Ensiarviossa: Black Lightning

Netflix päätti vähän aikaa sitten lähettää kaikki CW:n supersankarisarjauutuuden, Black Lightningin jaksot, alle viikko sen USA:n ensiesityksestä. Hyvä niin, sillä sarjan pilotti on yksi tämän televisiokauden parhaita.

Varoitus: Tämä arvostelu paljastaa yksityiskohtia Black Lightningin ensimmäisen jakson juonesta!

Huomio: Mielipiteeni sarjasta voi vielä muuttua täysin, sillä olen nähnyt siitä vain yhden jakson, “The Resurrection.”-nimisen pilotin.

Jefferson Pierce (Cress Williams) on jättänyt taakseen roolinsa supersankari Black Lightninä, suomeksi Musta Salama, sen rikottua hänen avioliittonsa. Mies keskittyykin nyt auttamaan asuttamaansa Freelandin kaupunkia rehtorin toimessa, sekä olemaan isänä kahdelle aikuisella tyttärelleen, oikeuksien puolesta taistelevalle Anissalle (Nafessa Williams) ja kapinalliselle Jenniferille (China Anne McClain).

Sitten Jenniferin onnistuu kiinnittämään paikallisen The 100-jengin huomion, vakavin seurauksin. Pelastaakseen perheensä Jeffersonilla ei ole muuta mahdollisuutta kuin palata Black Lightingiksi vielä viimeisen kerran. Vaikka Black Lightning on CW:n sarja ja sen tuottajana toimii muun muasta Arrowsta ja The Flashista tuttu mies, Greg Berlanti, se ei kuulu Arrowverseen, tai Berlantiverseen tai uudelta nimeltään, jota ei kukaan kylläkään näytä käyttävän, Superverseen, ainakaan vielä toistaiseksi.

 Mustat supersankarit, ainakin mustat miessupersankarit, ovat vihdoin tulossa niin isolle kuin pienille ruuduille. Eikä siihen mennytkään kuin kymmenisen vuotta supersankaribuumin alkamisesta. Marvel aloitti, Netflixin kanssa, Defensereihin kuuluvalla Luke Cagella ja tänä vuonna oman elokuvansa saavalla, jo Civil Warissa ainakin itseäni ihastuttaneella, Black Pantherilla.

Nyt on vuorossa DC ja yhtiön ensimmäinen musta supersankari, kuulemma Luke Cagen inspiroiva, Black Lightning. Ensimmäisen jakson perusteella voin sanoa, että mitä pienempien ruutujen kamppailuun tulee, DC voitti Marvelin, jälleen kerran. Yhtään Luke Cagea vähättelemättä. Pidin sarjasta, vaikka se olikin hieman epätasainen sekä omasi sekä hieman mielikuvituksettomat pahikset, että vähän turhan monta jaksoa.

En sano Black Lightningin ensimmäistä jaksoa täydelliseksi, varsinkaan jengiläiset ja heidän toki vasta muutaman minuutin ruutuaikaa saanut pomonsa (Marvin Jones III) eivät vakuuttanut, mutta se oli silti erittäin hyvä. Pääasiassa pidin kyllä kaikesta. Niin päähenkilöstä, brutaaleista, päähenkilön cooleja voimia hyväksikäyttävistä toimintakohtauksista kuin hänen perheestään.

Erityisesti pidin kuitenkin sarjan aikuismaisemmasta otteesta. Sarja käsitteli vaikeita aiheita, joihin muut Arrowversen, tai oikein genren sarjat, eivät koskisi pitkällä tikullakaan, kuten poliisiväkivaltaa, ja rotuprofilointia. Sarjan supersankari nimittäin poikkesi muista CW: vastaavista muunkin kuin ihonvärinsä puolesta. Onhan hän nelikymppinen perheenisä kaksikymppisen keltanokan sijaan.

Nykyään uutisissa vähän turhankin tuttu näky.

Black Lightningin maailma on supersankarisarjaksi, erityisesti DC:n, yllättävänkin realistinen, jopa siinä määrin, että jos ei oteta lukuun sarjan kotipaikkaa ja jos Arrowversen sarjan tiettyä visuaalista kiiltoisuutta, sarjaa voisi luulla kuuluvan Jessica Jonesin, Luke Cagen ja kumppaneiden seuraksi Marvelin ja Netflixin Defendereihin, ei suinkaan kevyistä nuorten sarjoista tunnettuun CW:hin.

