Joulusatu Kiekkomaalaisittain

Nyt arvostelemani Terry Pratchettin Valkoparta Karjupukki kertoo uskomuksista, ja uskomisen tärkeydestä kirjailijalta tutulla otteella. Vain ja ainoastaan positiivisessä mielessä.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verran juonipaljastuksia! Ei kuitenkaan mistään kirjan kannalta kovin ratkaisevasta.

Huomautus: Valkoparta Karjupukista on tehty myös minisarja. Osa tämän arvostelun kuvista on otettu sieltä. En kuitenkaan voi sanoa mitään siitä, kuinka uskollinen sarja on kirjoille, sillä en ole nähnyt sitä.

Universumi toimintaa valvovat Tarkastajat tilaavat Salamurhaajien killalta Kiekkomaailman vastikkeen Joulupukille eli Karjupukin murhan. Tämä kummastuttaa kiltaa, sillä kyseessä on kuitenkin pelkkä taruolento. Koska tehtävästä saatava palkkio on kuitenkin hyvä, niin he laittavat tehtävään jopa killan jäsenten mittapuulla häiriintyneen, mutta sitäkin asiansa osaavamman, Herra Teelehden.

Toisaalla Kuolema on alkanut toimittaa Karjupukin virkaa, mikä herättää myös hänen tavallista elämää haluavan lapsenlapsensa Susan Sto Helittin huomion. Hän päättääkin selvittää syytä isoisänsä kummalliseen käyttäytymiseen. Lisäksi myös Näkymättömässä Ylioppistossa ollaan huomattu, että jotain on pahasti vialla. Valkoparta Karjupukki on Terry Pratchettin kahdeskymmenes Kiekkomaailmana sijoittuva romaani.

 Vähän aikaa sitten BBC America aloitti Terry Pratchettin maailmaan sijoittuva The Watch-sarjan. Sarja ei ehkä ole kirjojen veroinen, mutta se sai minut taas innostumaan kirjailijan tuotannosta. Niistä ensimmäisenä käsiini osui Valkoparta Karjupukki, joka olikin ihan yhtä hyvä kuin muistinkin kirjailijan teosten olevan, tai voisi jopa sanoa, että parempi.

Valkoparta Karjupukin teemana toimi erilaisten uskomukset ja erityisesti niihin uskomisen tärkeyden. Sitä käytiin erityisesti jouluun liittyvien uskomusten kautta, niin kuin loogista olikin. Liittyyhän siihen enemmän uskomuksia kuin mihinkään toiseen juhlapyhään. Se olikin teemana harvinaisen kiinnostava. Pidin myös kirjailijan Unohdetut Jumalat tyylisestä toteutuksesta.

Kertomistyyli oli Pratchettille tyypillinen eli humoristinen, filosofinen ja lämminhenkinen. Tuttuja alaviitteitäkään ei oltu unohdettu. Kirja loistikin erityisesti sillä huumorin saralla. Jokainen kirjan hahmo, pahiksia lukuun ottamatta, kuvattiin myös hyvin inhimillisellä otteella. He tuntuivat oikeilta ihmisiltä vikoineen kaikkineenkin tai ehkä juuri niiden takia. Jopa ne hahmot, jotka eivät teknisesti olleet ihmisiä.

LempiKiekkomaailma-kirjakseni se ei kuitenkaan noussut, lukunautintia haittamattomien pikkuvikojensa takia. Juoni oli hyvyydestään huolimatta vähän turhankin ennalta-arvattava. Näkymättömään Yliopistoon keskityttiin vähän turhankin paljon, ottaen huomioon, ettei se loppujen lopuksi ollut juonen takia niin kovin tärkeä. Kirjaan uutena tuodut sivuhahmotkaan eivät olleet mitenkään erityisen muistettavia.

Susan oli jokseenkin legendaarisemman Sam Vimesin veroinen päähenkilö. Pidin erityisesti hänen käytännöllisestä tavasta nähdä maailman, myös yliluonnollinen sellainen. Kuolemasta voisi sanoa samaa. Ja ehkä enemmänkin. Hän kuuluu koko kirjasarjan parhaimpien hahmojen joukkoon, jos ei jopa ole paras. Sivuhahhmoista minulla ei ole suosikkia, mutta ei inhokkiakaan.

Tarkkailijat olivat melko yksiulotteisia pahiksia, mutta se ei ole paha asia. Pidänkin heitä paljon aktiivisempaa Herra Teelehteä kirjan varsinaisena pääpahiksenä. Hän oli myös pahiksista mielenkiintoisin. Ainakin osittain siksi, että häneltä ei löytynyt yhtään parantamiseen viittaavaa ominaisuutta. Hänen keräämä joukko pikkurosvoa olivatkin sitten hieman sympaattisempia.

Seuraavaksi Terry Pratchettin kirjakseni valikoitui paljon enemmän The Watch-sarjaan ja sitä kautta myös Yövartioihin liittyvä kirja, Yövartiosta. Se onkin ollut tähän asti hyvä, jopa Valkoparta Karjupukkia parempi. Teen siitä arvostelun, kunhan olen saanut sen luettua. Todennäköisesti kuitenkin sarja-arvostelu tulee ensin. Niitä ensin kirjoitan kyllä koko joukon muita arvosteluja ja mahdollisesti myös muita tekstejä.

Tiivistetysti Valkoparta Karjupukki oli juuri niin hyvä kirja kuin sen kirjailijalta sopii odottaakin, pikkuvioistaan huolimatta. Siksi se ansaitsee täydet viisi tähteä.

Hyvästi, Gondolin!

 J. R. R. Tolkienin viimeiseksi jäänyt tarina, Gondolinin tuho, oli juuri niin erinomainen kuin, mitä kirjailijalta sopiikin odottaa ja niinpä se on ehdottomasti lukemisen arvoinen.

Varoitus: Tämä teksti sisältää juonipaljastuksia! Lue siis omalla vastuullasi.

Kauan ennen Tarun Sormusten Herrasta tapahtumia Melko, toisissa versioissa Morgoth hallitsee maailmaa. Muut valarit pysyvät kaukana hänen tieltään, lukuun ottamatta merta hallitsevaa Ulmoa. Hänen otteestaan on säästynyt vain voimakkain taikavoimin piilotettu haltiakaupunki Gondolin. Sinne löytää tiensä, Ulmon suosiollisella avustuksella, myös jalo ihmismies Tuor.

Tuor ei saa Gondolinin hallitsevaa kuningas Turgonia vakuuttuneeksi Melkon vastaisen sodan hyödyistä. Hänen päätöksellään onkin tuhoisat seuraukset. Gondolin tuho on J.R.R.Tolkienin ensimmäinen kerskimaahan sijoittuva tarina. Sen kirjoittaminen on aloitettu jo vuonna 1916. Kirjamuodon se sai kuitenkin viimeisenä. Kirjan on toimittanut hänen poikansa Christopher Tolkien.

Rakastan Taruja Sormusten Herrasta, joten voitte kuvitella, että olin enemmän kuin iloinen huomatessani, että samaan maailmaan on tullut vielä yksi kirja, Gondolinien tuho. Enkä suinkaan joutunut pettymään. Kirja muistuttikin hyvin suuresti Tarua Sormusten Herraan ja vielä enemmän Silmarillionia eli toisin sanoen se kuului fantasiakirjallisuuden parhaimmistoon.

Yhdessä asiassa kirja kuitenkin poikkesi suuresti aikaisemmin mainituista. Se nimittäin kertoi saman tarinan peräti kolmena eri versiona. Lisäksi Christopher Tolkien oli kirjoittanut kaikenlaista taustaa isänsä kirjoitustyöstä, erityisesti tämän tarinan suhteen, ja lopusta löytyi oli vielä extrana lisätarina parinakin versiona, jotka kertoivat Gondolista paenneen kansan kohtalosta.

