tiistai 27. helmikuuta 2018

Kauan eläköön Musta Pantteri!

Marvelin elokuvauniversumin elokuvat näyttävän tulevan aina vain paremmaksi. Sen, jos minkä, universumin uusin tulokas, yllättävänkin ajankohtainen, Black Panther, kiistatta osoittaa.


Varoitus: Tämä arvostelu sisältää paljastuksia Black Pantherin juonesta, jopa yhden ison, mutta ei huolta. Varoitan siitä vielä erikseen.

Supersankarien sisällissodasta sai päätöksensä jokin aikaa sitten, joten sodan vaikutuksesta kuolleen Wakandan kuningas T'Chakan (John Kani) pojan poikansa T'Challan (Chadwick Boseman) on vihdoin aika ottaa paikkansa sekä tuon ihmeaine vibraniumin avulla saaneita rikkauksiaan salailevan maan hallitsijana, että supersankari/Wakandan suojelija Black Pantherina.

T'Challaa odottaa monet haasteet, ei suinkaan vibraniumia ja siinä hötäkässä lukuisia ihmisiä tappaneen Ulysses Klaue (Tarujen Sormusten Herrasta-trilogian Andy Serkis) tuominen oikeuden eteen. Onneksi apuna ovat muun muassa niin vakoojana toimiva ex-rakastettu-Nakia (Lupita Nyong'o) ja keksijänero-sisko Shuri (Letitia Wright). Black Panther on Marvelin elokuvauniversumin kahdeksastoista elokuva.

Mustia super-, tai ainakin sarjakuva, sankareita on nähty ennenkin, esimerkkini Blade ja, valitettavasti, olihan elokuva niin huono, että jopa oma ohjaaja haukkui sen, Catwoman. Jostain kumman syystä Marvelin elokuvauniversumi tarvitsi kymmenen vuotta ja kaksi mustasta supersankarista kertovaa, toinen Marvelin ja toinen DC:n, sarjaa ennen ensimmäisen mustan supersankarinsa filmatisointia.

No, parempi myöhään kuin ei milloinkaan, varsinkin kuin sankarin ihonväri ei kuitenkaan ollut ainut syy, miksi niin minun kuin varmasti suurimman osan muista katsojistakin odotukset olivat korkealla. Black Panther ihastutti jo Civil Warissa, minua jopa enemmän kuin varsin vakuuttavan esittelyn itsekin saanut Tom Hollandin Spider-Man. Monestakin syystä, joista pienin on se, että olen itse kissaihmisiä.

Sitä paitsi, Marvelin elokuvauniversumi on syystäkin nykyisen kaltainen ilmiö ja sen uusimmat elokuvat ovat minusta vielä ensimmäisen ja toisen vaiheen elokuvia parempia. Thor: Ragnarok ja Captain America: Civil War kuuluvatkin universumin parhaimpiin. Eikä vähiten siksi, että ne, kuten Black Pantherkin, lisäsivät kepeydestään tunnettuun supersankariviihteiseen myös ajankohtaisia sävyjä.

Odotuksia herättäminen on kuitenkin täysin eri asia kuin niihin vastaaminen. Onneksi Black Panther pystyi tekemään juuri niin. Ainakin melkein, tarina ehkä meni hieman turhankin perinteistä kaavaa, ainakin siihen nähden kuinka elokuvaa oli hehkutettu niin kovin erilaiseksi. Sekään ei kuitenkaan ollut mitenkään suuri murhe, sillä Marvelin elokuvauniversumin se sama vanhakin on harvinaisen viihdyttävää.

Onneksi moni muu asia asian enemmän kuin hyvin. Modernia teknologiaa ja sitä perinteistä Afrikkaa yhdistelevä visuaalinen ilme tarjosi katsojille jotain ennennäkemätöntä. Elokuva ei myöskään kärsinyt siitä Marvelin elokuvien perus paheesta, unohdettavasta pahiksesta, vaan Killmonger (Michael B. Jordan) kuuluu vähintäänkin samaan kastiin Lokin kanssa, jos ei ole jopa pantterin karvan verran, parempi.

Black Pantherin juonta voi hyvin pitää toisintona monen muun genren elokuvan juonesta, erittäin hyvästä syystä, mutta onneksi se onnistui kuvaamaan sitä erittäin tuoreella tavalla. Kovin montaa kertaa minulle ei tullut sellaista tunnetta, että olen nähnyt jonkin kohtauksen jo lian monta kertaa ennenkin. Kun supersankarigenre on kyseessä, se on jo paljon sanottu.

Sitä paitsi elokuvan käsittelemät aiheet, kuten Rajat Kiinni-politiikka, pakolaiskriisi, tummaihoisten eriarvoinen kohtelu ja Amerikassa poikkesivat valtavirrasta ja se tekikin jo muutenkin erinomaisesta leffasta vieläkin paremman. Aiheita vielä käsiteltiin supersankarielokuvaksi harvinaisen syvällisesti, mikä näyttääkin, ainakin tämän ja Civil Warin perusteella, olevan Marvelin uusi suunta.

Vaikeista aiheista ja päähenkilö T'Challan jo Civil Warista nähdystä hyvin vakavasta luonteesta huolimatta, elokuvaan mahtui myös lukuisia keveitä kohti, vieläpä sellaisia, että se upposi minuun kuin kuuma veitsi voihin. Toisaalta, sillä rintamalla minua on aina ollut helppo miellyttää, joten ihmekös tuo. Sitä paitsi juuri tietty keveys on ollut perinteisestikin Marvelin elokuvaelokuvauniversumien tuotoksien valtti.

