Tuhansien planeettojen kaupungissa tapahtuu kummia

Harva elokuva, edes scifielokuvien kastiin kuuluva, on yhtä uppo-outo tai silmiä hivelevä kuin Valerian and the City of a Thousand Planets. Sen sijaan sitä parempia elokuvia ei ole vaikea löytää.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verran juonipaljastuksia Valerian and the City of a Thousand Planets-elokuvasta.

Eletään noin viisisataa vuotta tulevaisuudessa. Ihmiset ja muut olennot elävät suhteellisen rauhassa Alpha-nimisellä, tuhansia planeettoja käsittelevällä, kaupungissa. Tätä kaikkea vahtii eräänlaiset avaruuspoliisi, joihin kuuluu myös seikkailuelokuvien lainvalvojan perikuvat Valerian (Dane DeHaan) ja Laureline (Cara Delevingne). He flirttailevat usein keskenään, kuuntelevat ohjeita vain kuin se heille sopii eli ei juuri koskaan ja joutuvat jatkuvasti jännittäviin, usein kuolemanvakaviin, tilanteisiin.

Kun rutiinimissio kääntyykin joksikin aivan muuksi, heille selviää, että maailma, tai ehkä tarkemmin maailmat, on tuhon partaalla. Kiitos salaliiton, johon liittyy muun muassa tuhoutunut Mul-planeetta ja sen Avatarmaiset asukkaat, erityisesti sen kuninkaan planeettansa tuhossa menehtynyt tytär Lihö-Minaa (Sasha Luss). Elokuva perustuu löyhästi Pierre Christinin ja Jean-Claude Mezieresin saman nimiseen sarjakuvaan.

Missasin jopa Rihanan mukana olon.

Aloittaessani Valerian and the City of a Thousand Planetsin tiesin siitä vain hyvin vähän, lajityypin ja osan pääosan esittäjistä. Ja sen, että se ei ole saanut kovin hyviä arvioita maailmalla niin arvostelijoiden kuin katsojienkaan suunnalta. Siihen on syynsä. En ole seurannut mitään siihen liittyviä mainosmateriaaleja, promoja, trailereita tai lukenut sarjakuvaa, johon elokuva perustuu.

Tietämäni asiat riittävät kuitenkin kertomaan minulle täsmälleen, minkälaisesta elokuvasta on oikein kyse. Tai niin ainakin luulin. Sillä vaikka juoni olikin tuttuakin tutumpi, niin tyylilaji olikin sitten aivan muuta. Ensimmäinen reaktioni elokuvaan olikin, että häh! Tämä ei ole vielä itsestään paha asia, jossain tapauksissa jopa päinvastoin. On kiva katsoa jotain uuta ja ihmeellistä, sellaista mitä ei muuten tulisi katselleeksi.

Valerian and the City of a Thousand Planetskin olisi voinut olla juuri sellaista katseltavaa. Siis jos sen kummallisuus olisi laitettu hauskaan tai edes muuten viihdyttävään muotoon, jos sen pääkaksikolla olisi ollut edes jonkinlaista kemiaa, romanttista tai muunkaan laista. Tai jos elokuvan sisällöllä olisi ollut edes jonkinlaista järkeä, olkoonkin kuinka hataraa tahansa.

Toki elokuvalla oli puolensa, kuten liiankin pikainen, mutta muuten varsin herkullinen Rihanna- cameo, johon liittyi niin hahmon- ja asun aihdantaa kuin strippaustankin sekä varsinkin se, että elokuva yksinkertaisesti vain näytti upealta, varsinkin Mul-planeetta asukkaineen kissamaisine, ja ylisöpöisine, Melo-lemmikkeineen. 

Lisäksi Valerian and the City of a Thousand Planetsin maailma oli mielenkiintoinen, itseasiassa mielenkiintoisin asia koko elokuvassa. Se oli rikas, täynnä erilaista teknologiaa ja mitä kummallisempia olentoja sekä samaan aikaan sekä hyvin samaistuttava, että viehättävän erilainen. siitä riittäisi kerrottaa, joten ei olekaan ihme, että lähdeteoksen sarjakuvat ovat moniosaisia. 

Maailmaa voisi pitää myös jonkinlaisena ohjaaja Luc Bessonin utopiana, ja miksei muidenkin. Alpha eräänlainen monikulttuurisuuden utopia, niin kuin jo elokuvan ensimmäinen, kaupungin kasvua kuvaava kohtaus jo näyttää. Siellä sulassa sovussa, ainakin enimmäkseen, asuvat niin ihmiset kuin mitä ihmeellisemmät avaruusolennotkin. Ja kaupunki on parempi sen ansiosta.

Boba Fett? Sinäkö se siellä?

Juoni ei ollut itsestään huono, se vain tuntui jo moneen kertaan nähdyltä, koska se oli, ja siten varsin ennalta-arvattavalta. Esimerkiksi pääroiston henkilöllisyyden voi päätellä hänen ensiesiintymistään päätellen. Kaiken lisäksi tästä voi syyttää vain elokuvaa Ainakin niin olen kuullut. Sen nimittäin sanotaan jättäneen pois paljon sarjakuvalle oleellista.

Toinen asia, minkä sanotaan muistuttavan vain hyvin vähän, jos nyt olleenkaan esikuviaan, on itse pääpari. En usko, että tämä olisi ongelma kenellekään, jos hahmot olisivat edes jokseenkin mielenkiintoisia tai edes samaistuttavia, mutta he eivät ole. Varsinkin naistenmies Valerian ei ole läheskään yhtä hurmaava kuin elokuvan tekijät ja hän itse tuntuu ajattelevan. 

Laureline ei ollut hahmona ihan niin paha, häneltä voi löytää jopa persoonaakin. Mutta valitettavasti Senkin, minkä elokuvan tekijät melko hyvällä Laurelinen hahmolla, ja hänen yllättävänkin taitavalla näyttelijällä, Cara Delevingne tunnetaan nimittäin lähinnä mallipiireistä, voittaa, se häviää sitten pääkaksikon kliseistäkin kliseisemmällä romanssilla sekä laittamalla Laureline pelkän sivuosan ja rakkaudenkohteen rooliin.

