Luciferin viimeiset koitokset

Huippuhyvä Lucifer sai vähän aikaa sitten kuudennen, ja samalla viimeisen tuotantokautensa. Sain sen juuri katsottua ja nyt kerron saiko sarja arvoisensa päätöksen.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia Luciferin-sarjasta! 

Enkelten välinen sota teki Luciferista (Ton Ellis) Jumalan. Kuitenkin miehen vietettyä viimeistä iltaa maanpäällä taikashown merkeissä hän ja hänen rakastettunsa Chloe Decker (Lauren German) törmäävät vielä yhteen murhatutkimukseen ja päätyvätkin selvittää sitä. Samalla Lucifer tajuaa, että hänellä on vielä selvitettäviä asioita ennen kuin hänestä on Jumalaksi.

Lisäksi Luciferia uhkaa hänen murhaamista tavoitteleva uusi enkeli (Deadpoolin Brianna Hildebrand). Samaan aikaan Maze (Lesley-Ann Brandt) ja Eva (Inbar Lavi) päättää mennä naimisiin. Dan (Kevin Alejandro) on kuollut ja haluais nyt päästä Helvetistä Taivaaseen. Ella (Aimee Garcia) puolestaan ei tiedä,  luottaisiko uuteen kollegansa ja ihastuksen kohteensa etsivä Caroliin (Scott Porter).

Suhtaudun Luciferin loppumiseen hyvin ristiriitaisella tavalla. Näin fanina se tietenkin harmittaa. Noin hyvästä, jopa loistavasta, sarjasta on vaikea luopua. Kuitenkin osa minusta ei voi olla pitämättä sitä hyvänäkin asiana. Joskus hyviäkin sarjoja venytetään liian pitkään ja lopulta siitä tulee vain varjo itsestään (katson sinuun Supernatural). Parempi siis lopettaa huipulla.

Sen Lucifer totta totisesti tekikin. Voisi jopa sanoa, että kuudes kausi oli kaiken kaikkiaan melkeinpä parempi kuin sitä edeltänyt viides tuotantokausi. Syy siihen löytyi erityisesti viimeisistä jaksoissa, jotka herättivät nauruhermojen lisäksi myös paljon syvällisempiä tunteita. Sarjan hyvästelyyn kuului paljon haikeutta ja jopa kyyneliä. Ei tosin minulle, roska se vain meni silmään.

Kauden ensimmäiset jaksot keskittyivät lähinnä Luciferin pyrkimyksiin tulla parhaaksi mahdolliseksi Jumalaksi, muta loppukaudella juoneen liittyi uusi mahdollinen maailmanloppu, viime kaudelta tuttu pahis ja hiemna yllättäen kyllä aikamatkailu. Varsinaista pääpahista kaudella ei voi sanoa kuitenkaan olleen, mutta se ei kyllä sellaista olisi tarvinnutkaan.

Kaudella voisi sanoa olleen kaksi selkeää teemaa, isyys ja kohtalo. Teemoista ensimmäistä käytiin myös hyvin yllättävällä tavalla kun, nyt tulee iso juonipaljastus, alkujaksojen mystinen enkeli paljastui Luciferin tulevaisuudesta matkanneeksi tyttäreksi, Roryksi. Hänen tekemien paljastusten toteutumisen välttely-yritykset puolestaan toivat sen kohtalo-aspektin. 

Kausi sisälsi myös hyvin ajankohtaisen Amerikan vähemmän ihanteelliseen poliisijärjestelmään liittyvän jakson,"A Lot Dirtier Than That" . Se olikin kauden parhaita. Muita tasaisen loistavasta kaudesta edukseen erottavia jaksoja olivat Mazen ja Evan häihin keskittyvä "My Best Fiend's Wedding" sekä eräänlainen hyvästelyjakso, "Goodbye, Lucifer".  Kauden erikoisen jakso oli kuitenkin animaatio-jakso "Yabba Dabba Do Me". Se ei kuitenkaan kuulunut suosikkeihini.

Kaudesta löytyi vain vähän valittamisen aiheita. mutta niitä löytyi kuitenkin. Olisin toivonut näkeväni enemmän Trixietä (Scarlett Estevez) ja erityisesti häntä ja Mazea yhdessä. He kuin tekevöt yhdessä yhden sarjan viihdyttävimmistä kaksikoista, jos ei jopa viihdyttävimmän. Lisäksi kaudelle uutena tulevan Roryn paikoittain turhankin agstinen persoona sopisi paremmin teinille kuin nuorelle aikuiselle.

Jokainen hahmo sai itselleen sopivan päätöksen, erityisesti Lucifer, Chloe ja Amenadielille (B. D. Woodside). Enkä ole todellakaan yksin mielipiteeni kanssa. Sarjan loppu tuntuu olevan melkein universaalisti rakastettu. Lopun katkeransulloisui kuitenkin jakaa varmasti mielipiteitä, mutta eriävät mielipiteet oli odotettavissa. Kaikkia ei voi tyydyttää.

Tiivistetysti Luciferin kuudes kausi antoi sarjalleen melkein täydelisen päätöksen ja osoitti, miksi sarjojen lopetukseen kannattaa antaa aikaa. Täydet viisi tähteä!

Paholainen kohtaa vihdoin isäongelmansa- Ja isänsä

Netflixin Lucifer-sarjan viides tuotantokausi sai viimein toinen puoliskonsa. Se nousikin heti videopalvelun katsotuimmaksi, hyvästä syystä. Lisää tässä arvostelussa.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia Lucifer-sarjasta sen monine tuotantokausineen. Yritän kuitenkin pitää nyt arvostelemani viidennen kauden toisen puoliskon paljastukset suhteellisen vähäisenä.

Lucifer (Ton Ellis) oli ottamassa yhteensä manipuloivan kaksoisveljensä Mikaelin (myöskin Tom Ellis) kanssa, kunnes kaksikon isä, Jumala (Dennis Haysbert), keskeytti heidät. Kaikkivaltiaan paluu lopettaakin Mikaelin pyrkimykset Luciferin elämän tuhoamiseksi heti alkuunsa, mutta se myös tuo heti Luciferin vanhat isäongelmat pintaan. Varsinkin kuin syy miehen Maahan tuloon on mysteeri.