Kuitenkaan juoni ja idea, tai edes tunnelma eivät vielä tee elokuvaa, olivat ne kuinka hyvin toteutettuja tahansa. Sen tekevät hahmot. Pidin T'Challasta jopa Civil Waria enemmän, varsinkin kuin hän sai tilaisuuden näyttää myös sitä jo mainitsemaani keveämpää puoltaan, erityisesti ollessaan kanssakäymisessä ehkä elokuvan parhaan, tai ainakin yhden parhaista hahmoista, siskonsa Shurin kanssa.

Kovista naisista ei, suureksi ilokseni, elokuvassa muutenkaan ollut pulaa. Nakia ei tyytynyt pelkän rakkauden kohteen rooliin, niin hyvin kuin hän ja T'Challa sopivatkin yhteen, vaan hänellä oli sen lisäksi paljon muutakin tarjottavaa. Ehkä vielä jopa häntäkin kiinnostavampi hahmo oli kuitenkin kuningasta vartioivan eliittijoukon kenraali Okoye (The Walking Dedin Danai Gurira). Jos jokin kertoo elokuvien naishahmojen määrästä, ja tärkeydestä, niin se, että heistä mainitsemisen arvoisia on vielä yksi, kuningataräiti Ramonda (American Horror Storyn Angela Bassett). 

Muutenkin sivuhahmot olivat onnistuneita, ainakin, jos ottaa huomioon heihin käytetyn melko rajoitetun ajan, jopa yksi ainoista aikaisemmista osissa nähdyistä, ja valkoisista hahmoista, Martin Freemanin Ross. He kaikki kuitenkin kalpenevat yhden Marvelin elokuvan parhaimmista Killmongerin, rinnalla. Sekä siksi, että mies, ja hänen esittäjänsä, oli äärimmäisen karismaattinen, sekä siksi, että hänen motiivejaan oli helppo ymmärtää ja niihin voi jopa yhtyäkin.

Vaikka elokuvan visuaalinen ilme omaperäinen olikin, niin kuin tulinkin jo maininneeksi, ei sen laatu tullut silti yllätykseksi kenellekään vähänkin Marvelin elokuvauniversumin elokuvia, tai muita huippuluokan vähänkin toiminnallisempia elokuvia vähänkin katsoneelle. Erityisesti Afrikan maisemat ja niihin yllättävän hyvin sulautunut tulevaisuuden tekniikka oli toteutettu hyvin.

Samoin oli toimintakohtausten laita. Pidin erityisesti alun Korea-kohtauksesta, jossa Black Pantterin lisäksi myös Nakia, Okoye ja jopa Shurikin pääsivät näyttämään taitojaan. Vähätellä ei pidä tietenkään loppukohtaustakaan, vaikuttavine, mutta silti kumman söpöine sotasarvikuonoineen kaikkineen. Toki muutkin olivat myös rautaa, ainakin melkein kaikki.

Asiaan löytyi nimittäin yksi poikkeus. Alun taistelukohtaus oli yksinkertaisesti vain liian pimeä, kirjaimellisesti. Katsoessani, mitä kohtausta tahansa haluaisin jopa nähdä, mitä siinä tapahtuu ja uskon, etten ole asiani kanssa yksin. Se oli kuitenkin ainut valituksen sana toimintakohtauksiin liittyen, ja yksi niistä harvoista edes elokuvaan itsestään liittyvistä, joten voiton puolella ollaan. 

JUONIPALJASTUS!! JOS ET HALUA TIETÄÄ LOPPUA; NIIN SKIPPAA SUORAAN TIIVISTYKSEEN! Killmongerin väistämätön kuolema on aiheuttanut jonkin verran kritiikkiä ja ymmärrän sen hyvin. Saihan esimerkiksi Loki, toisen mahdollisuuden, joten miksi ei hänkin. Varsinkin kuin miehellä oli jopa paljon Lokia paremmat oikeutukset teoilleen jopa näin valkoihoisen suomalaisen näkökulmasta.

Itse pidän kuitenkin hahmon loppua juuri sellaisena kuin hän ansaisikin, koskettava, cinemaattinen ja samalla tasolla kaiken sen kanssa, mitä tiedämme sekä hänestä, että T'Challasta hahmona. Hahmolla oli sitä paitsi vielä vaikutustakin, jopa kuolemansa jälkeen. Elokuvan lopussa T'Challa nimittäin päätti kuin päättikin valjastaa Wakandan huomattavat voimavarat vähäonnekkaampien auttamiseen.

Tavallaan hahmo siis sai sen, minkä haluasi. Ei ehkä juuri sillä tavalla, miten halusi, mutta eikö se ole hyvä asia. Sille on syynsä, miksi hahmo oli elokuvan roisto, ei sankari. En myöskään usko, että hänen kuolemaansa voisi pitää mitenkään rasistisenakaan. Niin vaan elokuvien roistoille, hyvillekin, tuppaa käymään, oli genre mikä tahansa. Siihen ei vaikuta hahmon ihonväri, tai ideologia suuntaan tai toiseen, eikä pitäisikään.

Tiivistetysti kiinnostavat hahmot, varsinkin naiset, uniikki visuaalinen ilme, huumori, loistava pahis. Black Pantheria ei voi hehkuttaa liikaa. Niinpä minullakaan ei ole muuta mahdollisuutta kuin antaa sille täydet viisi tähteä.