Huolimatta sarjan käsittelemistä aiheista, se ei äitynyt missään vaiheessa liian synkäksi. Erityisesti sarjan paras osa, Piercien perhedynamiikka, toi sarjaan paljon sydäntä. Ilman sitä sarjan ensimmäinen jakso ei olisikaan toiminut läheskään niin hyvin kuin se nyt toimi. Huumoriakaan ei oltu unohdettu, vaan erityisesti supersankarigenren kliseet saivat kovaa kyytiä.

Salamat näyttä kyllä kieltämättä siisteiltä, samoin puku.

Toteutuksessakaan ei ollut mitään varsinaista vikaa, joskin olen kyllä nähnyt parempiakin, jos myös huonompiakin, supersankaritaisteluja. Pidin erityisesti hieman tavallista poikkeavasta taustamusiikista, vaikka hiphop ei ollutkaan mikään erityisen inspiroiva valinta, kun kyseessä on mustat supersankarit. Sitä soi myös niin ikään Luke Cakessa kuin Black Pantherin trailerillakin.

Juoni oli virkistävä poikkeus supersankarigenreen, vaikka loppuen lopuksi ei sekään supersankarisarjaa uudestaan keksinyt. Siitä johtuen sarja kärsikin pienoisesta ennalta-arvattavuudesta. Ongelma on kuitenkin tyypillinen aika monelle sarjalla, genrestä viis. Ainakin omalla kohdallani. Katsonhan loppuen lopuksi aika paljon tv-sarjoja ja elokuvia ja niinpä tunnen niiden kaavat jo vähän liiankin hyvin. 

Hahmoista voin sanoa sitäkin enemmän, joskin muistuttaa pitää, että mielipiteeni saattaa hyvinkin muuttua. Pidin Jeffersonista paljon, hahmon kypsyyden takia jopa enemmän kuin aikanaan Oliver Queenista tai Barry Allenista. Ainakin toistaiseksi lempihahmoni on kuitenkin Anissa ja uskon, että hahmo vetoaa myös sarjan varsinaiseen kohderyhmään eli teineihin ja nuoriin aikuisin.

Muutkin hahmot vaikuttivat lupaavalta, mutta katsottavaksi jää, lunastavat he niitä lupauksia vai ei. Plussaa oli erityisesti se, että ex-miehensä supersankaruutta vastustavaa Jeffersonin ex-vaimo Lynille (Christine Adams) ei annettu sitä perinteistä ilonpilaajan roolia, niin kuin useassa muussa vastaavassa sarjassa olisi tehty, vaan hänen kannalleen oli annettu erittäin hyvä syy.

Varsinkaan Lala (kuvassa oikealla) ei vakuuttanut

Black Lightningin hivenen turhan stereotyyppiset roistot eivät puolestaan ehtineet vakuuttaa. No, ehkä sarja vielä parantaa tässä suhteessa, ainakin kunhan näemme heistä mielenkiintoisempaa, rikollispomo Tobias Whalea vähän enemmän. Tai sitten ei, eikä siinä mitään. Black Lightning ei tarvitse erityisen hyvää tai edes kiinnostaa pääroistoa ollakseen helmi supersankarisarjojen, ja miksei sarjojen ylipäätään, joukossa.

Tiivistetysti Black Lightning on supersankarisarja, jota on jo odotettu, monestakin syystä. Se on myös sarja, jonka supersankarifanit, erityisesti ne vähän vanhemmat, ansaitsee. Tähtiä en sarjalle vielä anna, onhan se vasta niin uusi. Sen ensimmäinen jakso, “The Resurrection.”, ansaitsee niitä kuitenkin täydet viisi.

Mutantit vs. suvaitsematon maailma-Tv-sarja edition

Sekä teemansa, että genrensä puolesta ajankohtainen The Gifted osoitti, että tv:ssä on vielä tilaa yhdelle supersankarisarjalle. Ihan kaikista genreensä liittyvistä ongelmista se ei kuitenkaan päässyt.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää paljastuksia The Gifted-sarjan ensimmäisestä tuotantokaudesta.

X-Menit ovat kadonneet, eikä maailma ole suinkaan menossa parempaan suuntaan. Supervoimien käyttäminen on laissa kiellettyä, syystä viis. Mutanteille, kuten koulun tanssiaisten saatua traagisen päätöksen, telekineettisiä voimia omaavilla Andy (Percy Hynes White) ja Lauren Stuckerilla (Natalie Alyn Lynd) ja portaaleja muodostavalla Blinkillä (Jamie Chung), ei ole muuta mahdollisuutta kuin paeta.