Luciferin kumppaneillakin on omat huolensa. Chloe Decker (Lauren German) haluaa tietää, miksi Lucifer ei enää ole hänen seurassaan haavoittuvainen, Maze (Lesley-Ann Brandt) toivoo iselleen sielua, Amenadiel (D.B.Woodside) ja Linda (Rachael Harris) yrittävät olla hyvät vanhemmat puoliksi enkeli pojalleen olla hyvä isä ja Dan (Kevin Alejandro) tajusi vasta maanneensa Jumalan vaimon kanssa.

Lucifer kuuluu niihin hyvin harvinaisiin sarjoihin, jotka on lopetettu jo kertaalleen, mutta joille kuitenkin annettiin fanien ahkeran kampanjoinnin ansiosta jatkoa. Sarjan saamat kaksi ylimääräistä kautta ovatkin osoittaneet, että sarjan takaisin vaatiminen kannatti. Myös Netflixiä. Sarja kuuluu vieläkin  Netflixin katsotuimpiin sarjoihin.

Sarjan suosiolla on syynsä, että sarja herättää tunteita on selvät syynsä, joista tärkeimpiä ovat sarjan harvinaislaatuinen hauskuus, hahmojen kaikenpuolinen hyvyys, niin kiinnostavuudessaan kuin samaistuttavuudessaankin, ja erittäin onnistuneet näyttelijävalinnat, erityisesti Tom Ellis on kuin tehty Luciferin osaa varten.

Erittäin tyytyväisenä voin sanoa, että Luciferin viinen kauden toinen osa ei jäänyt yhtään aikaisempia kausia huonommaksi. Musikaalijakso "Bloody Celestial Karaoke Jam" ja vähemmälle huomille jääneeseen Daniin keskittynyt "Daniel Espinoza: Naked and Afraid" olivat jopa tasaisen hyvän Luciferin jaksoiksi harvinaisen loistavia.

Kaudella Jumalan Maan päälle tulemiseen ongelmiin, sekä henkisiin, että käytännönläheisiin ja ne olivatkin kauden kiinnostavinta antia. Toiseksi kiinnostavinta oli Mazen yritykset saada sielu, mutta syy sihen taitaa enemmänkin olla siinä, että rakastan Mazen hahmoa.  ja Linda Amenadiel vanhemmuus haasteetkin menettelivät sivujuonena enemmän kuin hyvin. 

Sen sijaan Luciferin ja Chloen ikuiselta tuntua suotaaminen ja huopaaminen olisi voitu jättää vähemmälle, niin paljon kuin parista pidänkin. Kaksikko on mennyt yhteen ja eronnut niin monta kertaa, että sen seuraamisesta alkaa mennä maku. Päättäkää jo haluatteko olla yhdessä vai ette, aikuiset ihmiset! 

Kaudella nähtiin tietenkin myös Luciferin ja kumppaneiden selvittämät rikostapauksia. Heistä jäi mieleen vain kaksi. Toinen siksi, että se osui musiikkijaksoon ja toinen sen päätöksen ansiosta. Tämä ei kuitenkan ole sarjalle mitään uutta. Se on edennyt jo viidenteen kauteen ja vähänkin mielenkiintoiset "viikon jutut" voi laskea yhden käden sormin.

Kaudella ei juuri uusina hahmoja löytynyt ja niistä harvoistakin mieleen painui vain ja ainoastaan Jumala. hän vain oli hahmona niin inhimillinen, niin hyvässä kuin pahassa. Pääsääntöisestä hän kuitenki  oli enemmän hyvä kuin paha. Hän haluaa selvästi ihmiskunnan ja lapsiensa parasta, mutta se ei poista hänen vikojaan isänä.

Tämän viidennen kauden piti jäädä Luciferin viimeiseksi ja joissain ratkaisuissa se näkyi. Kuitenkin fanit puhuivat taas ja sarja sai armonaikaa vielä yhden kauden verran. Toistaiseksi tiedän kuitenkin siitä vain kaksi asiaa: Sen ilmestymistä saa odottaa ja minä en mistään hinnasta jätä sitä väliin kun se vihdoin tapahtuu kun se tapahtuu.

Tiivistetysti Epäilen, että Luciferin tekijät ovat tehneet sopimuksen Paholaisen kanssa, sen verran laatusarja on kyseessä ja sen verran monta kertaa se on pelastettu. Täydet viisi tähteä!

Nunnat laittavat demoneita lakoon oikein urakalla

Netflixin Warrior Nun on juuri sellainen kuin voisi odottaakin, niin hyvässä kuin pahassa. Enemmän kuitenkin hyvässä. Sarjasta on nimittäin helppo löytää paljon pidettävääkin.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia!

Order of the Cruciform Swordin, tai lyhyemmin OCS, nunnat ovat taistelleet Helvetin olentoja vastaan kaukaisista ajoista alkaen. Heidän johtajanaan toimii "sädekehästä" yliluonnollisia voimia saava warrior nun, soturinunna. Aina warrior nunnin kuoltua sädekehä valitsee uuden emännän, sen kantajat ovat nimittäin aina naisia. Niin myös nyt, sen edellinen kantajan koetessa sankarillisen kuoleman.

Tilalle valikoitui kaikkien yllätykseksi lapsesta asti orpokodissa, onnettomuuden seurauksena halvantuneena, olleen Avan (Alba Baptista). Tämä ottaakin uudet yliluonnolliset voimansa ja palautuneen kävelykykynsä enemmän kuin mielellään vastaan. Valitettavasti se velvollisuus-osuus onkin sitten vasta 19-vuotiaalta tytöltä vaikeampi pala niellä. Warrior Nun perustuu Ben Dunnin Warrior Nun Areala-mangaan.


Warrior Nun on hyvä sarja, ei keskimääräistä parempi, mutta kuitenkin paljon parempi kuin mitä sen nimestä voisi päätellä. Se ei ole mikään Buffy Vampyyrintappaja tai Wynonna Earp, mutta katsomisen arvoinen joka tapauksessa. Aikanin jos lajityyppi kiinnostaa. Siitäkin huolimatta, että kovin omaperäinen se ei ole oikein missään suhteessa.

Sarjan pari ensimmäistä jaksoa oli sen huonoimmat. Muutenkin kauden ensimäinen puolisko meni seuratessa varsin tylsää sivujuonta, johon kuului muun muassa ryhmä talonvaltaajia. Varsinkin kuin heistä yksikään, edes Avan ihastuksenkohde JC (Emilio Sakraya), eivät ollut millään mittapuulla kiinnostavia tai edes moniulotteisia.