Sivuhahmoista paras oli, viisasti, Rihannan muodon ottanut hahmonvaihtaja Bubba. Lihö-Minaa ja muut mullaiset olivat kanssa sympaattisia. Muuten sivuhahmot eivät vakuuttaneet. Erityisesti yksi hahmo oli kuin elokuvan tekijät olisivat nähneet Star Wars-elokuvien Jar-Jar Binksin ja päättäneet lisätä hänen tyyppisen hahmon elokuvaan, vieläpä kaksi kertaa ärsyttävämpänä.

Viimeinen, ja mitä Valerian and the City of a Thousand Planetsiin tulee ei yhtään vähäisin, arvostelemani osuus on toteutus. Visuaalisesti se olikin huippuluokkaa. Jos se, mitä elokuvalta eniten kaipaat, on silmäkarkki, niin silloin tämä leffa on juuri sinulle. Mitä taas käsikirjoitukseen ja näyttelijöihin tulee, se taas oli enemmänkin harrastelijalaatua.

Tiivistetysti Valerian and the City of a Thousand Planets on, vanhaa sanontaa lainatakseni, juuri niitä kakkuja, jotka ovat päältä kauniita, mutta höttöä sisältä. omaperäisen tuntuista höttöä kyllä, mutta höttöä yhtä kaikki. Kaksi tähteä.

Viimeistä jediä viedään

Mitä scifiin tulee, ei ole Star Wars-elokuvia voittanutta. Sen uusin osa, vähän millä mittapuulla tahansa loistava Star Wars: The Last Jedi osoitti sen selvääkin selvemmin. 

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää paljauksia Star Wars: Last Jedin ja luonnollisesti myös aikaisempien Star Wars-elokuvien juonesta. Vannon kuitenkin, etten paljasta mitään katselunautinnon pilaavaa.

Rey (Daisy Ridley) on vihdoin löytänyt legendaarisen jedimestari Luke Skywalkerin (Mark Hamill), mutta lukuisien menetysten katkeroittama mies kieltäytyy suorilta käsin auttamasta. Rey ei ole kuitenkaan vielä valmis luovuttamaan, varsinkin kuin hän uskoo Luken tarjoavan vastauksia hänen henkilökohtaisiin kysymyksiin ja auttaa häntä jedivoimansa kanssa.

Voiman toisella puolella Kylo Ren (Adam Driver) taistelee isänsä tappamisen aiheuttamaa syyllisyyttä vastaan ja kyseenalaistaa vakautumistaan pimeyden puolelle. Hänen mahdollinen kääntymisensä valon puolelle voisikin kääntää koko sodan kulun. Sitä paljon konkreettisempi taistelu käydään kuitenkin kapinallisten ja ensimmäisen osan tappiosta suuttuneen, Ensimmäisen ritarikunnan välillä. 

Ensimmäinen ritarikunta on tuhonnut Kenraali Leia Organan (edesmennyt Carrie Fisher) johtamien kapinallisten tukikohdan ja jahtaa nyt elossa selvinneitä kapinallisia. Kapinalliset ovat sankarien tarpeessa. Tuon roolin ottaakin, liipaisinherkkä mestaripilotti Poe Cameron (Oscar Isaac), Stormtrooper Finin (John Boyega) uuden tuttavuutensa Rosan (Kelly Marie Tran) sekä robotti BB-8:tin kanssa.

Rakastan Star Warsseja, erityisesti niitä alkuperäisiä. Kun sarjan uudelleen lämmitys sitten käynnistyi sen seitsemännellä osalla, Force Awakennilla, noin kaksi vuotta sitten, menin katsomaan sen pelon sekaisen odotuksen vallitessa. Pystyisikö se samaan kuin vanha trilogia vai joutuisinko pettymään, kuten tein alkuperäisten trilogian esiosien kohdallakin? 

Katsottuani Force Awakenssin huomasin kuitenkin pelon olevan turhaa. Elokuva räjäytti potin, samoin kuin sen jälkeen tullut, eräänlainen väliosa, Rogue Onekin. Sarja näyttää olevan hyvissä käsissä. Sellaisissa, jotka paitsi osaavat tehdä hyviä elokuvia, niin myös rakastavat Star Warssia ihan tosissaan ja haluavatkin kunnioittaa edellisten osien henkeä.

Niinpä sekä alkuperäisen trilogian mestarillisuuden, että uusimpien kovan tason ansiosta ei olekaan mikään ihme, että The Last Jedi joutuikin kohtamaan suuria odotuksia. Minun ja lukuisien muiden katsojien, niitä katsojia riittikin ihan tarpeeksi, en ole nähnyt meidän pientä elokuvateatteri koskaan niin täynnä kuin nyt, onneksi Star Wars: The Last Jedi vastasi niihin kaikkiin enemmän kuin tyydyttävästi. 

Toki elokuvalla oli omat vikansa, joista suurimmat olivat riskittömyys ja liiallinen edellisien osien toisto. En myöskään vieläkään lämmennyt Kylo Renille, sillä vaikka periaatteessa mies on mielenkiintoinen kaikkine sisäisine kamppailuineen, käytännössä hän on lähinnä ärsyttävä. Lisäksi elokuvaa olisi voinut lyhentääkin, nyt siellä oli paljon turhaksi jäävää, varsinkin ihan lopussa.

Kuitenkin joka elokuvassa on vikansa ja varsinkin The Last Jedissä nuo viat jäivät tyystin vahvuuksien varjoon, jopa suurimmassa määrin kuin Force Awakenissa, jota ehdin ylistää omassa arvostelussa varsin vuolaasti. Se oli jännittävä, osin yllättävä ja enne kaikkea sydämellinen elokuva. Sellainen elokuva, jota ei kannata jättää väliin oli Star Wars –fani tai ei. 

Eikö näytäkin tutulta?

Tietenkin edes jonkinlainen fanius aina parantaa elokuvakokemusta, juuri nostalgiahan on yksi sen suurimmista myyntivalteista, mutta elokuvasta voi nauttia myös satunnainen katsojakin. Siis kunhan edelliset osat, ainakin alkuperäiset ja Force Awakens, on katsottu. En minäkään mikään sarjan superfani ole, vaikka siitä pidänkin hyvin paljon. 