Siinä heitä auttaa, muun muassa valohiukkasia manipuloivan Eclipsen (Sean Teale) ja superatleettisen Thunderbirdin (Blair Redford) kansoittama Mutant Underground. Heillä on kuitenkin toinenkin, huomattavasti henkilökohtainen tehtävä, pelastaa ryhmän jäsen, magneettisia voimia omaavan Polaris (Emma Dumont) heitä jahtaavan valtion viraston vankilasta.

X-Men-elokuvat olivat yksi ensimmäinen tutustumiseni supersankareiden maailmaan. Kokemus oli positiivinen. Pidin elokuvista ja niiden maailmasta. En ehkä suorastaan rakastunut elokuviin, mutta pidin niistä tarpeeksi huomatakseni, että supersankarigenrellä on paljon potentiaalia. Pidin paljon vieläpä, samaan universumiin kuuluvasta ja niin kriitikoiden kuin katsojien ylistämästä,  Legion-sarjastakin.

Olisin ollut suuri häpeä, jos The Gifted olisi osoittautunut pettymykseksi. Sitä se ei suureksi onneksi tehnyt. Itseasiassa sarja vetosi minuun jopa umpikummallista Legionia enemmän. Toki sillä oli heikkoutensa, josta suurin oli tietty omaperäisyyden puute, mutta jos sarjan ei odota tuovan genreen mitään uutta, ja jos sattuu olemaan Marvelin tai genren yleensä fani, niin se tarjoaa katsojalle paljon.

X-Menit ovat ehkä poissa, mutta The Giftedin juoni muistutti silti hyvin paljon X-Men-elokuvien vastaavaa. Mutantteja syrjitään, jopa jahdataan, sillä he ovat tavallisille ihmisille enemminkin uhka kuin mahdollisuus. Kuitenkin, viimeisiä jaksoja lukuun ottamatta, mutantit eivät suinkaan riitele siitä, miten ihmisten syrjintään pitäisi vastata, vaan he keskittyvät pelkästään selviytymiseen.

Lisäksi tarina oli muutenkin astetta maanläheisempi, eikä vain siksi, että se keskittyi draamaan paljon erikoistehostekikkailuja enemmän. Taktiikka toimikin hyvin, erityisesti Mutant Undergroundin jäsenten, kohdalla. Se, valitettavasti vielä tänä päivänä ajankohtaisine poliittisten viittausten lisäksi, teki noinkin supervoimien täyteisestä sarjasta erittäin samaistuttavan.

Stuckereiden kohdalla nuoret jaksoivat kiinnostaa heidän liiankin normaaleja vanhempia enemmän. Nuoret opettelemassa hallitsemaan taitojaan ja etsimässä paikkansa on ehkä ylikulutettu klisee, mutta se on sitä syystä. Vanhemmillakin oli hetkensä, erityisesti Amy Ackerin esittämällä Caitlinilla, mutta he olivat normaaleja, sillä tylsällä tavalla, ei niinkään, sillä joka teki heistä samaistuttavia.

Sillä vaikka tietty tavallisuus voi tehdäkin hahmoista samaistuttavia, ja se taas auttaa katsojaa välittämään heistä, mikä on elin tärkeää jokaiselle sarjalle, niin tosiasia myös on, että tavalliset ihmiset ja heidän elämänsä on usein tylsää. Kyse onkin tasapainosta. Hahmon pitää olla tarpeeksi tavallisen ollakseen samaistuttava, muta tarpeeksi erilainen ollakseen kiinnostava.

Voin kuitenkin sanoa kaikkien supersankarigenren faneille iloksi, että kyllä The Giftedistä sitä erikoistehostekikkailuakin löytyi ihan tarpeeksi. Toimintakohtauksia, vieläpä useamman henkilön, on jos ei joka jaksossa, niin ainakin melkein. Ja ne voimat puolestaan, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta, kuten esimerkiksi Laurenin kuplamainen superkyky, olivat oikea ilo silmälle.

Hyviä hahmoja, tai edes jokseenkin kiinnostavia, hahmoja löytyi monta, mutta Polaris ja Blink ylsivät suosikikseni. Hieman vähimmässä määrin tykästyin myös Thunderbirdiin. Yhdestä Marvelin helmasynnistä sarja ei kuitenkaan päässyt eli tylsähköistä roistoista. Siitäkin huolimatta, että se kuuluu samaan maailmaan kuin Magneto, vieläkin yksi kaikkien aikojen parhaimmista supersankarielokuvien roistosta.

Tiivistetysti The Gifted ei ehkä loistanut omaperäisyydellään, mutta melkein kaikilla muilla mittareilla kylläkin. Sarja oli katsomisen arvoinen genrensä tuotos ja jopa enemmänkin. Neljä ja puoli tähteä.