Sarja kuitenkin paranikin huimasti  sitä mukaan, mitä pitemmälle kaudessa mennään. Parin viimeisen jakson aikana siitä muodostui jopa keskimääräistä parempikin. Taktiikka ei ole hyvä, sillä olen kuullut monen luovuttavan sen suhteen jo parin, kolmen, jakson jälkeen. Päätös, mitä ymmärrän kyllä. Nykyään on niin helppo löytää hyvää katsottavaa.

Valitettavasti sarjan maailmaa ei missään vaiheessa tullut tutuksi. Epäselväksi jäi muun muassa se, että tietääkö maailman ihmiset yliluonnollisista asioista vai ei. Sarjan mytologiaan päästiin kuitenkin tutustumaan sitäkin enemmän ja se jopa jaksoi kiinnostaa. Varsinkin aiemmista sädekehän kantajista olisi kiva tietää lisääkin.



Juoni oli loppuen lopuksi aika perushuttua. Se sekoitti Buffy vampyyrintappajaa ja Da Vinci koodia salaisine kristillisine organisaatioineen, skeptisine tiedemiehineen (Thekla Reuten) ja supervoimaisine Valittuineen. Sarja kuitenkin osasi pelata lajityyppinsä kliseillä, joten se ei tuntunut kummankaan esikuvansa kopiolta tai ollut läheskään niin ennalta-arvattava kuin voisi olla.

Sarja sisälsi paljon toimintaa, joskaan ei niin paljon kuin olisin tahtonut. Se antoikin Avalle ja muille niin sanotun OCS:n nunnille mahdollisuusden näyttää badassminsä. Tilaisuus, josta he ottivatkin vaarin. Toiminta myös näytti upealta ja olikin yksi osa-alueista, josta sarja pärjäsi keskinkertaista paremmin tai vois jopa sanoa, että suorastaan loisti.



Erikoistehosteetkin olivat hienoja, lukuunottamatta demoneja, jotka muutenkin olisivat kaivanneet hieman persoonaa. Olen nimittäin nähnyt samantyyppisiä demoneita jo niin monessa sarjassa. Pidin myös nunnien taistelupuvuista. Ne olivat kaukana lähdeteoksena kannen tripparin asua. Muuten toteutuksessa ei ollut mitään valitettavaa.

Sarjan paras hahmo olikin sisko Beatrice (Kristina Tonteri-Young) ja toiseksi paras ei ihan nunna, mutta heidän puolellaan taisteleva, Shotgun Mary (Toya Turner). Pidin myös Avasta , vaikka hän kieltämättä äityi välillä ärsyttävyyden puolelle. Sivuhahmoista suurin osa jäi, niin kuin tämän kaltaisilla sarjoilla on tapana, pelkiksi stereotyyppiksi.


Pieni varoituksen sana. Jos luet tätä arvostelua sen jälkeen kuin sarjan on ilmoitettu loppuvan vain kauden jälkeen, sinun ei kannata sitä edes aloittaa. Kausi nimittäin loppui cliffhangeriin. Liekö siksi, että sarja yrittää sillä tavalla kiristää Netflixiltä vielä ainakin kauden. Olen nimittäin nähnyt taktiikkaa käytettävän ennenkin. En ymmärrä miksi, sillä en ole nähnyt sen vielä koskaan toimivan.

Tiivistetysti Warrior Nunnin ensimmäinen kausi osoittautui enemmän kuin katsomisen arvoiseksi, joskin se olisi kaivannut jotain, joka erottaisi sen massasta. Kolme ja puoli tähteä!

Rotusotaa ja yliluonnollisia voimia 30-luvun Enkelten kaupungissa

Penny Dreadfulin kanssa samaan sarjaan kuuluva Penny Dreadful: City of Angels:silla on hyvin vähän tekemistä sisarsarjansa kanssa. Itsenään se oli kuitenkin katsomisen arvoinen.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää paljastuksia Penny Dreadful: City of Angelsin ensimmäisen kauden juonesta! Alkuperäisen sarjan juonta se ei kuitenkaan spoilaa.



1930-luku. Los Angeles. Tiago Vega (Daniel Zovatto) tekee historiaa olemalla Los Angelesin ensimmäinen latinopoliisi. Helppoa se ei kuitenkaan ole, sillä miehen pitää sietää kollegoidensa avointa rasismia. Tilannetta ei suinkaan helpota se, että hänen ensimmäinen tapauksensa on  meksikolaisesta perinteeestä ammentava rituaalimurhaa.

Lisäksi samaan aikaan  rotusotaa yrittää junailla myös yliluonnollinen muodonmuuttaja Madga (Game of Thronesin Natalie Dormer). Sodan keskiössä on  valtatie, joka häätäisi Tiagon perheineen ja muut alueen meksikolaista alkuperääolevat kodeistaan. Onneksi sentään työpari, Lewis Michener (Nathan Lane) osoittautui mukavaksi. Penny Dreadful: City of Angels on Penny Dreadful-sarjan spin-off.



Katsoin Penny Dreadfulin kun sitä aikoinaan lähetettiin Suomen telkkarista ja pidinkin siitä, erityisesti sen tulkinnasta eri kirjallisuuden klassikoista. Tiesin kuitenkin jo etukäteen, että sarjan spin-off Penny Dreadful: City of Angels ei juuri muistuta sisarsarjaansa. Se kuinka erilaisia nämä kaksi sarjaa olivat, tuli kuitenkin täytenä yllätyksenä.

Tässä ei itsessään ole mitään vikaa, keskenään hyvinkin erilaiset sarjat sarjat voivat olla yhtä hyviä. Tällä kertaa sisarsarjojen eroavaisuudet kuitenkin pitää laskea City of Angelsille tappioksi. Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö sarjasta löytyisi myöskin paljon positiivista. Löytyi kyllä. Valitettavasti siitä löytyi myös liian paljon niitä huonoja puolia.



Madga oli varsin mielenkiintoinen pahis, eikä vähiten siksi, että häntä näytellyt Natalie Dormer teki elämänsä roolisuorituksen.  Vielä vaikuttavammaksi tämän tekee se, että naisella oli peräti neljä keskenään hyvin erilaista roolia. Lisäksi Tiagon perheen kemiat pelasivat niin hyvin yhteen, että se tuntui ihan oikealta perheeltä. Uskoin täysin, että sen jäsenet välittävät toisistaan.