Elokuvan tarina oli kaikessa ytimekkyydessään se sama kuin edellisissä osissakin eli aika perinteinen hyvän ja pahan-välinen taistelu avaruustaisteluilla ja Skywalkerin perheeseen liittyvällä saippuaoopperalla höystettynä. Mukaan oli tietenkin lisätty myös omat tvistinsä, joista en nyt enempää paljasta. Ei ehkä tarpeeksi, jotta elokuva tuntuisi tuoreelta, mutta kuitenkin. 

Ja sanomaan "awww"

Sitä paitsi, vanhankaan tarinan hohto ei ole vielä ehtinyt himmetä, varsinkin kuin se kekseliään käsikirjoituksen, vaikuttavan näyttelytyön ja kiinnostavien hahmojen ansiosta oli tehty tavalla, joka liikutti, huvitti ja innosti. Kukaan elokuvateatterissa ei alkanut raikuviin aplodeihin, eihän se kuulu heinolalaiseen elokuvissakäynti kulttuuriin, mutta olisi hyvin voinut. Niin hyvä The Last Jedi on. 

Erikoistehosteet olivat jälleen huippuluokkaa, mutta mitäpä muuta Star Wars-elokuvalta sopii odottaakaan. Erityisesti taistelukohtaukset olivat upeita. Visuaalisesti elokuva oli kaunis ja jopa hieman omaperäinenkin, kuitenkaan menemättä liian kauas sarjan elokuvien tyypillisestä ulkonäöstä. tämä on hyvä asia, sillä jotkut asiat vain kuuluvat Star Wars-sarjaan niin oleellisesti, että ilman niitä tuntuisi, että jotain tärkeää puuttuu. 

Toiminnan ja silmäkarkin ohessa huomio kiinnittyi myös syvällisempiin asioihin, ainakin siinä määrin kuin elokuvan lajityyppi, avaruusseikkailu, antoi. Elokuva äityikin vakavaksi monessa kohtaan, minkä vuoksi vastapainoksi oli lisätty myös, tarpeellisuuden lisäksi vielä hyvääkin, huumoria, mikä olikin jo alkuperäisen trilogian yksi vahvuuksista, niistä lukuisista.

Juuri tasapainoisuus olikin yksi elokuvan suurimpia vahvuuksia, heti söpöjen olentojen, jo tutuiksi tulleiden hahmojen ja asiaan kuuluvien avaruus- ja jeditaisteluiden, ohessa. Oli kyse sitten vakavan ja kevyen, uuden ja vanhan tai rauhallisten kohtien ja täyden toiminnan välisestä tasapainosta. Elokuvasta nauttimisen kannalta tämä ei ollut pelkästään tärkeää, vaan jopa välttämätöntä. 

Vanhoista, niin alkuperäisen, kun vasta Force Awakenista nähdyistä, hahmoista on vähän uutta sanottavaa. Rey oli edelleen mahtava, samoin Leia. Vahvat naishahmot, ja erityisesti monin tavoin loistava Carrie Fisher, ovatkin aina olleet Star Warssien yksi suurimmista vahvuuksista. Hänen menetys oli yhtä iso tappio franchiselle, kun maailmalle yleensäkin. 

Pidin jälleen myös Finistä, mutta hän jäi makuuni liikaa sivuhahmon rooliin. Tämä on paha jo ihan monimuotoisuuden näkökulmasta. koskaan ennen Star Warssien yksi päähahmoista ei ole musta mies, joten on harmi, ettei häntä kohdeltiin omassa elokuvassaan kuin sivuhahmoja. Uskon, tai ainakin toivon, kuitenkin, että ongelma korjataan jo seuraavassa elokuvassa. 

Luke oli mielenkiintoinen sisäisine konflikteineen, varsinkin kuin hänestä rupesi löytymään myös moraalisesti harmaampia puolia. Enkä vähiten siksi, että miehellä oli oikeastaan ihan hyvän. Jedien maailmanpelastamissuunnitelmat eivät aina ole onnistuneet parhaalla mahdollisella tavalla, näin lievästi sanottuna. Yodakin teki esiintymisensä, mutta siitä en enempää voi sanoa.

Pahiksista Kylo Ren, vai pitäisikö sanoa Ben Solo, oli edelleen emoteinin perikuva, joskin varsinkin loppua kohden hahmo jopa vähän parani. Yksinvaltias Snoke (vahvasti erikoistehostettu Andy Serkins) ei oikein missään vaiheessa onnistunut vaikuttaa minua. Ainakaan siinä määrin kuin Palpatine aikoinaan. Kenraali Hux (Domhnall Gleeson) puolestaan oli hyvä, joskaan ei erityisen persoonallinen, lisä elokuvasarjaan. 

Uusista hahmoista, niistä kohtuullisen vähistä, pidin eniten Rosassa, vaikka häneen ei juuri ehdittykään tutustumaan tarkemmin. No, ehkä seuraavassa elokuvassa. Laura Dernin esittämä Amiraali Holdokin oli jokseenkin kiinnostava, vaikka hän saikin elokuvassa lähinnä sankareita jarruttavan roolin. DJ (Benicio del Toro) osoittautui harvinaisen epäkiinnostavaksi, joskin tarpeelliseksi hahmoksi.

Porgit olivat söpöjä. Jotkut sanovat, että liiankin söpöjä, mutta minusta sellaista asiaa ei olekaan. Lähinnä siksi, että hänkin auttaa olemalla tiellä. BB-8 oli sympaattinen, kuten aina. vanhemmat droiditkin tekivät esiintymisen, mutta varsin pienen. Luonnollisista syistä. kun elokuvassa on näin paljon hahmoja, niin jotkut jäävät aivan väistämättä vähemmälle huomiolla. Jopa Star Wars-elokuvaksikin harvinaisen pitkän The Last Jedin tapauksessa.

Tiivistetysti Star War: The Last Jedi oli juuri niin hyvä kuin toivoinkin sen olevan, jos ei jopa parempi. Toisin sanoen scifi, ja jopa Star Wars, elokuvien aatelia. Täydet viisi tähteä.

Rankaisija rankaisee oikein urakalla

Marvelin ja Netflixin The Punisherin taso oli yhtä kova kuin koviksista koviksimman päähahmonsakin, odotetusti. Ihan Jessica Jonesin tai Daredevilin tasolle se ei kuitenkaan päätynyt. 

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia Punisherista ja muistakin Marvelin katutason supersankareista kertovista sarjoista!