Jos maailma on tuttu, niin kirjasta käteen jääkin paljon mielenkiintoista. Varsinkin, jos ei ole lukenut tarinaa muissa versioissa. Erityisesti haltioiden historia ja Melkon/Morgothin suuruuden päivät saivat paljon lisätaustoitusta.Tätä kaikkea täydensi vielä tunnetun Tolkien-taiteilija Alan Leen tekemä kuvitus kirjan tapahtumista. Nekin olivat ihastelun arvoisia.

Tarinan koostumus oli Tolkienille hyvin tyypillinen. Ensin seikkaillaan luonnossa ja ihastellaankin sitä. Alun jälkeen suurin osa vietettiin harvinaisen kauniiksi kuvatustta Gondolin kaupungissa. Ehdottomasti jännittävin kohta oli kuitenkin lopun sota. Voin vain kuvitella, kuinka hyvä se olisikaan ollut pahasti keskeen jäänessä, mutta muuten parhaassa, viimeisessa versiossa.

Siitäkin huolimatta, että kirjan nimi paljastaa sen lopputuloksen aika tehokkaasti. Tolkienin kirjoitustaidoista kertoo kuitenkin se, että hetken jo ajattelin heidän voivan voittaa ja tottakai myös toivoinkin sitä. Onhan fantasiakirjallisuudessa sankarit selvittäneet kovempiakin haasteita. Minulle kelpasi kuitenkin tämäkin loppu, varsinkin kuon sankaritkin saivat jonkin verran pieniä voittoja.

Tarinan juoni oli erittäin hyvä kaikessa yksinkertaisuudessaankin. Ei ollut ehkä kirjailijan paras, mutta kauaskaan se ei jäänyt. Se tarjosi juuri niin paljon jännitystä, romantiikkaa, tarpeeksi mielenkiintoisia hahmoja ja uuden näkökulman jo enenstään harvinaisen riikkaasta maailmasta. Tai uuden ja uuden. Tämän kirjan tarina löytyy myös Silmarillionista ja laaejmmin Keskeneräisten Tarujen kirjasta.

Tuor oli sankarina hyvin perinteinen, eikä vain Tolkienin päähenkilöksi, vaikka häntä voisikin sanoa jonkinlaiseksi esi-Aragorniksi. Siten hän ei ehkä ollutroolissaan kaikkein mielenkiintoisin mahdollinen. Hänen vaimonsa Idril puolestaan oli jonkinlainen esi-Arwen elo toisin sanoen hyvin pidettävä hahmo, joskin hänen hahmokehityksensä oli aivan liikaa kiinni Tuorissa.

Sivuhahmoista merkittävimmäksi pääsi Turgon, Gondolin hallitsija. Hän oli myös hahmona erittäin hyvä. Voisi luulla, että hahmo kuvailtaisiin kovinkin epäsympaattisesti, eihän hän suostunut Melkon vastaiseen sotaan, mutta näin ei suinkaan ollut asianlaita, vaan hänkin sai ymmärrystä. Hänen lisäkseen toiseksi tärkeimpiä hahmoja olivat Ulmo ja Tuorin haltiavaimo Idril.

Melko/Morgoth oli puolestaan erittäin hyvä pahis, perinteisyydessäänkin. Kovin paljon hän ei nimittäin eronnut Sauronista tai muista vastaavista ”Musta Lordi”-arkkityypin pahiksista. Huomauttaa kuitenkin pitää, että roisto oli ensimmäinen laatuaan, joten tarkalleen ottaen he eivät juuri poikkea hänestä. Tarinasta löytyy kyllä inhimillisempi pahis, Gondolinin pettänyt Meaglin, ja hän oli juuri sopivan helposti inhottava.

Gondolin taru jää viimeiseksi J. R. R. Tolkienin kirjoittamista teoksista. Seuraava Tolkien tuote onkin sitten Amazonin versio Tarusta Sormusten Herrasta. Odotan sarjaa innolla, mutta samalla olen sen suhteen hieman varautunut. Pelkään, että siitä yritetään tehdä toinen Game Of Thrones lisäämällä seksiä, graaffista väkivaltaa yms, jotka eivät Keski-Maahan sovi.

Tiivistetysti Gondolinin tarina osoittaa se, että J. R. R. Tolkienin maailma, ja kirjoitustyyli, vetää vieläkin mukaansa. Voiko sille muuta antaa kuin täydet viisi tähteä? Minusta ei.

Juoni tiivistyy Kiinan Tarun Sormusten kolmannessa osassa

Luin jokin aikaa sitten Jin Yongin Kotkasoturin tariun kolmannen osan, Yue Fein perinnon ja voinkin sanoa, ettei se jäänyt edeltäjäänsä huonommaksi.

Varoitus: Tämä teksi sisältää juonipaljastuksia! Erityisesti Kotkasoturin tarin ensimmäisestä kahdesta osasta.

Huomautus: Tässä arvostelussa nähtävät livekuvat ovat kirjasarjasta tehdyistä tv-sarjoista ja elokuvista.

Kun viimeksio näimme Guo Jing ja kumppanit lähtivät vihastuneen hänen rakastettunsa Huang Rongin isän Rohtomestari Huangin saarelta, joutuivat veden varaan ja taistelevat nyt hengestään. Eikä siinä vielä kaikki heillä oli matkaseuranaan katala Ouyang Feng ja tämän Huang Rongiin vieläkin tulisesti rakastunut veljen poika Ouyang Ke.

Epätavalliset kumppanukset löysivätkin autiosaaren, mutta takaisin pitäisi päästä. Song-dynastiaa sen ikuinen vihollinen, Jin dynästiä ja erityisesti sen prinssi Wanyan Honglie. Huang Rongille riittä vielä muutakin huolehdittavaa kun hänen kuolevasti haavoittunut oppi-isänsä Hong Qigong tekee hänestä Kerjäläisten seuran päällikön. Yue Fein perintö on Jin Yongin Kotkasoturin tarun kolmas, mutta ei suinkaan viimeinen, osa.

Jos on lukenut yhtään lukenut minun arvostelujani Kotkasoturin taruista, niin ei ole mikään yllätys, että pidän sarjan kirjoista, ja paljon. Yllätys ei liene myöskään se, että pidän myös Yue Fein tarusta. Se oli enemmänkuin loistava kirja. Hauska, toiminnantäyteinen ja mestarillisesti kirjoitettu. Siitäkin huolimatta, että sillä oli omat pienet vikansa.

Joitakin sen osuuksia olisi voitu lyhentää tai jopa leikata kokonaan pois. Hyvänä esimerkinä tästä toimii autiosaarelle sijoittuva osuus. Kuitenkin kirjan hahmot olivat sen verran kiinnostavia, ettäheidän tekemisiään seuraa mielellään, oli ne sitten juonelle oleelisia tai ei. Niinpä lukukokemus ei tästä juuri kärsi.

Kirja vei kuitenkin juontakin eteenpäin, ja vieläpä oikein urakalla. Itseasiassa kirja oli niin pääjuonessa kiini, että kirjasarjan ensimmäiset osat kannattaa olla luettuna ja tuoreessa muistissa ennen kuin edes harkitsetkaan tämän kirjan lukemista. Esimerksiksi toisen osan tapaan myös tämä alkoi keskeltä toiminnan yditä ja loppui toiminnan ollessa vielä käynnissä.

Kirja tarjosikin hyvin tapahtumarikkaan lukukokemuksen. Uusia liittolaisia ja vihollisia tuli taas lisää, tärkeitä hahmoja haavoittui tai jopa kuoli, taistelukohtauuksia oli paljon ja ne olivat pitkiä, mutta ei kuitenkaan millään muotoa tylsiä sekä kirja paljasti taas lisää maailmansa salaisuuksia, joista osa oli tietenkin tärkeimpiä kuin toiset.

Vaikka kirjasa olikin vakavia teemoja ja tapahtumiakin, niin siitä löytyi myös paljon huumoria ja valoa. Ei kuitenkaan niin, että kirjan tunnelma olisi jotenkin epäyhtenäinen. Huumori oli vieläkin minun makuuni sopivaa, näin länsimaisien tai ei Jin Yongin, en nimittäin tiedä kuinka paljon kirjan huumorista on kiinalaisille ”tyypillistä” ja kuinka paljon Jin Yongin omaa.