Sarja myös näytti tyylikkäältä, niin paljon kuin pidän alkuperäisen sarjan 1800-luvun Lontoon vibasta enemmän. Natalia Dormerin lisäksi myöskin muut näyttelijät hoitivat työnsä kunnialla. Muutenkaan ei ole vaikea olla huomaamatta, että sarjan toteutuksessa ei oltu säästetty niin rahaa kuin työtuntejakaan.



Tiago oli hahmona hieman tylsähkö, mutta kuitenkin samaistuttava. Hänen parinsa Lewis oli paljon mieleenkiintoisempi. Kumpa olisimme saaneet seurata miestä ja hänen sotaansa pitää natsit pois Los Angelesista tarkemmin. Hahmoista pidin kuitenkin eniten Tiagon Santa Muertea palvovasta Maria-äidistä (loistava Adriana Barraza).

City of Angelsissa oli makuuni liian vähän yliluonnollisia elementtejä. Madga ja hänen kuolleita noutava Santa Muerte (Lorenza Izzo) nähtiin kyllä sarjassa, mutta Madga toimi lähinnä manipuloinnin keinoin ja Santa Muerte pysyi puolestaan melkein täysin sivussa tapahtumista. Muuta yliluonnollista sarjassa ei sitten ollutkaan.



Pidin kyllä siitä, että sarja käsitteli vaikeita, valitettavasti vieläkin ajankohtaisa, asioita. ne eivät kuitenkaan mennyt saumattomasti yhteen sen kanssa, mitä yliluonnolliselta sarjoilta on totuttu odottamaan tai kaipaamaan. Yliluonnollisten sarjat kun yleensä tarjoavat pakoa todellisuudesta, ei muistutuksia siitä, kuinka julma todellisuus voisi olla.

Sarjassa voi sanoa olevan viesti, mutta se jää varsin pinnalliseksi. Niin kuin toki viihteellisille sarjoille on hyvinkin sallittavaa. Natsit pahoja, natsismin vastustajat hyviä ja jokaisen ihmisten sisältä löytyy hirviö. Mitään uutta sarja ei teemoistaan sano, joten teemoista kiinnostuneille suosittelisinkin mielummin aiheita paljon paremmmin käsittelevää HBO:n Plot Againts America-sarjaa.


Sarja oli myös  liian hidastempoinen. En niinkään kaivannut lisää toimintaa, vaikka en olisi siihen pannut vastaankaan, vaan sitä, että juoni olisi mennyt eteenpäin nopeammalla vauhdilla. Pääjuonesta irrallisia sivujuoniakin olisi voinut olla vähemmän. Jos sitten se tarkoittaaa, ettei kausi olisi täyttänyt 10 jaksoa, niin mitä sitten.

Varsinkin kuin huomasin, että minulla oli vaikea välittää Tiagon ja radioevankelista Mollyn (Kerry Bishé) rakkaustarinasta, Tiagon Mateo-veljen (Johnathan Nieves) liukumista kohti jengielämää, tai lastenlääkärin ja natsin Peter Craftin (Penny Dredful-konkari Rory Kinnear). Eivät ne olleet sivujuoneksi pahoja, mutta eivät kaikkein mielenkiintoisimpiakaan.


City of Angelin tarina jäi kesken ja pahasti. Siksi toivonkin sen saavan toisen kauden. Muuten pärjäisin kyllä ilman. En suinkaan siksi, etten olisi pitänyt sarjasta tai se olisi jotenkin muuten huono. Se vaan ei ollut niin hyvä kuin monet muut joiden parissa voisin käyttää aikaa. En siis suinkaan odota sarjan jatkumista, mutta en myöskään tule jättämään toista kautta väliin.

Tiivistetysti Penny Dreadful: City of Angelia kelpasi kyllä katsoa, mutta mitenkään erikoinen se ei ollut. Penny Dreadfulin fanille se voikin olal pienoinen pettymys. Kolme tähteä!

Nuori telekineetikko huomaa, ettei ole "okay with this"

Netflixin telekineettisia voimia itsestään löytävästä Sydista kertova I Am Not Okay with Thisi:n ensimmäinen kausi oli varsin hyvä supersankarisarja ja jopa erinomainen teinisarja.

Varoitus: tämä arvostelu sisältää jonkin verran juonipaljastuksia I Am Not Okay with This-sarjan ensimmäiseen tuotantokauteen ja tietenkin myös sarjakuvaan, johon se perustuu! Lue siis omalla vastuullasi!


Ei ole mikään ihme, että 17-vuotiaalla Sydney "Syd" Novakilla (Sophia Lillis) on vihanhallintaongelmia. Hänen isänsä teki itsemurhan, jonka lisäksi hänen perheensä muutti vain vähän enen sitä uudelle paikkakunnalle, eikä ujon tytön ole helppo sopeutua uusiin sosiaalisiin ympyröihin. Ja se ainut ystäväkin, Dina (Sofia Bryant, viettää mielummin aikaa uuden poikaystävänsä Bradin (Richard Ellis) kanssa.

Lisäksi tyttö huomaa osaavansa siirtää esineitä ajatuksen voimalla, mutta supervoiman hallinta ei ole myskyisia tunteita omaavalle teinille helppoa, niinpä koko kysvystä on paljon enemmän haittaa kuin hyötyä. Siitäkin huolimatta, että häntä auttaa uusi tuttavuus Stan (Wyatt Oleff).I Am Not Okay with This perustuu samannimiseen sarjakuvaan.



Minun pitää heti myöntää, etten kuuluu I Am Not Okay with This:in kohderyhmään. Teinivuodet kuin ovat jo takanapäin. Silti pidin sarjasta yllättävän paljon. Se ei ehkä päätynyt sarjasuosikkeihin, ainakaan ensimmäisen kauden perusteella, mutta katson melko varmasti sen toisenkin kauden. Jos se siis ylipäätään tehdään.

Sarjassa oli vain yksi silmiinpistävä vika: Se eteni makuuni hieman turhankin hitaasti. Esimerkiksi Sydiltä meni jonkin aikaa hyväksyä voimansa. Toki se on ymmärrätvääkin, sillä ihan joka päivä ei huomaa itsellä olevan supervoimia. Mutta nopempitempoisuus olisi parantanut ainakin omaa katselukokemustani jonkin verran.

Yhteys Carrieen on joskus tarkoituksellinen

I Am Not Okay with This:in juoni saattaa tuntua tutulta. Eikä vain heille, jolle Carrie yms. Stephen Kingin romaanit filmatisointeineen ovat tuttuja. Sarja saattaakin tuntua tutulta, jopa kliseiseltä. Siitä löytyi kuitenkin myös tarpeeksi omaa, joten ainakin minä vältyin tuntemasta nähneeni saman monta kertaa.