Superroistojen lapset kapinamielellä

Marvel’s Runaways on piristysruiske Marvelin vaihtelevalaatuisten supersankarisarjojen joukossa. Eikä pelkästään, siksi, että se on yksi harvoista teineille suunnatuista genren edustajista.

 Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia.

Elämä teininä ei ole helppoa, ei varsinkaan, jos satut todistamaan vanhempiesi suorittaman rituaalimurhan. Niin kuin erilleen kasvaneet lapsuudenystävykset, urheilutähti Chase (Gregg Sulkin), kiltti tyttö Karolina (Virginia Gardner), gootti Nico (Lyrica Okano), tietokonenero Alex (Rhenzy Feliz), oikeudenpuolustaja Gert (Ariela Barer) ja vanhempansa menettänyt Molly (Allegra Acosta) huomaavat hyvinkin omakohtaisesti.

He päättävät luonnollisesti liittoutua yhteen saadakseen vanhempansa oikeuden eteen, mutta toistensa kanssa erilaisten, mutta silti yhtä voimakkaiden persoonien törmätessä yhteen se ei ole mikään helppo tehtävä, varsinkin kuin osan on vaikea uskoa näkemäänsä todeksi. Marvel’s Runaways perustuu löyhästi Brian K. Vaughanin ja Adrian Alphonan saman nimiseen sarjakuvaan.

Katsoessani ensimmäistä kertaa Marvel’s Runawayta odotin jotain vähän erilaista. Jotain, mikä muistuttaisi enemmän tyypillistä supersankarisarjaa kuin Riverdalen kaltaisia nuorten sarjoja. Aluksi en voinut olla pitämättä sitä huonona asiana, olenhan genren suuri ystävä, mutta mitä pidemmälle sarja meni, sen paremmin tajusinkin sen olevan lähinnä hyvä asia.

Oli nimittäin aikakin keskittyä nuoriin. Nimittäin huolimatta siitä, että nuoret ovat supersankarisarjojen suurkuluttajia ja nuoria supersankareita löytyy sarjakuvien sivuilta iso liuta, nykyistä genren elokuva ja tv-buumia ovat kansoittaneet lähinnä aikuiset, luukuunottamatta oman elokuvansa vasta vuosi sitten saanutta Spider-Mania. Niin kummalliselta kuin tämä saattaa äkkiseltään tuntuakin.

Sitä paitsi, supersankarielokuvat- ja tv-sarjat, erityisesti ne syntytarinat, tapaavat mennä saman kaavan mukaan, varsinkin nyt, kun niitä on valkokangas ja tv pullollaan. Niinpä olikin ihan virkistävää nähdä jotain uutta. En vieläkään laskisi sarjaa ihan lajityyppinsä kärkikaartiin, sen hidastempoisuuden ja muiden sarjojen kovan tason takia, mutta kovin kauas se ei kuitenkaan jäänyt.

Jos mietitte, kannattaa aikuisten edes ryhtyä katsomaan Marvel’s Runawayta, niin vastaus on kyllä. Tyypilliseltä teinidraamalta ei vältytä, onhan se teinisarja, mutta se on harvinaisen hyvin tehtyä. Samoin kuin kaikki muut hahmoista supersankarielementteihin asti. Sitä paitsi, kyllä ne aikuisetkin saivat ihan tarpeeksi ruutuaikaa, liikaakin. He eivät nimittäin olleet läheskään yhtä kiinnostavia kuin lapsensa.

Sarjan juoni oli aika yksinkertainen, niin yksinkertainen. että on suorastaan ihme, ettei samanlaista ole keksitty jo paljon aikaisemmin. Sarjakuva ilmestyi vasta 2000-luvun alussa. Itsessään tämä ei ole huono asia, jos ei hyväkään. Paljon tärkeämpi kysymys onkin, oliko juoni kiinnostava. Jaksaako sitä katsoa 10:n jakson ajan ja enemmänkin, sarja tulee samaan ainakin toisen kauden. Kyllä kiinnostaa.

Toki se juoni olisi voinut olla nopeatempoisempikin, ja paljon. Se jo sarjan nimessäkin mainittava karkaaminen tapahtui vasta kauden finaalissa. Joskus oikein tuntui, että sarja yritti pelata aikaa. Lisäksi sarja olisi voinut käsitellä niitä supervoimia ja muita yliluonnollisia elementtejä paljon enemmän. Sarja nimittäin keskittyi suurimmaksi osaksi siihen draamalliseen antiin.

Dinosaurus Old Lacy kuuluu niihin kummalisempiin elementteihin.