Kuolleeksi luultu Frank Castle (The Walkin Deadin Jon Bernthal) yrittää päästä elämässä eteenpäin kostettuaan brutaalisti murhatun perheensä puolesta. Pian hänelle kuitenkin selviää, että kyseiseen veritekoon liittyy muutakin, kiitos myös oman kuolemansa lavastaneen entisen NSA-analyytikko Micron (Ebon Moss-Bacharach) ja he päättävät liittoutua sadakseen väärintekijät tilille teoistaan.

Noihin väärintekijöihin kuuluu muun muassa oman sielunsa, ei kirjaimellisesti, mikä voisi ihan hyvin Marvelin sarjoissa käydä ja on käynytkin, myynyt Castlen entinen armeijakaveri Billy Russo (Ben Barnes). Lain toisella puolella tapahtumia yrittää ymmärtää omalaatuinen, mutta työssään taitava, DHS-agentti Dinah Madani (Amber Rose Revah) ja Castlea sympatisoiva Karen Page (Deborah Ann Woll).

Koska Marvelin elokuvat ja tv-sarjat ovat lähellä sydäntäni, niin pitihän minun katsoa myös Marvelin toisella kaudella tutuksi tulleen Punisherin oma sarja. Siitäkin huolimatta, että sarjan kanssa samaan joukkoon kuuluvat Iron Fist ja pienimmässä määrin jopa The Defenders osoittautui jonkinlaiseksi pettymykseksi. Jopa niinkin paljon, että pelkäsin niiden kultakauden olevan ohi.

Sama kirous ei kuitenkaan tuntunut The Punisheria vaivaavan. Päinvastoin. Se onnistui kääntämään Marvelin Netflix sarjat taas voiton puolelle, ainakin minun silmissäni. Itseasiassa voisin jopa mennä niin pitkälle, että sanoisin sen olevan tyylilajinsa paras. Jos odotat brutaaleja, mitenkään kaunistelemattomia verikekkereitä, sitä tulet samaan. Vieläpä yllättävänkin syvällisellä otteella.

Castlen asu sen sihaan teki. makea!

Lähtemätöntä vaikutusta sarja ei kuitenkaan onnistunut tekemään. Pidän nimittäin enemmän kevyemmästä supersankariviihteestä. Ja sellaisesta, jossa niillä hahmoilla on jopa supervoimia ja he jopa nauttivat niistä, edes jossain määrin. Sitä paitsi en laskisi sitä myöskään paljon synkempien ja realistisempien supersankarisarjojen parhaimmistoon. Hyvyydestään huolimatta.

Itseasiassa minun on helppo löytää parempi, ei ehkä paljon, mutta kuitenkin, parempia sarjoja myös The Punisherin omasta supersankarisarjaperheestä, Netflixin Marvel-sarjoista. Niihin kuuluvat muun muassa tähän asti tulleista muutenkin paras Jessica Jones ja varsinkin ensimmäisellä kaudella parastaan laittanut Daredevil. Sarja oli kuitenkin, jumalan kiitos, kaukana Iron Fistin huonoudesta.

Sarja on jo ehtinyt aiheuttaa pienoisen kohun, sillä Amerikkaa, ja pienemmässä määrin myös muuta maailmaa, vaivaa eräänlainen massasurmien epidemian vuoksi joidenkin mielestä tämä olikin väärä ajankohta sen esittämiseen. Ymmärrän näkökulmaa täysin ja niin ymmärtävät tekijätkin, he muun muassa peruivat New York Comic-Coniin suunniteltua The Punisher-paneelin juuri Las Vegasin verilöylyn takia.

Kuitenkaan parempaa ajankohtaa ei, maailman tilanteen ollessa valitettavasti se, mikä se on, ole tulossa ihan heti. Minulla on muutenkin vaikeuksia nähdä pelkäksi viihteeksi tarkoitettua sarjaa minkäänlaisena poliittisena kannanottona. Aseiden puolesta tai niitä vastaan. Ihan samoin kuin jo 70-luvulla ensiesiintymisensä saanut päähahmo itsekin. 

Sitä paitsi yhdessä asiassa sarja jopa yllätti. Se ei tyytynyt olevaan vain 13 jaksoinen kostofantasia, vaan raa’an pinnan alla löytyi syvyyttää. Keksipisteeseen pääsi lähinnä veteraanit ja heidän ongelmansa, niin sosiaaliset kuin henkisetkin. Aiheita ei ehkä käsitelty niin hyvin kuin Jessica Jones käsitteli omiansa, hyväksikäytöstä ja siitä selviämisestä, mutta ihan hyvin näin viihteelliseksi sarjaksi kuitenkin.

The Punisherin toteutus oli huippuluokkaa, luonnollisesti. Onhan Netflixillä ja Marvelilla sekä rahaa, että kokemusta laadukkaiden sarjojen tekemiseen. Siltikään sarja ei ollut päässyt sisarsarjojensa suurimmasta helmasynnistä: Juonen turhasta pitkittämisestä. Juuri liiasta pituudestaan johtuen sarja äityikin välillä tylsäksi. Sisältämästään varsin brutaalistakin väkivallasta huolimatta.

Siinä olikin yksi tärkeimmistä syistä siihen, että minulla meni näinkin kauan sarjan katsomiseen. Toinen syy on se, että tv on tähän aikaan täynnä hyviä sarjoja, niin uusia kuin vanhojakin, ja niiden katsomiseen menee aikansa. Lisäksi minulla on omakin elämä, uskokaa tai älkää, eikä sitä aina vaan ehdi keskittyä hyvänkään elokuvan, tv-sarjan tai kirjan maailmaan.

Pidin Frank Castlesta päähenkilönä enemmän kuin odotin hänen Daredevilissä esiintymisensä perusteella, sillä vaikka se osoittikin hahmon olevan kiinnostava, niin kiinnostava ja päähenkilömateriaali on täysin eri asia. Asiaa auttoi toki myös se, että Jon Bernthal on kuin luotu Frank Castlen rooliin. Hänen kaverinsa Micro ei puolestaan tehnyt vaikutusta oikein puolesta tai vastaan.