Hyvänä esimerkkinä tästä on tarinankerronnan vaiheena toimiva Sydin päiväkirja. Se kuulostaa paperilla erittäin kliseiseltä ja sitä se myös onkin, ainakin jollakin tasolla. Kuitenkin keino  toimi odotettua paremmin, varsinkin kuin kyseinen päiväkirja osoittautui merkittäväksi myös juonen kannalta.



Supervoimat, erityisesti telekinesia yms. muut suositummat, ovat jo niin peruskauraa, että niistä on vaikea vaikuttua. Supervoimat olivatkin, monien vähänkin vastaavanlaisten elokuvien ja tv-sarjojen tapaan lähinnä puberteetin metafora. Niinpä pääosan saikin Sydin kamppailu voimiensa kanssa, ei suinkaan se, miten hän oikeastaan niitä käyttää.

Niinpä I Am Not Okay with This keskittyikin lähinnä persoonalliseen mittakaavaan, eikä ihan Carriestakin tutunkaltaista veriöylyä nähty, ainakaan vielä ensimmäisellä kaudella. Siksi onkin hyvä, että sarjan päähenkilöstä Sydistä on helppo pitää, eikä vähiten siksi, että häntä näyttelevä Sophia Lillis on kerrassaan loistava.



Melkein yhtä helppoa oli pitää myös hauskasta ja ymmärtäväisestä Stanista. Sydin paras kaveri ja ihastuksen kohde Dina ei puolestaan saanut tarpeeksi persoonaa, jotta hänestä jaksaisi välittää. Varsinkin kuin mitä Bradiin tulee, Sydney ei ollut vihansa kanssa yksin. Tietenkin vihattavana oleminen oli Bradin ainut funktio sarjassa.

Pidin myös Sydin Lian-veljestä (Aidan Wojtak-Hissong). Sydin äidistä (Kathleen Rose Perkins) oli vaikeampi pitää, varsinkin kuin Syd itse ei nähnyt häntä mitenkään positiivisessa valossa. Paitsi ihan loppukaudesta ja silloinkin muutos positiiviseen oli aika vähäinen. Muut hahmot jäivät kliseiden tasolle, mutta siinä ei ole mitään uutta.



Sarjan toivoisi saavan toisen kauden jo pelkästään hyvän tasonsa takia, mutta syitä löytyy muitakin. Sarja nimittäin loppui cliffhangeriin. Jos siis luet tätä joskus tulevaisuudessa ja silloin onkin jo selvinnyt, ettei lisää jaksoja tule, niin suosittelen jonkin muun sarjan katsomista. Cliffhangerit ovat hyviä kauden lopetuksia, mutta huonoja sarjan.

Tiivistetysti  I am not Okay with Thisi:a esiintyy selvästi edukseen samantyyppisten sarjojen joukossa. Sarjaa voidaan pitää taas yhtenä onnistumisena Netflixiltä. Neljä ja puoli tähteä!

Maailman kuuluisin vampyyri ei kauan arkussaan pysy, mutta pureeko hän edelleen katsojiin.

Netflixin ja muun muassa Uudesta Sherlock tutun Steven Moffatin Dracula-minisarja on tyylikäs ja paikoittain kekseliäskin, mutta se ei sano juuri mitään uutta legendaarisesta kohteestaan.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää paljastuksia Dracula-sarjan juonesta ja Dracula mytologiasta ylipäätään! 

Vastakihlautuneella asuntokauppiaalla Jonathan Harkerilla (John Heffernan) on ollut rankkaa. Epätavallinen matka tapaamaan Lontooseen haluavaa omalaatuista kreivi Draculaa (Claes Bang) on johtanut miehen nunnaluostariin näyttäen enemmän kuin puoliksi kuolleelta ja silmin nähden traumatisoidulta. Se, mitä välissä on tapahtunut kiinnostaa luostarin nunnia, erityisesti yhtä (Dolly Wells).

Vastaus kysymykseen osoittautuu pian enemmän kuin vain kiinnostavaksi mysteeriksi, sillä Dracula on vasta suunnitelmansa alussa, eikä se tiedä hyvää Jonathanille, luostarille tai Englannille, jonne mies niin kovasti kaipaa. Kaikkien onneksi myöskään häntä kuulustellut nunna ei ole läheskään niin avuton kuin mitä voisi luulla. Dracula on kolmiosainen minisarja.

Dracula on varmasti yksi kaikkien aikojen uudelleen filmatuista tarinoista, eikä suinkaan suotta. Tarina sopii vähän joka vuosituhannelle. Netflixin Dracula kertookin sen tarinan tyylillä ja laadulla, jota sen tekijöihin on totuttu yhdistämään. Valitettavasti se ei, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta, kerro siitä juuri mitään uutta tai ennenäkemätöntä. Vaan tyytyy kertomaan vanhan tarinan vähän vain suuremmalla budjetilla.

Miksi sarja sitten on tehty? Se on hyvä kysymys. Kuulemma se on jo toisen legendaarisen hahmon, Sherlock Holmesin, uuteen eloon tuoneiden Steven Moffatin ja Mark Gatissin intohimoprojekti. Onko se kuitenkaan hyvä syys tehdä sarjaa? Tekijöiden näkökulmasta kyllä, mutta entäs katsojien. Siihen minulla ei ole tyhjentävää vastausta.

Uskon kuitenkin, että Draculan mytologian tai muuten vampyyrifanien kannattaa katsoa edes ensimmäinen jakso. Sillä vaikka siitä löytyikin vikansa, joita käsittelen kyllä tässä arvostelussa riittämiin, kokonaisuudessaan mielipiteeni sarjasta jääkin reilusti positiivisen puolelle. Olisiko sarja voinut olla parempi? Tai kekseliäämpi? Kyllä. Mutta se olisi myös voinut olla paljon huonompikin.

Pidin siitä, että se ei pelännyt ottaa mennä verisyydessään hyvinkin pitkälle, vaan näytti paljon kuvottavaa ja kauhufanien mieleen varmasti olevaa. Ihmisiä kuoli, Dracula muuttui sudesta taas ihmiseksi ja kärpäset majailivat silmäluomella ydin tai vastaavan katastrofista selvinneeltä näyttävän Jonathanin silmämunilla ja tämä oli vasta ensimmäinen jakso.