Kirjasta löytyi kuitenkin yksi elementti, joka oli tarkoittamattomasti hauska. Jo edellisissä osissa sankarimme kohtasivat Kiinan kokoon nähden epäuskottavan määrän erilaisia taistelulajien mestareita ja vanhat ystävät ja vihollisetkin tulivat vastaan milloin mistäkin yllättävistä paikoista.Yuen Fein perinnössä tämä ominaisuus oli viety vielä pidemmälle.

Jos osoitat tämän kuvan hahmoa, hän oli todennäköisesti kyseisessä majatalossa jossian aviheessa kirjan tapahtumia.

Yhteen peineen kylään tai tarkemmin vielä kylän toimimattomaan majataloon oli mahdotettu melkein kaikki tarinan kannalta oleeliset hahmot, olvat ne sitten ystäviä, vihoillisia tai joitakin siltä ja väliltä. Sillä oli oma juonellinen syysnsä, itseasiassa kaikilla tälläisillä tapaamisilla oli, mutta en voinut olola pitämättä sitä erittäin huvittavana.

Jo kirjasarjan muissa osissa nähnyistä hahmoista, tai ainakin tärkeimmistä heistä, on vaikea sanoa mitään uutta. Suosikkini on edelleen Huang Rong, mutta oli Guo Jingkin hyvä hahmo. Olin kuitenkin tyytyväinen siihen, että kaksikko sai matkata pitkän aikaa kahdestaan, sillä se tarjosi mahdollisuuuden heidän syventämiseensä.

En voi sanoa, kuka oli suosikkini uusista hahmoista, sillä se pilaisi lukemisen ilon. Kirjasta löytyi niin uusiin hahmoikin kuin vanhoihin sivuhahmoihin liittyviä paljastuksia, jotka kannattaa lukea itse. Sen kuitenkin sanon, että jälleen kerran naiset jäivät melkein kokonaan sivuun, Huang Rongia lukuunottamatta. Siihen olen kuitenkin jo ehtinyt näiden kirjojen kohdalla tottua.

Kotkasoturin seuraava osa, englantilaiselta nimeltään A Heart Divided, on samalla kirjasarjan päätösosa, luen sen heti sen tullessa kirjastoihin. Se ei kuitenkaan ole tullut vielä edes englannin kielisenä veriona, se käännös on luvassa vatsa ensivuonna, joten en tiedä, kuinka kauan menee siihen, että se tulee suomalaisten luettavaksi. Veikaan kuitenkin, että siihen menee aikaa.

Tiivistetysti Yue Fein perintö oli lukunautintona edellisien osien veroinen, vaikka se kieltämättä kärsikin väliosille tyypillisestä ongemasta. Neljä ja puoli tähteä!

Pohjoisen mytologian oppitunti fantasian mestarin tyyliin

Neil Gaimanin Pohjoisen mytologia tuo Skandinavian mytologian tutuksi juuri niin viihdyttävästi kuin legendaariselta kirjailijalta sopii odottaakin. Kirjan parissa ei tylsää hetkeä tule.

Varoitus: Tämä teksti sisältää juonipaljastuksia! Satojen vuosien takaisesta Skandinavian mytologiasta. Eli aiheesta, josta melkein voisi olla hyväkin spoilaantua.

Aikojen alussa maailmoja oli vain kaksi. Niistä toinen oli peitetty jäähän, toinen tuleen. Niiden välissä oleva alue sopi kuitenkin elämälle. Aluksi siellä asuttaa kuitenkin vain jääjättiläinen Ymir, ruotsalaisittain Ymer, josta lopulta muodostuu niin jättiläiset kuin ylijumala Odinkin. Odinista puolestaan polveutuu kaikki muut jumalat, kuten vasaraa heilutteleva Thor, kauniin Frey ja juonitteleva Loki.

Jumalat, ainakin suurin osa heistä, tulevat saamaan loppunsa Ragnarörissä, maailmanloppussa, mutta sitä ennen heillä on hyvää aikaa sotia, rakastua, syövät laumoittain härkiä sekä tehdä muitakin urotekoja ja inhimillisiä kuin ovat, myös vähemmän urhoollisia tekoja. Neil Gaiman kirjoitti Pohjoisen Jumalat 1200-luvulla kootun Eddan muinaistarujen kokoelman pohjalta.

Pohjoisen mytologiaa voisi aiheensa vuoksi pitää melkeinpä oppikirjalta, mutta sitä se ei suinkaan ole. Kirja oli hyvin kevyt, jopa lastenkirjamainen. Mukaan olikin mahtunut kiitettävä määrä Neil Gaimanille tyypillistä huumoria. Huumorikirjailijana hän ei ehkä ole Terry Pratchetin veroinen, mutta hän on varsin hauska mies kuitenkin. Muutenkin tyyli on hyvin tyypillistä Gaimania, mikä on vain ja ainoastaan hyvä asia.

Kirja on kuitenkin myös opettava, mikä on erittäin hyvä, sillä vaikka en sanoisi, että skandinavialainen mytologia olisi minulle varsinaisesti vieras, onhan se tullut vastaan ennenkin muun muassa siihen pohjautuvan Rick Riordanin Magnus Chase-sarjan muodossa, mutta ei se ole varsinaisesti tuttukaan. Niinpä opin sitä lukiessa paljon. Ja koska kirja oli niin viihdyttävä, niin melkein huomaamatta.

Huomaakin selvästi, että Neil Gaiman tuntee aiheensa hyvin, mikä ei ole mikään ihme, koska kirjan alussa olevassa alustuksessa hän mainitseekin sen olevan hänen lempimytologiansa. Sitä paitsi hän on kirjoittanut norjalaisesta mytologiasta ennenkin. Se, muiden mytologioiden lisäksi tietenkin, oli mukana myös Unohdetut jumalat-kirjassa. Suosittelenkin kirjaa, ja siitä tehtyä American Gods tv-sarjaa, lämpimästi.

Pohjoisen mytologia koostuu monista lyhyistä tarinasta. Se alkaa tarinalla maailmanluomisesta ja loppuu Ragnarökiin. Tosin lopputarinassa mentiin jo vähän maailmanlopun jälkeiseenkin aikaan. Väliin sisältyikin sitten kaikenlaisia jumalien seikkailuja, joissa yleensä päärooliin sai Lokin juonittelut, jumalien ja jättiläisen kohtaamiset, ei kuitenkaan avointa sotaa, sekä, minua vähiten kiinnostavasti, rakkauskoukerot.

En osaa sanoa parasta tarinaa, mutta pidin erityisesti kaikista, jossa Loki sai jonkinlaisen pääosan. Hän muodostuikin lempihahmokseni. Myös Odinilla oli hetkensä, mikä oli iloinen yllätys. Suurin osa skandinaaviseen mytologiaan perustuvat tarinat, kuten MCU:n Thorit ja Magnus Chaset tuppaavat nimittäin jättämään hahmon viisaan isähahmon rooliin antamatta hänelle juuri muuta persoonaa.

Odinin ja Lokin lisäksi kirjassa oli vielä kolmas tärkeä hahmo, Thor, mikä tuskin tulee kenellekään yllätyksenä. Onhan hän ehkäpä skandinaavisista jumalista tunnetuin ja kuuluuhan hän sen merkittävämpien jumalien joukkoon. Hahmona hän ei kuitenkaan yltänyt muun kahden veroiseksi lähinnä yksinkertaisuutensa ansiosta, vaikka hänelläkin oli kieltämättä hetkensä.

Pääkolmikon lisäksi kevään jumala Freyr sai oman tarinansa ja muissa tarinoissa vilahti myös muita ”pienenpiä” jumalia, kuten kuolemattomuuden antavia omenoita jakava Idunn, kuvankaunis Frey, jonka kanssa kaikki haluavat mennä naimisiin, veljensä, miekkansa rakkauden nälässä menettänyt Freyr sekä maailman viisaammaksi mieheksi tituurattu Kvasir.

