tekivät Kylesta ulkopuolisen, Outcastin.

Hänestä välittää vain muutama ihmistä, joihin kuuluu muun muassa hänen kasvattisiskonsa Megan (Wrenn Schmidt). Kukaan ei tiedä, että tapahtumille on yliluonnollinen selitys. Demonit valtasivat sekä Kylen äidin, että vaimon. Demonit vaikuttavatkin ottaneen miehen läheiset kohteekseen tarkoituksella. Syyllä on jotain tekemistä hänen ”erikoiskykynsä” kanssa. Hän osaa manata demoneita verensä avulla.

Kylen läheiset eivät kuitenkaan ole ainoita manaamisen kohteeksi joutuneita, vaan muutkaan Romen asukkaat eivät ole turvassa. Asiaa yrittää parantaa pastori Andersson (Philip Glenister), manaamisia suorittava, uhkapeliä ja juomista harrastava, pappi. Koska pappi onnistuu tehtävässään vaihtelevalla menestyksellä, hän tarvitsee Kylen apua. Niin vaikea kuin sitä onkin myöntää.

Juoni ehkä kuulostaa kliseisemmältä ja ennalta-arvattomammalta kuin se on. Onhan manaamisia nähty ennenkin. Vakuutan kuitenkin, että sarja ei kulje jo moneen kertaan kuljettuja polkuja. Vaikka alussa voikin vaikuttaa siltä. Tietenkin genreä vähemmän katsoneena, minulla ei ole selkeää käsitystä siitä, minkälaisia ne polut oikein ovat. Joten minuun ei kannata luottaa täysin tässä asiassa. 

Minun on pakko myöntää, etten innostunut Outcastista etukäteen. Näin mainokset ja ajattelin voivani katsoa siitä jakson tai pari, mutta muuten tuskin ajattelin koko sarjaa. Suurin syy tähän oli yksinkertaisesti se, ettei ns. maanaamis-genre ole koskaan houkutellut minua. Uskonnolliset aiheet kun eivät yleensä kiinnosta minua. Ainakin, jos niitä kuvataan turhan ”raamatullisessa muodossa”.

Katsoin kuitenkin sarjan ensimmäisen jakson. Pidin siitä, paljonkin. Koukkuun en kuitenkaan jäänyt. Enkä ole siellä nytkään. Katson kyllä jo varmistuneen toisen tuotantokauden. En kuitenkaan odota sarjan paluuta kuin kuuta nousevaa. Ilokseni voin myös sanoa, että uskonnolliset elementit eivät olleet liikaa esillä sarjassa, vaan muun muassa demonien kuvauskin poikkeaa mukavalla tavalla perinteisestä.

Outcast oli siten harvinainen yliluonnollinen sarja, että se oli paikoittain jopa oikeasti pelottava. Syy on yksinkertainen. Se jättää paljon ihmisen oman mielikuvituksen varaan, mikä puolestaan onnistuu luomaan kauhukuvia paljon televisiota tehokkaammin. Muutenkin se tarjosi ehdottomasti katsomisen arvoista viihdettä. Varsinkin toteutuksen ollessa juuri niin hyvää, kuin voisi olettaakin. 

Hyvä esimerkki ongelmasta.

Sarjassa oli vain yksi suuri vika: Joskus kuvaus oli liian pimeää, enkä nähnyt kaikkea ruudulla tapahtunutta. Tämä näkyi erityisesti kauden viimeisissä jaksoissa. Jos haluan käyttää vain kuuloaistiani, niin ostan äänikirjan. Onneksi vika ilmeni vain muutamassa kohdassa. Toki sarjasta löytyi myös pienempiä vikoja, mutta ne eivät haitanneet minua läheskään yhtä paljon. 

Päähenkilö Kyle ei ollut yhtään hullumpi hahmo. Häneen olikin helppo samaistua, vaikka tuskin kovinkaan moni on kokenut saman kuin hän. Hän sai lisäksi ainakin minun sympatiat puolelleen. Päähahmona hän ei varsinaisesti tarjonnut mitään uutta auringon alla, mutta toisaalta olen nähnyt häntä paljon stereotyyppisempiäkin sankareita.

Toinen pitämäni hahmo oli Megan. Hänellä oli onneksi oma, vatsa loppua kohden pääjuoneen liittyvä, juonensa. Juoneen liittyi myös Meganin poliisiaviomies Mark (David Denman), josta en pitänyt ensimmäisissä jaksoissa. Loppua kohden hänkin onnistui voittamaan minut puolelleen. Kylen vaimo Alison (Kate Lyn Shell) jäi vähälle huomiolle, mutta hänellekin tapahtui mielenkiintoista kehitystä sarjan edetessä.