Dracula ei kuitenkaan ottanut itseään turhan vakavasti, joka on tullut tutuksi jo Uudessa Sherlockissa.  Suurimmaksi osaksi pidinkin asiasta, olen huumorin suuri ystävä ja Draculassa se on suuremmaksi osaksi makuuni sopivaa, mutta välillä se myös pilasi alun perin jännittävän kohtauksen tunnelman. Eikä asiaa parantanut se, että osa heitoista oli varsin kliseisiä.

Pääosan esittäjä oli valittu erittäin hyvin, mikä onkin ensiarvoisen tärkeää tämänkaltaisissa sarjoissa. Claes Bang on kuitenkin kuin syntynyt rooliin. Hänen Draculansa oli karismaattinen, pelottava ja moniulotteinen. Sarjan kuitenkin varastaa Dolly Wells, joka suorastaan loisti vampyyreistä kiinnostuneena kyynisenä sisar Agathana. Hän on todella tv:n paras nunna tai ainakin yksi parhaista.

Muutkin osat ovat täytetty ammattitaitoisilla näyttelijöillä, mutta valitettavasti he eivät juuri nouse esiin hahmoina. Eikä asiaa auta se, että sivuhahmot vaihtuivat joka osassa. Ei ole mahdotonta esitelle hahmoja puolessatoista tunnissa. Elokuvat tekevät niin jatkuvasti tai ainakin tekivät. Nykyään leffa ovat järjestään yli kaksituntisia, jopa pidempiä. Draculalta se ei jotain syystä kuitenkaan onnistu.

Nyt arvostelen sarjan vielä jaksokohtaisesti ja anna niille jopa numeroarvostelut.

Ensimmäinen jakso, "The Rules of the Beast" oli myös sen paras, joskin myös perinteisin. Se kertoo hyvin klassisen Dracula-tarinan, mutta tvistillä. Varsinkin se, mitä Jonathan Harkerille tapahtuu, on yllätys. Ainakin enemmän kuin nunna henkilöllisyys, jota ei ole vaikea arvata, vaikka tietäisi Dracula-mytologiasta vain hieman. Jakso oli kekseliäs, näytti hyvältä ja paikoittain pelottavakin. Täydet viisi tähteä!

Toinen, "Blood Vessel", jakso oli sitten tylsempi. Se oli murhamysteeri, jossa tiedämme jo, kuka murhaaja on. Emmekä välitä uhreista tai muista laivalla olevista. Jakson kuitenkin pelasti sen monet hyvät hetkensä, erityisesti sisar Agathan ja Draculan shakkimatsi sekä monella tavalla yllättävä loppu. Jakso tuntui kuitenkin lähinnä ajan haaskaukselta. Kolme ja puoli tähteä!

Kolmas jakso, "The Dark Compass" yllätti ja siirsi Draculan nykyaikaan. Idea oli hyvä, eikä vähiten siksi, että vaikka sitä onkin käytetty, mutta ei kuitenkaan vielä kyllästymiseen asti. Jakso ei kuitenkaan tehnyt asetelmalla mitään uutta. Ilokseni Dolly Wells sai kuitenkin roolin jaksossa. Sarjan loppuratkaisukin oli sopivan runollinen ja synkkäkin.

Jakso ei kuitenkaan ole ilman puutteita, joista suuremmat liittyivät juoneen, joka ei käynyt paikka paikoin käynyt juuri järkeen, varsinkin Draculan myyttien alkuperään liittyä paljastus. Myös tavassa kuvailla Lucy Westenran (Lydia West) löytyy paljon parantamisen varaa. Hänet kuvattiin hyvin yksiulotteiseksi pinnalliseksi pissikseksi, eikä juuri muuksi. Kolme tähteä!

Tiivistetysti Dracula ei ole huono tapa aloittaa uusi vuosi, päinvastoin. Sen taso kuitenkin laski jakso jaksolta, niinpä oli hyvä, että niitä oli vain kolme. Neljä tähteä!

Puolinoidan synkät teinivuodet

Tajusin juuri, etten ole arvostellut Riverdalen parempaa ja mystisempää Sabrina: Pimeällä puolella- spinoffia. Korjaan asian nyt. Arvostelussa on sarjan molemmat tulleet kaudet.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää paljastuksia Sabrina-pimeällä puolella sarjan juonesta, erityisesti ensimmäisen kauden kohdalla.

16-vuotta täyttäneellä Sabrina Spellmanilla (Kiernan Shipka) on edessään jokaiselle nuortelle eteen tuleva valinta, ainakin jos sattuu olemaan puolinoita: Kirjoittaisiko nimensä Paholaisen kirjaan ja tulisi täyspäiväiseksi noidaksi vai jäisikö ihmiseksi ja jatkaisi normaalia elämää yhdessä poikaystävä Harveyn (Ross Lynch) ja parhaiden ystävien  Susien (Lachlan Watson) and Rozin (Jaz Sinclair) kanssa.

Sabrinan hänen vanhempiensa jälkeen hoitamaan ottanet noitatädit Zelda (Miranda Otto) ja Hilda (Lucy Davis) sekä omat motiivinsa omaava Miss Wardell (Michelle Gomez) ovat ensimmäisen vaihtoehdon kannalla, mutta Sabrinan on vaikea jättää kaikkea tuntemaansa taakseen. Ja sitä paitsi noidaksi tullakseen pitäisi myydä sielunsa Paholaiselle, mikä ei miellytä itsenäistä tyttöä.

Kun kuulin, että Netflix on päättänyt tehdä tv-sarjan, joka on sekä spin off huippusuositulle Riverdalelle, että uusi filmatisointi minulle suhteellisen tuntemattomasta, mutta melkeinpä kulttisuosioon saaneesta Sabrina: teininoita sarjasta, päätin heti katsoa sarjan heti sen tullessa Netflixiin. Huomasin nauttivani siitä paljon. Jopa enemmän kuin Riverdalesta sen parhaimpina päivinään eli ensimmäisellä tuotantokaudella.

Parasta siinä oli päähahmo Sabrina itse. Kiernan Shipkaa parempaa valintaa rooliin tuskin olisi voinut tehdä. Hahmoista löytyi myös muita paljon moniulotteisia ja vahvoja naisia, kuten juuri Miss Wardell ja Zelda-täti, joita oli aina viihdyttävä seurata. Mitä voin sanoa, minulla on tyyppini. Nautittava oli myös täysin liian vähälle käytölle jäänyt, talojen vangiksi jäänyt, Abrose-serkkua (Chance Perdomo).