 Hahmoilla ei edes ollut supervoimia kuin parilla ja nekin olivat, verrattuna vaikka Kostajiin, aika hillittyjä. Tai niitä yliluonnollisia elementtejä. Jostain syystä Marvelin tv-puoli ei nimittäin suvaitse taikuutta, niinpä kaikella oli edes jokseenkin tieteellinen selitys. Kun mitään yliluonnollisuuteen viittaavaa olikin, niin niitä käytettiin lähinnä hyvin todellisten ongelmien vertauskuvana.

Taktiikka yleensä toimii, kysy vaikka Buffy Vampyyrintappajalta, joka on yksi tv-historian parhaista sarjoista juuri sen takia, ja niin se toimi Marvel’s Runawaysinkin tapauksessa. Syy tähän liittyy asiaan, jossa sarja on vahvimmillaan eli hahmoihin. He olivat hyvin samaistuttavia, hieman yllättävänkin huomioon, että he ovat kaikki hyvin etuoikeutettuja, sekä paljon heille annettuja stereotyyppejä monipuolisempia.

Jotkin hahmot olivat toki paremmin muodostuneita kuin toiset, jo ihan ajallisten syiden takia. Kaudella jaksoja oli vain kymmenen ja ne piti jakaa viiden eri perheen kesken. Niinpä kaikille ei voinut antaa tarpeeksi aikaa kehittyä. Suurin osa kuitenkin sai, kuten kaikki nuoret sekä suurin osa, kuulemma sarjakuvaa enemmän huomiota ja ulottuvuutta saaneista, vanhemmista.

Toteutuspuoli onnistui niin hyvin kuin Marvelin sarjalta voi odottaakin, siis Inhimanssia ja Iron Fistia lukuun ottamatta. Erityisesti näyttelijöiden valinta onnistui paremmin kuin hyvin. He paitsi näyttivät sarjakuvan vastaaviaan, niin osasivat myös näytellä, varsinkin Gertiä näyttelevä Ariela Barer. Ihan elokuvan luokkaa se ei kuitenkaan olut, mutta onko se mikään ihme. Onhan niiden budjettikin ihan eri luokkaa.

Tiivistetysti Marvel’s Runaways erottuu edukseen Marvelin supersankarisarjojen joukosta, mutta koska en kuulu sarjan kohderyhmään eli teineihin ja se oli muutenkin turhan hidastempoinen, niin se ei täysin sydäntäni ehtinyt vielä. Neljä tähteä.

Kun poliisit kohtaavat örkit ja muut omituiset otukset

Netflixin alkuperäisleffa Bright sopii erittäin hyvin illan ratoksi, mutta toisin kuin yhtiö itse ehkä ajatteli, niin elokuvasarjan aloitukseksi se on aivan liian väritön, hajuton ja mauton.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää paljastuksia elokuvan juonesta.

Haltiat, örkit ja muut taruolennot asuvat ihmisten kanssa rinnakkain, mutta erityisesti örkit joutuvat kokemaan paljon ennakkoluuloja. Taikuus on olemassa, mutta harvinaista ja kiellettyä. Tällaisessa maailmassa asuu poliisi myös työssään haavoittunut poliisi Daryl Ward (Will Smith) ja tapauksesta syyttämänsä hänen parinsa, poliisivoimien ensimmäinen örkki, Nick Jakoby (Joel Edgerton).

Heidän henkilökohtaiset ongelmat saavat kuitenkin jäädä taka-alalle heidän löydettyä rutiinikeikan yhteydessä taikasauvan ja sen takia huomaavat joutuvansa niin sauvan entisen omistajan, omien kollegoittensa, taikuuteen liittyvien rikosten tutkimiseen erikoistuneiden agenttien kuin katua epävirallisesti hallitsevien rikollisten jahtaamaksi. 

Kuulleessani, että Netflix on tekemässä Will Smithin tähdittämää poliisielokuvaa fantasiahöystein, en ollut asiasta juuri kiinnostunut. Siitäkin huolimatta, että suorastaan rakastan fantasiaa, eikä minulla ole mitään Will Smithiäkään vastaan. Asia muuttui Brightin saavan huomion myötä, ei paljon, mutta tarpeeksi, jotta päätin itsekin vilkaista sitä. Ainahan elokuvan voi jättää kesken, jos tarvetta ilmenee.

Onneksi kesken jättämiselle ei ollut tarvetta, toisin kuin kriitikoiden suurimmaksi osaksi negatiivissävytteiset arvostelut antoivat olettaa. Huomasin varsin pian, että vaikka elokuva ei mitään erikoista tarjoakaan, niin kyllä se katsomisen arvoinen sentään oli, varsinkin omiin vahvuuksiinsa eli keskittyessä komediaa ja, fantasiaelementteihin.