Inhosin pastori Anderssonia. En usko, että kovinkaan monen sarjaa seuranneen pitää kysyä, että miksi. Niille jotka eivät sarjaa seuraa tiedoksi, että hän piti kiinni turhan itsepäiseksi omasta, vääräksi osoittautuneesta näkökannasta ja vihasi Kylea vain siksi, että hän osasi demonien manaamisen häntä paremmin ja se otti liikaa ylpeyden päälle.

Pääpahiksena toimi demoni Sidney (Brent Spiner). Hän olikin sarjan arvoinen vastustaja. Maailman parhaan roiston tittelistä hän ei kuitenkaan kisaa. Hänellä on apunaan paikallisen lesken poika Aaron (C.J. Hof), joka nousi heti eniten vihaamakseni hahmoksi. Lähinnä siksi, että hän kohteli äitiänsä, Patriciaa (Melinda McGraw), erittäin huonosti.

Outcastin finaali oli huippuluokkaa. Voisin jopa sanoa sen olevan sarjan paras jakso, ainakin tähän asti. Erään henkilön mahdollinen kuolema ilahdutti minua erityisen paljon. Se tarjosi myös mielenkiintoisen cliffhangerin, joka kyseenalaistaa monta asiaa liittyen sarjan maailmaan. Se ei solminut ihan kaikkia langanpäitä yhteen, muta onneksi sarjalla on vielä aikaa. Tuleehan siitä ainakin vielä toinen kausi.

Kokonaisuudessaan Outcast oli laadukas sarja. harvinaisen hyvä genrensä tuote. Pidin kyllä sarjasta, mutta en suorastaan rakastanut sitä. Neljä tähteä.

Buffya uusintakatsomassa-Ties kuinka monetta kertaa

Buffy Vampyyrintappaja on yksi kaikkien aikojen suosikkisarjoistani. Olenkin katsonut sen kaikki jaksot enemmän kuin kerran. Nyt kerron, mikä sarjassa oikein kiehtoo ja samalla arvostelen sen lyhyesti.

Varoitus: juonipaljastuksia luvassa. Jälleen kerran. Jos niitä, siksi voisi sanoa. Onhan Buffy jo vanha sarja. Tv-sarjojen mittapuulla melkeinpä vanha kuin taivas. Toinen varoitus liittyy minuun. Olen sarjan fani, ainakin jonkinlainen. Niinpä tästä tekstistä ei tule kriittisintä mahdollista.

Aloitan luonnollisesti kertomalla, mistä sarjasta on oikein kyse. Buffy Vampyyrintappaja kertoo Buffy Summerssista (Sarah Michelle Gellar), jonka kohtalona on taistella vampyyrejä, demoneita ja muita pimeyden voimia vastaan. Apunaan hänellä on vahtii ”valvoja” Giles (Anthony Steward Head), noita Willow (Alyson Hannigan) ja hauska Xander (Nicholas Brendon).

Buffy Vampyyrintappaja perustuu samannimiseen elokuvaan, joka ei menestynyt mitenkään hyvin.Syy tähän on yksinkertainen. Se ei ollut kovin hyvä. Ideansa elokuva, ja myöhemmin sarja, on ottanut suoraan kauhuelokuvista. Niissähän kaunis tyttö, yleensä blondi,joutuu milloin minkäkin hirviön avuttomaksi uhriksi. Buffyn luoja Joss Whedon mietti kuitenkin, että entä jos se tyttö taistelisikin takaisin.

Kuvauksen perusteella Buffyn voisi ajatella olevan naisia feministiseksi sarjaksi. Monet sanovatkin. Siitä on tehty jopa tutkimus, jos toinenkin. Sitä se on minustakin. En pidä tätä pahana asiana, varsinkin kuin teema ei ole liian näkyvästi esillä. Se ei myöskään jää sarjan ainoaksi sisällöksi. Sarjaa on kuitenkin turhaa ajatella pelkästään tyttöjen sarjana. Siitä löytyy jotain myös pojille ja miksei miehillekin. 

Mikä tekee Buffy Vampyyrintappajasta hyvän? Jopa niin hyvän, että ostin sarjan kaikki kaudet DVD:nä (Älä tuomitse, se oli ennen Netflixiä.). Ensinnäkin siinä on aimo annos toimintaa ja huumoria. Lisäksi sarjan hahmot ovat omaa luokkaansa. Asiaa auttaa vielä sarjan hahmoille tyypillinen puhetyyli, jollaista ei ole missään muualla. Hahmojen kehityskin ansaitsee kiitosta, ja paljon.

Siinä on paljon yliluonnollisia piirteitä, kuten vampyyreja, demoneita, noitia, taikuutta, kirouksia ja muuta vastaavaa. Eli kaikkea sitä, minkä suuri fani itse satun olemaan. joiden suuri fani minä olen. Se on varmasti helppo huomata. Jos ei muuten, niin minun katsomieni elokuvien ja tv-sarjojen tai lukemieni kirjojen perusteella. Sillä on luonnollisesti oma osansa siinä, miksi pidän sarjaa niin hyvänä.