Muista hahmoista edukseen nousi alikehittynyt, mutta muuten erinomainen Agentti Madani ja Castlen veteraanien terapiaryhmää pitävä armeijakaveri Curtis Hoyle (Jason R. Moore). Daredevilista tuttua Karenia oli aina kiva nähdä. Siitäkin huolimatta, että hänellä oli The Punisherissä suhteellisen vähän tekemistä. Nuori, arkielämässä kamppaileva veteraani Lewis Wilsonkin osoittautui sympaattisesti.

Roistot olivat ehdottomasti koko sarjan suurin heikkous, sillä heistä ei löytynyt oikein minkäänlaista nyanssia. Se on harmi, varsinkin kuin muissa saman sarjan, tällä tarkoita Marvelin ja Netflixin yhteistuotantoa, en niinkään Marvelin elokuvauniversumin leffoja, roistot kuin ovat perinteisesti olleet se vahvuus. Muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta tietenkin.

Tiivistetysti The Punisher onnistui voittamaan minut puolelleen, vaikka en suurin kostodraamojen ystävä olekaan ja vaikka siitä löytyikin enemmän kuin tarpeeksi samoa vikoja kuin sisarsarjoissaankin. Neljä tähteä.

DC:n kovimmat oikeutta puolustamassa

DC:n epätasaisesti menestyvään elokuvauniversumiin kuuluva Justice Legue oli ehkä kaukana täydellisestä, mutta se tarjosi silti varsin viihdyttävää ja paikoittain hauskaakin katsottavaa.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää paljastuksia Justice Leguen ja sitä edeltäneiden DC:n elokuvauniversumin elokuvien juonesta. Lue siis omalla vastuullasi!

Supermanin/Clark Kentin (Henry Cavill) kuolema jätti maailman haavoittuvaksi uusille uhille, kuten planeetan tuhoa mystisten Äiti-laatikoiden avulla havittelevalle Steppenwolfille (Erikoistehoste-Ciarán Hinds). Maailma onkin kipeästi uusien sankareiden tarpeessa. Niinpä Batman/Bruce Wayne (Ben Affleck) ja Wonder Woman/Diana Prince (Gal Gadot) päättivät perustaa ryhmän sellaisia.

Mukaan kutsutaan supernopea The Flash/Barry Allen (Ezra Miller), vettä hallitseva atlanttilaisten prinssi Aquaman/Arthur Curry (Jason Momoa) ja puoliksi koneeksi muuttunut Kyporgi/Victor Stone (Ray Fisher). Mutta onnistuvatko nämä toistensa kanssa hyvin erilaiset superihmiset, ja Batman, pelastamaan maailman kuin jo yhteistyö ja jokaisen henkilökohtaisten ongelmien voittaminen vaikuttavat ylivoimaiselta?

Dc:n universumi on yrittänyt jo jonkin aikaa kilpailla Marvelin vastaavan kanssa, mutta, loistavaa Wonder Womania lukuun ottamatta, jäänyt aina jälkeen. Niin jää myös Justige Legue, DC:n oma, huomattavasti huonompi, versio Avengereista. Ei kuitenkaan niin paljon kuin voisi luulla niin DC:n edellisistä yrityksistä kuin elokuvan itsensä, osittain oikeutetustikin, saamista negatiivisensävyisistä arvioista voisi päätellä.

Itseasiassa Justice Legue oli, jos ei mitenkään ihmeellinen, niin aivankin edustuskelpoinen supersankarielokuvien edustaja. Enkä sano tätä pelkästään siksi, että rimani on DC:n elokuvauniversumin tuotoksien suhteen varsin matalalla. Elokuva antaakin toivoa siitä, että DC:n elokuvat voivat olla hyviä ja ehkä jopa enemmänkin kuin hyviä, vaikka sen ohjaisi jokin muu kuin Patty Jenkins. 

Toki elokuvalla oli omat vikansa, josta suurimpana mainittakoon hyvin geneerien ja täyteen tupattu tarina sekä mielikuvitukseton, varsin yksiulotteinen pääroisto. Mutta, mitä tärkeintä, sillä oli myös vahvuutensa, kuten aina yhtä mainio Wonder Woman, muista saman universumin elokuvista poikkeava hauskuus, tyylikkäät taistelukohtaukset ja supersankarien perin viihdyttävä kemia.

Ei lienee mikään ihme, että supersankarielokuvien peruselementit olivat paikallaan ja vielä suhteellisen, edelleenkään mitenkään poikkeuksellisen, hyvin tehtynä. Elokuva näytti juuri hyvältä kuin Zack Snyderin elokuvilta voi odottaakin. Toimintaa oli riittämiin ja se oli laadukasta. Jokaisen sankarin erikoisia supervoimia käytettiin hyväkseen melko hyvin. Ja hahmojakin huomasi jopa kannustavansa.

Se, että Justice Legue oli niin paljon esimerkiksi Batmania v. Supermania parempi, johtuu kuitenkin vain ja ainoastaan yhdestä syystä. Siitä, että Dc otti elokuviensa liikaan vakavuuteen kohdistetut haukut tosissaan. Asiaa tietenkin auttoi se, että Zack Snyder väistyi ohjaajan paikalta henkilökohtaisen tragedian vuoksi ja hänen tilalleen tuli Avengereista ja Buffy Vampyyrintappajasta tuttu Joss Whedon.

Toki tällä ohjaajan muutoksella oli myös huonoja puolia, sillä se teki elokuvasta hieman sekavan, ei kuitenkaan läheskään niin sekavan kuin etukäteen pelkäsin. Itse asiassa paketti pysyi kasassa erittäin hyvin, ainakin olosuhteiden nähden. Lisäksi elokuvasta löytyi loogisia aika isojakin aukkoja ja jatkuvuuden kanssakin oli joitakin ongelmia. Sekä elokuvan, että elokuvauniversumin, sisällä.

Elokuvan suurin vahvuus, tai ainakin melkein, löytyi kuitenkin hahmoista, niin uusita kuin vanhoistakin. Wonder Woman oli taas elokuvan suurin valopilkku, samoin Batman, joskin hahmo sopii paljon paremmin Gothamin synkkiin katuihin kuin maailmojen laajuisen uhan torjuntaan. Kaksikon kemiakin toimi, vaikka inhosinkin heidän välilleen kehiteltyä varsin väkinäiseltä vaikuttavaa romanssia.