Olisin myös toivonut, että Sabrinan suojelija, supersöpö musta Salem-kissa olisi saanut enemmän huomiota, vaikka ymmärränkin hyvin, miksi häntä ei näkynyt enemmän. Ensinnäkin erikoistehosteet ovat vaikeita ja kalliita tehdä ja toisaalta jos hahmo päihittäisi kaikki viholliset, niin itse sarjan päähenkilölle, Sabrinalle, ei jäisi mitään tekemistä. Vinkki Netflixille: Jos joskus teette hahmoon perustuvan sarjan, katsoisin sen heti ja tuskin olen yksin mielipiteeni kanssa.

Pidin myös sarjan tyylistä, joka oli kuin Riverdale, mutta paljon synkempi, visuaalisesti näyttävämpi ja goottihenkisempi, toisin sanoen parempi. Sarja näyttikin erittäin tyylikkäältä ja tuntui erittäin coolilta. Huumoriakaan vaikkakin sarja jäi muuten kauas 90-luvun Sabrinan-sarjan sitcom-tyylistä. Sarjalle ei haittaa tehnyt myöskään sen feministinen, ja muutenkin suvaitsevaisuuteen kehottava viesti.

Olisipa vielä Sabrinan ensimmäisen kauden poikaystävä, ja toisella kaudella oman juonensa saava, Harvey vaan edes jotenkin kiinnostava. En ymmärrä, miten hän pystyi saamaan Sabrinan lisäksi myös toisen hahmon huomion. Lisäksi sitä viestiäkin käytiin läpi katujyrän hienovaraisuudella, mikä itseäni ei haittaa. Vähemmän poliittisille katsojien katsomiskokemukseen se saattaa kuitenkin vaikuttaa negatiivisesti.

Pidin ensimmäisestä kaudesta hieman toista enemmän. Kausi onnistui tekemään legendaarisesta Luciferista, valheiden prinssistä, taas yhden komean ja kliseisen CW-roiston. Luke Cook ei vaikuta läheskään niin paljon pelottavuudellaan kuin ensimmäisen kauden ja toisen kauden alun vuohen ja ihmisen epämuodostunut ja kauhua herättävä sekasikiö, varsinkin kuin hänet voitettiin suhteellisen helposti.

Lisäksi itse päähahmo Sabrina oli paljon pidettävämpi ensimmäisellä kaudella, samoin Abrose hahmolle ja Kausi teki jo turhankin yliampuvan sovinistisesta noitien maailmasta, ja noidista, jo melkein liiankin epämiellyttävän, jopa niin, että on vaikea uskoa Sabrinan haluavan kuuluvan siihen. Valoisana puolena, sarjan pahiksien, erityisesti ylipappi Blackwoodin, päihittämisen katsominen oli sitten suuri ilo.

Toisesta kaudestakin löytyi toki puolensa. Ensimmäisen kauden lopussa Sabrina oli, mikä tuskin tuli monellekaan yllätyksenä, onnistui löytämään sen kultaisen keskitien ja hänen kamppailunsa ihmis, - ja noitamaailman välissä oli mielenkiintoista katsottavaa. Lisäksi siinä yksi sarjan parhaista hahmoista, Miss Wardell, sai paitsi taustatarinan, niin myös onnellisen ja niin sopivan lopun.

Pidin myös siitä, että kausi antoi sivuhahmoille paljon enemmän tekemistä ja syvensi heitä, erityisesti puoliksi kiusaaja, puoliksi isänsä hyväksyntää kaipaava, Prudence (Tatiana Gabrielle), josta oppii pitämään tai jopa sympatisoimaan mitä pitemmälle kausi etenee. Sabrinan ihmisystävätkin saivat oman juonensa ja jopa heistä jopa löytyi mystisempi puoli. Turhaan, sarjasta löytyy kyllä tarpeeksi yliluonnollisia elementtejä.

Sabrina: Pimeällä puolella on osoittautunut niin suosituksi, että se tulee samaan kolmannen ja neljännen tuotantokauden. Vielä ei tiedetä, mutta ilmeisesti siinä Sabrina ja kumppani seikkailevat Helvetissä. Sen sijaan tiedän, että luultavasti katson jaksot heti niiden tullessa. Olettaen, että minulla ei ole sillä hetkellä kesken mitään muuta kiinnostavaa.

Tiivistetysti sopivan mystinen niin tarinaltaan kuin tunnelmaltaan Sabrina: Pimeällä puolella on hyvä osoitus siitä kuinka hyviä teinisarjat voivat parhaimmillaan olla. Täydet viisi tähteä!

Zombit, ihmissudet ja muut kummalliset olennot terapian tarpeessa

Yliluonnolliset olennot, kuten ihmissudet ja vampyyrit, tarvitsevat myös terapiaa. Ainakin, jos uskomme uutta yliluonnollisten olentojen terapeutista kertovaa web-sarjaa Inhuman Conditionia.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia, kuten minun muutkin arvosteluni. Jos siis haluat välttää niitä, lukeminen kannattaa lopettaa tähän.

Ihmiset tietävät yliluonnollisten olentojen olemassaolosta ja valitettavasti myös karsastavat heitä. Yhteiselo sujuu harvemmin mutkattomasti, jos toista osapuolta ei pidä edes ihmisinä. Yleisestä mielipiteestä huolimatta yliluonnolliset olennot ovat juuri sitä, ihmisiä. Ihmisiä, joilla kaikilla on omat tunteensa ja ongelmansa. Näitä ongelmia ratkotaankin terapian keinoin.

Inhuman Condition seuraa heitä hoitavaa terapeuttia, tohtori Michelle Kessleriä (Torri Higginson), ja hänen kolmea, keskenään hyvin erilaista potilastaan. Heistä ensimmäinen on lain kanssa vaikeuksiin joutunut ihmissusi Linc (Thomas Olajide), joka määrättiin terapiaan oikeuden määräyksestä. Tohtorin pitääkin päättää, onko mies vaaraksi ihmiskunnalle vai ei.

Toinen potilas on elävän kuolleen sairaudesta kärsivä Clara (Clara Pasieka), joka pohtii itsemurhaa. Hänen sairauteensa, kun ei ole parannuskeinoa. Tohtori Kessler yrittää kuitenkin kääntää naisen pään ja näyttää, että hänellä on vielä paljon elettävää. Yritys on ihailtava, mutta onko sen motiivi pohjimmillaan itsekäs. Eikö tohtori vain halua päästää irti pitkäaikaisesta potilaastaan?