Mitenkään pelottava sarja ei kuitenkaan ole. Toisin kuin voisi luulla. Onhan siinä paljon kauhuun viittaavaa. Tämä voi, olla hyvä puoli joillekin, mutta huono joillekin toiselle. Itse en ole suuri kauhufani, joten minulle asia on pelkkää plussaa. Itse pidän enemmän Supernaturalin tyylisestä kauhu-sarjasta, jota kauhun harrastajat tuskin edes kauhuksi kutsuisivat.

Sarjasta on tehty seitsemän kautta tv:n puolelta. Sarja jatkuu vielä sarjakuvan muodossa. olen lukenut sarjakuvista vain yhden, niiden huonosta saatavuudesta johtuen. Siksi käsittelen vain tv-sarjan tapahtumia. Sarjasta on tehty myös Spin off, Angel. Sekin kannattaa katsoa. Olen kuullut, että sarjan tekijät suunnittelivat myös Faith-spin offia. Sitä ei kuitenkaan tullut. Valitettavasti.

Kerron nyt lyhyesti mielipiteeni buffy Vampyyrin tappajan tv:ssä nähtävistä kausista. Mielestäni paras oli kolmas, mutta viideskin tuli hyvänä kakkosena. Rakastin toki muitakin sarjan kausia. Jopa kaikkein huonointa eli seitsemättä kautta. En tiedä, kumpi olisi toiseksi huonoin. Ehkä kuudes. Vaikka neljännessäkin kaudessa oli omat huonot puolensa, kuten Aloite ja harvinaisen epäkiinnostava pääpahis, Adam.

Sarja oli parhaimmillaan kakkos, kolmos, nelos ja viitoskaudella. Pidin kyllä ykköskaudestakin. Paljonkin. Sarja ei vaan vielä ollut päässyt parhaimpaansa. Kahden viimeisen kauden tunnelma vaihtui liian kauas sarjan alkuperäisestä. Toki Buffyn viimeisetkin kaudet olivat laatutelevisiota ja niistä löytyi jopa suosikkijaksonani. Ne eivät vaan pärjää vertailussa aikaisempien kausien kanssa. 

"Herrasmiehet" jaksosta The Hush

Lempijaksoja on vaikea valita. Niihin kuuluu kuitenkin muun muassa, aidosti pelottava ”Hush”, Buffyn äidin kuolemasta kertova ”The Body”, Faithin esittellyt ”Faith, Hope & Tricks”, ruumiinvaihto-jakso "Who Are You", Taran perheestä kertova ”The Family” Faith-keskeinen ”Bad Girl”, kaikki Halloween-jaksot sekä tietenkin sarjan ainut musikaalijakso "Once More, with Feeling".

Kaikista huonoin jakso oli neljännen kauden finaali "Restless". Se oli yksinkertaisesti liian outo, jopa minulle. Muita inhokkijaksoja minulla ei juuri ollut. Toki jaksojen taso vaihteli, mutta olen katsonut ne kaikki moneen kertaan. Vain seitsemännen kauden jaksot ovat jääneet vähemmälle katselukerralle. Ne eivät vain iske aikaisempien kausien lailla. 

Lempikausista ja jaksoista voidaankin mennä luontevasti lempihahmoihin. Niitä olivat muun muassa Willow, Tara (Amber Benson), Faith (Eliza Dusky), Spike (James Marchal) ja Giles. Erityisesti Faith. Anyakin oli hauska lisä sarjaan. Tietenkin pidin myös itse sarjan päähenkilöstä, Buffystä. Jopa pahikset olivat viihdyttäviä. Paras pahis oli Pormestari Wilkins (Harry Groener), toiseksi paras Glory (Clare Kramer).

Inhokkihahmoni on Warren (Adam Busch), eikä vain siksi, että hän tappoi Taran. Toinen inhokkini oli sarjassa ensimmäisestä kaudesta kolmanteen kauteen. Nimittäin Rehtori Snyder (Armin Shimerman). Veikkaan, että hyvin moni on kanssani samaa mieltä, vaikka hahmo ei varsinaisesti paha ollutkaan. Voisin luetella hahmoja enemmänkin ja kertoa mielipiteeni heistä, mutta kukaan ei jaksaisi sellaista.


Hahmoihin liittyen Buffy Vampyyrintappaja ansaitsee erikoiskiitosta vielä yhdestä asiasta: Hyvin kuvatusta,  naisparista, Willowista ja Tarasta. Heidän suhteensa tuntui luonnolliselta. Samoin Buffyn ja kumppaneiden suhtautuminen siihen.

Tänään asia ei ehkä tunnu kummoiselta, mutta täytyy muistaa sarjan tulleen erillaisena aikana. Silloin samaa sukupuolta olevia pareja ei juuri ollut. Sitä paitsi viihdeteollisuudella on vieläkin parantamista, mitä tule LBGT-ihmisiin.