Huonommillaan elokuva oli toistaessaan kyttäelokuvien kuluneita kliseitä. Minua ei pieni kliseisyys ole ennenkään haitannut, ainakaan siinä tapauksessa, että teos, tässä tapauksessa elokuva, antaa jotain muuta omaperäisyyden tilalle. Tai edes itse tiedostaa olevansa kliseinen. Bright ei kuitenkaan täytä kumpaakaan standardia. Se ei tarjonnut juuri mitään ihmeellistä ja otti itsensä aivan liian vakavasti.

Elokuvan maailma oli suhteellisen mielenkiintoinen, ehkä jopa hieman omaperäinenkin. Elokuvan katsottua ei kuitenkaan tullut sellainen fiilis, että olisi pakko päästä tuonne. Toisin kuin jossain fantasiatarinoissa. Lisäsyventäminen olisi voinut auttaa, mutta sitä ei ajallisten syiden takia juuri tehty. En olisikaan pannut pahakseni, vaikka tarina olisi kuvattu elokuvan lisäksi sarjana.

Toki myöskään elokuvan tekijät eivät näyttäneet olevan kovinkaan innostuneita luomastaan maailmasta, vaan päättivät keskittyä enemmän parivaljakon väliseen kemiaan ja aseilla räiskintään. Kumpikin oli toki elementtejä, jotka elokuvassa toimi ja niin saakin olla. Tuskin kukaan mitään muuta tämän tyyppiseltä elokuvalta odottaakaan tai niin en ainakaan minä tehnyt.

Toisin kuin maailmaa, juonta ei voi liiasta mielikuvituksellisuudesta syyttää. Vaan se noudattaa tavalla samaa jo hyvin kulunutta kyttäelokuvien kaavaa. Epäsuhta kaksikko joutuu pakon sanelemana tekemään yhteystyötä keskenään. Seuraa paljon toimintaa. Lopulta toinen tai molempia heistä voittaa ennakkoluulonsa ja heistä tulee ystäviä. 

Kaava ei ole huono, vaikka se ei ihan minun juttuni olekaan. Johonkuhun toisiin se kuitenkin vetoaa vai mikä muu selittää sen, että siitä on tehty niin monia elokuvia, sekä hyviä, huonoja, että suorastaan legendaarisiakin. Bringhtin versio kaavasta eroaa edukseen lajityyppien sekoituksen takia, mutta muuten se ei kuulunut siihen legendaarista katekoriaan, jos ei kyllä huonoonkaan.

Pidin Jakobysta, niinkin paljon, että hän nousi jonkinlaiseksi suosikkihahmokseni. Ward puolestaanoli täysin Will Smithin karisman varassa. Aloitteleva haltiavelho, tai bright, Tikka (Lucy Fry) oli sellainen hahmo, joka paremmalla hahmokehityksellä olisi voinut vedota minuun. Ei nytkään hän huono ollut, olisin vain toivonut enemmän. Samoin kuin huipputaitavan Noomi Rapacen esittämältä pahis Leilahilta.

Elokuvan muihin hahmo ei juuri ehditty tutustua, niinpä he olivat lähinnä oman rotunsa stereotyyppejä. Haltiat olivat juppeja, örkit pikkurikollisia. Samasta ongelmasta kärsi myös ihmishahmot. Tämä on kyllä tyypillistä elokuville, joten elokuvaa on hankala siitä syyttääkään. Sivuhahmot ovat aina alikehittyneitä, sillä heihin ei voida käyttää turhan paljon aikaa, eivätkä he edes elokuvan katsojaa muutenkaan juuri kiinnosta.

Tuotanto oli juuri niin tasokas kuin näinkin suuren budjetin elokuvalta sopii odottaakin, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Käsikirjoitus olisi voinut olla parempikin, mutta ihan samanlainen se oli kuin muissakin lajityypin elokuvissakin ja maskitkin jättivät toivomiseen varaa. Viat tuskin lajityypin ystäviä haittaavat, eikä oikein minua, mutta ne estivät elokuvaa pääsemästä täyteen potentiaaliinsa.

Lopuksi vielä huomio. Huolimatta kriitikoiden vähemmän mairittelevista arvosteluista, Netflix on tekemässä Brightille jatko-osaa. Päätös tuli jo ennen kuin sen saamat katsojaluvut ovat tulleet, joten yhtiön luotto elokuvaan on kovastakin kovempi. Lisätietoa elokuvasta saadaan vasta, kunhan se tulee ajankohtaisesti. Itse tuskin ilmoittelen asiasta enemmän, joten jos asia kiinnostaa, seuratkaa eri viihdesivustoja.