Kuva on Neil Gaimanille alkuinnostuksen antaneesta sarjakuvasta 

Kirjassa esiintyi myös monia jättiläisiä. heidän roolikseen jäi lähinnä tarjota jumalille vastusta, vaikkeivat he, ehkä hieman yllättäen, olleet mitenkään erikoisen pahoja. Toki joskus joku yksittäinen jätti varasti jumalilta jotain tai yritti huiputtaa heitä, mutta suurin osa keskittyi vain omiin juttuihinsa. Sen lisäksi oli hetkiä, jolloin jättiläisten voisi melkeinpä sanoa olevan uhreja syyllisen sijaan.

Tiivistetysti Pohjoisen mytologia on egdottomasi lukemisen arvoinen teos, jos skandinaavinen mytologia, Neil Gaimanin muu tuotanto, tai kumpikin, kiinnostaa vähääkään. Täydet viisi tähteä!

Laululinnut ja käärmeet vaivaavat Coriolanus Snowta

Nälkäpeli-kirjojen odotettu esiosa Balladi laululinnuista ja käärmeistä oli hieman arveluttavasta aiheestaan huolimatta juuri niin hyvätasoinen kuin kirja kuin Susanne Collisilta voi odottaakin.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verran juonipaljastuksia!

Eletään noin 60-vuotta ennen Nälkäpeli-kirjojen tapahtumia. Nuoren Coriolanus Snow:n perhe menetti omaisuutensa Panemin ja Vyöhykkeiden välisen sodan aikana, samoin molemmat vanhempansa. Nyt hän elelee serkkunsa Tigrisin ja höynähtäneen isoäitinsä kanssa sekä etsii tilaisuutta viedä sukunsa takaisin huipulle. Tuo tilaisuus tulee Coriolanuksen saadessa stipendin mahdollistavan pestin Nälkäpelin ohjaajana.

Hänen mahdollisuutensa vaikuttavat kuitenkin varsin heppoisilta, sillä hän sai tribuuteista heikoimmalta vaikuttavan joukkoon kuuluvan Vyöhykkeen 12:ta Lucy Gray Baird. Tilannetta pahentaa se, että poika huomaa omaavansa tunteita melko varmasti kuolemaan tuomittua tribuuttia kohtaan. Balladi laululinnuista ja käärmeistä on esiosa Suzanne Collinsin huippusuosittuun Nälkäpeli-kirjasarjaan.

Olisi melkeinpä vähättelevää sanoa, että Nälkäpeli-kirjat, ja myöhemmin elokuvat, olivat menestyksiä. Nostihan se nuorten dystopiat suosioon, niin hyvässä kuin pahassakin. Siis vielä sen lisäksi kuin se oli ansainnut paljon rahaa sekä sai palkintoja ja hyviä arvioita. Niinpä on vaikea olla tuntematta suuria odotuksia myös sen esiosaa, Balladia laululinnuista ja käärmeistä, kohtaan.

Nälkäpeliin ja sodasta vasta toipuvaan Panemiin liittyvät kaksi ensimmäistä osiota, kirjassa niitä oli kolme, olivat niitä parhaita. Varsinkin Nälkäpelin paljon kehittämättömämpi ja vähemmän loistokas aikaisempi versio oli erityisen kiinnostava. Siitäkin huolimatta, että itse kisaa ei ollut läheskään yhtä kiinnostavaa katseltavaa ohjaajien aitiosta kuin itse paikan päältä.

Kirjailija Suzanne Collins 

Valitettavasti Balladi laululinnuista ja käärmeistä sortui pienoiselle tyhjäkäynnille. Minua tämä ei haitannut, kieltämättä nuorten kirjaksi suhteellisen paksu kirja vei mukanaan niin täysin. MLyhentämistarvetta kirjalla kyllä olisi ollut, erityisesti niillä kohdilla, jossa Coriolanus rypi itsesäälissä, huomaamatta yhtään, että hänellä menee silti paljon paremmin kuin tribuuteillä tai vyöhykeläisillä ylipäätään.

Se viimeinen, Vyöhykkeille sijoittuva, osa, olikin paljon tylsempi. Muutenkin lopussa olisi ollut jonkin verran toivomisen varaa. Se ei ottanut juuri mitään riskejä, jätti monta asiaa avoimeksi ja loppuratkaisukin tuntui liian helpolta. Toisaalta jos oikein muistan, niin sama ongelma oli myös Suzanne Collinsin aikaisemmissa kirjoissa, joten minun ei ehkä olisi pitänyt yllättyä siitä.

Kirjasta löytyi paljon viittauksia Nälkäpeli-trilogiaan, eikä mitenkään hienovaraisia sellaisia. Erityisen kiinnostavia niistä oli Nälkäpelin alkuvaiheet. Kymmenes Nälkäpeli oli nimittäin monella tapaa erilainen kuin Katnissin osallistuma 74. Suurimmat erot liittyivät tribuuttien kohteluun ja kilpailun paljon pelkistettyyn olemukseen. Se ei ole sellainen mediaspektaakkeli kuin tulevaisuudessa.

Tekeminen Nälkäpeli-trilogian pahis Coriolanus Snow:tä kirjan päähenkilö on herättänyt paljon keskustelua, puolesta ja vastaan. Lähinnä kuitenkin vastaan. Minun on pakko myöntää, että omatkin kulmat se sai koholle. Pelkäsin, että kirja yrittäisi antaa tekosyitä miehen pahuuteen tai pahimmillaan tehdä hänestä jonkinlaisen väärinymmärretyn sankarin ja hänen hänen kamalammistakin teoista oikeutettuja.

Nälkäpeli-elokuvien Snow 

Onneksi näin ei ollut käynyt. Vaikka rutiköyhä ja sodasta selviytynyt Coriolanus hieman myötätuntoa herättikin, niin hänen ylimielinen suhtautumisensa Nälkäpeliin ja Vyöhykkeisiin esti minun ajattelemasta häntä minkäänlaisena uhrina. Enkä usko, että niin oli tarkoituskaan. Joskin en laske pois sitä mahdollisuutta, että tulkitsen kirjailijaa väärin. Tulkintoja varmaan tästäkin kirjasta riittää muitakin.

Balladissa laululinnuista ja käärmeistä oli kuitenkin pari muutakin hahmoa, jotka olivat paljon sympaattisia ja vähintään yhtä mielenkiintoisempia hahmoja, jotka olisivatkin sopineet siksi myös päärooliin osaan: karismaattinen, mutta myös keinolla millä hyvänsä selviytyvä Lucy Gray Baird sekä Coriolanuksen Vyöhykkeiltä kotoisin oleva ja siksi heihin sympaattisesti suhtautuva luokkatoveri Sejanus Plinth.

Fanin näkemys Lucy Gray Bairdista

Mitä tuli Coriolanuksen ja Lucy Gray Bairdin tuhoon tuomittuun rakkauteen, niin siihen en ollut, niin kuin romansseihin yleensäkään, hirveän investoitunut. Vaikka minun oli kyllä helppo nähdä, miksi Coriolanus näki valovoimaisessa Lucyssä. Alussa heistä olisi myös voinut tulla varsin hyvä pari, mutta viimeisessä osassa Coriolanuken omistamishalu meni liian täysin pitkälle.

Kirjan tärkeimmät sivuhenkilöt oli Nälkäpeli-kirjassakin vilahtanut, myötätuntoinen, Coriolanuksen serkku Tigris, joka ei vielä tässä vaiheessa näytti enemmän ihmiseltä sekä kaksikon isoäiti, joka haaveili panemin loisteenpäivistä. Tulevaisuudessa kapinallisten puolelle tullut Tigris oli kirjan hahmoista helposti pidettävä, mutta hän jäi kirjassa varsin yksiulotteiseksi. Isosäidistä en niin välittänyt.