Annan vielä eri kausille numerot erikseen. tällä kertaa käytän paljon laajempaa, kymmenen pisteen taulukkoa. Kakkonen, kolmonen ja vitonen ansaitsevat täydet kymmenen. Ykkönen ja nelonen yhdeksän. Kuutoskausi kahdeksan ja seitsemäs seitsemän.

Kokonaisuudessaan, kaikki jaksot mukaan luettuna Buffy Vampyyrintappaja on erinomainen sarja, yksi parhaista. Jos ei jopa paras. Se saakin minulta viisi tähteä. Tai kymmenen. Riippuen arvosteluasteikosta.

Satuhahmot Storybrookea ja taikuutta pelastamassa

Olipa Kerran-sarja lopetti juuri viidennen kautensa. Katsoin sen jo kauan aikaa sitten, mutta arvoastelu on vain viivästynyt, monestakin syystä. Nyt arvostelen kauden loppuhuipentuman.

En kerro läheskään niin tarkkaan viimeisten jaksojen tapahtumista, kuin aikaisemmissa arvosteluissani. Keskityn lähinnä arvosteluosuuteen. Otan tietenkin taas tapani mukaan yksittäisiä tapahtumia esiin, joten luvassa on rutkasti juonipaljastuksia. Niin kauden viimeisistä jaksoista kuin koko kaudestakin.

Vaikka annan luonnollisesti lopuksi jonkun loppukaneetin koko kaudesta, tämä arvostelu keskittyy enimmäkseen kauden kolmeen viimeiseen jaksoon nimeltään: "Last Rites", "Only You" ja "An Untold Story". Jaksoista ensimmäinen lopetti Alamaailma-storylinen. Kaksi viimeistä jaksoa sisälsi puolestaan kauden kaksiosaisen finaalin eli ne sulkivat aukinaisia langanpäitä ja esittelivät uuden uhka. 

Ennen viidennen kauden päättymistä sankarimme olivat kovan haasteen edessä: Heidän piti voittaa Jumala Haades. He onnistuivatkin tehtävässään. Jopa niin hyvin, että Zeus päästi palkinnoksi Koukun takaisin elävien kirjoihin. Haadeksen onnistui kuitenkin sitä ennen tappaa Robin Hoodin, mikä tuottaa mahdollisesti ongelmia. Tuleeko Reginasta taas Paha Kuningatar?

Haadeksen voittamisen jälkeenkään lepäämiseen ei ole aikaa. Rumplel yritti käyttää olymposlaista kristallia omien voimiensa kasvattamiseen. Hän tarvitsisi voimia pelastaakseen Bellen unikirouksesta. Sankarimme saivat estettyä yrityksen, mutta ongelmat eivät loppuneet siihen. Henry vei kristallin Rumplelta ja lähti Violetin kanssa retkelle, jonka ainoa tarkoitus taukuuden poistaminen maailmasta. 

Onhan se tuottanut hänen perheelleen paljon pahaa. Henryn toimet pakottavat niin Emman, Reginan kuin Rumplenkin lähtemään poikansa. Vain kahdella edellä mainituissa oli hyvät mielessään. Muillakin sankareilla oli kädet täynnä työtä. He joutuivat itselleen vieraaseen maailmaan, autettuaan Camelotin asukkaat omaan maailmaansa. Heidän pitää keksiä, miten pääsisi takaisin kotiin.

Aloitan arvostelun jaksosta, joka näytettiin järjestyksessään ensimmäisenä eli Last Ritesistä. Luonnollisesti. Ensimmäiseksi hyviin puoliin. Pidin siitä, että Arthur kuoli jaksossa, tehden silti vielä oman osansa Hadeksen tuhoamisessa. Pidin myös siitä, että Zelena oli se, joka tappoi Hadeksen. Ei-perinteiset sankarit ovat toki pelastaneet päivän ennenkin. En muista edes, milloin viimeksi se kunnia kuului Charmingeille.

Sitten huonompiin. En varsinaisesti kuulunut Robini faneihin, mutta en minä häntä tappaakaan halua. Eikö Regina saa koskaan onnellista loppua? Asia oli päinvastoin Koukun kohdalla. Minulla ei ole mitään häntä vastaan, mutta miksi hänet piti saada välttämättä takaisin. Varsinkin niin epäuskottavalla tavalla. odotin, että se olisi tapahtunut vasta kauden finaalin lopussa, muuten asia ei yllättänyt minua millään lailla.

Nyt finaalijaksoihin. Arvostelen ne yhdessä, sillä ne keskittyvät omaan, muusta kaudesta erillisen tarinaansa. Tietenkään sarjan tekijät eivät ole unohtaneet aikaisemmin tapahtuneita asioita, vaikka katsojasta joskus niin tuntuukin. Ainakin jo vähän turhankin kriittisten sellaisten. Tekijöiden puolesta on sanottava, että sarja on pyörinyt lian pitkään, jotta kukaan voisi muistaa kaikkea siinä tapahtunutta.