Viimeinen, mutta ei vähäisen katsojien seuraamista Tohtori Kesslerin potilaista on omia voimiaan syystäkin pelkäävä Tamar (Cara Gee). Hän ei ole yksin tunteidensa kanssa. Lapsena häänet nimittäin suljettiin laitokseen samasta syystä. Nyt hän on kuitenkin saanut mahdollisuuden kokeilla tavallista elämää, joka ei ole helppoa suurimman osan elämästään eristyksessä olleelle naiselle.

Näin aluksi on pakko myöntää, että web-sarjat ovat lajityyppinä minulle vieraita, jopa The Walking Deadiin maailmaan sijoittuvat sarjat on jäänyt katsomatta. Törmäsinkin Inhuman Conditioniin sattumalta, enkä uskonut kiinnostuvani siitä. Päätin kuitenkin katsoa siitä jakson tai pari, eihän siinä hyvä häviä. Onneksi. Yllätyin nimittäin positiivisesti. Niinpä se tuskin jää ainoaksi minun koskaan katsomakseni web-sarjaksi.

Yliluonnillisista piirteistä huolimatta Inhuman Condition keskittyy lähinnä hahmoihin ja heidän ongelmiinsa. Ei ole väliä, onko hahmo ihminen vai ei. Katsojat tuntevat joka tapauksessa empatiaa häntä kohtaan. Ja kiinnostusta hänen edesottamuksestaan. Heidän ongelmansakin ovat yleisiä. Mielisairaudet ja rasismi ovat myös todellisuudessa monelle vakava ongelma.

Väkivaltaa sarjassa ei juuri näy. Sitä kyllä tapahtuu, mutta niistä kerrotaan lähinnä puheen keinoin. Näin ollen keskitytään enemmän tapahtuman syihin ja seurauksiin, ei niinkään itse tekoon. Hahmojen omat tunteen niistä saavat pääosan. Toiminnan ystävänä en uskoisi sanovani tätä, mutta kieltämättä tapa toimi sarjan hyväksi. Niinpä pidän ratkaisua viisaana.

Hahmot onnistuivat hyvin. Erityisesti Tohtori Kessler. Niin pitääkin, sillä he ovat sarjan pääosassa. On helppo uskoa, että hän välittää potilaistaan. Hän ei kuitenkaan unohda, kuinka vaarallisia nämä voivat olla. Suosikkini oli voimistaan ahdistunut, melkein koko elämänsä laitoksessa asunut, Tamar. Hän oli jotenkin vain niin sympaattinen. 

Inhuman Conditionista löytyi myös aimo annos ihmissuhdekuvioita. Tohtori Kesstler itse on eronnut, ainakin melkein, vaimostaan, jonka mielestä hän viettää liikaa aikaa työnsä parissa. Clara ja Linc aloittivat suhteen keskenään, tohtorin vähemmän takaa-ajatuksista vapaasta vaikutuksesta. Tamar puolestaan ihastui ainoaan tuntemaansa mieheen, hänen ”suojelijaansa” Grahamiin (Robin Dunne).

Romantiikka oli kuitenkin harvinaisen uskottavasti tehtyä, eikä se ottanut mitään pois sarjan perusjuonelta. Päinvastoin. Ne antoivat hahmoistaan uuden näkökulman. Valitettavasti pidin tohtori Kesstlerin ihmissuhdekuviota jokseenkin tylsänä. pidin Lähinnä siksi, että en pitänyt hänen rakkauden kohteesta, tuomitsevasta Willistä (Shaun Benson). Hän saikin aikaan monenlaisia ongelmia. 

Hahmojen eloa ja oloa nähtiin myös ns. oikeassa maailmassa. Ei pelkästään sarjan edetessä tutuksi tulleeseen tohtori Kesslerin työhuoneeseen. Yleensä ne olivat tylsimmät jaksot. Hahmon kehityksen ja juonen kannalta oleelliset, mutta tylsimmät. Tietenkin poikkeuksiakin oli, kuten Lincin ja Willin yhteenotto, Lincin oma vlogi ja Tamarain yritykset sopeutua hänelle vieraaseen yhteiskuntaan.

Erinomaisen idean ja mukaansatempaavien hahmojen lisäksi kiitosta ansaitsee myös sarjan toteutus. Sarja oli ammattitaidolla tehty. Web-sarjoilla ei ole yleensä käytettävissä läheskään niin paljon rahaa kuin tavallisilla tv-sarjoilla, joten se tekee suorituksesta vieläkin vaikuttavamman. Erityiskiitosta ansaitsee sarjan erittäin onnistuneen roolisuorituksen tehneet näyttelijät. Ketään erottelematta.

En väitä sarjan olleen täydellinen. Siinä oli myös omat vikansa, vaikka hyviä puolia löytyikin enemmän. Suurin harmin aihe liittyy toiminnan ja yliluonnolliseen elementtien vähyyteen. Esimerkiksi Linciä ei koskaan nähty ihmissutena. Ymmärrän kyllä, että draama on sarjassa pääosassa, mutta miksi jättää ne kokonaan pois. Mutta, klisettä lainatakseni, kaikkea ei voi saada.

Lisäksi jaksojen lyhyydellä on huonot puolensa. Varsinkin, kuin potilaisiin keskityttiin vuorotellen. Piti siis odottaa jakson, pari, ennen kuin tietyn jakson tilanne sai jonkinlaisen päivityksen. Kai se auttaa ihmisiä investoimaan sarjaan. Aluksi olin sitä mieltä, että potilaita voisi olla enemmänkin, mutta muutin mieleni. Enempää ei olisi mahtunut 33-jakoiseen kauteen.

Sarja loppui rytinällä. Niihin sisältyi paljon kaikenlaista. Toivon todella, että siitä tehdään toinen kausi, sillä loppuun sisältyi aika iso koukku, cliffhanger. En kuitenkaan olisi surullinen, vaikka ensimmäisen kauden finaali jäisi myös sarjan viimeiseksi jaksoksi. Kaikkien tarinat nimittäin saivat harvinaisen hyvän, joskaan ei aina onnellisen, päätöksen. Niinpä mahdollisella toisella kaudella olisi eri potilaat.

Inhuman Condition oli virkistävä uutuus fantasia- ja kauhugenressä. Se myös sai minut harkitsemaan muidenkin Web-sarjojen katsomista. Neljä tähteä.