Elokuvien Tigris 

Kaikkein sympaattisin hahmo oli kuitenkin jo mainitsemani Sejanus, mutta siihen riitti se, että hän edes yritti tehdä moraalisesti oikein. Niin sanottuja pahiksia kirjassa ei juuri ollut, umpikieroa Nälkäpelin vastuuhenkilö tohtori Volumnia Gaul oli kuitenkin sopivan helppo inhon kohde. Eikä vähiten siksi, että hänen kehittelemänsä mutantit piinasivat aikanaan myös Katnissia ja muista 74. Nälkäpelin osallistujia.

Tiivistetysti Nälkäpeli-kirjasarjan fanien ei kannata jättää Balladia laululinnuista ja käärmeistä väliin, vaikka sitä vaivasikin epämiellyttävä päähenkilö ja loppukin aiheutti pienoisen pettymyksen. Neljä ja puoli tähteä!

Enkeli ja demoni maailmanloppua estämässä: The Book

Olen halunnut lukea Neil Gaimanin ja Terry Pratchettin Hyviä enteitä-kirjan heti kun kuulin kyseisen teoksen olevan olemassa. Enkä turhaan. Kirja oli nimittäin vielä parempi kuin odotin sen olevan.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verran  juonipaljastuksia Hyviä enteitä eli Noita Agnes Nutterin Hienot ja Oikeat Ennustukset-romaanista ja luonnollisesti myös siitä tehdystä tv-sarjasta.



Antikristus on syntynyt ja hänet pitäisi antaa tavallisten ihmisten kasvatettavaksi siihen asti, kunes hän 11-vuotta muohemmin aiheuttaa maailmanlopun. Tehtävä annetaan demoni Crowleylle, mutta pitkään maanpinnalla oleillut demoni ei halua sen tuhoutuvan. Siksi hän pyytääkin apua samanlaisia tunteita omaavalta viholliseltaan ja joskus liittolaiseltaan enkeli Aziraphalelta.

Kaksikon tilannetta mutkistaa vielä se, että inhimillisen erehdyksen seurauksena poika päätyy väärille vanhemmilla, joten he ei tiedä hänen olinpaikkaansa. Sen lisäksi soppaa sekoittaa ilmestyskirjan ratsastajat, noidan metsästäjä sekä paljon muuta. Onneksi heidän lisäkseen maailman pelastamista yrittää myös noita Anathema Device, jolla on apunaan esivanhempansa Agnes Nutterin tarkat, mutta valitettavasti myös vaikeasti tulkittavat, ennustukset.

Mitä saadaan kun yhdistetään kaksi brittiläistä fantasian ja huumorin mestaria, Terry Pratchettin ja Neil Gaimanin? No, ratkiriemukkain pitkään aikaan lukemistani kirjoista, Hyviä enteitä eli Noita Agnes Nutterin Hienot ja Oikeat Ennustukset. Huumorin lisäksi pidin kirjailijoiden tyylistä muutenkin, kuten myös kirjan pääsääntöisesti hyvistä hahmoista.



En voi sanoa tämän tulleen yllätyksenä, sillä olen toistaiseksi pitänyt  kaikista lukemistani kummankin kirjailijan teoksista. Minun onkin tullut luettua melkein kaikki jo edesmenneen Terry Pratchettin kirjat ja Neil Gaimaniltakin hänen oman televisiosarjansa myöskin saaneen Unohdetut Jumalat-teoksen, alkuperäiseltä nimeltään American God ,sekä sen kanssa samaan maailmaan sijoittuvan Anansi Boys-kirjan.

Kirjailijoiden kirjoitustyylit sulautuivat hyvin yhteen, niin hyvin, että kummankin kirjailijan kirjoituksia oli vaikea erottaa toisissaan. Paitsi yhdessä suhteessa. Terry Pratchettilla oli tapana (kirjailija on valitettavasti jo kuollut) aina välillä lisätä sivun alakulmaan erilaisia huomautuksia juoneen liittymättömistä, mutta silti luettavan kirjan maailmaan liittyvistä täysin fiktiivisistä asioista. Niitä löytyi myös Hyvistä enteistä.



Kirja sijoittui 90-luvulle, olihan se kirjoitettu samalla vuosikymmenellä. Se toikin siihen omaa persoonaa. Luonnollisesti iso osa tekniikasta on siis jo nykyajan näkökulmasta vanhentuneita, mutta, jossain tapauksessa jopa valitettavasti, teemat tai viittaukset eivät. Varsinkin, mitä tulee sellaisiin asioihin kuin ilmastonmuutokseen, diettikulttuuriin tai kirjan, varsin osuvaan, näkemykseen ihmisyydestä.

Luin kirjan suomeksi. Suomentaja oli jättänyt nimet suomentamatta, mitä pidän yleisesti hyvänä asiana, tai ainakin neutraalina. Minusta nimiä ei tarvitsekaan suomentaa. Hyviä Enteitä tapauksessa se kuitenkin myös tarkoitti sitä, että  nimiin liittyvät vitsit piti selittää vielä erikseen. Onneksi se ei minun lukukokemustani juuri haitannut.

Kuva on Good Omen-minisarjasta. 

Hyviä enteitä antoi näkökulman useammalle hahmolle, niin isoimmille kuin vähemmän tärkeille. Tämä toimikin suuremmaksi osaksi, varsinkin kuin kirjasta löytyi useampi seuraamisen arvoinen hahmo. Siitäkin huolimatta, että useat, lähinnä pienemmille hahmoille kuuluvat, näkökulmat eivät vieneet tarinaa eteenpäin, joten ne tuntuivat aika turhilta ja olisin voinut hyvin jättää pois.

Suosikkihahmonani olivat Crowley ja Anathema, mutta myös antikristus Adamia ja hänen porukkaansa olisi jaksanut mukava seurata. Aziraphale, puolestaan ei missään vaiheessa päässyt Crowleyn kiinnostavuustasolle, vaikka hänestä pidinkin. Häntä tylsempi oli kuitenkin innoton noidanmetsästäjä Newt, vaikka hän kieltämättä olikin kirjan samaistuttavin hahmo.

Kuva esittää minisarjan versiota ilmestyskirjan ratsastajista.

Kirja seurasi myös ilmestyskirjan ratsastajia, mutta vaikka heihin liittyi muutama hyvä tvisti, kuten se, että Rutto oli siirtynyt eläkkeelle heti penisiliinin keksimisen jälkeen ja korvattu yhdellä nykyajalle tyypillisellä isolla ongelmalla, Saastumisella, niin heidän osuutensa tuntui useimpien pienenpien hahmojen tavoin hieman turhilta.

Kirjasta on tehty myös minisarja. Olen katsonut sen jo aikaa sitten, mutta vasta nyt voin kertoa sen olevan hyvin uskollinen lähdemateriaaleilleen ja laadultaankin melkein kirjan veroinen, mikä on harvinaista kirjoista tehtyjen elokuvien tai tv-sarjojen kohdalla. Se ei ole kuitenkaan mikään ihme, sillä Neil Gaiman on kirjoittanut kaikki minisarjan kuusi jaksoa itse.

Tiivistetysti Hyviä enteitä eli Noita Agnes Nutterin Hienot ja Oikeat Ennustukset oli juuri niin hyvä kuin kahden huippukirjailijan yhteiseltä teokselta voi odottaakin. Täydet viisi tähteä!

Historiallisen fiktion mestarin miekka,-ja magia fantasiaa itämäisin maustein

C.F. Iggulden taitaa historiallisen fiktion taidon. Hänen Suolan valtakuntasarjansa osoitaa, että häneltä luonnistuu myös fantasia. Nyt arvostelussa on kirjasarjan toinen osa, Shiang.

Huomautus: Olen kyllä lukenut sarjan ensimmäisen osan, Darienin, mutta siitä on jo sen verran aikaa ja kirja on sen verran huonossa muistissa, että en tee siitä erikseen arvostelua. Sanottakoot kuitenkin, että pidin siitä hyvin paljon.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verran juonipaljastuksia!