Toinen sarjaan liittyvä valituksen aihe sen taipumus kierrättää samoja tarinoita yhä uudestaan ja uudestaan. Käytännössä samalle juonelle laitetaan joskus vain uudet vaatteet, kuten keisarille konsanaan. En puolustele tätä mitenkään. Itseasiassa päinvastoin. Se on ehdottomasti sarjan huonoimpia puolia. Siitä voisi tulla vaikka miten hyvä, jos sarjan tekijät vaivaantuisivat keksiä jotain ennen näkemätöntä.

Merkittävintä kauden finaalijakoissa oli uppo-outo Kertomattomien Tarinoiden Maan, (englanniksi The Land of Untold Stories. Sieltä tulee muun muassa kuudennen kauden uhka: Steam punk-versio Jekyllistä ja Hydestä. Pidän ideasta. Jekyll ja Hyde on syystäkin klassikko. Pelkään vain, että sarja ei onnistu tuomaan sille oikeutta. Sarjan historian tuntien se ei olisi mikään ihme.

Maailmassa on kyllä paljon potentiaalia, sillä sen avulla voitaisiin käsitellä melkein mitä klassikkotarinaa vaan. Toivon vaan, että käsittely on oikea sana, ei suinkaan teurastus. Niin kuin kävi kauden suurimmaksi pettymykseksi osoittautuneen Kuningas-Arthurin-tarinan kohdalla. Minua ei haitannut, vaikka Arthur olisikin paha. Se haittaa, ettei hän ollut sellaisena mitenkään kiinnostava. 

Mitä tulee Herculeksen tarinaan? Sitä käsiteltiin vain yhdessä jaksossa, mikä oli liian vähän. Varsinkin, kun Hercules-elokuva on syy, minkä vuoksi olymposlaiset jumalat otettiin joukkoon tummaan. Tai oikeammin vaaleaan. Sarjaa on kritisoitu siitä, että reilusti suurin osa sen hahmosta ovat valkoihoisia ja poikkeuksetkin tuppaavat jäämään pahasti syrjään tarinasta. Pidän kritiikkiä oikeutettuna.

Itse päätarina, ei uuteen maailmaan liittyvä, tarjosi taikuutta, harvinaisen huonoa päätöksen tekoa, Emman ja Reginan yhteisen automatkan, lisää taikuutta, yllättäviä ja vähemmän yllättäviä juonenkäänteitä sekä imelääkin imelämpi loppuratkaisu. Eli ei siis mitään uutta auringon alla. Se ei ole välttämättä paha asia. Juuri kyseisiä asioita sarja osaa tehdä parhaiten.

Henry ei ole koskaan ollut ärsyttävämpi. Tiedän, että on teini, mutta ei sekään kaikkea oikeuta. Myös Reginan sisäinen kamppailu alkaa käydä vanhaksi, vaikka se saikin lopulta erikoisen päätöksen. En ole varma, mitä mieltä olen käänteistä. Toisaalta saamme taas nähdä Pahan kuningattaren. Jee! Toisaalta käänne sotii kaikkea sitä vastaan, mitä sarja yrittää viestittää.

Käsitelläänpä asiaa hetkisen. Sarjan perusideana oli esittää satuhahmot inhimillisinä. Kukaan ei siis ole kokonaan hyvä tai kokonaan paha. Se, että hyvän ja pahan puolen voi erottaa, sotii tätä näkemystä vastaan. Sitä paitsi se lähettää väärän viestin. Ei ihminen voi paeta vastuuta, sanomalla että paha puoli sen teki. Toivottavasti Regina tajuaa jossain vaiheessa, että paha puolikin on erottamaton osa häntä.

Nyt teen vielä pienen yhteenvedon Olipa Kerran viidennestä kaudesta. Minusta se oli sarjan huonoin. Sillä oli myös hetkensä, mutta niitä olisi pitänyt olla enemmän. Varsinkin kuin kausi alkoi suurin lupauksin. Niin DarkSwan storyline kuin Alamaailma osoittautuivat pettymykseksi. Sen sijaan pahiksena Haades oli harvinaisen herkullinen. Pahiksista puheenollen. Coraakin oli kiva nähdä.

Pidin myös Rubyn ja Dorothyn tarinasta, vaikka siihen käytettiinkin turhan vähän aikaa. varsinkin kuin ottaa huomioon sen markkinointiin käytetty aika. Tietenkin oli hyvä myös nähdä sellaisia legendaarisia hahmoja, kuten Zeus tai Merlin. Samoin tietää vähän enemmän Pimeän olentojen taustasta. En myöskään inhonnut Meridaa ja kumppaneita, vaikka he saivatkin suhteellisen vähä tekemistä sarjasta.