Supermankin vilahti elokuvassa, mikä ei ole juonipaljastus, sillä hänen osuudestaan mainitaan jo elokuvan oheismateriaaleissa. Hän ei ole koskaan ollut lempisarjakuvasankarini, mutta pidin hänestä Justice Leguessa. Siitäkin huolimatta, että hänestä oli tehty vähän turhankin vahva. Toki niin hän on sarjakuvissaankin, joten en laskisi sitä elokuvan viaksi.

Suosisin edelleen niin sanotun Arrorversen versiota The Flashistä (Grant Gustin), varsinkin nyt kuin hahmo on löytänyt ensimmäisten kausiensa huumorin takaisin, mutta Justice Leguen, ja siten myös koko DC: elokuvauniversumin, versiokin oli varsin pätevä. Varsinkin kuin hän toi sympaattisuudellaan peliin paljon muutakin kuin pelkän huumoriarvonsa, joka sekin oli kyllä korkea.

Aquaman oli ”cool”, joskin hänellä ei ollut elokuvan aikana juurikaan järkevää tekemistä. Minun on pakko myöntää, että odotankin kaksikon omia elokuvia, erityisesti The Flashin. En niin paljon kuin joitakin muita rainoja, mutta silti. Sen sijaan Kyporgi oli ryhmän heikoin lenkki. En inhonnut hahmoja, mutta hän oli vain hivenen tylsä. Ehkä asia korjaantuu hahmon omassa elokuvassa, mene ja tiedä.

Vähän pienimmistä hahmoista suosikkini oli Jeremy Ironsin Alfred, sillä hän toi elokuvaan sen kipeästi kaipaamaa keveyttä. Myös amatsonit olivat jälleen hyviä. Vastustan sitä, että heidän haarniskansa piti muuttaa paljastavampaan suuntaan, mutta ei se elokuvanautintoa vienyt. Varsinkin kuin he olivat ruudussa vain hyvin vähän aikaa. Atlanttilaisista en puolestani voi sanoa mitään, niin vähän aikaa heihin käytettiin.

Justice leguen pääpahis Steppenwolf ei ollut roistona mitenkään erityisen huono, erittäin tylsä vain. samoin hänen Ihmemaa Ozin lentävistä apinoista inspiraationsa saaneet, siis tätä ei ole varmistettu mitenkään, siltä se vain vaikuttaa, parademoni-lakeijansa. Tähän oli vain yksi syy. häntä tai hänen lakeijoitansa ei kehitetty elokuvassa millään lailla. Hän oli vain paha ja siinä se.

Toki minun on ymmärrettävä elokuvaa edes jollain lailla. Elokuva pursuaa niin paljon uusia hahmoja, ettei niiden kaikkien kehittämiseen ollut aikaa ja niinpä fokus oli paras pitää niissä hahmoissa, jotka jopa nähdään muissa elokuvissa. Toisin sanoen sankareissa. Toisaalta taas, tämäkin ongelma olisi voitu korjata helposti tekemällä ennen Justice Legueta elokuvat myös Aguamanista, The Flashistä ja Kyporgista.

Tiivistetysti Justice Legue antaa supersankarielokuvista pitäville paljon nautittavaa ja on paljon edeltäjiensä, pois lukien Wonder Woman, parempi vähän joka suhteessa. DC:llä on kuitenkin vielä matkaa, jos se haluaa kilpailla lajityypin ykköspaikasta. Neljä tähteä.

Monsterit palaavat 80-luvulle

Hieman yllättäenkin viime vuoden puhutuimpien, ja ehdottomasti myös parhaimpien, sarjojen joukkoon päässeen Stranger Thingsin toinen kausi on melkein yhtä kova kuin edellinenkin ja se on paljon sanottu se.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verran paljastuksia Stranger Thingsin toisen kauden juonesta.

Hawkins, Indiana. 1984. halloweenin aika. Kaupunkia piinanneista mystisistä tapahtumista on noin vuosi ja vaikka kaupunkilaiset yrittävät kovasti esittää, ettei sitä koskaan tapahtunutkaan, niin ne ovat jättäneet jälkensä. Will (Noah Schnapp) näkee näkyjä pelottavasta varjohirviöstä ja muusta upside downiin liittyvästä, minkä vuoksi häntä tutkitaankin oikein Hawkins Labin entistä empaattisemman johtajan, Tohtori Owensin (Paul Reiser voimin).

Mike (Finn Wolfhard) ja Nancy (Natalia Dyer) puolestaan surevat kumpikin ystävänsä menetystä, Mike Elevenin (Millie Bobby Brown) ja Nancy Barbin (Shannon Purser). Seriffi Hopperillakin on (David Harbour) omia huolia, sillä hän on ottanut Upside Downista pois päässeen Elevenin hoiviinsa, olosuhteiden pakosta kenenkään muun tietämättä.

Toivoa paremmasta kuitenkin antaa poikien potentiaalinen ystävä, pelikonehirmu Mad Max (Sadie Sink), Joycen (Winona Ryder) uunituore poikaystävä (Sean Astin). Levähdys on kuitenkin väliaikainen. Pian nimittäin paljastuu, että Willin näyt eivät suinkaan ole näkyvä, vaan merkki jostain paljon synkemmästä. Mutta mistä? Ja miten se liittyy siihen, että joku tai jokin tuhoaa kaupungin kurpitsasatoa?

Stranger Thingssin ensimmäinen kausi yllätti kaikki hyvyydeltään ja sitä kautta tietenkin myös suosioltaan. myös minut. Odotin ihan katsomisen arvoista, jos nyt en mitenkään erikoista, Netflix-sarjaa. Sellaista, jota katsoo ihan mielellään, mutta jonka unohtaa melko pian katsomisen jälkeen. En olisi voinut olla enemmän väärässä. Sainkin sarjan, joka oli paitsi mukaansatempaava, niin myös harvinaisen sympaattinen.

Halloween!!

Toiseen kauteen oli siis ladattu luonnollisesti paljon odotuksia ja siten myös paineita. Ei kai sarja vaan jäisi yhden hitin ihmeeksi? Ilokseni, ja varmaan useimman muunkin katsojan iloksi, voin kuitenkin sanoa, että näin ei ole asian laita. Sillä vaikka toinen kausi ei ehkä olut ihan niin hyvä kuin ensimmäinen, monestakin syystä johtuen, mutta hyvin lähelle kuitenkin. Niin lähelle kuin vain sarjalta olisi voinutkin toivoa.