Shiangin kaupungissa arvostetaan kuria ja järjestystä. Siellä arvostetaan myös kunniaa, minkä vuoksi kaupungin nuori hallitsija päättääkin lähettää ryhmän parhaita miekkamestareinaan hakemaan sukunsa pettäneen sukulaisensa takaisin kotiin. Tehtävään lähetettyjen miekkapyhimys Hondon ja hänen kumppaneidensa matka onkin pitkä, sillä tämä asustelee nykyisin kaukaisessa Darienin kaupungissa.

Pitkän ja rankan Shiangista Darieniin matkan aloittaa melkein heidän jälkeensä kuitenkin myös toinen ryhmä, eikä heillä ole läheskään yhtä kunnialllisia aikomuksia. Tuota joukko  taikavoimin parannettu huippusotilas Gabriel, jonka tavoitteena on kerätä itselleen lisää voimaa, kunnes on tarpeeksi voimakas valloittamaan koko maailman. Shiang on C.F. Igguldenin Suolan valtakunta-trilogian toinen osa.

C.F. Iggulden kuului pitkään niihin lukuisiin kirjailijoiden, jonka kirjoista nautin hyvinkin paljon, mutta en suorastaan odottanut. Häntä voidaankin pitää historiallisen fiktion mestarina. Siksi olinkin erittäin iloinen kun huomaisin hänen laajentaneen myös suosikkigenreni fantasia puolelle. Darien osoittikin, että kirjailija taitaa myös senkin tyylilajin.

Shiangilla ei puolestaan maailman ja parin tutun hahmon lisäksi ole juuri tekemistä edeltäjänsä kanssa, niinpä sitä voi häsin tuskin sanoa jatko-osaksi. Varsin tasokas teos oli siltikin kyseessä. En kuitenkaan osaa sanoa, kumpi teoksista oli parempi vai olivatko kumpiki yhtä hyviä, sillä kuten jo alussa mainitsin, Darienin lukemisesta on jo hyvän aikaa, eikä se siis ole kovinkaan tuoreessa muistissa.



Shiangin juoni oli yksinkertainen, eikä se sisältäänyt kovinkaan monta yllätystä. Pääosin sai Darien-romaanissa nähdyt jaksossaan mahtisuvut ja heidän taikakivensä. Valinta oli erinomainen, sillä kyseiset kivet ja heidän taikavoimansa kuuluivat kirjan mieleenkiintoisempiin asioihin. Heihin liittyy kyllä vieläkin paljon kysymyksiä, mutta ehkä niihin päästään sitten kirjasarjan kolmannessa ja viimeisessä osassa.

Krja kuitenkin loisti erityisesti toiminnassa. Miekkataitoja, taktiikkaa ja taikavoimia yhdistelevä lopputaistelu jäi eniten mieleen, varsinkin kuin kirjailija oli päättänyt viisaasti kertoa taistelu enemmästä kuin yhdestä näkökulmasta. Sitä ennenkin lukija sai nauttia ainakin kohtuullisin viihdyttävistä taistelukohtauksista. Toiminnannälkäisillä ei todellakaan ole  valittamista.

Kaupungeista Shiang oli eksoottisuudessa hieman kiinnostavampi, mutta siellä vietettiin loppuen lopuksi hyvin vähän aikaa. Hieman perinteisempi fantasiakaupunki Darien oli sekin kiinnostava. Eikä vähiten siksi, että kaupunkiin saatiin myös ulkopuolisten näkökulmaa. Suuri osa kirjasta pysyttiin tienpäältä, mutta sieltä löytyneet pikkukaupungit eivät tapahtumapaikkana juuri vakuuttaneet.

Oman näkökulmansa antoi muutamakin eri hahmoa, joista suosikkini oli kunnioitettava ja haudanvakava miekkapyhimys Hondo. Valitettavasti hänen matkaseuralaisista eii voi sanoa samaa. Myös orja Maria osoittautui hyväksi hahmoksi, vaikka hän joutuikin erittäin ongelmallisen orjan ja isännän välisen rakkauden toiseksi osapuoleksi.



Edellisestä osasta tuttua Telliustakin oli kiva nähdä, olihän hän jo viime kirjassa varsin muistettava hahmo. Vaikka Gabriel oli vihollisena hyvä, niin muut hänen ryhmän jäsenet erityisesti jäivät vaisuiksi. Yhdessä ne kuitenkin tarjosivat sankareillemme oivan vastuksen. Yhtä vaisuiksi jäi myös Hondon kanssa matkannut muu porukka, mutta onneksi he eivät saanetkaan mitenkään isoa roolia.

Kirjasarjasta on tullut vielä kolmas teos, The Sword Saint tai suomalaisittain Miekan mahti. Luen sen heti kun vaan satu kirjastosta löytämään, mikä saattaa tapahtua hyvinkin pian. Tulihan kirjasarja jo viime vuonna. Mikään kiire kirjan lukemisessa ei kuitenkaan ole, vaikka kirjasarja kieltämättä hyvä onkin. Minulla on nimittäin menossa jopa tekijoiltaan harvinaisen hauska Neil Gaimanin ja Terry Pratchettin Good Omens.

Tiivistetysti Shiang oli ehdottomasti pakkoluettavaa fantasiasta ja C.F. Igguldenin kirjoista pitävälle ja suositeltava myös siinä tapauksessa, jos kuuluu vaan yhteen noista. Neljä ja puoli tähteä!

Harry Hole Vampyyrinmetsästäjä-Tai ainakin melkein

Jo Nesbøn Jano-romaani ei ehkä päädy miehen parhaiden teosten joukkoon, mutta kuuluu silti kirjailijansa tavoin pohjoismaiden dekkareiden kärkeen.

Varoitus:  Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia niin arvosteltavasta Jano-romaanista kuin mahdollisesti Jo Nesbøn  aikaisemmista teoksista!



Norjan legendaarisin, ja samalla pahamaineisin, poliisi Harry Hole on kääntänyt elämässä uuden lehden. Hän on jättänyt rikosten ratkaiseminen ja siirtynyt opettamaan Poliisikoulussa. Mies on jättänyt alkoholin. Elämänmuutos oli sen arvoinen, sillä niiden tilalla on hänen unelmiensa nainen, vaimo Rakel.

Tuo seesteisyys on kuitenkin uhattuna kun Norjaan ilmestyy uusi, uhriensa verta vampyyrien tapaan juova, sarjamurhaaja. Aluksi Holea ei juuri vampyristin jahtaaminen kiinnosta, mutta uhrien kasautuessa hänkään ei malta pysyä poissa, varsinkin kuin pian jahti saa paljon odotettua henkilökohtaisa piirteitä. Jano on Jo Nesbøn  11. romaani.

Luen suhteellisen vähän dekkareita, sillä vaikka pidänkin suurimmasta osasta lukemistani. Ne eivä kuitenkaan juuri vie minua mukaansa. Harvassa ovat sellaiset dekkarikirjailijat, joiden kirjoja otan, jos muitakin vaihtoehtoja on saatavilla. Niitä kirjailijoita, joiden kirjoja oikein odottaa on vielä vähemmän, vain yksi, Jo Nesbø.


Sille on syynsä. Jo Nesbø on kirjailijana havinaisen taitava. Pidän erityisesti hänen kuivasta huumoristaan. Hänen päähenkilönsä Harry Holekin on sellaiseksi harvinaisen hyvä, niin stereotyyppisenä kuin alkoholisoitunutta, mutta nerokasta, poliisia voisi pitääkin. Jännityksen luomisessa mies on myös harvinaisen kova.

Jano ei tuottanutkaan pettymystä miehen fanille tai muuten hänen kirjoistaan pitäville. Kirja ei ehkä ollut kirjailijan parhaita teoksia, esimerkiksi Lumiukko oli parempi (voi sen haukutusta elokuvaversiosta sanoa mitä muuta tahansa). Mutta se oli silti kaukana huonosta tai edes pelkästään hyvästä.



Kirjan juonikin oli täynnä yllättäviä käänteitä, jopa liikaa. Varsinkin lopussa oli jo vähän liiankin monta käännettä, joista ainakin yksi meni jo jopa saippuaoopperan. Tai Hollywoodilaisuuden, mikä tuntui hieman kummalta valinnalta aihevalinnastaam huolimatta suhteellisen maanläheiseen kirjaan. En ollutkaan ensimmäinen, jolle tuli mieleen, että ehkä lopulla pedataan tulevaa Jano-elokuvaa.