Viidennen kauden kolme viimeistä jaksoa olivat aika perus Olipa Kertaa. Niin hyvässä kuin pahassa. Annan niille neljä tähteä. Kausi ansaitsee vain kolme ja puoli. Toivottavasti kuudes kausi osoittautuu paremmaksi.

Brooklyn 99:n poliisit tekevät rikoksien tutkinnasta hauskaa

Joskus on kiva syventyä hyvän komedian ääreen. Yksi parhaista on Netflixissä oleva Brooklyn 99, josta katsoin jokin aikaa sitten sarjasta kolmannen kauden. 

Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia ja paljon. Lue siis omalla vastuulla.

Brooklyn 99 kertoo nykiläisistä poliiseista, jota työskentelevät 99. piirissä. Niin kuin sarjan nimikin jo vihjaa. Poliisipiirin kuuluu muun muassa lapsellinen Jake Peralta (Andy Samberg), kympin oppilaan perikuva Amy Santiago (Melissa Fumero), kiltti Charles Boyle (Joe Lo Truglio), kovis Rosa Diaz (Stephanie Beatriz), isähahmo Terry Jeffords (Terry Crews), vakavamielinen kapteeni Holt (Andre Braugher).

Kolmas kausi alkaa suoraan siitä, mihin edellinen kausi loppui. Holtin saatua siirron PR-osastoon poliisimme odottavat jännittyneenä uutta kapteenia (Bill Hader), joka osoittautuu nopeasti edeltäjäänsä huonommaksi vaihtoehdoksi. Peralta ja Santiago yrittävät käsitellä toisen kauden lopussa tapahtunutta suudelmaansa. Holt puolestaan vihaa uuttaa työtään ensihetkestä alkaen.

Brooklyn 99 on komediasarjojen aatelia, ollut jo kaksi kautta. Ilokseni voin sanoa, ettei se menettänyt otettaan kolmannellakaan kaudella. Se pysyi edelleen hauskana sarjana, jossa on komediallisten elementtien lisäksi myös muuta mielenkiintoista sisältöä ja joka ymmärtää hahmojaan peruskomediasarjoja paremmin. Suosikkisarjoihini se ei kuitenkaan yllä, suosikkikomedioihin kylläkin. 

Hauskuus ei ollut siis Brooklyn 99:n ainoa hyve. Itseasiassa sarja ansaitsee erikoiskiitosta erittäin vakavasta asiasta. Siitä, että hahmot olivat ennen kaikkea hahmoja, ei oman ihonvärinsä, sukupuolensa tai seksuaalisen suuntauksen edustajia. Hahmot onnistuivat myös muuten. Värikkyydestään huolimatta, piirin poliisit tuntuivat oikeilta ihmisiltä.

Kaikki sarjan hahmot pääsivätkin loistamaan kaudella. Jopa hahmot, jotka ovat jääneet aikaisimmilla kausilla sivuun. Erityisen mieleenpainuvasti ns. kolmannen luokan etsivät Hitchcock (Dennis Blocke) ja Scully (Joel McKinnon Miller), jotka jäivät aikaisemmilla kausilla pelkiksi vitseiksi. Sen sijaan en lämmennyt uudelle tulokkaalle, kauan peiteroolissa toimivalle Adrian Pimentolle (Jason Mantzoukas).

Toinen ärsyttävä hahmo oli Dozerman, mutta onneksi hän hävisi kuvista nopeasti. Toisaalta hänen tilalleen tuli vieläkin ärsyttävämpi hahmo, mediahuomiota kaipaava Keith The Vulture” Pembroke (Dean Winters). Onneksi Holt sai lopulta, kohtuullisen lyhyen ajan jälkeen vielä, paikkansa takaisin. Valitettavasti Pimento ei lähtenyt yhtä nopeasti, mutta no. kaikkea ei voi saada.

Sarja onnistui siinä, missä useimmat eivät. Tekemään Jaken ja Amyn orastavasta suhteesta mielenkiintoisen. Suurin syy tähän liittyy siihen, etteivät he jahkailleet suhteensa kanssa kovinkaan pitkään. Valitettavasti sarjan kaksi muuta uutta suhdetta, Pimento ja Rosa sekä Charles ja Genevie, ei onnistunut yhtä hyvin. Niitä kuin ei kehitetty läheskään tarpeeksi.

Pienimmät, vain jakson tai pari, kestävät juonet onnistuivat myös. liittyivät ne sitten ratkaistavaan rikokseen tai hahmojen henkilökohtaisiin asioihin. Parhaiten onnistui joka vuotinen Halloween-jakso, joka loppui yllättävissä merkeissä. Tai ainakaan minä en nähnyt lopputulosta etukäteen. Myöhemmin sain huomata olevani ainut.