Tiivistetysti Bright kärsii tekijöidensä mielikuvituksen puutteesta, tai jopa suoranaisesta laiskuudesta, mutta jos pidät fantasiasta, poliisielokuvista, toiminnasta yleensä tai niistä kaikista, niin sinulle ei tule Brightia katsoessa tylsää. Elokuva onkin kummankin lajityypin edustuskelpoinen tuotos. Kolme tähteä.

Maailman kummalisin seuramatka Lontoon alle

Jos Neil Gaiman on varma valinta asenteeltaan positiivinen ja mukavalla tavalla outo fantasia kiinnostaa, jos. Sen melko hyvä, jos ei ihan loistava, Neverwhere-teos kiistattomasti osoitti.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verran juonipaljastuksia.

Richard Mayhew on tavallistakin tavallisimpi lontoolainen mies, jopa siinä määrin, että häntä vois pitää jo eräänlaisena stereotyyppinä. Ainakin siihen asti, kunnes hän pelastaa ovia mistä tahansa avaavan Door-nimisen tytön. Door on Maanalaisesta Lontoosta, mitä kummallisempien ihmisten ja olentojen asuinpaikasta ja häntä jahtaa erittäin tehokas, hänen perheensä murhannut salamurhaajakaksikko.

Teolla on seurauksensa. Pian Richard huomaa, ettei hän ole enää olemassa maanpäällisessä Lontoossa. kukaan hänen tuntemistaan, edes oma kihlattu, enää tunne tai edes huomaa, häntä. Kummallakin on ongelmansa, joten niinpä he päättävät liittoutua yhteen. Siitä alkaa kaksikon huima seikkailu seikkailuun maanalaiseen Lontoon halki. Newerwhere on samannimisen minisarjan syvennetty novelliversio.

Pääsin Neil Gaimanin makuun vasta suhteellisen vastikään, niin kirjana kuin tv-sarjanakin huippuhyvän Unohdettujen Jumalien, englanniksi American Godsin myötä. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, varsinkin kuin mies kirjoittaa aivan loistavia kirjoja. Sellainen oli myös Neverwhere, vaikka se ei ihan Unohdettujen Jumalien tai sen maailmaa laajentavan Hämähäkkijumalan veroinen ollutkaan.

Kirja oli hauska, olematta kuitenkaan parodia itsestään tai muista lajityypin teoksesta, kummallinen, mutta ei lian sekä maaginen, muistuttamalla kuitenkin tarpeeksi omaa maailmaamme, jotta siihen olisi helppo päästä. En voi väittää sen aiheuttaneen minussa suuria tunteita puolesta ja vastaan, olen lukenut niin parempia kuin huonompiakin kirjoja, mutta ei kaikkien kirjojen tarvitsekaan.

Tv-sarjan versio pääkolmikosta

Neverwheren maailma muistutti monen muun urbaanin fantasian, myös jo mainitsemani Unohdettujen Jumalien maailmaa. Yliluonnolliset olennot elävät niin sanottujen tavallisten ihmisten keskellä, mutta he eivät ole tietoinen niistä. Taikuus on aika hienovaraista ja varsin pienimuotoista. Niin maailmassa kuin siinä asuvassa ihmisissä on pieni tuttuuden tunne, niin kummallisiksi kuin he välillä äityvätkin.

Kuitenkaan loppuen lopuksi se samankaltaisuudetkaan eivät ole pahasta. Kliseet syntyvät aina tietystä syystä. Jotain tuttua pitää olla, jotta lukijat samaistuvat tarinaan, mutta myös jotain vierasta, jotta he voivat paeta hetkeksi omasta elämästään. Sitä paitsi, toki siitä löytyi myös paljon sellaista, mitä ei muualla näe tai jos näkeekin, niin hyvin harvoin. En mene nyt yksityiskohtiin, sillä se voisi paljastaa liikaa kirjoita.

Olisinkin halunnut tutustua kirjan maailmaan yksityiskohtaisemmin, sillä se vaikuttaa hyvin mielenkiintoiselta monimutkaisine sääntöineen ja outoine, nyt liiankin pinnallisen esittelyn saaneiden hahmoineen ja organisaatioineen. Ymmärrän kyllä, miksi näin ei käynyt. Tarinaa pitää kuljettaa eteenpäinkin, joten kuvailla ei voi kuin tietyn aikaa.