Kausi säilytti kaiken, mikä teki sen ensimmäisestä kaudesta niin loistavan. Sarja pursusi edelleen 80-luvun nostalgiaa, hahmot olivat ehkä kasvaneet enemmän kuin yhdellä tavalla, mutta he pysyivät silti sympaattisina ja samaistuttavina sekä hirviötkin olivat edelleen ihan oikeasti pelottavia. Eikä unohtaa voi myöskään sarjan erinomaista työtään jatkavia näyttelijöitäkään, erityisesti Millie Bobby Brownia.

Max, ehkä tärkein uusista hahmoista.

Muutoksetkin, ne loppujen lopuksi aika vähäiset, olivat suurimmaksi osaksi onnistuneita. Esimerkiksi uusi hirviö oli entistä pelottavampi ja uudet hahmot, huolimatta siitä, pitikö heistä ihmisinä vai ei, tarpeellisia. Kaiken lisäksi nekin muutokset, jotka onnistuivat sitten huonommin, kuten se, että Demogorgonit eivät olleet läheskään yhtä pelottavia kuin ensimmäisellä kaudella, eivät myöskään onnistunut pilaamaan kautta tai edes huonontamaan sitä mitenkään erikoisella tavalla.

Pidin siitä, että vanhat, viime kaudella hieman sivuun jääneet hahmot, kuten Lucas (Caleb McLaughlin) ja Dustin (Gaten Matarazzo), olivat saaneet enemmän lihaa luidensa päälle. Suurimman yllätyksen, positiivisella tavalla, järjesti kuitenkin viime kauden kovin Steve, jatkamalla viime kauden kehitystään kiusaajasta sankariksi. Tai ainakin melkein sankariksi.

Enemmän häntä!

Valitettavasti sillä oli hintansa. Viime kauden samaistuttavin, ja Elevenin jälkeen paras hahmo, Mike jäi nimittäin kaudella sivuun ja pahasti. Eikä hänen tilalleen tullut Will ollut lainkaan yhtä kiinnostava, kaikesta kokemastaan ja Noah Schnappin kiitosta ansainneesta näyttelytyöstä huolimatta. Tai kehittynyt hahmona. Emme tienneet hänestä juurikaan enemmän toisen kauden loputtua kuin ensimmäisen kauden alussakaan.

Uusista hahmoista pidin erityisesti Bobista, Maxistakin ja salaliittokaverista. Maxin kiusaajaveljestä Billystä (Dacre Montgomery) en sitten niinkään, mutta sehän oli kai tarkoituskin. Jopa kauden loppupuolella, jossa hänen käyttäytymiseen annettiin edes jonkinlainen syy. Muut uudet hahmot olivat aika blaah, eivät herättäneet mielipiteitä oikein puolesta tai vastaan.

Jakso numero seitsemän oli toisen kauden, ja koko sarjan, mielipiteitä herättävin. itse pidin siitä neljästä syystä: Se antoi Elevenille/Millie Bobby Brownille jotain tekemistä, Kali oli oikeasti hyvä hahmo, vaikka hänen possensa ei ollutkaan ja Elevenin punk-make-over oli näkemisen arvoinen. Se loi erittäin hyvän memen. Ei ihan niin hyvän kuin kauden parhaisiin anteihin kuuluvat Steven isä-hetket, mutta kuitenkin.

Oliko jakso tarpeellinen? Ei ollut, sillä Eleven ei sen ansiosta päässyt mihinkään sellaiseen lopputulokseen, johonka hän ei olisi päätynyt jollakin muulla tavoin, kuten päättelemällä. Sen luomat syvennykset mytologiaan eivät myöskään olleet tietämisen arvoisia. Oliko se viihdyttävä? Ei ihan niin paljon muu kausi, mutta kuitenkin tarpeeksi, jotta jakson jaksoi katsoa ja sen parissa voi jopa viihtyäkin.

Tiivistetysti Stranger Thingsin toinen kausi oli vahva kausi hyvin vahvassa sarjassa, joskaan ihan ensimmäisen kauden veroiseksi se ei noussut. Se ansaitsee kuitenkin täydet viisi tähteä.

Ukkosenjumala maailmanlopun kynnyksellä

Ukkosenjumalan kolmas oma elokuva Thor: Ragnarök on paitsi hahmon paras elokuva, niin myös yksi hauskimmista elokuvista, jota Marvelin elokuvauniversumissa, on nähty.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verran juonipaljastuksia sekä Thor: Ragnarökista, muista Thor-elokuvista, että aikaisemmista Marvelin elokuvauniversumin elokuvista, lähinnä Avengereista. 

Voisi luulla, että tuloksettomasta jääneestä Ikuisuuskivien etsinnästä palaavavan Thorin (Chris Hemsworth) suuri huoli olisi hänen Odin-isänään (Anthony Hopkins) esiintyvä veljensä Loki (Tom Hiddleston). Kaksikon keskinäinen kamppailu saa kuitenkin jäädä kuin heidän rakas isänsä kuolee ja kauan sitten karkotettu siskonsa, Kuoleman Jumalatar Hela (Cate Blanchett), tulee vaatimaan kruunua esikoisen oikeudella.

Thor ja Loki eivät luonnollisesti tähän mukisematta suostu, niinpä Hela tuhoaa Thorin vasaran ja karkottaa veljensä madonreiän halki Sakaar-planeetalle. Takaisin pitäisi päästä, mutta se onkin sitten helpommin sanottu kuin tehty. Thor nimittäin kidnapataan planeetalla hyvin suosittujen gladiaattorinäytöksien taistelijaksi, kiitos alkoholisoituneen ex-naissoturi Valkyrian (Tessa Thompson).

Mitä Marvelin elokuvauniversumiin tulee, Thorin seikkailut ovat olleet niissä vähemmän suositusta päästä. itse pidin niistää enemmän kuin useimmat, kuuluvathan ne syvästi rakastamaani fantasian genreen ja siten ne vetoavat minuun enemmän kuin vaikka samaan universumiin kuuluvat lähinnä scifiksi laskettavat Iron Man-elokuvat. Itsekään en kuitenkaan laskisi niitä parhaiden Marvel-rainojen joukkoon.