Pidin myös viimeisistä jaksoista, joissa Amy joutui peitetehtäviin naisvankilaan. Hän saikin loistaa. Siis heti, kun Jake otettiin pois jutusta. Samoin Rosan polttari-jakso. Tietenkin hauskoja kohtia löytyi sarjasta enemmänkin, mutta en voi mitenkään mainita niitä kaikkia. Kauden loppukin oli mieleeni. Kaikki Piirin 99 poliisit työskentelivät yhteisen tavoitteen saamiseksi, mikä on aina tarjonnut sarjan parhaimpia hetkiä.

Brooklyn 99 jatkaa vielä neljännelle kaudelle. Voi olla, että se saa enemmänkin kausia, mutta sitä on tässä vaiheessa mahdoton sanoa varmasti. Neljännen kauden sarja ansaitsee vahvan kolmannen kauden jälkeen. Neljä ja puoli tähteä. Melkein voisi antaa jo viisi.

Superroistot supersankarien saappaissa

Roistot yhdistyvät isompia roistoja vastaan-asetelma on muun muassa Likaisesta tusinasta ja Guardians of Galaxystä tuttu. DC teki siitä oman versionsa Suicide Squad-elokuvan myötä.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verran juonipaljastuksia. Yritän kuitenkin pitää ne minimissä. Voit siis lukea sen, oli elokuva katsottuna tai ei. Lue kuitenkin omalla vastuulla.

Superman on kuollut. Amanda Waller (Viola Davis) pelkää, että viittasankarin tilalle tuleva superihminen ei omaa samanlaisia periamerikkalaisia arvoja. Koska muitakaan ei ole tarjolla maailman pelastajaksi, hän päättää koota tiimin vangituista superroistoista. Porkkana hän lupaa tuomion lyhentämistä, keppinä hän asentaa roistoihin räjähtävän sirun.

Suicide Squadiin kuuluu tarkkasilmäinen salamurhaaja Deadshot (Will Smith), mielipuolinen Jokerin toinen puolisko Harley Quinn (Margot Robbie), perheensä kuumapäisyyttään polttanut ex- gansteri El Diablo (Jay Hernandez), bumerangeja käyttävä australialainen varas Captain Boomerang (Jai Courtney) sekä ihmisen ja krokotiilin risteytys Killer Croc (Adewale Akinnuoye-Agbaje).

Joukkoa vahtimaan värvätään Wallerin oikea käsi, kunniallinen ammattisotilas Rick Flag (Joel Kinnaman). Heillä on vastassaan tuhansia vuosia vanha noita Enchantress (Cara Delevingne), suomenkieliseltä nimeltään Lumoojattarella, ja tämän lähinnä pelkkää lihasvoimaa tarjoava veli Incubus (Robin Atkin Downes). Sisarusten motivaatio on uusimmasta X-Menista tuttu: maailma ei enää palvo heitä jumalana.

Jokerikin (Jared Leto) vilahtaa elokuvassa, vaikka hän ei varsinaiseen ryhmään kuulukaan. Hän ei ole ainut elokuvan vieraileva tähti. Myös Batman (Ben Afleck) ja The Flash (Ezra Miller) nähdään lyhyissä cameo-rooleissa. Vähän samaan tapaan kuin Wonder Woman BvS:ssä. Elokuva kuitenkin pysyi suurimmaksi osaksi pääryhmän, erityisesti Quinnin ja Deadshotin, käsissä.

Asetelma vaikuttaa kieltämättä hölmöltä. Miten ryhmän odotetaan pärjäämään heitä paljon voimakkaille superkonnille? Tai eikö oikeat sankarit voisi hoitaa tämänkin homman? Kysymykset kannattaa kuitenkin jättää sikseen, sillä Suicide Squad on ennen kaikkea hauskaa superroistoviihdettä. Mikä tekee kyseenalaistamisesta turhaa ja jopa haitallista elokuvasta nauttimisen kannalta.

Aluksi nosta sen kuuluisan kissan pöydälle. Nettiä vähänkään selaillut ei voi olla huomaamatta, että Suicide Quad on saanut kriitikoilta murska-arvostelut. Se on saanut vannoituneiden DC-fanien vaatimaan elokuvalle huonon arvosanan antaneen Rotten Tomatoes-sivuston sulkemista. Olen eri mieltä. Mielipiteen vapaus koskee kaikkia, jopa kriitikoita. Ei pelkästään fanien kanssa samalla linjalla olevia.

Sitä paitsi Rotten Tomatoes ei kirjoita itse arvostelun arvostelua. Se vain listaa niitä. En kyllä voi sanoa olevani kriitikoidenkaan linjalla. Elokuva ei ole haukkujansa ansainnut. Itse asiassa yllätyin elokuvasta positiivisesti. Kriitikoihin ei siis kannata luottaa sokeasti. Tokiymmärrän hyvin, että jossain tilanteessa niin on vähän pakko tehdä. Esimerkiksi rahapulassa olevien pitää valita katsomansa elokuvat tarkoin.