Vampiristit ovat myös aiheena harvinaisen mielenkiintoinen. Varsinkin kuin sarjamurhaajan psyyke kiinnostaa muutenkin minua. Aihe sekä siihen liittyvä veri ja graafiset murhat kuitenkin tarkoittavat myös sitä, että herkkänahkaiselle kirja ei sovi. Kauhuelementteihin kirja ei kuitenkaan missään vaiheessa tukeudu, mutta sen sijaan jännitystä siitä ei puutu.

Suurin osa hahmoista oli moniulotteisuudessaan realistisia. Harry Hole tietenkin eniten, mutta muutkin kyllä muitakin seurasi hyvin mielellään, erityisestivampiristin kiinniottamista johtavaa Katherina Bratt. Niin kiinnostava hänkään ei kuitenkaan ollut, ettenkö olisi toivonut Holen ilmestyvän kuvioihin mielummin enemmin kuin myöhemmin.



En paljasta yksityiskohtia Janon keskiössä olevasta sarjamurhaajasta, muuten kuin että nautin syvästi hänen näkökulmaan keskittyvistä kappaleistaan. Roisto, jonka nimeä en nyt paljasta, oli harvinaisen arvoituksellinen, moniulotteinen ja yllätyksellinen. Pidän häntä myös jokseenkin realistisenakin, metallihampaineen kaikkineen.

Lopuksi vielä mainitsen, että en suosittelisi Janoa ensimmäiseksi sarjan kirjaksi. Siinä viitataan edellisiin Harry Hole-kirjoihin, niinpä sarjaa lukemattomat Janosta siitä huomattavasti vähemmän irti. Mahdotonta kirjan seuraaminen ei kuitenkana ole muista kirjasarjan kirjoja lukemattomallekiin,sillä sen juoni on itsenäinen.

Tiivistetysti janoon upottaa hampaansa, kuvainnollisesti, mielellään. Sen verran taattua Jo Nesbø-laatua se on. Neljä ja puoli tähteä!

Kvothen seikkailu jatkuu, tällä kertaa Yliopiston ulkopuolella

Patrick Rothfuss osaa kirjan kirjoittamisen taidon. Pidin hänen esikoisteoksestaan Tuulen Nimestä, eikä hänen toinen, Viisaan miehen pelko, ollut yhtään sitä huonompi.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia!

Paljon ei ole muuttunut kuin viimeksi näimme sankarimme Kvothen. Hän kamppailee edelleenkin pystyäkseen maksamaan opiskelunsa arvostetussa Yliopistossa, yrittää saada kauniin kauniin Dennan huomion ja käy tahtojen taistelua arkkivihollisensa Ambrosen kanssa. Lisäksi häntä askarruttaa edelleen vanhempansa surmanneet Seitsemänniksi-kutsutut mystiset ja hyvin voimakkaat olennot.

Hänen elämänsä saa kuitenkin jännittävämpiä käänteitä kun hänen riitansa Ambrosen kanssa menee siihen pisteeseen, että eräs hänen opettajistaan ehdottaa pientä lomaa. Pian hänen tiensä kulkeekin rikkaan ja vaikutusvaltaisen miehen hovista keijumaahan ja kaikkeen muuhunkin siltä ja väliltä, eikä Kvothe ole enää entisenlaisensa.

Luettuani Tuulen nimi-romaanin en ehkä pitänyt siitä aivan ytä paljon kuin useat muut, mutta kuitenkin tarpeeksi, jotta lainaisin sarjan toisen osan, Viisaan miehen pelon. Se olikin edeltäjänsä veroinen, jossain kohtaa vielä parempikin. Pidin erityisesti taistelukansa ademilaisiin liittyvästä osasta. Lähinnä heidän eksoottisuutensa takia.


Niin paljon kuin Ademista pidinkin, niin tapahtumapaikoista paras oli silti vanha tuttu Yliopisto. Melkein harmitti, ettei siellä vietetty enemmän aikaa Alveronin hovikin jaksoi kiinnostaa, tiettyyn rajaan asti, mutta olin iloinen kuin Kvothe vihdoin pääsi tien päälle. Minua ei kuitenklaan yhtään harmittanut kun Kvothe päätti lähteä sieltä eteenpäin.

Toisin kuin äkkinäisempi voisi luulla, keijukaismaasta ei voi sanoa samaa. Lähinnä siksi, että maailmaa ei juuri päästy tutustumaan. Kvotvella kuin oli siellä ollessaan mielessä ihan jotkin muut asiat. Maailmaan liittyvät olivatkin ehdottomasti kirjan tylsintä antia. Lähinnä siksi, että siellä ei tapahtunut juuri mittään muuta kuin seksiä ja kutomista.


Vanhat hahmot jaksoivat kiinnostaa, erityisesti Kvothe, vaikka tässä kirjassa hän saikin aiempaa enemmän "mary suemaisia" piirteitä. Uusia tuttavuuksia löytyi useita, mutta heistä mieleen jäi vain pätevääkin pätevämpi palkkasoturi Tempi sekä Kvothen lujaluontoinen ja hyvällä tavalla erikoinen taistelunopettaja Vashet.

Kvothen maagiset taidotkin saivat taas tilaisuuden loistaa, mikä tuskin tulee kenelläkään yllätyksenä. Pidin erityisesti sotilaan ruumiiseen liittyvästä kohtauksesta, niin karmiva kuin se olikin. Pidän kirjasarjan maagisesta systeemistä muutenkin. Taikuudella on kivasti rajoja, mutta sillä voi myös tehdä paljon cooleja juttuja.

Niin erinomainen kuin Viisaan miehen pelko olikin, niin sen tarina meni eteenpäin hyvin hitaaseen tahtiin. Jännittäviin hetkiin päästäkseen pitikin lukea täysin epäolennaisista, eikä millään tasolla mieleenkiintoisista, asioista, kuten Alveronin rakkauskuvioista tai Kvothen ensimmäisistä seksuaalisista valloituksista.



Erityisesti hoviin ja keijukaismaailmaan liittyvät juonet olisi kaivannut lyhentämistä.Tilalle olisikin sitten voinut laittaa vaikka kaikkea Seitsemään liittyvää, kahden kirjan jälkeen emme tiedä niistä oikeastaan vieläkään juuri mitään. Minua olisi kiinnostanut myös Kvothen tapahtumarikas laivamatka, josta ei kuitenkaan kerrottu yhtä lyhyttä lukua enemmän.

Viisaan miehen pelon kunniaksi on kuitenkin sanottava, että se, kuinka oleellisia tietyt asiat on, saadaan tietää vasta kirjasarjan kolmannessa ja viimeisessä osassa. Kunhan se joskus ilmestyy. Sitä on nimittäin kuulemma odotettu jo kauan, ei niin kauan kuin Tulen ja Jään laulun seuraavaa osaa, mutta kuitenkin.

Tiivistetysti Viisaan miehen pelko tarjosi edeltäjänsä tapaan varsin laadukasta fantasiaa, mutta vikojensa takia sille ei ihan viittä tähteä voi antaa. Neljä ja puoli tähteä!

Scifin mestari Alaistar Reynolds taitaa myös pienoisromaanit

Arvostelen nyt scifin mestarin Alastair Reynoldsin kaksi kirjailijan miniromaania, Hitaat Luodit ja Ikiroudan. Kumpikin oli juuri niin korkealaatuisia kuin mitä kirjailijalta sopii odottaa.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää väistämättä jonkin verran juonipaljastuksia. Yritän kuitenkin pitää ne minimissä.

Sotilas Scur on kidutettu ja ammuttu hitaasti tappavalla luodilla. Poistaessaan luotia hän menettää tajuntansa ja herää Caprice-nimisellä avaruusaluksella, joka on täynnä kummankin puolen sotilaita, sotarikollisia ja viattomia siviilejä. Pian hän kuitenkin huomaa, että matkustajien keskinäinen kina ei suinkaan ole huolista suurin, vaan vaakalaudalla on koko ihmiskunnan tulevaisuus.