Itse juoni muistutti hieman turhankin paljon perus fantasian juonta. Tavis joutuu yliluonnolliseen maailmaan, siellä hän löytää itsestään uusia puolia ja tutustuu toinen toistaan omituisempiin persooniin sekä lopussa on se vaadittava hyvän ja pahan välinen taistelu. Vanha ja jo hieman kulunutkin tarina kuitenkin kerrotaan perin viihdyttävästi, joten tämä ei haittaa.

Siitä päästäänkin kurjan parhaaseen puoleen. se ei ollut juoni, hahmot tai taikuus, vaan Neil Gaimanin vahvuus tarinan kertojana. Neverwheressä se ei ehkä ollut päässyt vielä täyteen mittaansa, ainakin mitä romaanimuotoiseen tarinankerrontaan tulee, ymmärryttävässä syystä, olihan se vasta miehen ensimmäinen kirja, mutta se yksi melko lähelle.

Richard Mayhew ei pääse suosikkipäähenkilöiden joukkoon tai edes erityisesti muistettavien sellaisten, vaikka hänestä olikin vaikea olla pitämättä. Doorista voisi sanoa samaa, vaikkakin pidin häntä jokseenkin kiinnostavampana. Epäluotettava, mutta tuloksia saava, Carabasin markiisi ajoi hahmona asiansa enemmän kuin hyvin.. Henkivartija Hunter olikin sitten koko kirjan valopilkku, mutta edes häntä ei tule ikävä.

Kirjan pahikset, tai oikeammin oikean pahiksen kätyrit, salamurhaajakaksikko Croup ja Vandemar, eivät olisi voineet olla stereotyyppisempiä, vaikka olisivat kuinka yrittäneet. Toinen liukaskielisenä juonittelijana, toinen palkattuna muskelina. Tämä voi kuulostaa haukulta, mutta ei tosiaankaan ole sitä. Juuri se teki nimittäin hahmoista niin hyvän seurata, niin hauskoja ja viihdyttäviä.

Tiivistetysti Neverwhere tarjosi keskimääräistä paremman fantasiaelämyksen. Viihdyin sen parissa, melko paljonkin. Toista kertaa en kirjaa kuitenkaan lue, ainakaan ihan heti, sillä se ei tehnyt minuun lähtemätöntä vaikutusta, vaikka se lukemisen arvoinen olikin. Ehdottomasti. Neljä tähteä.

Vuoden 2018 tärkeimmät elokuvat

Vuonna 2018 tulee paljon hyviä, jopa odotettuja, elokuva. Elokuvakatsojia varmaan kiinnostaa, että milloin. Heitä auttaakseni päätinkin listata omasta mielestäni katsomisen arvoisia elokuvia.

Huomautus: Kaikki ensi-iltajankohdat ovat Amerikasta, Suomeen elokuvat tulevat luultavasti jonkun päivän viiveellä, jos ei enemmänkin.

Black Panther; 16.2.

New Mutants; 13.4.

Avengers: Infinity War; 4.5.

Solo: Star Wars Story; 25.5.

Deadpool 2; 1.6.

Jurassic World: Wallen Kingdom; 22.6.

Ant-Man and the Wasp; 6.11.

X-Men: Dark Phoenix; 2.11.

Mulan; Myöskin 2.11.

Fantastic Beast: The Crimes of Grindelwald; 16.11.

Aquaman; 21.12.

Vuoden alun sarjojen alkamis- ja jatkumisajankohdat

Vuoden alussa alkaa taas liuta uusia sarjoja ja vanhatkin palailevat talvitauoltaan sarja kerrallaan. Sellaisella tahdilla, että on vaikea pitää lukua. Ei hätää. Siksi päätinkin listata katsomisen arvoisia sarjoista, lähinnä jatkuvista, mutta uusiakin on mahtunut mukaan.

Tammikuu

Lucifer: 1.1. Uusi jakso löytyy Netflixistä.

The Gifted: 1.1.

Marvel’s Agents of S.H.I.E.L.D: 5.1.

Salaiset Kansiot: 3.1. Suomessa sarjaa näyttää Fox 8. 1. alkaen.

The Magicians: 10.1

Black Lightning (uusi): 16.1

Supergirl: myöskin 16.1.

The Flash: 17.1.

Arrow: 18.1.

Helmikuu

Altered Carbon (uusi): Koko kausi löytyy Netflixistä 2.2.

Legend of Tomorrow: 12.2.

The Walking Dead: 25.2

Maaliskuu

Once Upon a time: 2.4.

Jessica Jones: 8.3.

A Series of Unfortunate Events: 30.3.

Huhtikuu

Shadowhunters: 3.4

Legion: joskus huhtikuussa, tarkempaa aikaa ei vielä tiedetä.