Suiside Quad oli cool, hauska, täynnä toimintaa ja herkullisen pahoja hahmoja sekä visuaalisesti erittäin kaunis. Niinpä nautin elokuvasta. Paljonkin. Olihan sillä omat heikkoutensakin, joista kerron enemmän tämän arvostelun yhteydessä. Mutta niin myös vahvuutensa, joista suurin oli hullunhauska ja hauskanhullu Harley Quinn. Kiitos siitä kuuluu roolissaan erinomaisesti onnistuneelle Margot Robbielle.

Tunnelma oli paljon edeltäjäänsä rennompi ja hyvä niin. Olen kuullut huhuja, että elokuva oli alun alkaen paljon synkempi, mutta sitä leikattiin jälkikäteen hauskemmaksi BvS:n saamien huonojen arvosteluiden vuoksi. En tiedä onko tämä totta vai ei. Se kuitenkin selittäisi elokuvan pienoisen epätasaisuuden. Alku oli jonkin verran loppua laadukkaampi.

Hahmoista hauskimpia hahmoja oli vaaleanpunainen yksisarvis-fetissinen Captain Boomerang, jolla oli hämmästyttävä kyky löytää olutta tilanteessa kuin tilanteessa. Deathshotkin vakuutti elokuvan toisena, epävirallisena päähahmoja. Hän ei kuitenkaan päässyt mielenkiintoisempien hahmojen joukkoon. Myös ehkä pääroistojakin pahempi Waller onnistui hahmona hyvin. 

Jared Letolla oli kieltämättä paineita esittäessään kaikkein ikonisinta Batman-roistoa, Jokeria. En osaa sanoa, kuinka hyvin mies onnistui. Hahmoa kuin näkyi suhteellisen vähän. Hän ei ole ainut vähälle ruutuajalle jäänyt. Niihin kuului mm. Killer Croc, josta minulla ei ole myöskään erityistä mielipidettä suuntaan tai toiseen. Samaa kastiin kuuluu myös vielä mainitsemattomat Katana, Slipknot ja Flag.

Hahmot vaikuttivat sarjakuvakonnilta. Asia, jonka kriitikot listasivat elokuvan huonommaksi puoleksi. Sille on kuitenkin olemassa looginen syy. He ovat sarjakuvakonnia. En pidä itsekään elokuvan kuvausta pahuudesta mitenkään uskottavalta, mutta se ei taida olla elokuvan tarkoituskaan. Kyseessä kuitenkin on viihde-elokuva, eikä dokumentti.

Elokuvan suurin ongelma liittyy kyllä hahmoihin, mutta ei niinkään laatuun kuin paljouteen. Se teki elokuvasta väistämättä sekavan. Varsinkin kuin hahmoja ei tuntenut etukäteen. DC olisi voinut ottaa Marvelilta mallia ja esittää hahmot muissa elokuvassa. Vaikka vain sivuosassa tai päävastustajana. Se olisi tietenkin tarkoittanut sitä, että niitä elokuvia olisi pitänytkin tehdä enemmän. 

Toinen elokuvan iso ongelma löytyi superroistosta. Siis siitä, joka yritti tuhota maailman. Enchantress oli harvinaisen yksiulotteinen pahis, Avergers kakkosen Ultronin luokkaa. Incubus ei ollut yhtään kaksikkoa parempi, päinvastoin. June Moorella, noidan vallanneella arkeologilla, ei ollut huomattavaa persoonaa. Hän jäi, hyvin epätavallisesta tilanteestaan huolimaata, tyypilliseksi neidoksi pulassa. 

Elokuvaa vaivaa myös pieni epäuskottavuus-ongelma. Ryhmä rämämme tulo ryhmäksi hämmästyttävän nopeasti. Siihen riitti pari taistelukohtausta. Ei kai pitäisi valittaa. Asia oli nimittäin juonen kannalta oleellinen. Muuta valitettava elokuvasta ei sitten löytynytkään. Jos juonellista epäuskottavuutta voi valittamisen aiheeksi sanoa. Elokuva onkin minun kirjoissani reilusti plussan puolella.

Viimeiseksi on vuorossa perus Marvel vs. DC kamppailu. Saman teemainen Marvelin Guardians of the Galaxy oli kieltämättä parempi. Enkä ole itse mikään Marvel-fanityttö. Kummalakin yhtiöllä on puolensa. Kauas ei Suicide Squadkaan jäänyt. Se onkin minusta toistaiseksi paras DC-n elokuvauniversumin elokuva. Vertailukohtaa ei kuitenkaan juuri ole, onhan elokuvia tehty tähän mennessä vasta kolme.

Kokonaisuudessaan Suicide Quad oli katsomisen arvioinen elokuva, vaikka sillä kieltämättä omat heikkoutensa onkin. Hyvät puolet voittivat ne kuitenkin mennen tullen. Neljä tähteä. Huom: Lopputekstien jälkeen tulee seuraavaa elokuvaa pohjustava kohtaus. Kannattaa siis jäädä varsinaisen elokuvan loputtua.