On vuosi 2080 ja ihmiskunta käymässä vähiin yksinkertaisesta Tuhoksi kutsutun katastrofin seurauksena. Asialle yritetään hakea ratkaisua aikamatkailusta, johon myös 71-vuotias matematiikanopettaja Valentina. Hän pääseekin loppuen lopuksi vuoteen 2028, mutta huomaa pian, että jokin meni pahasti pieleen. Eikä vain siksi, että Tatjana, nuori nainen, jonka ruumista hänen pitää lainata, kehoa kuin ei voi siirtää ajassa taaksepäin, vain tietoisuuden, on jostain syystä tajuissaan.

Alastair Reynorls on yksi parhaita scifi-kirjailijoita, jos ei paras. Hän on myös ensimmäinen kirjailija, joka sai minut innostumaan genrestä. Hänen päähahmonsa, ja joskus muutkin hahmot, ovat samaistuttavia ja todentuntuisia. Maailma tuntuu eletyltä. Kirjoitustyyli on erittäin sujuvaa ja juoni aina yllätyksellinen. Teknologiakin jaksaa kiinnostaa mikä on yllättää, koska en ole ihan siihen suuntaan suuntautunut.

Lisäksi on sanottava, että Alastair Reynolds kirjoittaa harvinaisen moniulotteisia ja samaistuttavia naishahmoja. Jopa siinä määrin, että mietin, onko nimi pelkkä peitenimi jollekin naiskirjailija. Se olisi uskottavaa, sillä scifiä pidetään enemmän miesten lajina, joten naiskirjailijoiden on vaikea saada nimeä itselleen. Tai niin ainakin luulisi. Ainakin wikipedian mukaan näin ei kuitenkaan ole. Hän nyt vain osaa kirjoittaa erinomaisia hahmoja riippumatta heidän sukupuolestaan.

Miehen kaksi miniromaania eivät jääneet yhtään aikaisemmin lukemien, ihan perusromaanin mittaisia, huonommaksi. Kumpikaan. Pidin Hitaita luoteja vähän parempana, koska sen teemat, muisti ja päähahmo, pystyvä, mutta myös inhimillinen naissotilas, vaan iskevät enemmän, mutta Ikiroutaakin oli vaikea laskea käsistään. Ne olivat niin hyviä, että toivoin niiden olevan pidempiä.

Toki teosten lyhyydellä on hyvätkin puolensa. Niissä ei ole yhtään turhaa sivua, eikä kummankaan tarina todellakaan laahaa paikallaan. Lisäksi juuri lyhyytensä novellit sopivat erinomaisesti ensimmäiseksi Alastari Reynoldis kirjaksi. Niiden lukemiseen ei mene kauan aikaa, mutta niistä saa kuitenkin melko hyvän käsityksen siitä, onko kyseiset romaanit oma juttu vai ei.

Nyt kuitenkin itse kirjojen arvostelun pariin. Aloitan arvostelun Hitaista luodeista. Ihan siitä syystä, että luin sen ensimmäisenä.

Hitaat luodit oli tarinana lyhyt, mutta siinä käsiteltiin isoja asioita, kuten sodan vaikutusta ihmiseen sekä muistia ja erityisesti sen epäluotettavuuttakin. Se kuitenkin tuntui koko ajan henkilökohtaiselta, eikä vain siksi, että siinä oli minä-kertoja. Yhtä tärkeää kuin mitä tapahtui, oli se, miten se vaikutti Scuriin niin psykologisesti kuin käytännön tasolla ja siihen, mitä mieltä tämä oli asiasta.

Mikään iloinen kirja ei ole, vaan sen tunnelma alkaa synkentyä koko ajan tarinan edetessä. Lienee sanomattakin selvää, että laivamatka ei suju niin kuin piti. Syystä, jotka jätän sanomatta, vaikka se onkin, ainakin osittain, helppo arvata. Se olikin yksi monista kirjan tvisteistä, kaikki yhtä toimivia ja myös järkeenkäyviä. Niinpä mikään niistä ei tuntunut vain shokeeramisen vuoksi tehdyiltä.

Scur oli päähenkilöksi hyvä, joskin kirjan hahmokaartista ei ainoa mahdollinen. Pidettävä, vahva, mutta myös hyvin helppo ymmärtää. Hän ei loppuen lopuksi kuitenkaan ollut siitä luotettavasta päästä, niin kuin varsinkin loppupuolella tulemme huomaamaan. Jos sellaiset kertojat ärsyttävät, kannattaa tämä miniromaani jättää suosiolla väliin.

Muista hahmoista mieleen ei jäänyt kuin Scurin kiduttaja ja verikoston kohde Orwin. Hän olikin sopivan vihattava, vaikka en ymmärrä sitä, miksi panosten ollessa paljon isompia joku keskittyisi niin paljon kostoon, varsinkin kuin lopussa koko juonikuvio ei edes saanut mitenkään tyydyttävää päätöstä. Muista en muista edes nimiä, vaikka heistäkin löytyi ties monenlaista persoonaa. Tarina oli siinä määrin Scurin ja vain pelkästään hänen.

Ikirouta käsitteli aihetta, josta kertovat teokset epäonnistuvat vähintään yhtä usein kuin onnistuvat: Aikamatkailua. Miniromaani kuitenkin onnistui. Se ei selittänyt liikaa, sen aikamatkailun teoria kävi järkeen ja se keskittyi enemmän henkilökohtaiseen tasoon. Panosten ollessa korkea. Itse Tuhon aiheuttajakin saadaan tietää vasta suhteellisen loppumetreillä.

Romaanin kertomistyyli poikkeaa totutusta, sekä lajityypin, kirjailijan sekä yleensäkin kirjallisuuden näkökulmasta. Tarinaa kerrotaan hypellen eri aika janoista toiseen. Se aloittaa ajasta, jolloin kaikki on jo mennyt pieleen ja Valentinan pitää pelastaa, mitä pelastettavassa oli. Jatkuu kertomalla, miten Valentina oikein päätyi huippusalaiseen projektiin ja siirtymällä hänen ensimmäisiin aikahyppyihin.

Vanhan päähenkilöön keskittyminen on nykykirjallisuudessa, tai ainakin niissä kirjoissa, joita itse luen, hyvin harvinaista. Siitä Ikirouta ansaitseekin kiitosta. Varsinkin kuin Valentinella oli ylin kyllin persoonaa Hyvä hahmo, joskin vähemmälle huomiolle jäänyt oli myös Tatjana. Siksi kirja olikin parhaimmillaan keskittyessä heidän kahden keskinäisiin kanssakäymisiin.

Muihin hahmoihin ei taaskaan päästy tutustumaan kovinkaan kummoisesti novellin lyhyydestä johtuen, mutta kyllä hekin vaikutuksen teki. Aikamatkustustiimiin oli saatu jopa suomalaisväriä mikä on aina hyvä. Joskin minusta tuntuu, ettei kirjailija ole oikein tutustunut Suomeen, sillä kyseisen naishahmon nimi oli Antti. Se jäi mieleen, vaikka kirjan hyvyyden kannalta sillä ei ollut mitään väliä. Asia oli lähinnä huvittava.

Yksi asia jäi kuitenkin häiritsemään kirjassa ja vain yksi. Miksi Valentina ei tunnistanut varista, vaikka oli vuonan 2028 jo aikuinen? 20-vuotias kyllä tunnistaa eläimet ja puut ja muut. Tiedän, että tämä kuulostaa turhalta nillittämiseltä ja sitä se kai onkin, mutta tällaiset loogiset aukot syövät hieman tarinan uskottavuutta, niin pieniä kuin ne ovatkin.

Tiivistetysti jos päätät lukea vain yhden scifikirjan, niin kannattaa valita joko Hitaat luodit tai Ikirouta. Tai kummankin ollessa niin lyhyitä, vaikka molemmat. Annan kummallekin viisi tähteä!