Siihen on syynsä. Ensimmäinen osa, Thor, oli ihan ok kala kuivalla maalla-tarina, mutta se jäi jotenkin latteaksi, Dark World puolestaan otti itsensä aivan liian vakavasti. varsinkin kuin ottaa huomioon. että se kertoo surffaajalta vaikuttavasta kuolemattomasta ukkosenjumalasta, joka puhuu kuin olisi Shakespearen näytelmässä ja pitää vasarastaan ihan liikaa. 

Sitten tuli sarjan uusin tuotos, Taika Waititin ohjaama Thor: Ragnarök, joka ei ollut millään lailla laimea, eikä varsinkaan vakava. Päinvastoin, elokuva tarjosi niin hauskaa supersankariviihdettä, että jopa aikaisemmin tänä vuonna ilmestynyt naurupommi Spider-Man: Homecoming jäi sille toiseksi ja siitä löytyi sellaista persoonallisuutta, niin visuaalisesti kuin tunnelmaltaankin, että harvoin näkee.

Juuri näiden ominaisuuksiensa takia elokuva ylittikin aikaisemmat osat mennen, tullen ja vielä palatessakin, ja pärjäsi myös muille elokuvauniversumin elokuville, niille supersuosituillekin. Väittäisinkin jopa, että Thor: Ragnarök pääsee Marvelin elokuvauniversumin top vitoseen. Mitä komedialliseen antiin tulee, niin sen ohitti kuitenkin vain Guardians of the Galaxy ja sekin vain juuri ja juuri.

Myös perusasiat olivat kunnossa. Toiminta oli sellaista kuin pitääkin eli sitä oli paljon ja se oli kiinnostava katsella, erityisesti sitä perinteistä, en paljasta keiden välillä käytävää, supersankari v. supersankari-taistelua. Toteutus oli muutenkin huippuluokkaa, niin kuin tämän tasoisessa elokuvassa pitääkin. Jopa elokuvan musiikki oli paljon perusMarvel-pätkiä mieleenpainuvampi.

Tarinassakin oli sydäntä, joskin on sanottava, ettei se ollut siitä omaperäisemmästä päästä. On maailmaa valtaava, tai tuhoava pahis, eeppinen taistelu, maaginen taikakalu, joka ratkaisee tilanteen viime hetkellä, pahiksen, unohdettavat apulaiset, poikkeuksena Karl Urbanin Skurge, muistutettava ja se perinteinen Stan Lee cameokin oli mukana, vieläpä hauskempana kuin koskaan.


Juonellisesti elokuva teki kuitenkin myös paljon oikein. Se keskittyi viisaasti Sakaariin ja sen kummalisiin asukkaisiin, ei niinkään Asgardiin, joka tarjosikin elokuvan tylsimmät, silti oikein viihdyttävät, hetket. Toinen älykäs siirto oli tehdä Thorista, ukkosen jumalasta, altavastaaja. Kyllä, sekin on mahdollista. Niin uskomattomalta kuin se voi tuntuakin.

Elokuvan keskiössä olivat kuitenkin hahmot, niin kuin pitikin. Varsinkin kuin se oli tehty niinkin onnistuneesti. Hahmojen, ja heidän näyttelijöittensä, kemiat nimittäin pelasivat harvinaisen hyvin yhteen. Mikä olikin tärkeää, sillä kaiken supersankarimätönkin alla Thor: Ragnarök oli ennen kaikkea kaverikomedia ja vieläpä harvinaisen hyvä sellainen. Ei sillä, että minulla olisi niistä juuri kokemusta.

Chris Hemsworth osoitti olevansa oikea koomikko. Jos ei hän saa tämän elokuvan jälkeen rooleja komedian parista, niin ei sitten millään. Tom Hiddlestonin Loki oli tuttuun tapaan Thor-elokuvien piristys, joskin nyt muiden asioiden yltäessä pitkälle, hän ei noussut esiin niin näkyvästi kuin ennen. Hulk (Mark Ruffalo) ei ole koskaan ollut lempihahmojani, mutta pidin hänen roolistaan elokuvassa.

Jopa pahis oli harvinaisen hyvä, joskaan hänen voimansa ollut ihan niin vaikuttavia kuin Kuoleman Jumalattarelta voisi olettaa, mutta se varsin pieni vika. Cate Blanchett oli erinomainen valinta rooliin, mutta hän on kyllä sitä vähän mihin rooliin tahansa. Onhan hän niin lähellä jumalatarta kuin inhimillisesti on mahdollista. Plussaa vielä siitä, että hahmo taitaa olla Marvel-elokuvien ensimmäinen naispääpahis.

Toinen hyvä, oikeastaan parempikin, naishahmo oli Tessa Thompsonin Valkyria, jota näkisinkin mielelläni lisääkin. Kenellekään minut tuntemalle ei taida tulla yllätyksenä, että hän nousi nopeasti lempihahmokseni. Jeff Goldblum kanavoi hauskimmalla tavalla tahansa Nälkäpelien Caesar Flickermania. Jopa ohjaaja Waititi itse sai rooliin elokuvassa ja hauska, joskaan ei juonen kannalta merkittävä, rooli se olikin.

Elokuvassa oli vain yksi suuri vika ja sekään ei löytynyt niinkään elokuvassa kuin siihen liittyvässä markkinoinnissa. Kieltämättä jo muutenkin suuri katsomisnautintoni olisi nimittäin parantunut entisestään, jos en olisi tiennyt etukäteen yhtä elokuvan suurimmista yllätyksistä eli sitä, kuka sitten päätyykään Thorin kovasti hehkutetuksi vastustajaksi, kyseessä on Thorille tuttu hahmo, jonka henkilöllisyyttä en nyt tässä arvostelussa paljasta, mutta ei. Se piti paljastaa jo elokuvan mainosmateriaalissa.

Tiivistetysti Thor: Ragnarök osoittaa kaksi asiaa: Sen, ettei Marvelin elokuvauniversumi ota laantuakseen, toisin kuin jo monet ovat ennustaneet, vaan se vain paranee vanhetessaan ja sen, että jos jotain katsojat elokuvilta, erityisesti Thorista kertovilta, kaipaa, niin huumoria. DC, ota oppia! Täydet viisi tähteä.